Nopeammin, korkemmalle ja voimakkaammin -tauti

Päädyin umpikujaan muutama vuosi sitten ja ankeaakin ankeampi totuus alkoi läpsiä kasvoilleni. Oli tullut aika ymmärtää, että minä olin laittanut itseni sellaisen noidankehään, josta ei päästä ulos voittajana. Piti alkaa miettiä, mitä todella haluan elämältäni, mitä haluan saavuttaa ja miten haluan elää arkipäivääni. Selkeästi näin vain yhden asian: näin ei voi jatkua.

Pärjäsin oman aikani hyvin bisnesmaailmassa, sain aina enemmän vastuuta ja valtaa työelämässä. Tietysti palkkakehitys seurasi näiden käänteiden perässä, joten maallisen mammonan maagisuus huumaannutti minut ja käänsi katseeni pois siitä ikävästä asiasta, että en voisi kovin kauaa elää sillä tavalla. Kunnes sitten tyhjyys tuli yllättäen: työ meni alta, päädyin työttömäksi ja kauan kehittynyt masennus pääsi puhkeamaan kuin märkä paise. Vuosia kerrytetty jaksamislaina pääsi maksuvaiheeseen.

Maksoin menestyksestäni ja urani nousujohteisuudesta kammottavan hinnan: mielenterveys meni menojaan, fyysinenkin terveys rakoili pahan kerran ja kroppani ulisi äärellisyyttään. Kun pysähdyksen aika tuli, näin yhtäkkiä tilanteen selkeästi. Tosin masennus möyhensi oloani monta vuotta vielä tämän jälkeen, mutta masennus oli se kulottava tuli, joka raivasi urametsääni hallitsemattomalla, mutta uutta synnyttävällöä tavalla.

Moni kanssaihminen tuntuu pyörivän samassa limbossa jossa itsekin pyörin: pitää tehdä uraa, pitää menestyä, pitää näyttää menestyvältä ja kuulostaa uraohjukselta. Samalla piilotetaan oma aito kaipuu tehdä itselle tärkeitä asioita. Pahimmillaan laitetaan vanhemmuus sivuun, samoin ystävyyssuhteet, joilla ei ole sijaa menestyjän sosiaalisessa portfoliossa. Ehkä näitäkin ihmisiä odottaa jossain kohdassa samankaltainen pysähdys kuin minulla, tai sitten he pärjäävät miten pärjäävät vuosia ja vuosikymmeniä tällä tavalla. Minä en pärjännyt, mutta en näe itseäni heikoksi sen takia. Enkä muita vahvemmaksi kuin minä.

Seisoin pitkään savuavan elämänmetsäni laidalla ja tuijottelin kaikkea hiiltynyttä menneisyyttäni. Tappelin vastaan väistämätöntä ja se pahensi masennustani. Koin, että olin epäonnistunut ja minun pitäisi vain pyrkiä samaan elämäntyyliin takaisin, jahka saisin masennukseni jollain ihmeen ilveellä aisoihin ainakin sen verran, että kykenisin palata näyttelemään ihmistä, joka en aidosti ole.

Jossain kohdassa päätin, että ehkä minun täytyy kokeilla jotain aivan muuta, pääsin väsymättömällä kamppailulla opiskelemaan aivan uutta aihepiiriä. Sellaista, jossa menestys mitataan korkeintaan esteettisillä ansioilla, koska rahaa ei tällä alalla riitä pankkitilien tilkkeeksi kuin nimellisesti.

Tein juuri osa-aikaisen työsopimuksen, johon kirjattiin palkka, jollaista en ole tämän vuosituhannen aikana saanut. Palkan suhteen palaan siis kauas menneisyyteen, mutta silti koen valtavaa tyytyväisyyttä: saan tehdä kiinnostavaa työtä ja oppia koko ajan uutta ja nähdä jatkuvasti työni tulokset. Jos vain sinnikkäästi jatkan tällä tiellä, joskus ehkä saan pääpalkinnon: pääsen tekemään kauniita asioita, joilla on yksittäisille ihmisille merkityksellisyyttä.

Minua pelottaa, se on selvä. Rahan niukkuus tulee olemaan valmistuttuani sellaista, johon en ole tottunut ja pelkään, että entinen elämäntyylini haamu myrkyttää elinmahdollisuuteni. Onneksi minulla on vielä hetki aikaa totuttautua ajatukseen ja pyrkiä muokkaamaan elämäni sellaiseksi, että voin yrittää pärjätä paljon, paljon vähemmällä. Pelko hälvenee sillä, että keskityn olennaiseen, nautin näköpiirissä olevista asioista, muistan, miksi olen tässä kohdassa juuri nyt. Olen noudattamassa kutsumustani, en sosiaalisen statuksen pönkittämistä.

Kokemus sen minulle on hyvässä ja pahassa opettanut. Kaikkea ei mitata rahassa. Eikä nopeammin, korkeammalle ja voimakkaammin -tauti vie meitä kuin perikatoon ennemmin tai myöhemmin. Tai ainakaan minua.

Kiitos, että luet.