Alivertaisuusvinouma

Psykologia tuntee runsain määrin erilaisia vinouma-loppuisia ilmiöitä ihmisten ajattelussa. Niitä kaikkia yhdistänee se seikka, että ihminen huijaa itseään ottaessaan vastaan syötettä ja havaintoja ympäröivästä maailmasta. Ihmisellä on itsellään joku käsitys, miten asiat makaavat ja poimii syötteestä lähinnä ne seikat, jotka tukevat tätä harhaista tai vinoutunutta käsitystä.

Tuskin saan sinua, arvokas lukijani, pois tolaltasi kun kerron itse rakentamani ajatuskehitelmän siitä, että masentuneita vaivaavat juuri tämän ilmiön erilaiset muodot ehkä poikkeuksellisen paljon. Muut ovat onnellisempia, menestyksekkäämpiä, tyytyväisempiä, merkityksellisempiä kuin minä, senhän näkee kaikkialla. Vinouman ytimestä löytää kaamean asetelman. Minä vastaan muut muuttuu muodoksi minä vastaan toinen. Minä pysyn minänä, mutta kaikki muut seitsemän miljardia muuttuvat siksi toiseksi. Tuollaista ihmismassaa vasten minä tunnun sangen vähäpätöiseltä ja mitättömältä. Saavutukseni eivät ole mitään verrattuna muihin seitsemään miljardiin ihmiseen. Näin kirjoitettuna tuo ajatusmaailma kuulostaa hassulta, tyhmältä ja absurdiltakin, mutta monelle kovin totuudenmukaiselta. Ainakin ajoittain. Masennuksen synkkinä hetkinä vertailu muihin tuottaa kivaa lisäpolttoainetta masennuksen roihuun.

Minua on vaivannut, niin kauan kuin muistan, alivertaisuusvinouma. Tuota termiä ei käsittääkseni käytetä ammattipiireissä, vaan siellä lähinnä puhutaan päinvastaisesta vinoumasta, ylivertaisuusvinoumasta, jossa ihminen kuvittelee osaavansa, tietävänsä ja olevansa parempi kuin onkaan. Masentuneiden alivertaisuusvinouma toimii juuri päin vastoin.

Jos ihminen on jo itsessään taipuvainen olettamaan muiden olevan parempia kuin mitä itse on, se tuottaa tarpeeksi kärsimystä jo sinällään. Mutta oman kokemukseni mukaan tällaiset ihmiset ovat vielä kaiken kukkuraksi salaa halukkaita etsiytymään sellaisten ihmisten äärelle, jotka vahvistavat tuota harha-ajatusta. Ylivertaisuusvinoutuneiden ihmisten ihanneyleisönä ja kumppaneina toimivat alivertaisuusvinoutuneet muodostavat yhdessä varsin infernaalisen inhimillisen sotkun ainesten sekoituksen. Kummankaan vinoutuneen hyväksi ei ole se, että toinen vahvistaa toisen harhakäsityksiä. Alivertaiseksi itsensä kokeva kaipaa tukea ja ymmärrystä. Ylivertaisvinoutunut kaipaa palautusta maan pinnalle, jotta hänen krooninen arvioton arvonnousunsa saisi realistiset mittasuhteet. Minulle on käynyt juuri näin, ja voin täältä kokemuksen keskeltä antaa varoituksen sanoja tällaista elämäntyyliä kokeville tai suunnitteleville.

Olen tässä viime vuosien aikana pyrkinyt taaperonaskelin eroon ainaisesta alemmuudentunteestani. Se tie on osoittautunut vaikeaksi ja juurakkoiseksi, mutten oikein näe muitakaan järkeviä vaihtoehtoja. Se on myös vaatinut radikaaleja toimia uran ja sosiaalisten kuvioideni suhteen. Uskon vahvasti siihen, että palkinto tästä työstä odottaa jossain tulevaisuudessa. Tai sitten palkinto saadaan osissa ja ehkä olen jopa kaikeksi onneksi saanut ensimmäiset osat, vaikka en sitä välttämättä oikein kunnolla ole mieltänyt.

Uusi ura on auttanut kovasti tällä tiellä. Vaikka tiedän, että aikaisemmalla urallani olin osaamisessani sangen menestynyt, sitä ei oikein voi kiistää, mutta silti koin alituiseen riittämättömyyttä ja alimittaisuutta. Ymmärsin jossain vaiheessa, että näin ei voi jatkaa, en voi lyödä päätäni samaan seinään kerrasta toiseen ja kuvitella kivun katoavan. Piti tehdä muutos, vaikka se tuntui ja tuntuu pelottavalta. Tässä mä seison, muutoksen keskellä ja osin vasta edessä. Pelottaa, mutta kutkuttaa myös.

Yksi miellyttävä muistutus tästä vinoumastani ja siitä toipumisesta tuli eteen vähän yllättäen uudella työpaikallani. Jokin aika sitten toimin harjoittelijana eräällä verstaalla, jonne harjoittelun päätteeksi solmin osa-aikaisen työsuhteen. Käyn töissä opintojen ohessa, kun se on mahdollista. Nyt kun olen jo joitain kertoja käynyt töissä, hieman yllättäen olen tehnyt siellä projekteja, jossa minulla on ollut apuna -kas kummaa- seuraava harjoittelija. Pääsin nopeasti siis harjoittelijasta minityönjohtajaksi. Vaikka olemme hänen kanssaan opiskelleet suurin piirtein saman ajan, asetelma töissä on selvä: minä kannan vastuun ja samoin päätöksenteon mahdollisuuden. Hän ikään kuin katsoo minua aavistuksenomaisesti ylöspäin huolimatta siitä, että teoriassa olemme suurin piirtein viettäneet saman ajan ammatin parissa.

Lienee sanomattakin selvää, että tällainen asetelma luo hyvää valoa vinoutumalleni. Huomaan näin käytännön kautta, että minä osaan tätä alaa ja kykenen jopa hatarasti johtamaan projekteja. Maailmanhistoriassa tämä tapahtuma on toki erittäin mitätön, mutta omalle kehitykselleni ihmisenä tämä tilanne on osoittautunut kultaakin arvokkaammaksi. Ennen kaikkea, koen saavani toivoa siitä, että pitkään rämmitty taival kammottavan huonon itsetunnon ja alituisen alimittaisuustuntemuksen kanssa saattaa joskus kenties joko päättyä tai ainakin hellittää merkittävästi.

Vinouma-sanan osa vino kertoo olennaisimman. Ei ole kiva ottaa vastaan vinoutunutta dataa maailmalta minusta. Haluan kulkea niin pystyssä päin kuin vain mahdollista. Haluan, että osaan joko verrata itseäni muihin terveellä tavalla tai -mikä vielä parempaa- lakata vertaamasta aikalailla tyystin.

Kiitos, että luet.

Nopeammin, korkemmalle ja voimakkaammin -tauti

Päädyin umpikujaan muutama vuosi sitten ja ankeaakin ankeampi totuus alkoi läpsiä kasvoilleni. Oli tullut aika ymmärtää, että minä olin laittanut itseni sellaisen noidankehään, josta ei päästä ulos voittajana. Piti alkaa miettiä, mitä todella haluan elämältäni, mitä haluan saavuttaa ja miten haluan elää arkipäivääni. Selkeästi näin vain yhden asian: näin ei voi jatkua.

Pärjäsin oman aikani hyvin bisnesmaailmassa, sain aina enemmän vastuuta ja valtaa työelämässä. Tietysti palkkakehitys seurasi näiden käänteiden perässä, joten maallisen mammonan maagisuus huumaannutti minut ja käänsi katseeni pois siitä ikävästä asiasta, että en voisi kovin kauaa elää sillä tavalla. Kunnes sitten tyhjyys tuli yllättäen: työ meni alta, päädyin työttömäksi ja kauan kehittynyt masennus pääsi puhkeamaan kuin märkä paise. Vuosia kerrytetty jaksamislaina pääsi maksuvaiheeseen.

Maksoin menestyksestäni ja urani nousujohteisuudesta kammottavan hinnan: mielenterveys meni menojaan, fyysinenkin terveys rakoili pahan kerran ja kroppani ulisi äärellisyyttään. Kun pysähdyksen aika tuli, näin yhtäkkiä tilanteen selkeästi. Tosin masennus möyhensi oloani monta vuotta vielä tämän jälkeen, mutta masennus oli se kulottava tuli, joka raivasi urametsääni hallitsemattomalla, mutta uutta synnyttävällöä tavalla.

Moni kanssaihminen tuntuu pyörivän samassa limbossa jossa itsekin pyörin: pitää tehdä uraa, pitää menestyä, pitää näyttää menestyvältä ja kuulostaa uraohjukselta. Samalla piilotetaan oma aito kaipuu tehdä itselle tärkeitä asioita. Pahimmillaan laitetaan vanhemmuus sivuun, samoin ystävyyssuhteet, joilla ei ole sijaa menestyjän sosiaalisessa portfoliossa. Ehkä näitäkin ihmisiä odottaa jossain kohdassa samankaltainen pysähdys kuin minulla, tai sitten he pärjäävät miten pärjäävät vuosia ja vuosikymmeniä tällä tavalla. Minä en pärjännyt, mutta en näe itseäni heikoksi sen takia. Enkä muita vahvemmaksi kuin minä.

Seisoin pitkään savuavan elämänmetsäni laidalla ja tuijottelin kaikkea hiiltynyttä menneisyyttäni. Tappelin vastaan väistämätöntä ja se pahensi masennustani. Koin, että olin epäonnistunut ja minun pitäisi vain pyrkiä samaan elämäntyyliin takaisin, jahka saisin masennukseni jollain ihmeen ilveellä aisoihin ainakin sen verran, että kykenisin palata näyttelemään ihmistä, joka en aidosti ole.

Jossain kohdassa päätin, että ehkä minun täytyy kokeilla jotain aivan muuta, pääsin väsymättömällä kamppailulla opiskelemaan aivan uutta aihepiiriä. Sellaista, jossa menestys mitataan korkeintaan esteettisillä ansioilla, koska rahaa ei tällä alalla riitä pankkitilien tilkkeeksi kuin nimellisesti.

Tein juuri osa-aikaisen työsopimuksen, johon kirjattiin palkka, jollaista en ole tämän vuosituhannen aikana saanut. Palkan suhteen palaan siis kauas menneisyyteen, mutta silti koen valtavaa tyytyväisyyttä: saan tehdä kiinnostavaa työtä ja oppia koko ajan uutta ja nähdä jatkuvasti työni tulokset. Jos vain sinnikkäästi jatkan tällä tiellä, joskus ehkä saan pääpalkinnon: pääsen tekemään kauniita asioita, joilla on yksittäisille ihmisille merkityksellisyyttä.

Minua pelottaa, se on selvä. Rahan niukkuus tulee olemaan valmistuttuani sellaista, johon en ole tottunut ja pelkään, että entinen elämäntyylini haamu myrkyttää elinmahdollisuuteni. Onneksi minulla on vielä hetki aikaa totuttautua ajatukseen ja pyrkiä muokkaamaan elämäni sellaiseksi, että voin yrittää pärjätä paljon, paljon vähemmällä. Pelko hälvenee sillä, että keskityn olennaiseen, nautin näköpiirissä olevista asioista, muistan, miksi olen tässä kohdassa juuri nyt. Olen noudattamassa kutsumustani, en sosiaalisen statuksen pönkittämistä.

Kokemus sen minulle on hyvässä ja pahassa opettanut. Kaikkea ei mitata rahassa. Eikä nopeammin, korkeammalle ja voimakkaammin -tauti vie meitä kuin perikatoon ennemmin tai myöhemmin. Tai ainakaan minua.

Kiitos, että luet.

Liikkeellelähdön vaikeus

Masennukseen kuuluu kaikenlaista hankalutta ja päätöksenteon hankaluus on yksi näkyvimmistä hankaluuksista. Tähän kökköyteen törmää aivan liian usein ja se saa monenmoisia ilmenemispiirteitä. Aloittaminen ja liikkeellelähdön ylivoimaiselta tuntuva möykky vaikeuttavat vaikka mitä tekemistä.

Siksi onkin kummallista ja perin outoa, että hankin itselleni näin talvilomaksi sellaista tekemistä, jossa pitää mennä julkisten kulkuneuvojen aikataulujen mukaan. Sellainen kulkemisen kehikko ei tunnetusti jousta lainkaan, joten tällöin aloittamisen ja liikkeellelähtemisen kohmelomaisuus korostuvat entisestään. On vain saatava itsensä liikkeelle ja tehtyä tarvittavat päätökset vaikka väkisin. On vain otettava riski, että jotakin unohtuu. Usein unohtuvat asiat eivät kaikeksi onneksi ole mitään äärimmäisen tärkeitä.

Monasti näitä vaikeuksia voi paikata vaikka sillä, että tietää perillä olevan esimerkiksi kauppoja, josta voi tarpeen tai hädän tullen vaikka ostaa puuttuvia asioita. Tai vielä suuremmassa hädässä voi aina miettiä, uskaltaako kysyä kanssaihmisiltä apua, jos tarvetta on. Nyt seuraavaksi tämä seikkailulomani ottaa sellaisen käänteen, jossa menen paikkaan, jossa ei ole mitään kauppaa yksinkertaisesti saatavillakaan, edes teoriassa ja kanssaihmisten määrä taitaa olla sangen rajattu.

Voisin sanoa, että ehkä haluan tämäntyyppiselle reissulle juuri sen takia, että joudun venymään ja kokeilemaan, pystynkö tällaiseen. Tiedän kumminkin, että mitään hengenhätää en joudu kokemaan ja ruokaa minulla lienee mukana aivan liikaa, joten sekään ei muodostu ongelmaksi. Vaatettakin otin mukaan vähintäänkin tarpeeksi. Siispä mitään kaameaa riskiä ei tässä ole kuitenkaan, joten voinen hyvillä mielin tai ainakin lähes levollisin mielin jatkaa kokeilua ilman massiivisia pelkoja. Siis ainakaan ilman rationaalisia pelkoja.

Kai koen sitten jotain näyttämisenhalua itselleni. Haluan näyttää vähintäänkin minulle, että vaikka menenkin hieman askeettisimpiin olosuhteisiin, selviän kyllä siitä. Selviän, vaikka vaikealta tämä tuntuu.

Realiteetit sen kertovat omassa pelkistyksessään: tällaista reissua ei vain voi tehdä, jos kaipaa kivaa mukavuutta ja hellää helppoutta. Tällaisia kokemuksia ei voi haalia kokematta haasteita. Toisaalta jos joutuu ponnistelemaan hieman tai paljonkin enemmän, palkintokin kiiltelee paljon komeammin.

Jo nyt, reissuni puolivälissä, voin todeta, että tämä kaikki on kannattanut korkoineen. Silti esimerkiksi tänään kun minun piti jättää hyvästit ensimmäiselle majoituspaikalleni ja siirtyä seuraavaan paikkaan, siirtymän kohtaaminen tuntui todella haastavalta. Onneksi välipakkaaminen on aina helpompaa, kun ei tarvitse päättää, mitä ottaa mukaan, vaan ihan kaikki pitää ottaa mukaan. Ja kun katselin ruokamäärääni, totesin, että voin jäädä vaikka viikoksi nalkkiin enkä vieläkään joutuisi järsimään kynsiäni.

Vaikeuksista huolimatta pystyssä päin alan tässä kohta etsiä ensi yön kortteeriani. On aika jatkaa seikkailua.

Kiitos, että luet.

Ihmeellinen itsekidutus

Hiihtoloma lähestyy tasaista mutta päättäväistä vauhtia ja minua odottaa ensimmäinen hiihtoloma ilman perhettäni. Aluksi pohdin oleskelua tuttuun tapaan mökillämme, mutta sitten keksin alistaa itseni oikein kunnolliseen seikkailuun, jonka voi järjestää erittäin pienellä budjetilla. Siispä sunnittelemaan!

Aion lähteä olosuhteisiin, jossa myöhästymisiin ei voi syyllistyä ja toisaalta antaudun luonnonolosuhteiden varaan siinä määrin, että luovun samalla vaikutusmahdollisuuksistani ja itsemääräämisoikeuksistani tavalla, joka on minulle jännittävä mutta myös kutkuttava. Huomaan jo nyt mielessäni tiettyä levottomuutta ja rauhattomuutta, mikä kuuluu kylläkin asiaan. Henkeäni en laita vaaraan, mutta jos asiat menevät pieleen, saatan kokea kyllä melkoista epämukavuutta.

Jäin miettimään sitä, että miksi ihmeessä haluan kiduttaa itseäni tällaisella seikkailulla, kun voisin vaan parkkeerata itseni tutulle mökille viikoksi ja nauttia vain siitä levollisuudesta, jonka tuttu ympäristö tuottaa. Miksi ihmeessä aikataulutan itselleni sellaisen seikkailuun, joka vaatii minulta venymistä ja etukäteisjännitystä? Vastaus löytyy kylläkin helposti; jos reissu menee suurin piirtein suunnitelmien mukaan, pääsen nauttimaan aivan tolkuttoman hienoista luonnonolosuhteista ja maisemista. Pääsen myöskin kokemaan onnistumista ja jopa sellaista rauhoittumista, jota en omalla mökilläni voisi kokea.

Kuvailen tässä yhtä voimakasta puolta ja piirrettä itsessäni. Vaikka kokisin voimattomuutta ja neuvotomuutta sekä kaipuuta rauhassa olemiseen, minulla on myös unelmia ja kaipuuta, jotka likimain vaativat toteutusta. Yleensä unelmani eivät ole ihan helpoimpia toteuttaa, mutta pysyttäytyvät silti ihan normaalien inhimillisten rajallisuuksien sisäpuolella. Enhän ole sentään matkalla soutuveneellä kuuhun ilman lisähappea. Unelmien toteuttaminen kiehtoo vaikka sillä on tietysti oma hintansa.

Vaikka koenkin tarpovani jo ainakin tämänkertaisen masennuksen loppusuoralla, ainakin toivottavasti, masennuksen pahat oireet vaikuttavat vielä kovinkin voimakkaasti. Väsymys ja voimattomuuden tunne, kehno kyky tehdä päätöksiä ja epäusko omaan pystymiseen ja osaamiseen ovat näitä oireita muiden muassa. Jollakin kummallisen perverssillä tavalla haluan kokeilla, että saanko venytettyä itseäni noiden haitakkeiden yli, pääsenkö toteuttamaan unelmiani huolimatta noista esteistä.

Itsensä venyttämistä kannattaa harjoittaa, muutenhan sitä ei pääse kokeilemaan rajojaan. Pitää vaan olla valppaana, ettei se muut kovin voimakkaaksi itsekidutukseksi. Pientä kidutusta voi silti tehdä ja siitä voi jopa nauttia. Jos siis pääsee toteuttamaan unelmiaan ja kokemaan jotain ainutlaatuista. Kunhan merkityksellisyys ylittää hinnan. Näin toivon tapahtuvan muutaman viikon päästä. Pikku hiljaa yritän varustautua vastatuuleen, joka puhaltaa minusta pahaa oloa kohti takavasenta.

Kiitos, että luet.

Harjoittelua, jaksamisharjoittelua

Opintoihini kuuluu olennaisena osana ammatillinen harjoittelu ja 20-viikkoisen harjoittelumäärän ensimmäinen jakso, kahdeksan viikkoa, on alkamassa muutaman viikon päästä. Huomaan tuntevani yllättävääkin innokkuutta, vaikka huolien pilvet roikkuvat tietysti myös taivaalla.

Pitkällisen masennusjakson mukanaan tuoma kroonisen väsymyksen ja voimattomuuden tunteen paljous huolestuttaa luonnollisesti tässä tilanteessa kaikkein eniten. Opintoni olen tehnyt menneenä vuonna kolme päivää viikossa -tahtia, mutta harjoitteluni teen ihan kokopäiväisen työntekijän roolissa. Maanantaista perjantaihin kello 8-16 kuulostaa tietysti monelle arkipäiväiseltä, mutta minussa se herättää huolta jaksamisesta. Aion alkaa rasittaa itseäni vaiheittain enemmän: seuraavat viikot saan käydä opiskelemassa neljänä päivänä viikossa, joten siten pääsen vähän lähemmäksi sitä rytmiä, jota noudatan harjoittelussani. Ja onneksi hiihtoloma osuu keskelle harjoittelujaksoa, joten pääsen silloin ottamaan vähän vauhtia palautumisen ja rentoutumisen voimin.

Työtahti toimii toisena huolenaiheena. Olen opiskeluissani huomannut, että en ole porukassani suinkaan nopeimpien ihmisten joukossa. Osin olen lohduttanut itseäni sillä, että pyrinkin tekemisessäni mieluummin tinkimättömään laatuun kuin nopeuteen, mutta rehellisesti sanottuna tuo periaate ei selitä kaikkea nopeuseroa muihin. Masennuksen vuodet ovat vieneet räjähtävän dynaamisuuden mennessään. Ikä tekee varmaan tietysti oman osansa.

Jo pelkästään harjoittelupaikan hakeminen tuotti oman kamaluutensa. Olen aiemmin tässä kirjoitussarjassani kertonut työnhakuun liittyvien itsetunto-ongelmien painolastista ja sama problematiikka nousi tietysti esiin, kun harjoittelupaikan hakeminen tuli ajankohtaiseksi. Pelkäsin, että minua ei otettaisi todesta tai minua ei haluttaisi harjoitteluun. Kerrottakoon tässä vaiheessa, että harjoittelu on luonnollisesti, kuten alalla yleisesti, palkatonta ja muutenkin vastikkeetonta. Siten kynnys ottaa minut harjoitteluun luonnollisesti madaltuu. Silti en voinut oikein uskoa, että sain harjoittelupaikan sovittua ensimmäisellä puhelinsoitolla ja lyhyellä käynnillä tulevassa paikassani. Tämä valaa tietysti uskoa tulevaan laajemminkin.

Itsetunto-ongelmiin voi törmätä sitten kätevästi myös itse harjoittelun aikana. Epäröin oman ammatillisen osaamiseni kanssa ja pelkään, että osaamiseni puutteet tulevat harjoittelussa jotenkin kavalalla tavalla esiin. Opetuksen laatu oppilaitoksessamme ei ehkä ole sellaista, jota toivoisin, joten osa osaamiseni hämäristä kohdista johtuu varmastikin ihan siitä. Toisaalta väittäisin, että kaikenlaisessa ongelmanratkaisussa ja sinnikkyyden tarpeessa aiempi työurani sekä luonteenlaatuni voivat toimia vahvuuksina. Tämä spennaaminen liittynee tietysti myös siihen, että en ole koskaan ollut vastaavassa harjoittelussa vastaavanlaisessa yrityksessä. Epäröinnin takaa kurkkii onneksi suhteellisen usein luottamuksensekainen toivo: kyllä mä pärjään, koska olen lillunut paljon sakeammissakin sopissa.

Opiskellessa voi lymyillä lahjakkaasti mukavuusalueella, jos niin haluaa. Ja vaikka pidänkin vierailuista epämukavuusalueillani, koska siellä oppii kaikkein eniten, olen voinut näitä eri alueiden välisiä hyppelyitä säädellä aikalailla oman pääni mukaan. Olettaisin, että työelämässä ja ihan harjoittelussakin tällainen pomppuilu piilottelee määritellyn työtahdin takana.

Kaiken epäröinnin ohella tunnen myös suurta innokkuutta. Pääsen nyt näkemään aitiopaikalta, millaista tämän alan varsinainen työ on, miltä se tuntuu ja millaisia ihmisiä alalla toimii. Uskon myös siihen, että harjoittelupaikassa pääsen oppimaan asioita, joita oppilaitoksessamme ei olisi kuunaan pystynyt oppimaan.

Kiitos, että luet.

10 000 kohtaamista

En ole sen suuremmin (enää) pitänyt tavoitteita yllä tämän blogini kirjoittamisen suhteen, mutta yhtä virstanpylvästä olen pitänyt silmällä jo jonkin aikaa. Ajattelin taannoin, että olisihan se kova, jos joskus saisin nähdä blogini tilastoissa sellaisen lukeman, että kirjoituksiani olisi luettu komeat kymmenen tuhatta kertaa. Tuollainen lukema tuntui lähes mahdottomalta tai ainakin unenomaiselta. Kunnes tuli tammikuun 16. päivä armottomana vuonna 2023, jolloin laskurini todella näytti tuota lukemaa.

Tietenkin ensimmäisenä tietenkin haluan lausua sinulle, hyvä lukijani, mitä nöyrimmät ja lämpimimmät kiitokset siitä, että olet halunnut lukea kirjoituksiani. Olen hämmentynyt, olen suoraan sanottuna pää hieman pilvissä.

Toki tiedän, että tällaisia lukemia saattaa joku tunnettu bloggaaja saada yhden kirjoituksen voimin, mutta minä olen kuitenkin kirjoittanut tätä saagaani anonyyminä vailla taloudellisia tai sosiaalisia sitoumuksia ja siksi ajattelen, että tämä saavutus on silti maininnan arvoinen. Kirjoitukseni lähtevät sydämestäni ja tähtää sinun sydämeesi. Ihmiseltä toiselle.

Tämä tapahtuma vaikuttaa tietysti positiivisesti myös olotilaani ja itsetuntooni. Onhan se ravisuttavan hienoa, että minun tarinani on ollut noinkin kiinostava ja olen sitä onnistunut sanoittamaan sellaisella tavalla, että tarinaani on jaksettu lukeakin. Näiden yli 150 kirjoituksen myötä olen pyrkinyt antamaan paitsi ihan henkilökohtaista näkemystäni masennukseen ja sen lieveilmiöihin, mutta myös yleisluontoisempia huomioita masennuksesta ja sen ympärillä liikuviin teemoihin. Tietenkään en ole unohtanut komiikkaani ja juoksemistani.

Aina välillä, kuten juuri viime aikoina, kirjoittaminen on tuntunut sen verran raskaalta, että en ole jaksanut tarttua näppäimistöön. Tällaisia tahattomia pausseja on tullut eteen muutamia ja toivon, että juuri nyt olen pääsemässä niistä viimeisimmästä eroon. Aika näyttää, miten käy.

Masennus on kamala ja kavala tauti joka koskettaa yllättävän monia suomalaisia. Joko tempoilemme itse taudin kourissa tai lähellämme taistelee ihmisiä masennuksensa kanssa. Yhtä kaikki, masennus tuntuu todella tärkeältä teemalta ja sen soisi saavan paljonkin äänenpainetta osakseen. Toisaalta masentuneelle riehuminen tai julistaminen saati mikään äänekäs toiminta ei välttämättä tule ensimmäisenä mieleen. Häpeä ja voimattomuus ajavat meidät lähinnä vaikenemaan kärsimyksestämme. Lähellämme kulkevat ihmiset taasen varmaan kokevat paljonkin neuvottomuutta ja vaikutusvallattomuutta sairautemme suhteen ja siksi eivät ehkä pysty kertomaan omaa tarinaansa.

Minä jatkan tällä tiellä niin kauan kuin sen koen merkitykselliseksi. Juuri nyt ainakin se kokemus on vahva.

Kiitos, että luet. Taas kerran.

Analyysiparalyysi

Eräs masennuskollega oli keksinyt hienon runolliselta kuulostavan sanan analyysiparalyysi. Jos kuulut masentuneiden raskassoutajien heimoon, tunnistanet tämän problematiikan suhteellisen helposti. Jos et, yritän avata termiä. Niin ja lienee syytä kuitenkin, ainakin näin fennofiilinä, tarkoitan suomen kielen intoilijana, kääntää tuo sana omalle kielellemme. Vatvomishalvaus voisi olla sellainen termi, joka kuvaa tilannetta varsin hyvin. Jauhamisjumi kuulostaa jo hieman kieli poskessa -vaihtoehdolta, mutta toiminee myös.

Joka tapauksessa, tuntuu, että kovin monelle masentuneelle on tuttu se tunteiden ja mielentilojen kirjo, joka laukaisee tilanteen, jossa tuntuu olevan vain voimia asioiden pohtimiselle, vatvomiselle, analysoimiselle ja jauhannalle. Energiaa ei sitten jääkään enää itse toiminnalle. Ainakin itse tunnen ja tunnistan tuon tilanteen aivan liian hyvin. Turhan monesti asiat ja päätökset ovat vain purjehtineen minun ohitse, kun en ole halvaukseltani kyennyt tarttumaan niihin.

Tai jos heittäytyisin vallan rehelliseksi, niin täytyy tässä kohtaa tunnustaa, että jo pelkästään vatvomisen tunnistaminen toimii minun akilleen kantapäänäni. Uppoudun aivan liian helposti ja aivan liian syvälle asioiden pohtimiseen ja analysoimiseen, etten pääse siitä sen pidemmälle. Päätöstä ei synny, eikä sen jälkeistä toimintaa. Pirskatti.

Tällaista henkistä halvausta voi olla tosiaan perin hankalaa tunnistaa, kun tilanne on päällä. Jälkikäteen tai hyvinä hetkinä sen toki tunnistaa, jos vain vähän perehtyy asiaan, mutta tunnottomuuden keskiössä huomio ja voimavarat tuntuvat keskittyvän aivan muuhun. Luonnollistahan tuo on, inhimillistä myös. Sekä toki kiusallista.

Pahin seikka, joka aiheuttaa kerrottua ikävää jumittamista, on kysymys ”miksi”. Miksi minulle käy näin? Miksi minulle tehtiin näin? Miksi juuri minä olen joutunut tähänkin liemeen? Miksi minun kannettavakseni laitetaan tällaista taakkaa? Miksi-kysymyksen seuraaja on epäreiluuden tunne, ja se tunne vain pahentaa lamaannusta.

Miksi-kysymyksen jauhamisesta pitäisi saada katse kääntymään ongelmanratkaisuun. Tässä tietysti asuu se kaikkein vaikein asia tässä tematiikassa. Pitäisi ymmärtää, että jauhaa tuota miksi-kysymystä niin paljon, että se tekee jo kipeää, mutta ei sen takia pääse siitä kysymyksestä olennaisempaan, esimerkiksi siis vaikkapa juuri tuohon ongelmanratkaisuun.

Paljastan tässä vielä pahan noidankehän: tutkitusti vatvominen aiheuttaa masennusta ja masennus vatvotuttaa entistä enemmän. Siinä meillä sitten vasta oikein viheliäinen noidankehä. Kun sen vain saa tavalla tai toisella katkaistua, odotukset toipumiselle nousevat kummasti.

Kiitos, että luet.

Stressi iski nurkan takaa

Kun palasin torstaina opiskelupaikkakunnalta kotiini, kuulostelin hämmentyneenä tuntojani. Toki oli siinä kohdassa taas kerran sangen väsynyt, koska aamu; viideltä koittava herääminen opiskelupäivinä verottaa väistämättä vireystasoani. Sitten olin aistivinani tuntemuksissani jotain muuta. Menneisyyden tuulahdus pyyhkäisi tajuntani kasvoille: stressiähän tämä on.

Miten tähän olen itseni nyt ajanutkaan? Koko ajatukseni siitä, että lähdin opiskelemaan uutta alaa perustui siihen, että voisin välttää jatkossa stressiä ja siten altistaa itseni vähemmän masennuksen yltymiselle. Tässä kuitenkin taas olin, tuttu tilanne työelämästä, stressiä pukkaa. Paitsi onneksi en ihan toista tuttua kaavaa kumminkaan.

Pelkistetyssä elämäntilanteessani stressin aiheuttajan etsintä ei varsinaisesti vaatinut ydinfyysikon hoksottimia. Meidän opiskeluryhmän projekti on edennyt tiukkaan toteuttamisvaiheeseen. Se ei tietenkään stressiäni laukaissut vaan se, että olin ihan ehdoin tahdoin ja omasta aloitteestani ottanut tuon ison projektin lisäksi oman lisäni tuohon projektiin. Teen sellaisen esteettisen kruunun, tai itse asiassa neljä kappaletta sellaisia, joiden on tarkoitus tehdä sellainen vauefekti, että tuotteemme näyttää hyvin poikkeukselliselta. Ihan yksin olen tuon efektin tuovan tuotteen suunnitellut ja prototyypin toteuttanutkin. Nyt vain olen ajallisesti siinä vaiheessa, että tuotteeni pitäisi saada loppujalostettua prototyypistä valmiiksi tuotteiksi ja se on stressini ytimessä. Nyt mitataan lopulta osaamiseni ja visioni kirkkaus, jota olen ehkä voinut pitää hieman piilossa häveliäisyyttäni. Tuotteeni täytyy olla esteettisesti täysin moitteeton, mutta toisaalta toteutettavissa konkretian tasolla ja se pitää pystyä myös noudattamaaan esimerkiksi sähköturvallisuuden periaatteita ja asennettavuuden lainalaisuuksia. Onneksi olen suurimman osan haasteista jo ratkaissut, mutta pohjalle ovat jääneet odottamaan sakeana sakkana asiat, joita en ehkä yksin pysty ratkaisemaan. Se minua lopulta stressaa.

Tunne ja tilanne todellakin ovat tavallaan tuttuja menneisyydestä. En halua tehdä asioita kuten muut tekevät enkä samoja asioitakaan kuin mitä muut tekevät. Haluan tehdä oman visioni mukaisia asioita. Toivoin, että tämä luonteenpiirteeni olisi ehkä pysynyt poissa opiskeluistani, mutta päin vastoin, tuo ominaisuus on vain saanut lisää lihasta ympärilleen koko opiskelujeni ajan. Pohjimmiltaan tuo on mainio ja kohottava asiainkulku, mutta aiheuttaa paikoin tiettyä painolastia. Kuten työelämässä, niin myös opiskeluissani tämä erikoisuudentavoittelijan rooli on ihan oma valintani, eikä siihen ole minua mitenkään ohjattu tai määrätty. Toki muutama opiskelukaveri on minua rohkaissut eteenpäin mutta sehän on vilpittömyydessään riemastuttava ilmiö.

Tietenkin mieleeni pelmahtivat tutut kysymykset, joita kyllä kannattaakin kysyä itseltään tällaisessa tilanteessa. Vaadinko itseltäni liikaa? Onko minun pakko tavoitella poikkeuksellista tekemistä? Miksi en voi olla kuin muut, tehdä vain piirrustusten mukaisia asioita enkä jättää omia kehittelyitäni rauhaan?

Taas kerran lavalle astelee vanha tuttu: tasapainon tärkeys. Huomaan, että toisaalta pieni stressi tässäkin asiassa auttaa eteenpäin, energian syömisen vastapainoksi se jopa antaa energiaa. Sopivan tekemisen määrä on tärkeää löytää, jotta pääsee kehittymään, mutta ei tuuperru. Minähän käytän opiskeluani mielialalääkkeenä varsinaisen lääkityksen sijaan. Molemmissahan on tärkeää löytää annoksen sopiva määrä. Tekemisen määrän sietokyky vaihtelee ajassa, joten annostelua on tarpeen tarkastella useastikin.

Jäin pohtimaan stressiäni tarkemmin. Kysymys on lopulta tämä: Seuraanko kutsumustani vai kutsuvatko seuraamukset minua? Aiemmassa elämässäni olen lähinnä pyrkinyt tekemään asoita miellyttääkseni muita ja välttämään kaikenlaisia konflikteja. Se on taas johtanut siihen, että olen joutunut venymään voimieni toiselle puolen ja tuossa kaameassa yhtälössä asustaa masennukseni siemen ja sen lannoite. Olen siis elänyt seuraamusten kutsumanaa, seuraamusten stressaamana. Vaikka nytkin olen stressaantunut, suuri muutos on se, että tässä kohtaa minä seuraan kutsumustani, sellaista kaipuuta itseni toteuttamiseen, jonka olen aiemmin pyrkinyt typeryttäni hautaamaan piiloon. Kutsumuksen seuraaminen toki voi aiheuttaa stressiä, mutta silloin stressi on vain välttämättömyys, väline tai pakollinen paha lopputuloksen tai seuraavan tason saavuttamisessa. Tällöin stressi muuttuu äärellisen tuntuiseksi, lopulta haihtuvaksi välivaiheeksi, eikä tunnu loputtomalta ja murskaavalta. Kun koen päämäärän mielekkääksi, stressi ei pelota eikä edes paljoa haittaakaan.

Minulle tämä positiivinen stressi tarkoittaa jonkin sortin levottomuuden tunnetta tai kärsimättömyyden kihelmöintiä. Se menee ohi tai jopa auttaa etenemään. Kummallista, paradoksaalistakin. Pohjimmiltaan hyvä juttu.

Kiitos, että luet.

Melkoiset juoksumotivaatio-ongelmat

Tänä vuonna olen kamppaillut enemmän juoksumotivaationi kanssa kuin koskaan aiemmin sen jälkeen kun aloin juosta säännöllisesti. Tahdon taisto alkoi joskus alkuvuodesta ja on jatkunut pahenevana nyt tähän asti ja varmastikin ainakin lähitulevaisuudessani.

Ehkä syynä motivaationkuoppaani on se, että viime vuonna saavutin aikalailla teoreettisen maksimin vuosikilometreilleni, eli noin 1600 km. Enempää en oikein voi kuvitella saavuttavani. Suuremmat määrät vaatisivat todennäköisesti perehtyneisempää otetta ja valmentajan tai edes neuvojan käyttämistä. Ehkä juuri ongelmani juontuvat siitä, että en voi enää saavuttaa tuossa sinnikkyyttä vaativassa, koko vuoden kattavassa tavoitteessani sen enempää kuin olen jo saavuttanut. Luonteelleni tuttua on se, että jos ei voi tehdä enemmän kuin aiemmin, tekeminen tuntuu varsin valjulta.

Paradoksaalista kyllä, juuri tänä vuonna olen kuitenkin saavuttanut suurimmat saavutukseni juoksuharrastuksessani. Pisin juoksu Ylläksellä, 37 kilometriä, sekä pari muuta ikimuistoista juoksukokeilua kolmenkympin molemmin puolin ovat värittäneet tämän vuoden muuten niin tutuksi käyneitä juoksurutiinejani. Kesän lopulla suunnittelin vielä juoksevani täysmaratonin, mutta toistaiseksi se ajatus on nyt pantu telakalle.

Tai sitten muutenkin vanha kaamea ystäväni, liiallisten tavoitteiden asettaminen on syömässä motivaatiotani. Kuten yllä totesin, luonteelleni on kovin ominaista itsensä alinomainen ylittäminen ja se jos mikä voi tietyssä kohtaa alkaa haitata tekemistä. En valitettavasti koe kovin merkityksellisenä jo saavutetun toistamista, mikä on tietysti näin rauhallisesti ajateltuna sangen pöhkö tapa käsittää tekemisensä.

Opiskelu vaikuttaa myös totta kai. Olen kuitenkin kolme päivää viikossa pitkän päivän -aamusta iltaan- opiskeluiden parissa ja se tietysti haittaa harrastetta. Keväällä kokeilin muutaman kerran juosta joko junalle mennessä (vaatii kotoa lähdön jo kello 4.45) tai paluumatkan yhteydessä (muuten hankalaa vaatteiden ja syömisen kannalta), mutta se tuntui jotenkin ylitsepääsemättömältä. Juuri nyt kolme intensiivistä päivää vaativat melkeinpä perjantain palautumispäiväksi ja maanantaisin minulla on nykyään muuta, joten viikko on miltei varattuna muihin puuhiin.

Kurjuuden kruununa sain elo-syyskuun vaihteessa jonkin kummallisen, ilmeisesti poikani koulusta tulleen taudin (ei kylläkään k-tauti), joka pitää hieman vieläkin otteessaan. Pari viikkoa mennä hujahti sellaisessa olotilassa, että pieni lämpöily aiheutti vaahtomuovilla kävelemisen tunteen. Nyt se jo helpottaa, mutta tällaisen kummallisen tilan jälkeen juoksemisen aloittaminen arveluttaa. Minä kun en osaa oikein juosta rauhallisesti vaan menen aivan liian kovaa ja se voi olla huono juttu tuon mystisen taudin jälkilaineilla.

Päätin jossain vaiheessa, että suhtaudun ymmärtäväisesti ja armollisesti tähän motivaatio-ongelmaani, mutta sen pitkittyessä alan jo pikku hiljaa miettiä, että olenko kenties ottamassa lopullista etäisyyttä harrastukseeni. Muuten se ei ehkä niin haittaisikaan, mutta kun olen käyttänyt juoksemista mielenterveyteni ja olotilani kohentajana, joten sen rooli ei ole ollut ihan vähäinen. Tällä haavaa saan onneksi iloa ja toiveikkuuta muusta tekemisestä, joten ihan tyhjän päällä en makaa. Silti huolella hankittu fyysinen kunto voisi tarvita ylläpitoa.

Kiitos, että luet.

Luovuustärinöissä

En ole koskaan oikein aidosti lukenut itseäni luovien ihmisten joukkoon, vaikka ehkä omaehtoinen ulossulkeminen tuosta ihmisrymästä ei ihan kokonaan totutta palvelekaan. Kenties hektinen elmänrytmini viime vuosikymmeninä on antanut itselleni sellaisen vinoutuneen kuvan, että minä ja luovuus emme oikein viihdy samoilla tonteilla ihan jo pelkän ajanpuutteen vuoksi.

Jos tietenkin järjellä taas ajattelee, niin kyllähän esimerkiksi stand up -komiikassa jos missä tarvitaan massoittain luovuutta, koska siinä lajissa juttujen pitää olla kotoisin ihan omasta päästään (tietysti poisluien isoimmat starat, joilla on käsikirjoittajien posse apunaan). Siksi ehkä oma käsitykseni koomikkoudestanikin on hieman alavireinen, jos en omaan luovuuteeni usko.

Aina tietysti on vielä sekin näkökulma, että jos teen asioita omasta mielestäni luovasti, niin sehän johtaa vääjäämättä siihen, että joudun laittamaan oman persoonani lavalle nähtäväksi ja muiden taivasteltavaksi. Se sitten tarkoittaa sitä, että kaikki omituisuudet ja sen sellaiset tulevat näkyville, vaikka en ehkä sitä haluaisi. Nimittäin olen mielestäni sen verran valtavirran ulkopuolella uiskentelija, että se näkyy varsin monessa asiassa, jota teen tai olen. Kuulun siis kunnolla omituisten otusten kerhoon. Sehän voisi olla voimavarakin, mutta itse koen sen lähinnä taakkana. Siitä voisi vaikka löytää itselleen kehityskohdankin. Ja otan sen myös vastaan.

Mutta sitten olen opiskelujeni myötä löytänyt hieman sellaistakin luovuutta, jota en oikein uskonut olevan olemassakaan. Periaatteessa opiskelut johtavat ihan perusammattitutkintoon alallani, mutta meillä on nyt yksi erityinen projekti meneillään, johon sain vielä ujutettua ihan oman tuotokseni osaksi kokonaisuutta. Tuo projekti on sellainen paljonkin näkyvyyttä myöhemmin tänä vuonna saava juttu, joten jos kaikki menee kuten on oletettavaa, ensimmäinen minun hengentuotteeni pääsee jopa ihan televisioon asti. Se ei sinänsä nyt olisi niin peri ihmeellinen asia, mutta silti jotenkin kutkuttaa tuo ajatus. Ja oma tuotteeni tulee olemaan hyvin oleellinen ja näkyvä osa sitä meidän kokonaisprojektiamme.

Sitä olen sitten tässä pyöritellyt ja suunnitellut. Olen päässyt jo sellaiseen prototyyppivaiheeseen, jossa teen nyt jo kolmatta ja toivottavasti aikalailla viimeiseksi jäävää prototyypiä ennen kun teen lopulliset tuotteet. Tällainen prototyyppivaihe on sikäli kutkuttava, että kun osat joutuu tekemään ihan itse, niin eri tuotevariaatioiden tekeminen ottaa oman aikansa ja sehän jos mikä koettelee lyhytpinnaisuuttani. Tänäänkin jouduin lähtemään verstaalta pois juuri siinä vaiheessa, jossa olisin halunnut jatkaa kriittistä vaihetta, jotta olisin päässyt siitä sitten miettimään seuraavaa. Johonkin kohtaan tietysti pitää päivä päättää, se on selvä. Mutta huomaan, että tällaisina hetkinä tulee oikein sellainen kunnon luovuustärinä, että haluaisi saada omaa juttuaan konkretian tasolla eteenpäin jotta pääsisi sitten ratkaisemaan seuraavia juttuja ja miettiä seuraavia ratkaisuja. Tuo luovuustärinä on varsin mainio tunne, vaikka tuskaiseltakin se hieman tuntuu. Tärinällä on melkeinpä fyysinen muoto, mutta pääasiassa sitä voisi luonnehtia tunne- ja mielitason tilaksi.

Se tärinä kyllä helpottaa iltaa kohden, mutta huomaan, miten paljon tämä projekti jää pyörimään mieleen. Ehkä tämä on sitten kaukaisesti sellaista luomisvaihetta, jota oikeat taiteilijat ja suunnittelija ja muut luovat ihmiset kokevat. Tämähän vain tarkoittaa sitä, että sen projektin kokee niin läheiseksi, tärkeäksi ja merkitykselliseksi, että sitä jää ajattelemaan vaikka kuinka paljon.

Voitte ehkä kuvitella, mitä tällainen luovuuspurske ja luovuustärinä tekee mielelle ja varsinkin masennukselle. Kun tällaisten asioiden kanssa ahertaa ja pakertaa, ei koe kyllä lainkaan mitään masennuksen tunteita. Se jos mikä on manio juttu.

Kiitos, että luet.

Hoitamaton masennus pahenee

Masennusta voisi kuvailla hyvin itseään ruokkivaksi, syveneväksi kierteeksi. Sellainen se toden totta on. Jos masentunut ei yritä kohentaa olotilaa, se tyypillisesti ja melkeinpä väistämättä huononee. Tällainen mekanismi on kirjoitettu masennuksen lähdekoodiin ja lienee myös ihan lääketieteellisesti todistettukin.

Olen huomannut tämän ihan omassa masennuksessani. Jos en ponnistele masennuksen voimaa vastaan, se saa vain lisää valtaa. Lisää otetta ja pahentaa oloa.

Paljon olen toki tehnyt masennuksesta toipumiseksi ja eroon pääsemikseksi.

Juokseminen, terapia, alkoholin käytön dramaattinen vähentäminen, luontokokemukset, monenlaista olen yrittänyt ja tehnyt. Silti kysymys usein kuuluu, että miksi kaikki nuo uhraukset eivät kanna hedelmää, olotila ei parane ja ponnistelut katoavat merkityksettömyyden suohon. Olo voi tuntua epäreilulta, koska yrityksistä huolimatta olotilan muutokset voivat olla ajoittain häviävän pieniä tai jopa väärän etumerkkisiä.

Tylyä tässä tietysti on se, että vaikka miten ponnistelisi, niin olotila voi silti heiketä, mutta toisaalta se heikkenee silloin huomattavasti vähemmän kuin jos ei olisi tehnyt mitään. Ja vaikka ponnistelisi kuinka, olotila voi pysyä jopa vain samana, mutta se ei ainakaan huonone. Hyvän onnen ja hyvän tekemisen tuloksena tietenkin ponnistelut voivat johtaa olotilan merkittäväänkin paranemiseen tai jopa parantumiseen. Siksi niitä pitääkin jatkaa, vaikka välillä vaivannäön tulokset näyttävät valjuilta ja usko horjuu.

Masentunut -niin ehkä minäkin- flirttailee joskus kuoleman kanssa, mutta paradoksaalista kyllä ainakin minua ajaa eteenpäin ponnisteluissani masennusta vastaan nimenomaan kuolemanpelko. Siis pelko siitä, että jos olotilani ei kohene, jonkinlainen draattinen loppu odottaa jonkun mutkan takana. En välttämättä tekisi itselleni mitään dramaattista, mutta tarkkaavaisuuteni voi herpaantua olotilan syövereiden takia ja sitä voi ajaa autolla vahingossa vaikka pylvästä päin tai kävellä vaikkapa bussin alle. Siksi koen, että on tärkeää ponnistella masennuksen oireiden kanssa ja koko tautia vastaan niin paljon ja intensiiviesti kuin omat voimavarani antavat myöden.

Toki tästä on poikkeuksia, josta kirjoitin toisessa kirjoituksessani. Joskus kannattaa odottaa että pahin masennuksen aallonpohja menee ohi, jotta ponnisteluilla olisi edes jotain vastetta olotilan kohenemisessa.

Kiitos, että luet.

Toipumisen yrittämättömyyden hyödyt

Sain tehtäväksi muiden mukana vastata kysymykseen, että mitkä ovat hyödyt siitä, että ei yritä toipua masennuksesta tai ei ponnistele masennuksen toipumisen eteen.

Aluksi tuo kysymys vaikuttaa täysin pöhköltä; mielestäni ei vain ole olemassa mitään sellaista hyötyä, jota voisi saavuttaa sillä, että ei yrittä toipua masennuksesta. Masennus katsos ei ole sellainen tila, jossa haluaa olla yhtään määräänsä enempää jos edes sitäkään. Ainakin minä haluaisin olla vapaa kaikesta masennuksen taakasta ja vieläpä heti, jos mahdollista. Tällaista halua vasten tarkasteltuna tuohon ylläolevaan kysymykseen ei kyllä löydä mitään vastausta.

Minulle sana ”hyöty” on varattu sangen konkreettiseen käyttöön. Siis että voi saavuttaa taloudellista, sosiaalista, (mielen)terveydellistä tai vaikka mitä hyötyä. Ponnistelemalla voi saavuttaa jotain. Ja jos ei ponnistele, ei voi saavuttaa mitään, eli ei voi hyötyä. Hyöty toimii ikään kuin aktiivisuuden, tekemisen ja ponnistelun mahdollisena jatkeena.

Onneksi minulla on ympärilläni silloin tällöin -ja aika useinkin- minua oivaltavampia ihmisiä. Vastauksia kysymykseen löydettiin ja vieläpä sangen ymmärrettäviä. He eivät selkeästi kärsi samanlaisesta termistön lukittuneisuudesta kuin minä hyöty-sanan kanssa.

Masennus on kavala tauti ja sen määrä on usein luontaisesti vaihtelevaa. Joskus masennus hellittää otteestaan ja masentunut voi elää jopa hyvin normaalinkaltaista elämää. Ja sitten välillä masennus ottaa tiukan kurkkuotteen ja tukehtumisen tunne koetaan miltei fyysisenä tunteena. Etenkin tällaisen olotilan kuopan aikaan voi olla hyvinkin riskialtista yrittää merkittäviä paranemiseen ja olon kohentamiseen johtavia tekoja sen takia, että jos ne epäonnistuvat, voi olla, että epäonnistuminen saattaa vieläkin pahentaa sitä senhetkistä olotilaa. Siksi voi olla järkevää, että odottaa hetken eikä altista itseään ylimääräisille pettymyksille. Kuulostaa ehkä flegmaattisuuden ihannoinnilta, mutta puhun kylläkin terveestä ja tarkoin ajoitetusta itsesuojelusta.

Pidin tästä harjoituksesta sen takia, että siinä kohtasin oman ehdottomuuteni ja pääsin laajentamaan taas kerran tajuntaani muiden ajatuksien aaltovoimalla. Sitä jos mitä voi kutsua rikkaudeksi.

Kiitos, että luet.

Hukkaan heitetyn ajan harmi

Huomaan päätyväni usein ajattelemaan kurjalta kannalta sitä, miten viime vuoteni ovat käytännössä valuneet hukkaan. Kun masennukseni puhkesi oikein kunnolla seitsemisen vuotta sitten, en kyennyt pitkään aikaan tekemään oikein mitään. Sitten pääsin hetkeksi työelämään mutta sekin kokemus lähinnä pahensi oloani eikä ainakaan auttanut toipumistani. Masennus syö jaksamista, se hiipii pääkopan sisään ja ujuttautuu vaikka mihin ajatteluun. Sen lisäksi vielä se kelmi vie ajan. Se vie aikaa juuri niin paljon kuin haluaa, eikä siihen välttämättä ole kovin helppo vaikuttaa jos ollenkaan.

Yritystä on toki ollut, kun olen kuitenkin käynyt täyden Kelan korvaaman terapiaputken ja niin edelleen. Mutta kun olo oli päässyt äitymään liian pahaksi, piti vaan pikku hiljaa tottua ajatukseen, että toipumiseen kuluisi paljon aikaa, aivan liian paljolta tuntuvan verran aikaa. Toki on pitänyt ottaa huomioon sekin, että voi olla, että toipuminen vie yhtä paljon aikaa kuin mitä minulla on loppuelämässäni käytettävissä. Masennus ei ole söpö puudeli tuossa vieressä talutettavaksi.

Nyt, kun tuntuu siltä, että ehkä olen päässyt vihdoin jonkin verran ihan aidon toipumisen taipaleen varrelle, tuo menneen ajan menettämisen dilemma ei hierrä ihan niin paljoa kuin aiemmin. Näin ainakin voin todetä hyvinä hetkinä, mutta sitten huonoina hetkinä täytyy myöntää, että sitä ketutuksen määrää on vaikeaa kuvailla, joka liittyy menetettyyn aikaan.

Sitten helpottaa, kun leikkii ajatuksella, että mitä olisin sitten sillä menetetyllä ajallani tehnyt. Kun järjellä oikein kartoitan mahdollisuuksiani, ymmärrän saman tien, että näin sen vaan täytyi mennä. En olisi voinut tehdä asioita sinällään toisin. Tai jos olisin voinut tehdä toisin, ne ratkaisevat valinnat olisi pitänyt tehdä kauan, kauan sitten, ei niinkään masennuksen perusteellisesti puhjettua. Enkä suostunut myöntämään ennen tuota puhkeamista, että jotain olisi vialla. Siispä kun asiaa nyt vain pohtii tarkasti, niin näin sen sitten piti mennä. Menetetty aika oli kirjoitettu kestomusteella kohtaloni kartastoon.

Olisi kyllä miellyttävää päästä tästä ketutuksen aiheesta lopulisesti eroon, sille kun ei voi enää tosiaankaan tehdä yhtään mitään. Mutta aina kun mietin, että miten olisin voinut vaikka tienata näinä vuosina kasoittain euroja tai olisin tehnyt sitä taikka tätä, niin tuttu tunnekuohu saattaa päästä liikkeelle, ainakin hetkeksi.

Menetetyn ajan dilemma liittynee myös masentuneen identiteettiini, johon minulla on myös kovin vaikeaa suhtautua. En suostu myöntämään vieläkään täysin, että missä minä menen ja miten paljon ja voimakkaasti masennukseni on elämääni vaikuttanut.

Fiksuinta olisi tietysti katsoa tulevaan ja kurkata kenties vähän nykyhetkeenkin. Juuri nyt minulla on asiat ehkä paremmin kuin vuosikausiin ja elämäni peruspalikat ovat selvillä seuraavat puolitoista vuotta eteenpäin. Seuraavien kuukausien aikana voin ottaa hyödyn irti siitä ajasta juuri niin paljon kuin vain jaksamiseni rajoissa pystyn. Ja oletus on, että se jaksaminen jopa lisääntyy jatkossa. Ehkä se sitten lopultakin vapauttaa miettimästä turhaan menneisyyttä.

Kiitos, että luet.

Sopiva toimeliaisuus piristää

Kauan sitten jo pyrin parantamaan masennustani ja sen aiheuttamaa kaiken kattavaa ahdistusta pakenemalla. Pakenin työntekoon, mökin rakentamiseen, erilaisiin harrastuksiin ja vaikka mihin. Tuohon tietysti voi laittaa koristeeksi päälle iltaiset viskinaukut. Tarpeeksi pitkään kun tuollaista pakomatkaa elää, tulee väistämättä selväksi, että se tie päättyy jossain välissä ja jollain tavalla.

Kun jäin pitkän työputken päätteeksi työttömäksi, päätin kokeilla toisenlaista, aikalailla päinvastaista menetelmää. Karsin tekemiseni minimiin. Olin päivät kotona, enkä iltaisinkaan oikein pystynyt tai halunnut tehdä mitään. On ehkä väärin sanoa, että päätin kokeilla tällaista elämänmuotoa. Oikeammin voisi sanoa, että vain ajauduin siihen. Työ lähti alta, joten päivästä katosi saman tien yli kymmenen tunnin verran tekemistä ja se oli tietysti helppo täyttää tyhjyydellä. Aluksi se vähän ahdisti, sitten se tuntui äärimmäisen helpottavalta. Mutta kun sitä kesti oman aikansa, tyhjyyden masentava ja ahdistava ote voimistui päivä päivältä. Koin alati taajenevaa tarpeettomuuden tunnetta. Aloin miettiä, että tarvitaanko minua enää missään, että voinko kohdata enää mitään merkityksellisyyttä. Vai tässäkö se nyt oli; kun ote vähän hellitti niin sanotusta normaalista elämästä, niin oliko minusta tullut hyödytön, taakka kenties?

Tätä kesti monta vuotta, kunnes minut pelasti äkillinen soitto töihin. Harvalle käy niin, mutta minulle kävi. Tosin tuo työ päättyi YT:n kautta takaisin työttömyyteen ja vieläkin paisuneeseen masennukseen.

Vasta äskettäin, noin kuusi ja puoli vuotta pitkän työputken päättymisen jälkeen tunsin olevani valmis aloittamaan varovaisin, mutta toisaalta päättäväisin askelin uudenlaista toimeliaisuutta. Ja onneksi toteutin oman näkemykseni, enkä jäänyt odottamaan suurempia lupia muilta. Aloitin opinnot, vaikka tiedossa ei ollut lainkaan, miten rahoittaisin opintoni. Pelasin riskillä ja avoimin kortein ja melkein hävisin. Lopulta tömähti eteen onnellinen käänne, sain rahoituksen opinnoilleni.

Näin puoli vuotta opintojen aloittamisen jälkeen on sanottava, että juuri minulle tämä ratkaisu oli juuri sopiva. Opiskelumotivaationi liitelee sangen korkealla ja se luonnollisesti vetää muunkin elämän ja olotilan ylemmäs. Jollekin tämä lienee ihan normaalitila. Minulle tämä on melkein ihan uutta. Opiskeluni toimii juuri sopivana tekemisenä tähän tilanteeseeni. Into on korvannut väkisin prässäämisen.

Positiivista asioista huolimatta on todettava, että ei masennukseni ole kadonnut, ainakaan vielä. Siellä se kurkkii, ikkunan takana, väijyy kadunkulmassa, yrittää joskus istua viereen ja kuiskia korvaan. Pitkästä aikaa on kuitenkin tunne, että kykenen elämään. Kykenen katsomaan asioita tavallisessa valossa.

Kiitos, että luet.

Kohti uutta nousua

Hei taas, sinä armoitettu lukijani. Terveiset Helsingin tuomiokirkosta! Tulin tänne muina turisteina vähän ajautumalla ja päätin alkaa kirjoittaa blogiini piiitkästä aikaa uutta kirjoitusta. Osallistuin aamulla ryhmäterapiaan, sitten lähdin ihan vain sinne, mihin nokka osoitti. Ensin kävin raitiovaunulla ajelemassa, päädyin Katajanokalle ja sieltä Suomenlinnaan. Sitten palasin mantereelle ja istahdin tähän. Ja sitten se iski, kauan kaivattu kirjoitusinto

Katosin näiltä eettereiltä toukokuussa. Olin pitkään jaksanut kirjoittaa kahden-kolmen kirjoituksen viikkovauhtia, minkä olinkin laittanut itselleni tekemistavoitteeksi. Mutta sitten se kolahti kohtalooni, ensimmäinen nollan käynnin päivä blogissani. Tietenkin pahoitin siitä mieleni (mutta syy ei siis ole sinussa, hyvä lukijani, tiedän sen, mutta salli minulle pieni inhimillinen pikkumaisuus, joka kyllä haihtuu. Ainakin toivottavasti). Yritin kirjoittaa sitten jotain sellaista, jonka arvelin vielä kiinnostavan, mutta suoraan sanottuna motivaationi ihan yhtäkkiä kyykähti.

Toki toukokuussa kyykähti moni muukin asia. Olin kamppaillut koko kevään sen tosiasian kanssa, että juuri aloittamani opinnot saattaisivat keskeytyä kuin seinään, kun joka paikasta, josta hain jonkinlaista rahallista tukea opinnoilleni, tuli märkää rättiä naamalleni. Kuin jostain onnellisen lopun kirjasta lainattuna, kun voimani ja toivoni olivat jo aivan sammumassa, sain tiedon, että ihan ensimmäinen hakemukseni, jonka työeläkeyhtiö hylkäsi, oli tekemäni valituksen perusteella hyväksytty. Tämä tarkoittaa sitä, että nyt rahoitus koko opiskelujeni ajalle on selvillä, enkä tarvitse kantaa huolta siitä enää ollenkaan, vaan voin vain keskittyä opiskelemiseen ja sen avulla itseni saattamiseen takaisin kuntoon, henkiseen kuntoon.

Kevään aikana kasvaneen epätoivon määrää on todella vaikeaa kuvailla, sen verran syviin vesiin se vei minut. Ja aivan samoin sitä helpotuksen tilannetta, jonka koin tuon myönteisen päätöksen myötä, on ihan yhtä vaikeaa kuvailla. Päätös kilahti kännykkääni opiskelupäiväni päätteeksi. Istuin pukuhuoneen penkillä ja itkin ilosta. Kerrankin ilosta.

Päätöksen vaikutusta voisi kuvailla merkittäväksi. Nyt saan rauhassa opiskella, oppia uutta. Minulla on viikko-ohjelma, tekemistä jokaiselle päivälle, mutta sellaista tekemistä, joka vahvistaa olemistani, mutta ei tule varmaankaan rasittamaan. Asiat saattavat korjaantua. Minulle saattaa jopa käydä hyvin. Ainakin se nyt on mahdollista.

En tietenkään tarjoile teille harhoja. Paljon on vielä tehtävää, paljon on vielä kiivettävää hyvinvoinnin rosoista vuorenrinnettä pitkin. En ole valmis vielä kaikkeen mihin haluaisin, mutta juuri nyt minun ei tarvitse kantaa siitä huolta.

Se toukokuinen minäni, joka seisoi Pasilan aseman sillalla ja mietti ohikiitävän hetken, että hypätäkö alas vai jatkaako matkaa bussipysäkille, teki oikean ratkaisun. Eikä tuo ajatus ollut edes vakava, mutta kun sellainen käväisi mielessä, se hätkähdytti. Oli selvää, että joku muutos tarvittaisiin. Se muutos tuli onneksi lahjan tavoin.

Tämä kirkko on minulle erityinen paikka. Ei siksi, että olisin kovinkaan uskonnollinen. Kuulun kyllä kirkkoon, mutta en varsinaisesti käy kirkossa. Mutta juuri tässä kirkossa tein aikoinani siviilipalvelukseni. Sisältä paikka näyttää aivan samalta kuin silloin ja turistien loppumattomalta tuntuva virta kohisee kirkon seinissä kuten silloin. Paljon on asioita muuttunut tällä aikavälillä, mutta jotkut asiat ovat jääneet ennalleen. Tasapaino tässäkin asiassa on hienoa.

Kiitos, että luet.