Alivertaisuusvinouma

Psykologia tuntee runsain määrin erilaisia vinouma-loppuisia ilmiöitä ihmisten ajattelussa. Niitä kaikkia yhdistänee se seikka, että ihminen huijaa itseään ottaessaan vastaan syötettä ja havaintoja ympäröivästä maailmasta. Ihmisellä on itsellään joku käsitys, miten asiat makaavat ja poimii syötteestä lähinnä ne seikat, jotka tukevat tätä harhaista tai vinoutunutta käsitystä.

Tuskin saan sinua, arvokas lukijani, pois tolaltasi kun kerron itse rakentamani ajatuskehitelmän siitä, että masentuneita vaivaavat juuri tämän ilmiön erilaiset muodot ehkä poikkeuksellisen paljon. Muut ovat onnellisempia, menestyksekkäämpiä, tyytyväisempiä, merkityksellisempiä kuin minä, senhän näkee kaikkialla. Vinouman ytimestä löytää kaamean asetelman. Minä vastaan muut muuttuu muodoksi minä vastaan toinen. Minä pysyn minänä, mutta kaikki muut seitsemän miljardia muuttuvat siksi toiseksi. Tuollaista ihmismassaa vasten minä tunnun sangen vähäpätöiseltä ja mitättömältä. Saavutukseni eivät ole mitään verrattuna muihin seitsemään miljardiin ihmiseen. Näin kirjoitettuna tuo ajatusmaailma kuulostaa hassulta, tyhmältä ja absurdiltakin, mutta monelle kovin totuudenmukaiselta. Ainakin ajoittain. Masennuksen synkkinä hetkinä vertailu muihin tuottaa kivaa lisäpolttoainetta masennuksen roihuun.

Minua on vaivannut, niin kauan kuin muistan, alivertaisuusvinouma. Tuota termiä ei käsittääkseni käytetä ammattipiireissä, vaan siellä lähinnä puhutaan päinvastaisesta vinoumasta, ylivertaisuusvinoumasta, jossa ihminen kuvittelee osaavansa, tietävänsä ja olevansa parempi kuin onkaan. Masentuneiden alivertaisuusvinouma toimii juuri päin vastoin.

Jos ihminen on jo itsessään taipuvainen olettamaan muiden olevan parempia kuin mitä itse on, se tuottaa tarpeeksi kärsimystä jo sinällään. Mutta oman kokemukseni mukaan tällaiset ihmiset ovat vielä kaiken kukkuraksi salaa halukkaita etsiytymään sellaisten ihmisten äärelle, jotka vahvistavat tuota harha-ajatusta. Ylivertaisuusvinoutuneiden ihmisten ihanneyleisönä ja kumppaneina toimivat alivertaisuusvinoutuneet muodostavat yhdessä varsin infernaalisen inhimillisen sotkun ainesten sekoituksen. Kummankaan vinoutuneen hyväksi ei ole se, että toinen vahvistaa toisen harhakäsityksiä. Alivertaiseksi itsensä kokeva kaipaa tukea ja ymmärrystä. Ylivertaisvinoutunut kaipaa palautusta maan pinnalle, jotta hänen krooninen arvioton arvonnousunsa saisi realistiset mittasuhteet. Minulle on käynyt juuri näin, ja voin täältä kokemuksen keskeltä antaa varoituksen sanoja tällaista elämäntyyliä kokeville tai suunnitteleville.

Olen tässä viime vuosien aikana pyrkinyt taaperonaskelin eroon ainaisesta alemmuudentunteestani. Se tie on osoittautunut vaikeaksi ja juurakkoiseksi, mutten oikein näe muitakaan järkeviä vaihtoehtoja. Se on myös vaatinut radikaaleja toimia uran ja sosiaalisten kuvioideni suhteen. Uskon vahvasti siihen, että palkinto tästä työstä odottaa jossain tulevaisuudessa. Tai sitten palkinto saadaan osissa ja ehkä olen jopa kaikeksi onneksi saanut ensimmäiset osat, vaikka en sitä välttämättä oikein kunnolla ole mieltänyt.

Uusi ura on auttanut kovasti tällä tiellä. Vaikka tiedän, että aikaisemmalla urallani olin osaamisessani sangen menestynyt, sitä ei oikein voi kiistää, mutta silti koin alituiseen riittämättömyyttä ja alimittaisuutta. Ymmärsin jossain vaiheessa, että näin ei voi jatkaa, en voi lyödä päätäni samaan seinään kerrasta toiseen ja kuvitella kivun katoavan. Piti tehdä muutos, vaikka se tuntui ja tuntuu pelottavalta. Tässä mä seison, muutoksen keskellä ja osin vasta edessä. Pelottaa, mutta kutkuttaa myös.

Yksi miellyttävä muistutus tästä vinoumastani ja siitä toipumisesta tuli eteen vähän yllättäen uudella työpaikallani. Jokin aika sitten toimin harjoittelijana eräällä verstaalla, jonne harjoittelun päätteeksi solmin osa-aikaisen työsuhteen. Käyn töissä opintojen ohessa, kun se on mahdollista. Nyt kun olen jo joitain kertoja käynyt töissä, hieman yllättäen olen tehnyt siellä projekteja, jossa minulla on ollut apuna -kas kummaa- seuraava harjoittelija. Pääsin nopeasti siis harjoittelijasta minityönjohtajaksi. Vaikka olemme hänen kanssaan opiskelleet suurin piirtein saman ajan, asetelma töissä on selvä: minä kannan vastuun ja samoin päätöksenteon mahdollisuuden. Hän ikään kuin katsoo minua aavistuksenomaisesti ylöspäin huolimatta siitä, että teoriassa olemme suurin piirtein viettäneet saman ajan ammatin parissa.

Lienee sanomattakin selvää, että tällainen asetelma luo hyvää valoa vinoutumalleni. Huomaan näin käytännön kautta, että minä osaan tätä alaa ja kykenen jopa hatarasti johtamaan projekteja. Maailmanhistoriassa tämä tapahtuma on toki erittäin mitätön, mutta omalle kehitykselleni ihmisenä tämä tilanne on osoittautunut kultaakin arvokkaammaksi. Ennen kaikkea, koen saavani toivoa siitä, että pitkään rämmitty taival kammottavan huonon itsetunnon ja alituisen alimittaisuustuntemuksen kanssa saattaa joskus kenties joko päättyä tai ainakin hellittää merkittävästi.

Vinouma-sanan osa vino kertoo olennaisimman. Ei ole kiva ottaa vastaan vinoutunutta dataa maailmalta minusta. Haluan kulkea niin pystyssä päin kuin vain mahdollista. Haluan, että osaan joko verrata itseäni muihin terveellä tavalla tai -mikä vielä parempaa- lakata vertaamasta aikalailla tyystin.

Kiitos, että luet.

Nopeammin, korkemmalle ja voimakkaammin -tauti

Päädyin umpikujaan muutama vuosi sitten ja ankeaakin ankeampi totuus alkoi läpsiä kasvoilleni. Oli tullut aika ymmärtää, että minä olin laittanut itseni sellaisen noidankehään, josta ei päästä ulos voittajana. Piti alkaa miettiä, mitä todella haluan elämältäni, mitä haluan saavuttaa ja miten haluan elää arkipäivääni. Selkeästi näin vain yhden asian: näin ei voi jatkua.

Pärjäsin oman aikani hyvin bisnesmaailmassa, sain aina enemmän vastuuta ja valtaa työelämässä. Tietysti palkkakehitys seurasi näiden käänteiden perässä, joten maallisen mammonan maagisuus huumaannutti minut ja käänsi katseeni pois siitä ikävästä asiasta, että en voisi kovin kauaa elää sillä tavalla. Kunnes sitten tyhjyys tuli yllättäen: työ meni alta, päädyin työttömäksi ja kauan kehittynyt masennus pääsi puhkeamaan kuin märkä paise. Vuosia kerrytetty jaksamislaina pääsi maksuvaiheeseen.

Maksoin menestyksestäni ja urani nousujohteisuudesta kammottavan hinnan: mielenterveys meni menojaan, fyysinenkin terveys rakoili pahan kerran ja kroppani ulisi äärellisyyttään. Kun pysähdyksen aika tuli, näin yhtäkkiä tilanteen selkeästi. Tosin masennus möyhensi oloani monta vuotta vielä tämän jälkeen, mutta masennus oli se kulottava tuli, joka raivasi urametsääni hallitsemattomalla, mutta uutta synnyttävällöä tavalla.

Moni kanssaihminen tuntuu pyörivän samassa limbossa jossa itsekin pyörin: pitää tehdä uraa, pitää menestyä, pitää näyttää menestyvältä ja kuulostaa uraohjukselta. Samalla piilotetaan oma aito kaipuu tehdä itselle tärkeitä asioita. Pahimmillaan laitetaan vanhemmuus sivuun, samoin ystävyyssuhteet, joilla ei ole sijaa menestyjän sosiaalisessa portfoliossa. Ehkä näitäkin ihmisiä odottaa jossain kohdassa samankaltainen pysähdys kuin minulla, tai sitten he pärjäävät miten pärjäävät vuosia ja vuosikymmeniä tällä tavalla. Minä en pärjännyt, mutta en näe itseäni heikoksi sen takia. Enkä muita vahvemmaksi kuin minä.

Seisoin pitkään savuavan elämänmetsäni laidalla ja tuijottelin kaikkea hiiltynyttä menneisyyttäni. Tappelin vastaan väistämätöntä ja se pahensi masennustani. Koin, että olin epäonnistunut ja minun pitäisi vain pyrkiä samaan elämäntyyliin takaisin, jahka saisin masennukseni jollain ihmeen ilveellä aisoihin ainakin sen verran, että kykenisin palata näyttelemään ihmistä, joka en aidosti ole.

Jossain kohdassa päätin, että ehkä minun täytyy kokeilla jotain aivan muuta, pääsin väsymättömällä kamppailulla opiskelemaan aivan uutta aihepiiriä. Sellaista, jossa menestys mitataan korkeintaan esteettisillä ansioilla, koska rahaa ei tällä alalla riitä pankkitilien tilkkeeksi kuin nimellisesti.

Tein juuri osa-aikaisen työsopimuksen, johon kirjattiin palkka, jollaista en ole tämän vuosituhannen aikana saanut. Palkan suhteen palaan siis kauas menneisyyteen, mutta silti koen valtavaa tyytyväisyyttä: saan tehdä kiinnostavaa työtä ja oppia koko ajan uutta ja nähdä jatkuvasti työni tulokset. Jos vain sinnikkäästi jatkan tällä tiellä, joskus ehkä saan pääpalkinnon: pääsen tekemään kauniita asioita, joilla on yksittäisille ihmisille merkityksellisyyttä.

Minua pelottaa, se on selvä. Rahan niukkuus tulee olemaan valmistuttuani sellaista, johon en ole tottunut ja pelkään, että entinen elämäntyylini haamu myrkyttää elinmahdollisuuteni. Onneksi minulla on vielä hetki aikaa totuttautua ajatukseen ja pyrkiä muokkaamaan elämäni sellaiseksi, että voin yrittää pärjätä paljon, paljon vähemmällä. Pelko hälvenee sillä, että keskityn olennaiseen, nautin näköpiirissä olevista asioista, muistan, miksi olen tässä kohdassa juuri nyt. Olen noudattamassa kutsumustani, en sosiaalisen statuksen pönkittämistä.

Kokemus sen minulle on hyvässä ja pahassa opettanut. Kaikkea ei mitata rahassa. Eikä nopeammin, korkeammalle ja voimakkaammin -tauti vie meitä kuin perikatoon ennemmin tai myöhemmin. Tai ainakaan minua.

Kiitos, että luet.

Masennuksen hahmo

Kuulin kanssamasentuneelta, että joissain terapiamuodossa käytetään yhtenä harjoituksena sellaista kysymyksenasettelua, jossa mietitään, millaisena hahmona masennus näyttäytyy masentuneelle. Siis että jos pitäisi kuvailla toiselle ihmiselle, että miltä masennus näyttää, jos sen pitäisi vaikka piirtää. Tai mitä se masennus tekisi, jos se saisi fyysisen olemuksen.

Pinnallinen vastaukseni kysymykseen tuli suhteellisen nopeasti ja lonkalta ja käsittääkseni näkemykseni myötäilee varsin hyvin yleistä käsitystä masennuksen hahmosta. Nimittäin äkkiseltään olisin sanonut, että minulle masennus näyttää mustalta painopeitolta, joka peittää minut alleen. Musta väri tuntuu tietenkin turhankin ilmeiseltä vastaukselta samoin kuin sen painavuus. Pimeä, valoa läpäisemätön peitto ja sen painavuus tuntuvat välillä suhteellisen fyysisenäkin, kun masennus tekee infernaalisia taikojaan. Huolimatta ilmeisyydestään tämä hahmo tuntuu kovin tutulta ja varsin tyhjentävältä.

Tarkempi pohdinta tuottaa sitten huomattavasti monimutkaisemman ja sanoisinko pelottavammankin lopputuloksen. Nimittäin huomasin suhteellisen nopeasti, että tuo peittohahmo ei kerro lopulta masennuksestani kuin sen ihan helpoimmin hahmoteltavan ominaisuuden. Loput masennukseni ominaisuuksista jäävät tällä vertauksella -heh- aikalailla peittoon. Siispä hahmottamista kannattaa jatkaa.

Kun teemaa ajattelee hieman kauemmin, masennus saa aivan erilaisen hahmon. Yhtäkkiä se näyttäytyy kauhuelokuvien mustalta viikatemiesmäiseltä hahmolta (toki ilman sitä viikatetta), joka on siis pukeutunt mustiin ja sen kasvot ovat joko piilossa tai sillä ei ehkä edes ole kasvoja. Eihän kyse edes ole varsinaisesta ihmishahmosta vaan masennuksen ominaisuushahmosta. Välillä tuo mustanpuhuva hahmo näyttäytyy jopa itseäni suurempana, vieressä seisovana ja mukana kulkevana hahmona mustine ja niin kliseisine kaapuineen. Välillä taas tuo hahmo hyppää pienempänä hahmona olkapäälleni kuiskimaan korvaani. Toisinaan taas tuo tumma hahmo hyppää jopa kehoni sisään tekemään keljuja toimiaan.

Tässä tarkemmin pohditussa hahmossa tärkeintä ei kuitenkaan ole sen fyysinen olemus, joka siis vaihtelee tilanteen ja masennuksen määrän mukaan. Paljon tärkeämpää ja tuhoisammalta tuntuva ominaisuus tässä hahmosa on dialogi, tai lähinnä kylläkin synkeä monologi. Tuo pelottavalta näyttävä hahmo kuiskii korvaani alentavia, lannistavia tai muuten synkeitä lauseitaan. Välillä kuiskinta muuttuu kovemmaksi, välillä sellaiseksi jupinaksi, jota vaivoin edes kuulee. Mutta tuo monologi tekee hallaa itsetunnolle, olemiselle, tekemiselle, kaikelle. Ja kun hahmosta ei noin vain pääse eroon, kuiskinta ja vähäeleinen jupina saavat enemmän pontta ääneensä kuin pitäisi.

Ei, en ole menettämässä järkeäni, enkä oikeasti kuvittele masennukselleni mitään tuollaista kauhu- tai scifielokuvien kaameaa hahmoa todelisena fyysisenä hahmona. Kyseessä on siis lähinnä kuvaus siitä, miltä minä masennukseni koen. Ja se, että hahmon olemus vaihtelee, myötäilee sangen hyvin sitä, miltä minun masennukseni kulloinkin tuntuu ja on tuntunut. Joskus korvaankuiskija on pahasta, joskus sellainen tumma, iso ihmismäinen hahmo kanssakulkijana pelottaa. Hahmo luo kauhua itsessään, mutta sen puhe toimii varsinaisena keihäänkärkenä. Haavoja syntyy, vaikka miten väistelisi tai pyrkisi kuulemaan muita ääniä.

Juuri nyt masennukseni hahmo tuntuu isolta viikatemiesmäiseltä hahmolta, mutta se ei kulje kanssani. Se ei kuiski juuri nyt olkapäälläni diabolisia kirouksiaan. Se kurkkii nurkkien takaa ja yrittää päästä matkaani mukaan. Pyrin vain kulkemaan ohi ja olemaan katsomatta sen olemattomiin silmiin. Sillä tapaa sen hahmo pikku hiljaa -näin uskon- pienenee ja pienenee ja kenties katoaa tomuna ilmaan jonakin päivänä. Kunhan sinä päivänä tuulee navakasti ja minä pidän fokukseni jossain aivan muualla.

Marraskuun marras-sana viittaa kuolemaan. Väitetään, että tässä kuussa kauhistellaan kaiken kuolemaa. Luonnon, valon, kenties toivon kuolemaa. Mutta minä pyrin keskittämään hyvästien antamiseen synkeälle elämälleni. Se tuskin onnistuu vielä, mutta kerrankin näen pimeyden keskellä valoa. Synkkyys voi kuolla ja kaiken lisäksi sekä vastoin odotuksia, parhaiten synkkyys kuolee pimeyden keskellä.

Kiitos, että luet.

Analyysiparalyysi

Eräs masennuskollega oli keksinyt hienon runolliselta kuulostavan sanan analyysiparalyysi. Jos kuulut masentuneiden raskassoutajien heimoon, tunnistanet tämän problematiikan suhteellisen helposti. Jos et, yritän avata termiä. Niin ja lienee syytä kuitenkin, ainakin näin fennofiilinä, tarkoitan suomen kielen intoilijana, kääntää tuo sana omalle kielellemme. Vatvomishalvaus voisi olla sellainen termi, joka kuvaa tilannetta varsin hyvin. Jauhamisjumi kuulostaa jo hieman kieli poskessa -vaihtoehdolta, mutta toiminee myös.

Joka tapauksessa, tuntuu, että kovin monelle masentuneelle on tuttu se tunteiden ja mielentilojen kirjo, joka laukaisee tilanteen, jossa tuntuu olevan vain voimia asioiden pohtimiselle, vatvomiselle, analysoimiselle ja jauhannalle. Energiaa ei sitten jääkään enää itse toiminnalle. Ainakin itse tunnen ja tunnistan tuon tilanteen aivan liian hyvin. Turhan monesti asiat ja päätökset ovat vain purjehtineen minun ohitse, kun en ole halvaukseltani kyennyt tarttumaan niihin.

Tai jos heittäytyisin vallan rehelliseksi, niin täytyy tässä kohtaa tunnustaa, että jo pelkästään vatvomisen tunnistaminen toimii minun akilleen kantapäänäni. Uppoudun aivan liian helposti ja aivan liian syvälle asioiden pohtimiseen ja analysoimiseen, etten pääse siitä sen pidemmälle. Päätöstä ei synny, eikä sen jälkeistä toimintaa. Pirskatti.

Tällaista henkistä halvausta voi olla tosiaan perin hankalaa tunnistaa, kun tilanne on päällä. Jälkikäteen tai hyvinä hetkinä sen toki tunnistaa, jos vain vähän perehtyy asiaan, mutta tunnottomuuden keskiössä huomio ja voimavarat tuntuvat keskittyvän aivan muuhun. Luonnollistahan tuo on, inhimillistä myös. Sekä toki kiusallista.

Pahin seikka, joka aiheuttaa kerrottua ikävää jumittamista, on kysymys ”miksi”. Miksi minulle käy näin? Miksi minulle tehtiin näin? Miksi juuri minä olen joutunut tähänkin liemeen? Miksi minun kannettavakseni laitetaan tällaista taakkaa? Miksi-kysymyksen seuraaja on epäreiluuden tunne, ja se tunne vain pahentaa lamaannusta.

Miksi-kysymyksen jauhamisesta pitäisi saada katse kääntymään ongelmanratkaisuun. Tässä tietysti asuu se kaikkein vaikein asia tässä tematiikassa. Pitäisi ymmärtää, että jauhaa tuota miksi-kysymystä niin paljon, että se tekee jo kipeää, mutta ei sen takia pääse siitä kysymyksestä olennaisempaan, esimerkiksi siis vaikkapa juuri tuohon ongelmanratkaisuun.

Paljastan tässä vielä pahan noidankehän: tutkitusti vatvominen aiheuttaa masennusta ja masennus vatvotuttaa entistä enemmän. Siinä meillä sitten vasta oikein viheliäinen noidankehä. Kun sen vain saa tavalla tai toisella katkaistua, odotukset toipumiselle nousevat kummasti.

Kiitos, että luet.

Haihtuiko masennukseni?

Tein eilen osana ryhmäterapiaprosessiani masennustestin. Sen sellaisen noin 30 väitteen testin, jonka pistemäärän perusteella voidaan määritellä, että miten vakavasta masennuksesta kärsin -siis jos kärsin ylipäätään.

Toki testin tekemiseen oli tarjolla vain hetki aikaa, joten pudottelin vastaukseni aikalailla miettimättä, mutta toisaalta niinhän tuo testi perimmiltään pitäisikin tehdä. Lonkalta heitettynä eikä mitenkään tarkemmin miettimättä. Fiilis kertoo enemmän kuin tuhat prosessoitua fiilistä.

Testin lopputulos meinasi huitaista minut alas tuolistani. Nimittäin pistemäärä osoitti, että minä olen toki hieman alla päin, mutta en kuitenkaan kärsi masennuksesta. Tahtoo siis sanoa sitä, että minulla ei tuon testin perusteella olisikaan enää sitä räksyttävää taakkapuudelia tuossa olkapäälläni, ei edes lievää masennusta.

Suhtauduin ihan rauhallisesti testin tulokseen, mutta tietenkin se teki minut saman tien mietteliääksi. Viimeaikaiset fiilikseni eivät ehkä puhu testin tuloksen kanssa ihan samaa kieltä, joten jollain tasolla rohkenen olla tuloksen kanssa eri mieltä. Mutta sitten toisaalta onhan kyllä myönnettävä, että minun fiilikseni ovat kokeneet merkittävää, nytkytellen nousujohteista kehitystä viime kuukaudet. Siten testin tulos antaa ainakin vahvasti viitteellisen tilannekuvan masennukseni tämänpäiväisestä olotilasta ja muutoksen suunnasta.

Minä olen paitsi kärsiny† masennuksesta jo aivan liian kauan, mutta sen lisäksi masennus on oikeastaan myös määrittänyt minua ja olemistani ja tekemistäni ainakin sen aikaa, kun olen tiennyt diagnoosistani, eli noin viimeiset viisi vuotta. Testin tulos antaa vihjeen siitä, että olen ehkä tulossa tilanteeseen, jossa minun pitää keksiä uusia attribuutteja olemiselleni ja tekemiselleni masennukseni ulkopuolella. Mikäs sen riemukkaampaa sinänsä, mutta tilanne on tymäkän uusi.

Jos minun pitäisi tehdä omasta kehityksestäni jonkinlaisen tiivistelmän, tuskin osaisin sitä tehdä. Mitään radikaalia ei ole tapahtunut, en ole hoksannut jotain merkittävää asiaa tai tekniikkaa, ei ole tullut vastaan mitään mielen vallankumousta, joka olisi vapauttanut minut masennuksesta. En pysty kertomaan mitään yhtä, iskulauseeseen puristettavaa, sosiaalisesti ja tarinankerronnallisesti ylvästä asiaa, jonka koin, että näin kävi. Carpediemit ja sen sellaiset eivät saa minun kokemuksistani vertaistaan haastajaa.

Jos sitten olen hieman epäileväinen testituloksesta ja siten myös masennukseni tilasta, sen enemmän olen vielä epäileväisempi tilanteen pysyvyydestä. Elämä on sen verran päässyt minuakin kolhimaan 47 elinvuoteni aikana, että en enää kerralla usko mihinkään merkittävään käänteeseen ja sen lopullisuuteen. Tiedostan hyvin, että masennus voi hyvin vaania minua nurkan takana. Niin se tekee monelle. Tietysti, jos hyvin käy, marssin sen nurkan ohi sivuille vilkuilematta ja sinne se masennus jää sitten ruikuttamaan yksinäisyyttään. Kunnes menee lymyilemään seuraavan nurkan taakse. Tärkeintä on tietysti juuri se, että nautin olotilastani ja arvostan hyviä hetkiä.

Kiitos, että luet.

Raha masennuslääkkeenä

Huomaan empiväni tästä aiheesta kirjoittamista, kun aika pikaisesti rahateeman voisi käsittää pinnallisena. Näin kovassa istuu pinnallisuuden välttämisen kaipuuni. Yritän nyt välttää tuon välttelyn ja käydä itse asiaan.

Itselläni tietty taloudellisen turvallisuuden tietoisuus on nyt toiminut kovinkin tehokkaana masennuksen vähentäjänä. Mutta se ei ole toiminut yksin. Yksi pahimmista masennusjaksoistani on asettunut ajankohtaan, jolloin olin pitkään ansiosidonnaisella työttömyystuella ja tuo tuki on tunnetusti sangen avokätinen, ainakin panostettavaan ponnisteluun nähden. Siispä pelkkä taloudellinen turva ei avaa tietä pois masennuksesta, mutta sillä on kyllä tärkeä rooli tarvittaessa.

Moni masentunut kärsii tavattoman pahoista taloudellisista ahdingoista. Masennus vie helposti työkyvyn osittain tai jopa kokonaan, joten ansaintamahdollisuudet voivat huveta olemattomiin masennuksen kourassa kamppailevilta. Lisäksi taudinkuvaan kuuluvat huonomuistisuudet ja energiattomuus asioiden hoitoa kohtaan keittävät monelle taloudellisia myrkkykeitoksia. Ikään kuin masennuksesta ei olisi tarpeeksi siedettävää jo sinällään, mutta taloudelliset huolet painavat mielentilaa väistämättä alaspäin. Minullekin kävi keväällä juuri näin, kun elin koko ajanjakson tammikuusta kesäkuuhun ilman yhtäkään euroa tuloja. Tilanteen aiheuttama epätoivo sai minutkin tuijottamaan hetkeksi viikatemiestä silmästä silmään. Tästä kerroinkin aiemmassa kirjoituksessani.

Raha ei todellakaan yksin ratkaise masennusta tai paranna sitä. Hyvinkin menestyneissä ihmisissä on myös masentuneita. Monelle, varsinkin taiteen parissa työskentelevälle masennus saattaa kuulua jopa osana luovaan prosessiin. Heillekään raha ja menestys ei yksinään tuo onnea, kuten esimerkiksi Robin Williamsin tapaus kertoo.

Minun paranemiseni (ei toki parantumiseni) tie löytyi taloudellisen varmuuden lisäksi mielekkäästä tekemisestä. Opiskeleminen yhdistettynä siihen, ettei minun tarvitse kantaa kaameaa huolta toimeentulosta, ovat yhdessä tehneet hyvää pohjaa paremmalle huomiselle. Minä koen tekeväni päivittäin asioita, joilla on tarkoitus, mutta jotka juuri nyt eivät millään logiikalla käänny ilman ulkopuolista apua taloudelliseksi kannattavuudeksi. Uskon, että ensi vuoden joulukuussa tilanne on voinut kääntyä sellaiseksi, että osaamiseni tuottaa minulle ja muille taloudellista ja toivottavasti myös esteettistä hyötyä. Nyt on se hetki, jolloin kasvatan ja kehitän tuota osaamista päivittäin. Turvassa huolilta, tai ainakin taloudellisilta huolilta.

Minä en ole vielä tähän mennessä päätynyt syömään masennuslääkkeitä. Juuri nyt ratkaisuni tuntuu juuri minulle oikealta. Aina ei toki siltä ole tuntunut. Siinä kuten niin monessa muussakin asiassa tunnen näköjään tarvetta uida vastavirtaan. Se toimii minulle, mutta ei tietenkään välttämättä kenellekään muulle.

Raha ei tuo onnea, mutta yhdistettynä muihin asioihin se kyllä tuo tiettyä turvaa tervehtyä ja toipua. Ja tervehtyminen ja toipuminen luovat pohjaa pitkäaikaiselle turvan luomiselle.

Kiitos, että luet.

Elossa vai elossa?

Aina välillä haluan kokeilla uusia tapoja rutiinien tuttuakin tutumpaan uomasuorittamiseen. Opiskeluaamuni ovat muodostuneet sangen motorisesti tehtäviksi, mutta kokeilin eilen kirjan lukemista heti bussipysäkillä ja siitä eteenpäin. Poikkeama osoittautui virkistäväksi ja heti iskin herkkään kohtaan. Nimittäin luin Esa Saarisen legendaarista teosta Länsimaisen filosofian historia huipulta huipulle Sokrateesta Marxiin. En siis halunnut päästää itseäni ennen aamukuutta helpolla, mutta ei ole tarkoituskaan. Luin lukua Kierkegaardista ja löysin seuraavan sitaatin:

”Olemassaolo ei ole itsesäänselvyys. Suurimman osan siitä ajasta, jonka ihminen on elossa, ihminen ei ole elossa.”

Olin aamuhämärän tuoman peiton turvin jättämässä tuon tokaisun mukahienoksi sanaveivailuksi, mutta sitten aloin huomata ajatuksen syvyyden. Niin, se aika elämästä, jonka käytämme juuri ikään kuin toissijaiseeen tekemiseen ja olemiseen, voi tuntua hyvinkin epäelämältä ja hallitsevalta. Ehken olisi niin pinnalla tuomitseva tai kahtiajakava kuin Kierkegaard, mutta silti hänen näkemystään kannattaa pyöritellä.

Koko teema tuntuu läheiseltä kaiketi siksi, että olen itse miettinyt ja pohtinut viime vuosien ajankäyttöäni ja olen koko ajan kokenut, että en ole seitsemään vuoteen oikein saanut otetta elämästäni. Se aika, jonka olen kärsinyt masennuksestani ja nyt sittemmin ehkä se aika, jonka olen käyttänyt toipumiseen, ei oikein ole tuntunut elämältä. Ainakin se, että olen joutunut käyttämään aikaani masennuksesta kärsimiseen ja selviämiseen, on tuntunut todella väärältä ja epäoikeudenmukaiselta ja siksi ajanhukalta.
Tässä piilee erittäin kehno ajatusharha. Saan kai sanoa näin, kun kyse on omasta harhastani? Joka tapauksessa, masennuksesta kärsiminen eli sairastaminen ja siitä toipuminen voidaan totta kai lukea aivan olennaiseksi tavaksi elää juuri siinä hetkessä. On luonnollista, että masentunut tai masennustoipilas tuskin saa aikaan mitään kelvollista vallankumousta edes omassa elämässään saati maailmassa laajemmin, mutta se tarkoittaa sitä, että masentunut nyt vain joutuu kohdentamaan rajallisen tarmonsa ja pontevuudensa sairauden kanssa kamppailuun. On ymmärrettävä, sekä masentuneen itsensä että hänen lähimaailmansa, että juuri nyt tämä on masentuneen kohtalo. Joskus tulevaisuudessa saatetaan voida tehdä jotain ihan muuta.

Kaikenlaiset carpe diem -hokemat tuntuvat tunkeutuvan kaikkialle ja kaikkialta. Niiden tarkoitus on toki hyvä, eihän ainutlaatuista aikaa tai elämää kannata hukata. Sitten toisaalta ainakin minä olen tuollaiset lauseet kokenut hyvinkin ahdistavina. Me kaikki elämme kuitenkin -tervetkin- sellaista elämää, että kaikesta emme voi päättää itse, emme voi jokaisesta sekunnista ottaa täyttä hyötyä irti. Emme voi elää täysillä ja vähän yli, koska se ei vain ole inhimillisesti mahdollista. Emme voi juosta pikamatkana elämän maratoniamme. Voimia pitää säädellä, välillä täytyy kävellä ja välillä rynnitään. Elämä tulvii syklisyyttä.

Voin löytää -ehkä tarkoitushakuisestikin- Kierkegaardin ajatuksesta lohtuakin tai jopa armoa. Hän painottaa ajatuksissaan sitä, että sillä on merkitystä, miten me elämme. Hän ei siis puske mitään sellaista ajattelua ylitäysillä elämisestä kuin mitä meidän aikamme tuntee. Seuraan Kierkegaardin ajatusta siten, että hän toivoo meidän elävän niistä lähtökohdista käsin, jotka meillä on käytettävissämme. Pahasti masentuneelle päivittäinen hampaanpesu voi olla kovakin saavutus. Se on hänen osansa. Minun osani tällä hetkellä on löytää taas kauneus elämääni, löytää tekmisen riemu ja merkityksellisyyden maagisuus. Joku varmaankin menee tänään töihin tekemään miljoonakauppoja pörssissä ja kasvattaa siten omaa ja muiden tasetta. Kaikkien elämä on yhtä arvokasta ja yksilötasolla yhtä tuottavaakin, niin paradoksaaliselta kuin se ehkä kuulostaakin. Sitä vain on vaikeaa hahmottaa ja hyväksyä.

Lisäksi Kierkegaard antaa ehkä tahtomattaankin kollektiivisen anteeksiannon kompuroinnillemme; me kaikki elämme joskus niin, ettemme oikeastaan ole elossa. Se on ymmärrettävää ja anteeksiannettavaa sekä ennen kaikkea kollektiivisen yleistä.

Kysymys todella onkin, että miten. Mitä ikinä teetkään tänään ja mihin ikinä kykenetkään, älä aliarvioi arvokkuuttasi.

Kiitos, että luet.

Kaksi kummallista vuosipäivää

Tälle päivälle sattuu osumaan kaksi merkittävää vuosipäivää oman elämäni tapahtumista. Toinen liittyy ensimmäisiin yt-potkuihini seitsemän vuotta sitten ja toinen lääketieteellisen ihmeen todistamiseen yhdeksän vuotta sitten. Nämä päivät ovat tavallaan hyvin erillään toisistaan, mutta sitten kuitenkin niiden osat minun omassa koko elämän jatkumossa kietoutuvat kummallisella tavalla toisiinsa.

Yhdeksän vuotta sitten nimittäin makasin Töölön sairaalassa täydessä nukutuksessa ja pää niin sanotusti auki kirurgin operaatiota varten. Minulta oli löydetty pari kuukautta aiemmin aivoista aneurysma, eli aivovaltimon pullistuma. Jos tuo pullistuma pääsee pahenemaan eli puhkeamaan, se tarkoittaa sitä, että sydämeni pumppaa päähäni verta holtittoman paljon. Aivoverenvuoto toimii monelle kutsuna tuonelaan. Puolet aneurysman puhkemisen kokeneista kuolee, neljännes saa siitä merkittäviä haittoja elämäänsä ja vain neljännes pääsee takaisin jollakin tavalla normaaliin elämään. Näissä kaameissa arpajaisissa kukaan tuskin haluaisi saada väärää arpalipuketta.

Joka tapauksessa, onneksi se pullistuma löytyi ihan muussa yhteydessä, kun stressi oli saanut minussa aikaan kaamean migreenikohtauksen. Lääkärit analysoivat pullistuman ja päättivät, että se pitää hoitaa pois kirurgisessa operaatiossa. Siinä tuo pullistuma hoidettiin pois eräänlaisilla titaanisilla pinneillä, jotka siis puristivat heikon kohdan umpeen. Onnistunut operaatio tarkoitti sitä, että kykenin jatkamaan elämääni kuten ennen. Paitsi en voinut. Kaikeinlainen stressaava elämä, huonot elintavat, liikkumattomuus ja muu sellainen huonotapainen suhtautuminen elämiseen altistavat pullistumille ja etenkin niiden puhkeamisille. Olin saanut varoituksen: näin ei kannata jatkaa elämää, muuten se voi päättyä aivan liian aikaisin. Mitään varsinaista dramaattista valaistumista en saanut, mutta alkoholin käyttöä laitoin aivan minimiin, aloin pikku hiljaa kuntoilla kunnolla, eli juosta, ja lisäksi päätin, että työperäistä stressiä olisi hinnalla millä hyvänsä saatava pienennettyä. Uskoin painoni myös vähenevän kuin itsestään, jos näihin toimiin ryhtyisin ja niin siinä sitten kävikin.

Toinen draama, joka liittyy juuri tähän syyskuiseen päivään, on seitsemän vuotta sitten koettu yt-irtisanominen. Tiesin kyllä kohtaloni hyvissä ajoin etukäteen, enkä hetkeäkään epäillyt, ettenkö saisi potkuja. Tiesin yhtiön tilanteen työni vuoksi aivan liian hyvin ja loput pystyin toki päättelemään. Kaikeksi onneksi minulla oli jo siinä vaiheessa sangen pitkä irtisanomisaika, eli tiesin, etten jäisi pitkään aikaan tyhjän päälle. Kolme kuukautta voisin nauttia täyttä palkkaa ilman mitään työn tekemiseen viittaavaakaan. Kuten olen monessa aiemmassa kirjoituksessa kertonut, tuo muutaman kuukauden leppoistus vaihtui turhan nopeasti masennuksen kovaan pahenemiseen ja hyvin pitkäksi aikaa kotiin jäämiseen. Muistan vielä, kun lähdin yt-lappu kourassa töistä viimeisen kerran kotiin, tällä kertaa pyörällä 23-kilometrisen matkan, oli kaunis syyspäivä. Tunsin suurta helpotusta, koin, että nyt minulla olisi mahdollisuus vihdoin tehdä jotain uutta. Kirjoitin facebookiinkin päivityksen, jossa kerroin toiveikkuudestani ja positiivisesta ajattelustani potkuihin. Se ei sitten ollutkaan ihan koko totuus, vaikka siinä hetkessä niin kuvittelinkin.

Summattuna; sain siis ensin varoituksen, että fysiikkani ei ehkä kestä sellaista rääkkiä jota olin laittanut sen kokemaan työelämässä ja toki myös ihan yksityiselämässä. Pyrin ehkä hieman leppoistamaan toimintaani, mutta sitten kävi toisin, työnantajani ajautui koviin vaikeuksiin ja talouspäällikön roolissa riitti tekemistä yli oman tarpeen ja mahdollisuuden. Kun sitten irtisanominen tuli, koin, että nyt olen sen mahdollisuuden äärellä, että saan vihdoin tehtyä irtioton toksisesta elämäntyylistäni. Mutta se vaan ei ollutkaan niin helppoa tai nopeaa kuin kuvittelin.

Vasta nyt, seitsemän vuoden jälkeen, koen, että olen saattanut saada hieman edes otettua opiksi noista kahdesta tapahtumasta. Olen uppoutunut täysin sielun voimin opiskeluuni ja pyrin tekemään siinä kaikkeni. Silti en pääse siinä toiminnassa onneksi lähellekään mitään loppuunpalamisen tilannetta. Ja vaikka liikkumiseni juuri nyt on motivaatiokuopan pimennossa, olen kuitenkin saanut terveystasettani aivan eri suuruiseksi kuin taannoin. Pystyn siis vihdoin kokemaan jonkin sortin tasapainoa elämässäni enkä koe syöväni tulevaisuuden resurssejani jo tänään. Se on merkittävä muutos.

Kiitos, että luet.

Hoitamaton masennus pahenee

Masennusta voisi kuvailla hyvin itseään ruokkivaksi, syveneväksi kierteeksi. Sellainen se toden totta on. Jos masentunut ei yritä kohentaa olotilaa, se tyypillisesti ja melkeinpä väistämättä huononee. Tällainen mekanismi on kirjoitettu masennuksen lähdekoodiin ja lienee myös ihan lääketieteellisesti todistettukin.

Olen huomannut tämän ihan omassa masennuksessani. Jos en ponnistele masennuksen voimaa vastaan, se saa vain lisää valtaa. Lisää otetta ja pahentaa oloa.

Paljon olen toki tehnyt masennuksesta toipumiseksi ja eroon pääsemikseksi.

Juokseminen, terapia, alkoholin käytön dramaattinen vähentäminen, luontokokemukset, monenlaista olen yrittänyt ja tehnyt. Silti kysymys usein kuuluu, että miksi kaikki nuo uhraukset eivät kanna hedelmää, olotila ei parane ja ponnistelut katoavat merkityksettömyyden suohon. Olo voi tuntua epäreilulta, koska yrityksistä huolimatta olotilan muutokset voivat olla ajoittain häviävän pieniä tai jopa väärän etumerkkisiä.

Tylyä tässä tietysti on se, että vaikka miten ponnistelisi, niin olotila voi silti heiketä, mutta toisaalta se heikkenee silloin huomattavasti vähemmän kuin jos ei olisi tehnyt mitään. Ja vaikka ponnistelisi kuinka, olotila voi pysyä jopa vain samana, mutta se ei ainakaan huonone. Hyvän onnen ja hyvän tekemisen tuloksena tietenkin ponnistelut voivat johtaa olotilan merkittäväänkin paranemiseen tai jopa parantumiseen. Siksi niitä pitääkin jatkaa, vaikka välillä vaivannäön tulokset näyttävät valjuilta ja usko horjuu.

Masentunut -niin ehkä minäkin- flirttailee joskus kuoleman kanssa, mutta paradoksaalista kyllä ainakin minua ajaa eteenpäin ponnisteluissani masennusta vastaan nimenomaan kuolemanpelko. Siis pelko siitä, että jos olotilani ei kohene, jonkinlainen draattinen loppu odottaa jonkun mutkan takana. En välttämättä tekisi itselleni mitään dramaattista, mutta tarkkaavaisuuteni voi herpaantua olotilan syövereiden takia ja sitä voi ajaa autolla vahingossa vaikka pylvästä päin tai kävellä vaikkapa bussin alle. Siksi koen, että on tärkeää ponnistella masennuksen oireiden kanssa ja koko tautia vastaan niin paljon ja intensiiviesti kuin omat voimavarani antavat myöden.

Toki tästä on poikkeuksia, josta kirjoitin toisessa kirjoituksessani. Joskus kannattaa odottaa että pahin masennuksen aallonpohja menee ohi, jotta ponnisteluilla olisi edes jotain vastetta olotilan kohenemisessa.

Kiitos, että luet.

Toipumisen yrittämättömyyden hyödyt

Sain tehtäväksi muiden mukana vastata kysymykseen, että mitkä ovat hyödyt siitä, että ei yritä toipua masennuksesta tai ei ponnistele masennuksen toipumisen eteen.

Aluksi tuo kysymys vaikuttaa täysin pöhköltä; mielestäni ei vain ole olemassa mitään sellaista hyötyä, jota voisi saavuttaa sillä, että ei yrittä toipua masennuksesta. Masennus katsos ei ole sellainen tila, jossa haluaa olla yhtään määräänsä enempää jos edes sitäkään. Ainakin minä haluaisin olla vapaa kaikesta masennuksen taakasta ja vieläpä heti, jos mahdollista. Tällaista halua vasten tarkasteltuna tuohon ylläolevaan kysymykseen ei kyllä löydä mitään vastausta.

Minulle sana ”hyöty” on varattu sangen konkreettiseen käyttöön. Siis että voi saavuttaa taloudellista, sosiaalista, (mielen)terveydellistä tai vaikka mitä hyötyä. Ponnistelemalla voi saavuttaa jotain. Ja jos ei ponnistele, ei voi saavuttaa mitään, eli ei voi hyötyä. Hyöty toimii ikään kuin aktiivisuuden, tekemisen ja ponnistelun mahdollisena jatkeena.

Onneksi minulla on ympärilläni silloin tällöin -ja aika useinkin- minua oivaltavampia ihmisiä. Vastauksia kysymykseen löydettiin ja vieläpä sangen ymmärrettäviä. He eivät selkeästi kärsi samanlaisesta termistön lukittuneisuudesta kuin minä hyöty-sanan kanssa.

Masennus on kavala tauti ja sen määrä on usein luontaisesti vaihtelevaa. Joskus masennus hellittää otteestaan ja masentunut voi elää jopa hyvin normaalinkaltaista elämää. Ja sitten välillä masennus ottaa tiukan kurkkuotteen ja tukehtumisen tunne koetaan miltei fyysisenä tunteena. Etenkin tällaisen olotilan kuopan aikaan voi olla hyvinkin riskialtista yrittää merkittäviä paranemiseen ja olon kohentamiseen johtavia tekoja sen takia, että jos ne epäonnistuvat, voi olla, että epäonnistuminen saattaa vieläkin pahentaa sitä senhetkistä olotilaa. Siksi voi olla järkevää, että odottaa hetken eikä altista itseään ylimääräisille pettymyksille. Kuulostaa ehkä flegmaattisuuden ihannoinnilta, mutta puhun kylläkin terveestä ja tarkoin ajoitetusta itsesuojelusta.

Pidin tästä harjoituksesta sen takia, että siinä kohtasin oman ehdottomuuteni ja pääsin laajentamaan taas kerran tajuntaani muiden ajatuksien aaltovoimalla. Sitä jos mitä voi kutsua rikkaudeksi.

Kiitos, että luet.

Sopiva toimeliaisuus piristää

Kauan sitten jo pyrin parantamaan masennustani ja sen aiheuttamaa kaiken kattavaa ahdistusta pakenemalla. Pakenin työntekoon, mökin rakentamiseen, erilaisiin harrastuksiin ja vaikka mihin. Tuohon tietysti voi laittaa koristeeksi päälle iltaiset viskinaukut. Tarpeeksi pitkään kun tuollaista pakomatkaa elää, tulee väistämättä selväksi, että se tie päättyy jossain välissä ja jollain tavalla.

Kun jäin pitkän työputken päätteeksi työttömäksi, päätin kokeilla toisenlaista, aikalailla päinvastaista menetelmää. Karsin tekemiseni minimiin. Olin päivät kotona, enkä iltaisinkaan oikein pystynyt tai halunnut tehdä mitään. On ehkä väärin sanoa, että päätin kokeilla tällaista elämänmuotoa. Oikeammin voisi sanoa, että vain ajauduin siihen. Työ lähti alta, joten päivästä katosi saman tien yli kymmenen tunnin verran tekemistä ja se oli tietysti helppo täyttää tyhjyydellä. Aluksi se vähän ahdisti, sitten se tuntui äärimmäisen helpottavalta. Mutta kun sitä kesti oman aikansa, tyhjyyden masentava ja ahdistava ote voimistui päivä päivältä. Koin alati taajenevaa tarpeettomuuden tunnetta. Aloin miettiä, että tarvitaanko minua enää missään, että voinko kohdata enää mitään merkityksellisyyttä. Vai tässäkö se nyt oli; kun ote vähän hellitti niin sanotusta normaalista elämästä, niin oliko minusta tullut hyödytön, taakka kenties?

Tätä kesti monta vuotta, kunnes minut pelasti äkillinen soitto töihin. Harvalle käy niin, mutta minulle kävi. Tosin tuo työ päättyi YT:n kautta takaisin työttömyyteen ja vieläkin paisuneeseen masennukseen.

Vasta äskettäin, noin kuusi ja puoli vuotta pitkän työputken päättymisen jälkeen tunsin olevani valmis aloittamaan varovaisin, mutta toisaalta päättäväisin askelin uudenlaista toimeliaisuutta. Ja onneksi toteutin oman näkemykseni, enkä jäänyt odottamaan suurempia lupia muilta. Aloitin opinnot, vaikka tiedossa ei ollut lainkaan, miten rahoittaisin opintoni. Pelasin riskillä ja avoimin kortein ja melkein hävisin. Lopulta tömähti eteen onnellinen käänne, sain rahoituksen opinnoilleni.

Näin puoli vuotta opintojen aloittamisen jälkeen on sanottava, että juuri minulle tämä ratkaisu oli juuri sopiva. Opiskelumotivaationi liitelee sangen korkealla ja se luonnollisesti vetää muunkin elämän ja olotilan ylemmäs. Jollekin tämä lienee ihan normaalitila. Minulle tämä on melkein ihan uutta. Opiskeluni toimii juuri sopivana tekemisenä tähän tilanteeseeni. Into on korvannut väkisin prässäämisen.

Positiivista asioista huolimatta on todettava, että ei masennukseni ole kadonnut, ainakaan vielä. Siellä se kurkkii, ikkunan takana, väijyy kadunkulmassa, yrittää joskus istua viereen ja kuiskia korvaan. Pitkästä aikaa on kuitenkin tunne, että kykenen elämään. Kykenen katsomaan asioita tavallisessa valossa.

Kiitos, että luet.

Vähästähätkähtämättömyys

Muotitermejä tulee ja menee yhä kiihtyvällä vauhdilla. Viime aikoina on puhuttu kovasti resilienssistä. Markus Kajo käänsi termin oivasti twiitissään vähästähätkähtämättömyydeksi. Toki tuo käännös on tehty hieman kieli poskessa, luulen, mutta olen tykännyt siitä kovasti. Pidän suomen kielestä ja kaikki oivaltavat sanaleikit kolahtavat minuun kuin ensimmäinen kolikko säästöpossuun.

Tuo termi viittaa ikään kuin jonkin sortin palautumiskykyyn poikkeavista syötteistä, oli ne sitten ajatuksen tai fyysisen kokemuksen aiheuttamia. Kuinka me kestämme erilaisia kolhuja ja kuinka nopeasti ja hyvin me niistä toivumme. Pääsemme jatkamaan elämäämme, vaikka vähän päässä humahti.

Tietenkin resilienssistä on tullut sellainen utopian alttari, että vahvat ja kykenevät ihmiset eivät vähästä hätkähdä, vaan pystyvät jatkamaan tekemistään, vaikkei kaikki palaset olisikaan kohdallaan tai tiellä olisi kovastikin kumpareita ja juurakoita. Moderni luolaihminen jatkaa matkaansa ilmekään värähtämättä, vaikka kädessä roikkuisi täydellä purukalustollaan hauikseen tarrautunut vastoinkäymisten leijona. Täydellinen resilienssi on nykyaikaisen alfauroksen tai -naaraan ehdoton ominaisuus. Luusereilla on alhainen resilienssi ja heidän tekemisensä loppuu ensimmäiseen vastoinkäymiseen. Just joo.

Stereotyyppisesti voisi kuvitella, että kaltaisellani suhteellisen sakeasti masentuneella resilienssiviisari ei mittarissa oikein edes värähtäisi, mutta tässäkin on taas yksi harhaluulo, joka usein liitetään masentuneisiin. Onkin suhteellisen epäloogista, että miten sellainen ihminen, jolle on välillä vaikeaa edes nousta sängystä, voi ylipäänsä tehdä mitään, jossa kohtaa vaikeuksia tai poikkeamia. Hyvä lukijani, kuten niin monessa muussakin asiassa, arkijärkeinen logiikka ei tässä ihan toimi. Ainakaan aina.

Jos minua itseänikin hämmentää välillä se, miten paljon ja tarvittaessa hankalaa tekemistä kestän, niin hämmentää se tietenkin kanssaihmisiäkin. Kyllä, masennuksestani huolimatta kykenen joskus tekemään vaativiakin asioita ja jopa puskemaan yllättävänkin harmaiden kivien läpi. En mene hetkessä rikki, eikä minun henkiset ja fyysiset voimavarani ole kadonneet masennuksen myötä mihinkään – tiettyyn rajaan asti. Nimittäin maksun aika koittaa minullakin, ja se aika tulee ehkä nopeammin kuin jollakin muulla. Jos tsemppaan ja venyn, niin hyvä, mutta siitä voi sitten seurata sellainen väsymys ja uupumus, jota on jopa hankalaa kuvailla. Tokki näin käy ihan ei-masentuneillekin, mutta raja tsemppaamisen ja uupumisen välilä ei ehkä ole niin selvä. Ennen selkeää sairastumistani painoin menemään monta vuotta sellaisella tekemisen raivolla, että en vain kuulostellut itseäni enkä vointiani. Tein vain, elin sellaista elämää kuin kuvittelin minun haluavani ja vääjäämättä ajauduin koko ajan enemmän kohti täydellistä pysähtymistä. Jos työni ei olisi loppunut yllättäen seitsemän vuotta sitten, ehkä sitten kroppani olisi tiltannut tavalla tai toisella. Tai pääkoppani. Stoppi oli tulossa, sen ymmärsin jollakin tasolla, mutta en jaksanut välittää. Nyt tunnistan tuon stopin ja osaan hellittää äärimmäistä tsemppaamista paremmin ajoissa, etten aja itseäni aivan piippuun.

Joskus tsemppaaminen on hyvästä, saan tehtyä itselleni tärkeitä asioita vaikka sitten varavoimalan turvin. Pitää vaan tekemisen aikana, ennen ja jälkeenkin koko ajan miettiä tsemppaamisen hintaa. Siis sitä, että kannattaako juuri sillä hetkellä yli normaalivoimien tekeminen, jos tietää, että sen jälkeen joutuu ottamaan lungimmin. Hintaa pitää kysyä ja hinta pitää hahmottaa. Tosin jos jäisin vain lepäämään laakereilleni, nykytilanteessani en voisi oikein tehdä yhtään mitään, jos en välillä käyttäisi varapattereitani. Ja vähän ylättäen ne varapatterit taitavat vetreytyä käytössä ja latautuvat ehkä nykyään aavistuksen nopeammin kuin joskus taannoin. Silti tietenkin matkaa omaan normaaliin näyttää olevan melkeinpä silmänkantamattomiin.

Ilman varavoimalaitostani en opiskelisi, en kävisi stand up -lavoilla enkä varmaan juoksisikaan. Niillä on hintansa, mutta niillä on myös ainutlaatuinen tuloutus.

Kiitos että luet.

Väljyydessä piilee vaarojakin

Olen tässä ollut masennustoipilaana jo aika kauan. Jos ihan tarkkaan lasketaan jostain tietystä ajankohdasta, niin kaiken kaikkiaan kuusi ja puoli vuotta on ehtinyt kulua tässä kitkuttelussa. Ja loppua ei kai tavallaan näy. Toki varmaankin pidemmän aikaa olen ehtinyt pitää masennusta muuten taakkanani.

Aluksi se, että jäin työelämästä pois, tuntui hyvältä ratkaisulta. Ensin ajatukseni oli se, että voisin opiskella maisteritutkintoni loppuun, mutta sangen nopeasti homma ei sitten oikein toiminut enkä saanut lopulta sen eteen mitään konreettista tehtyä. Siinä vaiheessa pelkäsin myös TE-keskuksen mielivaltaa, eli minun olisi pitänyt tarkkaan harkita, millä tavalla anoisin lupaa opiskella työttömyystuellani, joten juuri ehkä sen takia koko homma jäi. Niihin aikoihin puhuttiin paljonkin julkisuudessa ja lehdistössä TE-keskuksen päättömistä ja epäloogisista ratkaisuista, joiden kanssa ihmiset kärvistelivät. En halunnut joutua siihen porukkaan, kun kärvistelystä kärsin jo muutenkin ihan tarpeeksi.

Joten jäin vähän vaivihkaakin toimettomuuden tilaan. Elin pitkään sellaista arkea, siis ennen koronaa, että loppuperhe kyllä lähti päivän puuhiinsa, mutta minä jäin sitten vain kotiin olemaan. Ja sillä olemisellani en oikein saanut kunnolla aikaiseksi niitä asioita, joita olisin halunnut, pitänyt tai voinut tehdä. Muistan sellaisen jakson, jolloin ihan päivittäin ajattelin, että tänään teen nuo asiat, mutta en sitten tehnyt niistä asioista välttämättä yhtään.

Sitten taisi tulla eteen aikakausi, jolloin aloin tarkemmin ja syvemmin ymmärtää minun masennustani ja yhtäkkiä sitten aloin suhtautua joutilaisuuteeni hyvänä asiana, siis sellaisena, joka toimii osana toipumistani.

Luulen, että toipilaisuuteni ei kumminkaan enää oikein hyödy joutilaisuudestani joten siitä on alkanut muodostua jopa taakka. On alkanut se aika, jolloin saattaisin jotenkin lopullisesti hiipua johonkin toivottomuuden ja pitkäaikaisuuden tilaan, mutta sitä en halua. Joten siksi aloitin nyt opintoni ja pyrin muutenkin hennosti mutta päättäväisesti rasittamaan itseäni. Toki pitää koko ajan kuulostella omia tuntemuksia ja jos tekemisen määrä ylittää energian määrän, pitää äkkiä vain ottaa takapakkia.

Kaikessa ikävyydessään täytyy sanoa, että on aivan mahdotonta määrittää toisen puolesta, mikä määrä joutilaisuutta on tarpeeksi toipumisen kannalta. Tai että kuinka kauan ajallisesti kannattaa sallia itselleen joutilaisuutta ennen kuin alkaa pikku hiljaa palata ”normaaliin” jos sellaista enää sitten onkaan. Usein nämä määreet saa selville vasta jälkikäteen, mutta eihän siitä tiedosta enää siinä vaiheessa ole mitään iloa. Orastavan tyhjyyden huomatessaan kannattaa kylläkin ryhtyä jo toimeen.

Kiitos, että luet.

Eläkeyhtiö hylkii pientä ihmistä

Kafka tuntisi olonsa varmaan ylpeäksi, koska hän aikoinaan sanoitti pienen ihmisen pyörimistä byrokratian julmissa rattaissa Oikeusjuttu-kirjassaan ja hänen kuvauksensa pitää edelleen kovin hyvin paikkaansa. Ainakin minä koen niin.

Kerroin aiemmin, miten eläkeyhtiöni päätti minua näkemättä ja minua liiemmin millään tavalla aidosti kuulematta tai muutenkaan huomioimatta, että aikeeni opiskella uutta alaa ei millään tavalla voisi vaikuttaa minun masennukseni kulkuun saati sitten estää mitenkään päätymistäni kovin sekä aivan liian aikaisin työkyvyttömyyseläkkeelle. Väittäisin nyt, että minun ajatukseni opiskelusta hyvinvointini ja työkykyni uudelleenherättämisessä on osoittautumassa oikeaksi.

Asia nousi esille uudelleen pari päivää sitten, kun eläkeyhtiöni kertoi päätöksestään valitukseeni heidän päätöksestään. Täysin yllätyksettömästi eläkeyhtiö pitää kiinni edelleen näkemyksestään joten asia siirtyy seuraavaksi työeläkeasioiden muutoksenhakulautakuntaan. Mielestäni jotenkin kovin kylmäävä näkökulma tässä asiassa on se, että eläkeyhtiölläni oli kuukausi aikaa vastata valitukseeni ja täsmälleen viimeisenä mahdollisena päivänä he ilmoittivat hylkäävänsä valitukseni. Tästä tulee kiusallisesti sellainen kuva, että he vain pelaavat hävyttömästi aikaa. Uskoisin, että heillä ei ollut missään vaiheessa mitään aietta hyväksyä valitustani, vaan vetivät asian viimeiseen päivään ehkä kiusallaan, ehkä jostain tuntemattomasta prosessisyystä. Joka tapauksessa, minun toimeentuloni on tästä kiinni ja se tuntuu niin väärältä, että miljarditaseinen yritys tekee näin pienelle ihmiselle. En mitenkään jaksa uskoa, että valitukseni käsitteleminen viimeisenä mahdollisena päivänä on sattumaa. Henkinen pienuus voi näköjään vaivata myös organisaatioita.

Ikävin piirre heidän vastineessaan oli se, että he väittivät, etten ollut tuonut esille mitään uutta asiaa, vaikka olinkin kertonut olotilani kohenemisesta. On joltisenkin ikävää lukea suomalaisen korporaation suoltavan suoranaista valhetta kirjeessään. En voi ymmärtää heidän motiivejaan saatikka etiikkaansa. Huvittaa mutta myös kovin alentavaa on sellainen yksityiskohta, että valitus piti toimittaa heille heidän nettisivunensa viestitoiminnon kautta, enkä nyt enää näe omaa tekstiäni siellä. Millainen viestipalvelu ei näytä lähetettyjä viestejä?

Matka jatkuu siis eteenpäin. Seuraavan vaiheen käsittelyaika on kuukausia, ehkä noin neljä kuukautta. Eläkeyhtiöni teki tällaisen peliliikkeen varmasti myös sen takia, että mitä pidemmälle asia menee, sen kapeammaksi käyvät minun mahdollisuuteni opiskella ilman säännöllistä toimeentukea. Joten tälläkin tavalla he voivat osoittaa suuruutensa. He tietävät kyllä, että tavalliselle ihmiselle jokainen päivä on merkityksellinen, kun ei ole tietoa toimeentulosta.

On suhteellisen todennäköistä, että eläkeyhtiöni tulee voittamaan tämän taistelun. Todennäköisesti joudun katkaisemaan opiskeluni ja sitä myöten hyvästelemään toiveeni siitä, että minä palautuisin jatkossa työmarkkinoille. Näin kahden kuukauden perusteella voin todeta, että minulla on tietyt lahjat tälle uudelle alalleni ja varmasti pystyisin toimimaan työelämässä tällä alalla seuraavat 20 vuotta, ennen kuin se varsinainen eläkeikä tulisi minulla eteen.

Pelkään pahoin, että seuraava taistelu odottaisi sitten taivaanannassa, kun joutuisin toteamaan, että ehkä minun pitää sitten hakea työkyvyttömyyseläkettä, jotta saisin jotain säännöllistä toimeentuloa. Tosin siinä prosessissa menestyminen on varmaankin vieläkin epätodennäköisempää ja siellä valitusprosessi tulee viemään noin vuoden.

Suoraan sanottuna, nyt minun taivaani koostuu toinen toistaan tummemmista pilvistä. Oli hetken aikaa hienoa elää toivossa ja innossa. Tulevaisuudessa ei tunnu odottavan mitään voitettavaa. Ja kaikki hävittäväkin alkaa olla jo hävitty.

Kiitos, että luet.

Masentuneen aika kuluu kummallisesti

Aika on liian hidas heille jotka odottavat, liian nopea heille jotka pelkäävät, liian pitkä heille jotka surevat ja liian lyhyt heille jotka iloitsevat. Mutta heille, jotka rakastavat, aika on ikuinen. (Henry van Dyke)

Kun annan itselleni luvan ajatella oman elämäni kulkua viime vuosien aikana, jään kovin helposti haukkomaan henkeäni. Kuusi vuotta sitten elämäni muuttui sellaisella tavalla, jota en oikein olisi uskonut etukäteen tapahtuvaksi. Työ meni alta ja vuosien eläminen jaksamisen reserveillä oli jättänyt sen verran jälkiä, että minun oli vihdoin aika ottaa hetki rauhallisemmin. Tai niin ainakin luulin. Päätin ottaa muutaman kuukauden rennosti ja sen jälkeen minun oli tarkoitus opiskella kesken jäänyt yliopistotutkinto valmiiksi. Aika nopeasti totesin, että opiskelu ei ottanut kipinää ja työnahaku alkoi heti alusta tuntua todella tahmealta.

Vähä vähältä masennukseni alkoi viimein ottaa niin paljon voimaa kuin se suinkin kykeni ottamaan. Tavallaan elämäni pysähtyi pikku hiljaa, ikään kuin varkain, mutta toisaalta ei mitenkään salaa. Huomasin vähitellen voimieni hiipuvan vääjäämättä, enkä oikein jaksanut taistella sitä kehitystä vastaan.

Meni kolmisen vuotta, kunnes sain eräänlaisen lottovoiton ja tapahtui se, mitä ei yleensä tapahdu: minut soitettiin kotoa töihin. Otin työn tietenkin vastaan ja yhtäkkiä, parissa päivässä pitkäaikaistyöttömyys oli vaihtunut hektiseen työkuvioon. Olin kuitenkin päätynyt konkurssikypsään korporaatioon, joten ei mennyt kauaakaan, kun tuokin työ lähti alta. Se ikävä puoli tuossa kokemuksessa oli, että tapani mukaan antauduin töihin niin innolla, että se työkokemus otti paljon, paljon enemmän kuin antoi ja työkykyni oli tuon työn jälkeen entistä heikompi.

Koen oman käsitykseni ja kokemukseni ajan kulusta olevan sangen kummallinen, kaksi- tai monijakoinen ja outo. Omassa arjessani päivät seuraavat toisiaan kuin rahtijunan vaunut, mutta sitten toisaalta tuntuu, että elämässäni ei oikein tapahdu yhtään mitään. Nyt kun mietin viimeistä kuutta vuotta, koen, että se on pitkä aika – noin 2000 päivää – mutta en ole niiden aikana saanut kunnolla edistetyksi elämääni. Tuon ajan puitteissa olisin voinut hyvin saada itselleni uuden ammatin, olisin voinut oppia oman elämäni Brian May -kitaristiksi tai mitä tahansa. Kirjoittaa kirjan tai jotain selllaista. Olen lähinnä tänä aikana kuluttanut tätä nojatuolia, jolla nytkin istun.

Puhuin tästä tematiikasta myös terapeuttini kanssa. Hän kehotti minua (tämä oli yksi hänen harvoista kehotuksistaan) armeliaisuuteen: olin toipilaana. Kyllä, ymmärrän sen, että masennuksesta ei toivuta hetkessä, mutta tässä tulee esiin masennuksen ikävä puoli: se ei ole sellainen selkeästi diagnosoitava sairaus, josta voisi jonakin päivänä kenties saada lääkäriltään selkeä toteamus: ”nyt olet tervehtynyt”. En siksi osaa suhtautua omaan olemiseeni ja tekemiseeni toipumisena, vaan koen sen enemmänkin pelkkänä olemisena. Ei siis hyödyllistä joutilaisuutta, vaan pelkkää joutilaisuutta.

Tuo Henry van Dyken sitaatti puhuttelee minua todella paljon. Koen, että minun suhtautumiseni aikaan näkyy kaikissa noissa puolissa, jotka hän mainitsee. Minä odotan, minä pelkään, minä suren ja ajoittain toki iloitsenkin. Rakastan myös, sen verran kuin kykenen. Aika on siis minulle yhtäaikaa liian hidas, liian nopea, liian pitkä ja liian lyhyt. Ja ennen kaikkea sitä kaiketi on minulla iättömyyden verran. Tämä ajatuskehikko kuvaa sitä paradoksia, jossa elän. Joka päivä. Se tekee elämästäni toki tavallaan erittäin rikasta. Mutta myös raskasta.

Kiitos, että luet.