Ihmeellinen itsekidutus

Hiihtoloma lähestyy tasaista mutta päättäväistä vauhtia ja minua odottaa ensimmäinen hiihtoloma ilman perhettäni. Aluksi pohdin oleskelua tuttuun tapaan mökillämme, mutta sitten keksin alistaa itseni oikein kunnolliseen seikkailuun, jonka voi järjestää erittäin pienellä budjetilla. Siispä sunnittelemaan!

Aion lähteä olosuhteisiin, jossa myöhästymisiin ei voi syyllistyä ja toisaalta antaudun luonnonolosuhteiden varaan siinä määrin, että luovun samalla vaikutusmahdollisuuksistani ja itsemääräämisoikeuksistani tavalla, joka on minulle jännittävä mutta myös kutkuttava. Huomaan jo nyt mielessäni tiettyä levottomuutta ja rauhattomuutta, mikä kuuluu kylläkin asiaan. Henkeäni en laita vaaraan, mutta jos asiat menevät pieleen, saatan kokea kyllä melkoista epämukavuutta.

Jäin miettimään sitä, että miksi ihmeessä haluan kiduttaa itseäni tällaisella seikkailulla, kun voisin vaan parkkeerata itseni tutulle mökille viikoksi ja nauttia vain siitä levollisuudesta, jonka tuttu ympäristö tuottaa. Miksi ihmeessä aikataulutan itselleni sellaisen seikkailuun, joka vaatii minulta venymistä ja etukäteisjännitystä? Vastaus löytyy kylläkin helposti; jos reissu menee suurin piirtein suunnitelmien mukaan, pääsen nauttimaan aivan tolkuttoman hienoista luonnonolosuhteista ja maisemista. Pääsen myöskin kokemaan onnistumista ja jopa sellaista rauhoittumista, jota en omalla mökilläni voisi kokea.

Kuvailen tässä yhtä voimakasta puolta ja piirrettä itsessäni. Vaikka kokisin voimattomuutta ja neuvotomuutta sekä kaipuuta rauhassa olemiseen, minulla on myös unelmia ja kaipuuta, jotka likimain vaativat toteutusta. Yleensä unelmani eivät ole ihan helpoimpia toteuttaa, mutta pysyttäytyvät silti ihan normaalien inhimillisten rajallisuuksien sisäpuolella. Enhän ole sentään matkalla soutuveneellä kuuhun ilman lisähappea. Unelmien toteuttaminen kiehtoo vaikka sillä on tietysti oma hintansa.

Vaikka koenkin tarpovani jo ainakin tämänkertaisen masennuksen loppusuoralla, ainakin toivottavasti, masennuksen pahat oireet vaikuttavat vielä kovinkin voimakkaasti. Väsymys ja voimattomuuden tunne, kehno kyky tehdä päätöksiä ja epäusko omaan pystymiseen ja osaamiseen ovat näitä oireita muiden muassa. Jollakin kummallisen perverssillä tavalla haluan kokeilla, että saanko venytettyä itseäni noiden haitakkeiden yli, pääsenkö toteuttamaan unelmiani huolimatta noista esteistä.

Itsensä venyttämistä kannattaa harjoittaa, muutenhan sitä ei pääse kokeilemaan rajojaan. Pitää vaan olla valppaana, ettei se muut kovin voimakkaaksi itsekidutukseksi. Pientä kidutusta voi silti tehdä ja siitä voi jopa nauttia. Jos siis pääsee toteuttamaan unelmiaan ja kokemaan jotain ainutlaatuista. Kunhan merkityksellisyys ylittää hinnan. Näin toivon tapahtuvan muutaman viikon päästä. Pikku hiljaa yritän varustautua vastatuuleen, joka puhaltaa minusta pahaa oloa kohti takavasenta.

Kiitos, että luet.

Varjoja ilman valoa

Rammsteinin uusimmalla albumilla Zeit löytyy nimikappale, joka on kyllä aivan mahtavan hieno kappale. Siinä mietitään ajan kulumista ja sen vaikutusta ihmiseen. Kappale alkaa väkevästi: Manches sollte, manches nicht, wir sehen, doch sind wir blid, wir werfen Schatten ohne Licht. Vapaasti haparoiden tämän voisi kääntää seuraavasti: Joidenkin pitäisi, joidenkin ei, näemme, vaikka olemme sokeita, ilman valoa luomme varjoja. Kappale jatkuu yhtä hienosti, mutta minä jään tuon varjojen luomisen kohdalla miettimään tarkemmin.

Puhuuko Rammstein kenties masennuksesta? Ehkei tarkoituksella, mutta sitten toisaalta masennuksen ytimestä löytyy taipumus luoda varjoja ilman valoa. Minulle tuo fraasi toimii sangen tiiviinä luonnehdintana masennuksen viheliäisestä toimintalogiikasta. Tarkoitan sitä, että masentunut pystyy jostain kumman syystä luomaan synkkyytä, pelkoa, ja epätoivoa sinnekin, missä se ei tunnu kovin ilmeiseltä. Varjoja syntyy ilman sitä perinteisesti käsitettyä vastavoimaa tai syntymävoimaa, valoa tai toivoa tai turvallisuutta.

Tällainen taipumus nähdä pimeää siellä, missä sitä ei näyttäisi olevan, on yksi sellainen masennuksen ilmenemispiirre, jota on vähän hankalaa selittää ei-masentuneelle. Sellainen näkemysvinouma ei tottele tyypillistä logiikkaa eikä kumartele järkeilyllekään. Pinnallisesti tätä tunnevyyhtiä voisi kuvailla pessimismiksi, mutta se on kyllä paljon pahempaa kuin peruspessimismi. Se tunnevyyhti vie toivon, se syö sisältä yrittämisen halun, se pimentää tulevaisuuden.

Aina välillä tuo taipumus onneksi laantuu, se saattaa hävitä kokonaankin. Voi olla, että hetken aikaa masentuneesta voi tuntua normaalilta tai tyypilliseltä, mutta jokin tekijä saattaa syöstä takaisin tuohon varjojenluontitilaan. Väsymys, huonot kokemukset, tunne- tai ajatusjumit tai sen sellaiset antavat kasvupohjaa tuolle tilalle. Niitä oppii kenties vuosien varrella tunnistamaan itsessään ja siten masentunut saattaa saada otetta taipumukselleen ja parhaimmillaan ehkä saa sen vaimennettua jopa kokonaan, ainakin ajoittain.

On pakko jatkaa Zeit-biisin sanoja:

Wir sterben weiter bis wir leben. Sterben lebend in den Tod. Me kuolemme aina vaan kunnes elämme. Kuolemme elävänä kohti kuolemaa. Dem Ende treiben wir entgegen. Keine Rast, nur vorwärtsstreben. Am Ufer winkt Unendlichkeit. Gefangen so im Fluss der Zeit. Olemme törmäämässä loppuumme. Ei lepoa, vain raahautumista eteenpäin. Rannalla viittilöi iättömyys. Niin vangittuna ajan virtaan.

Jos tämä ei kerro masennuksesta, se kertoo ainakin omasta elämästäni. Kuolleena elämisestä olen saanut omaa kokoani suuremman annoksen. Eteenpäin raahautuminen on käynyt tyhjässä merkityksettömyydessään aivan liian tutuksi. Kaiken kukkuraksi, minä olen tainnut pukeutua ajan vankilan vankipukuun jo vuosien, vuosien ajan. Aina välillä viikatemieskin viittilöi munulle, mutta kaikeksi onneksi olemme toistaiseksi käyneet eri polkuja.

Tämän kerrottuani et ehkä ihmettele, että aika usein tämän kappaleen kuullessani joudun pyyhkimään kyyneleitä silmäkulmastani. Näin kävi viimeksi tänään. Ehkä päin vastoin kuin mitä saattaisi kuvitella, ne ovat kaikesta huolimatta lohdun kyyneleitä. Alkavaa toivon värähtelyä.

Kiitos, että luet.

Elossa vai elossa?

Aina välillä haluan kokeilla uusia tapoja rutiinien tuttuakin tutumpaan uomasuorittamiseen. Opiskeluaamuni ovat muodostuneet sangen motorisesti tehtäviksi, mutta kokeilin eilen kirjan lukemista heti bussipysäkillä ja siitä eteenpäin. Poikkeama osoittautui virkistäväksi ja heti iskin herkkään kohtaan. Nimittäin luin Esa Saarisen legendaarista teosta Länsimaisen filosofian historia huipulta huipulle Sokrateesta Marxiin. En siis halunnut päästää itseäni ennen aamukuutta helpolla, mutta ei ole tarkoituskaan. Luin lukua Kierkegaardista ja löysin seuraavan sitaatin:

”Olemassaolo ei ole itsesäänselvyys. Suurimman osan siitä ajasta, jonka ihminen on elossa, ihminen ei ole elossa.”

Olin aamuhämärän tuoman peiton turvin jättämässä tuon tokaisun mukahienoksi sanaveivailuksi, mutta sitten aloin huomata ajatuksen syvyyden. Niin, se aika elämästä, jonka käytämme juuri ikään kuin toissijaiseeen tekemiseen ja olemiseen, voi tuntua hyvinkin epäelämältä ja hallitsevalta. Ehken olisi niin pinnalla tuomitseva tai kahtiajakava kuin Kierkegaard, mutta silti hänen näkemystään kannattaa pyöritellä.

Koko teema tuntuu läheiseltä kaiketi siksi, että olen itse miettinyt ja pohtinut viime vuosien ajankäyttöäni ja olen koko ajan kokenut, että en ole seitsemään vuoteen oikein saanut otetta elämästäni. Se aika, jonka olen kärsinyt masennuksestani ja nyt sittemmin ehkä se aika, jonka olen käyttänyt toipumiseen, ei oikein ole tuntunut elämältä. Ainakin se, että olen joutunut käyttämään aikaani masennuksesta kärsimiseen ja selviämiseen, on tuntunut todella väärältä ja epäoikeudenmukaiselta ja siksi ajanhukalta.
Tässä piilee erittäin kehno ajatusharha. Saan kai sanoa näin, kun kyse on omasta harhastani? Joka tapauksessa, masennuksesta kärsiminen eli sairastaminen ja siitä toipuminen voidaan totta kai lukea aivan olennaiseksi tavaksi elää juuri siinä hetkessä. On luonnollista, että masentunut tai masennustoipilas tuskin saa aikaan mitään kelvollista vallankumousta edes omassa elämässään saati maailmassa laajemmin, mutta se tarkoittaa sitä, että masentunut nyt vain joutuu kohdentamaan rajallisen tarmonsa ja pontevuudensa sairauden kanssa kamppailuun. On ymmärrettävä, sekä masentuneen itsensä että hänen lähimaailmansa, että juuri nyt tämä on masentuneen kohtalo. Joskus tulevaisuudessa saatetaan voida tehdä jotain ihan muuta.

Kaikenlaiset carpe diem -hokemat tuntuvat tunkeutuvan kaikkialle ja kaikkialta. Niiden tarkoitus on toki hyvä, eihän ainutlaatuista aikaa tai elämää kannata hukata. Sitten toisaalta ainakin minä olen tuollaiset lauseet kokenut hyvinkin ahdistavina. Me kaikki elämme kuitenkin -tervetkin- sellaista elämää, että kaikesta emme voi päättää itse, emme voi jokaisesta sekunnista ottaa täyttä hyötyä irti. Emme voi elää täysillä ja vähän yli, koska se ei vain ole inhimillisesti mahdollista. Emme voi juosta pikamatkana elämän maratoniamme. Voimia pitää säädellä, välillä täytyy kävellä ja välillä rynnitään. Elämä tulvii syklisyyttä.

Voin löytää -ehkä tarkoitushakuisestikin- Kierkegaardin ajatuksesta lohtuakin tai jopa armoa. Hän painottaa ajatuksissaan sitä, että sillä on merkitystä, miten me elämme. Hän ei siis puske mitään sellaista ajattelua ylitäysillä elämisestä kuin mitä meidän aikamme tuntee. Seuraan Kierkegaardin ajatusta siten, että hän toivoo meidän elävän niistä lähtökohdista käsin, jotka meillä on käytettävissämme. Pahasti masentuneelle päivittäinen hampaanpesu voi olla kovakin saavutus. Se on hänen osansa. Minun osani tällä hetkellä on löytää taas kauneus elämääni, löytää tekmisen riemu ja merkityksellisyyden maagisuus. Joku varmaankin menee tänään töihin tekemään miljoonakauppoja pörssissä ja kasvattaa siten omaa ja muiden tasetta. Kaikkien elämä on yhtä arvokasta ja yksilötasolla yhtä tuottavaakin, niin paradoksaaliselta kuin se ehkä kuulostaakin. Sitä vain on vaikeaa hahmottaa ja hyväksyä.

Lisäksi Kierkegaard antaa ehkä tahtomattaankin kollektiivisen anteeksiannon kompuroinnillemme; me kaikki elämme joskus niin, ettemme oikeastaan ole elossa. Se on ymmärrettävää ja anteeksiannettavaa sekä ennen kaikkea kollektiivisen yleistä.

Kysymys todella onkin, että miten. Mitä ikinä teetkään tänään ja mihin ikinä kykenetkään, älä aliarvioi arvokkuuttasi.

Kiitos, että luet.

37 (k)ilometriä juosten Lapissa

Jos pitäisi nimetä kuluvan kesän kohokohta, sangen korkealle ellei ihan korkeimmalle sijaluvulle kiipeäisi juoksutapahtuma Ylläksellä heinäkuun alkupuolella. Olin ilmoittautunut tapahtumaan jo loppuvuodesta 2018, mutta yhden rasitusmurtumat ja yhden pandemian takia osallistumiseni oli siirtynyt useaankin otteeseen. Mutta tänä kesänä se olisi nyt sitten toteutumassa, vihdoin. Nimittäin Nuts Ylläs-Pallas, jossa osallistuisin lyhyimmälle matkalle. Se matka olisi 37-kilometrinen reitti, joka kulkisi Äkäslompolosta Ylläksen ympäri, sitten Ylläksen yli ja siitä sitten Kesängin yli ja takaisin Äkäslomploon. Jos tunnet Ylläksen seutuja, saanet selkeän kuvan siitä, että vaikka tämä olikin tapahtuman lyhin reitti, niin kyseessä ei kuitenkaan ollut mikään pikkupyrähdys.

Olen kamppaillut tänä vuonna kummasti juoksumotivaationi kanssa ja sellainen motivaatiokuoppa ei tietysti ole omiaan edistämään kuntoa tai luottamusta kuntoon sen verran, että voisi rennosti kuvitella pääsevänsä lähdöstä maaliin kunnialla. Tai edes pääsevänsä ylipäänsä lähdöstä maaliin. Toisin kuitenkin onneksi kävi, tästä tapahtumasta kehkeytyi paitsi kesän kohokohta niin myös koko harrastajajuoksijaurani tähänastinen kohokohta.

Kirjoituksen otsikkokuva on otettu Ylläksen laelta. Siinä vaiheessa matkaa olin taivaltanut mukavat 20 kilometriä ja olin siis jo päässyt kiipeämään ensimmäiselle kahdesta tunturista. Siinä sitten pysähdyin ihailemaan ja osin myös kauhistelemaan Kesänkitunturia. Nimittäin kuvan keskellä näkyy selkeästi Kesängin Pirunkuru, joka on melkoinen esitys rakkaa (eli kivikkoa) ja jyrkkää rinnettä. Tiesin, että kun tuo Pirunkurun kiipeäminen alkaisi, olisin siinä kohtaa edennyt jo noin 29 kilometriä ja edessä olisi ”enää” 8, mutta arvioin, että tuossa kohtaa voisivat enimmät mehut olla jo kaikonneet. Päätin, että sallin kenties, jos kaamea väsymys iskee juuri ennen Kesänkiä, että voin pysäyttää juoksuni siihen. Tämä päätös oli ehkä yksi avainasioita siinä, että pääsin koko matkan maaliin. Jos on epävarma, kannattaa näköjään jättää pieni takaportti auki, niin minulle se ainakin tarkoittaa sitä, että saan kuitenkin siitä lisäpontta varsinaisen asian tekemiseen. Ja niin kävi nytkin.

Pirunkurun pirullisuus ja jyrkkyys eivät ehkä löydy kovin helposti tästä kuvasta. Jylhyys ja kauneus löytynevät helpommin. Vielä 7 kilometriä jäljellä!

Varoitin matkaseuraani, nuorempaa poikaani, että jos saavun juosten maaliin, niin saatan sitten puhjeta itkuun, joten hänen ei sitä pitäisi ihmetellä. Kerroin mahdollisen itkuni johtuvan ihan siitä, että maaliin pääsy olisi sen verran iso saavutus, että saatan tulla siitä itkun verran onnelliseksi. No maalissa ei sitten itkevää isukkia nähty. Koko juoksu oli sikäli mukavan yllätyksetön, että siitä tuli vain sellainen kokonaisuuden verhoava tyytyväisyyden tunne. Olin miettinyt tarkkaan etukäteen sen, mitä tavaroita tarvitsen juoksua varten, mitä syön aamulla ennen juoksemista, olin katsellut reittikarttaa tiukasti ja niin edelleen. Mietin vauhdinjaot ja muut etukäteen. Maaliin pääsy ei sitten tällaisen valmistautumisen jälkeen tuntunutkaan mystisen suurelta saavutukselta, vaan hyvän valmistautumisen kruununa. Vaikka kuulostaa ehkä lattealta, tuo kruunu tuntuu kuitenkin paljon, paljon paremmalta kuin mystinen saavutus. Olin tehnyt töitä juoksun eteen niin hyvin kujn pystyin ja loppu oli tavallaan odotettavissa oleva muodollisuus.

Sijoituksellani en pääse tässä kohtaa kehuskelemaan. Nimittäin noin 80% juoksijoista olivat minua nopeampia tällä reissulla, mutta se ei jäänyt minulle yllätykseksi. Matkaan kului reilut kuusi tuntia, kun nopein taivalsi reitin alle puolessa tuosta ajasta. Silti juoksusta jäi tunne, että olin voittanut jotain. Voitin nimittäin omat luutuneet käsitykseni siitä, että en muka pystyisi tällaiseen. En voi kylliksi painottaa sitä riemua, jonka tuo käsityksien voittaminen tuottaa.

Yksi riemuisa lisä koko juoksussa oli se, kun poikani kävi pyörän avulla morjenstamassa ja kannustamassa minua muutamassakin kohdassa matkan varrella. Olin sangen tyytyväinen siihen, että varsinaisen juoksun sain tehdä ihan omin nokkineni, mutta oma tsemppari matkan varrella tuotti tietysti erityistä iloa.

Vaikka tämä juoksu jäi pituudeltaan noin viisi kilometriä vajaaksi maratonista, niin yhden kilometrin verran nousua tekee siitä varmaankin vähintään yhtä vaativan kuin tasamaan maratonin. En ole ikinä ajatellut juoksevani maratonia, mutta nyt se on tavallaan jo saavutettu. Ja olen nyt jo päättänyt, että kunhan saan motivaatiodilemmani sivuutettua, varmaankin käyn sen täysmaratonin jossain kohtaa juoksemassa. Nyt se tuntuu luonnolliselta jatkolta tilanteeseeni. Niin ne asiat ja asenteet muuttuvat.

Kiitos, että luet.

Päivä paratiisissa

Jos olet lukenut juttujani enemmän, olet ehkä pannut merkille, että en ole minkään yltiöpositiivisen näennäistsemppauksen ylin ystävä. En usko, että hokemalla jotain ”tee tästä päivästä elämäsi paras päivä” -tyyppistä mantraa saa välttämättä mitään kovin positiivista aikaiseksi. Toki monelle hokemalle ja viisaudelle voi löytää oman paikkansa ja aikansa, mutta silti jahnaamalla samaa ajatusta, joka möllöttelee kovin kaukana todellisesta arjesta saa aikaan aika valjuja lopputuloksia, jos niitäkään.

Silti, tai ehkä juuri siksi, olen kumminkin ottanut tavaksi yrittää nähdä asiani ja tilanteeni suhteellisen positiivisessa valossa. Sen verran positiivisissa, että sitä ei voi kutsua valheeksi eikä kuunaan edes väritetyksi todellisuudeksi. Totean vain todellisuutta sanankääntein, jotka kuvaavat maailmaa ilman kaikkein synkimpiä varjoja.

Huomaan toistelevani opiskelutovereilleni suhteellisen usein, jos ei nyt päivittäin mutta ainakin silloin tällöin, että ”taas on vuorossa päivä paratiisissa”, kun meillä on joku niistä kolmesta viikottaisesta opiskelupäivästä. Tässä tulen samalla paljastaneeksi opiskelijakollegoilleni jotain hyvinkin oleellista minusta: pidän opiskelustani ja eritoten juuri tästä alasta, jota opiskelen. Eivät päiväni toki suju mitenkään pilvihötöstä nautiskellen vaan kyllä viljelen välillä ihan kirosanojakin ja toisinaan mietin, että miksi olen lähtenyt opiskelemaan alaa, jolle minulla toki on lahjoja, mutta jossa joudun pinnistelemään välillä varsin ankarastikin. Silti koen viettäväni opiskelupäiväni sillä tavalla paratiisissa, että olen turvassa, saan oppia koko ajan uutta, saan välillä tehdä omia juttujani, eli päästää luovuuteni valloilleen. Minun paratiisissani kaikki tunteet, kaikki mahdollisuudet lasketaan mukaan ja saldo jää aina varsin positiiviseksi. Päivän jälkeen koen useimmiten antaneeni paljon ja saaneeni vieläkin enemmän. Sitähän varmaan paratiisissa asujat kokenevat runsain mitoin.

Itselleen ei siis kannata valehdella, koska se on suuri rikos, josta ei pääse oikein millään eroon. Se on kannattavaa, että kertoo itselleen asioita, jotka eivät ole mustuuden värittämiä. Siinä ei ole mitään pahaa.

Tämä minun paratiisissa seikkaileminen voisi olla kivakin juttu, ellei paratiisin taivaalla matelisi pimeääkin pimeämpiä pilviä. Huoli toimeentulosta kasvaa päivä päivältä, samalla kun epätietoisuus siitä vain paisuu. Ehkä jonain päivänä saan nauttia paratiisistani täysin höylänvedoin.

Kiitos, että luet.

Tuhkasta nousemisen myytti

”Verbrennen musst du dich wollen in deiner eignen
Flamme: wie wolltest du neu werden, wenn du nicht
erst Asche geworden bist!” Sinun täytyy haluta palaa omassa tulessasi: miten pystyt uudistumaan, ellet ole ensin tullut tuhkaksi! Näin koukeroisesti uudistumista maalaili Friedrich Nietzsche kirjassaan Also sprach Zarathustra (Näin puhui Zarathustra).

Tällaista nollaamisen tai puhtaalta pöydältä aloittamisen kautta uuteen ja uljaaseen pääsemisen myyttiä ovat toki viljelleet muutkin kuin Nietzsche. Kautta aikain on toiveikkaasti ajateltu niin, että jos ihmisen elämä on kovin arvoton tai toimimaton, täysin uusi suunta on hyvä tapa yrittää löytää elämästään elämisen arvoinen tilanne.

Puhtaalta pöydältä aloittaminen on tietenkin vain teoreettinen tilanne eikä se päde aidosti tosielämässä. Mehän olemme historiamme tuotteita, siis kaikki se, jota olemme elämämme varrella kohdanneet, on jalostanut meitä, satuttanut, haavoittanut tai viisastuttanut. Siksi onkin oikeastaan hyvä, että mitään nollaamista ei todellisuudessa ole tarjolla. Viisautta on se, että myöntää menneisyytensä ja ottaa siitä kaiken irti otettavissa olevan kokemuksen hyötykäyttöön.

Toisaalta tuollaisen nollaamisen voi pyrkiä toteuttamaan osittain. Ja sitähän ihmiset tavallaan tekevät päivittäin. Yritämme unohtaa sellaiset asiat, jotka meitä satuttavat tai lamaannuttavat. Pyrimme eteenpäin huolimatta niistä asioista, jotka hidastuttavat menoamme.

Meillä masentuneilla, tai ainakin minulla on se piinaava taipumus, että nuo ikävät asiat eivät oikein kunnolla pääse unohtumaan, vaan päin vastoin saavat kiusallisen usein aivan liian suuren roolin ajattelussa tai tunnemaailmassa. Tämän taipumuksen raskauttamana sitä ehkä välillä toivoisikin, että jonkin sortin nollausnappula löytyisi käden ulottuvilta, jotta saisi tietyn rauhan menneisyyden pauhulta. Monihan tuollaista nollausta sitten yrittääkin kummallisilla keinoilla, kuten alkoholin tai päihteiden avulla. Turhaan, tietenkin. Mielialalääkitys kaiketi toimii parhaimmillaan siten, että se hinkkaa menneisyyden kirveen terästä pahimmat särmät pois. Unohdusta voi toki löytää ihan muillakin keinoilla, kuten vaikkapa urheilulla tai taide-elämyksillä.

Ajatus palamisesta ja tuhkasta nousemisesta on tarkemmin ajateltuna sangen pöhkö. Silti jokin piirre tuossa myytissä kiehtoo. Ainakin minä tietäisin varsin monta sellaista seikkaa, jotka voisin heittää unohduksen roviolle vaikka saman tien. Ajatusleikkinä se tuntuu lohdulliselta. Mutta kokonaisuutena, sinä ihmisenä, joka tänään olen, en kyllä suostuisi roviolle astumaan. Minun tuhkissani olisi tuskin löydettävissä mitään elinvoimaa. Tämän kokonaisuuteni kanssa ajattelin pärjätä viimeiseen henkäykseeni asti.

Kiitos, että luet.

Itseinhon ja realistisuuden rajamailla

Monessa aiemmassakin kirjoituksessani olen pohtinut sitä tekijää masennuksessa, joka ainakin itselleni toimii yhtenä pahana ja voimakkaana masennusmörkönä: kuva itsestä ja sen realistisuus.

Koen, että suhtaudun itseeni suhteellisen realistisesti. Väitän itselleni, että osaan tunnistaa oman roolini suhteessa muihin ja oman tekemiseni suhteessa muiden tekemiseen. Näin etenkin, jos otetaan huomioon masennuksen aiheuttama harha. Masennus nimittäin tuppaa tekemään minäkuvalle kovin harhaisia näkymiä, jotka vääristävät kuvaa epärealistiseen ja väärin värjäytyneeseen suuntaan. Ja suunta on tietysti aina negatiiviseen päin.

Masennukseen kuuluva itseinho lähtee siitä, että masentunut vertaa ähkyrealistisen kuvan mukaista käsitystä itsestään epärealistisesti muihin. Psykologiassa puhutaan kognitiivisesta vinoumasta, jolloin masennus saa meidät näkemään itsemme synkempinä kuin olemme ja ympäröivän maailman parempana kuin se onkaan. Tästä seuraa sangen kaameaa vertailua muihin ihmisiin, eikä vain yhteen ihmiseen vaan moneen ja vieläpä samalla kertaa. Masentunut siis kokoaa muista ihmisistä jonkinlaisen ideaaliyksilön poimimalla heistä ne parhaimmat puolet ja jättää samalla huomioimatta, että tuollaista täydellistä yksilöä ei ole olemassakaan. Poikkeusyksilöt ovat poikkeusyksilöitä, on olemassa vain yksi Einstein, mutta sellaisia elämässään hyvin menestyineitä ihmsiä on paljon, joista voi poimia parhaat ominaisuudet päältä. Joihin siis voi virheellisesti ja haraisesti verrata itseään. Ja kun tällaista vertailua tekee, ei lopputulosta tarvitse arvata: vähemmästäkin sitä koke itsensä vähempiarvoiseksi ja vähemmän kykeneväksi kuin muut. Masennuksen egoloinen polttoaine on keitetty, tislattu ja valmiina roihuun.

Tavallaan realistinen kuva itsestään on hyväksi. Kun tietää, mihin kykenee tai mihin ei, voi aivan hyvin asettaa itsensä sopivaan kontekstin tekemään asioita, jotka sopivat juuri itselleen. Koen vain, että juuri masentuneelle toisaalta tämä on erityisen vaikeaa, kun siihen realistiseen kuvaan itsestä sekoittuu harahainen vertailu muihin.

Viimeaikaiset kokemukseni ovat opettaneet, että minäkuvaa on hyvä rakentaa positiivisten kokemusten kautta. Kannattaa eksyä sellaisen tekemisen ja sellaisten ihmisten pariin, joiden kanssa ei joudu kovaan konfliktiin itsensä kanssa ja joiden joukossa ei joudu oma-aloitteisesti häpeämään itseään millään tavalla.

Taas yksi päivä on alkamassa. Toivon taas kerran, että siitä tulee mielekäs ja elämyksellinen päivä opiskelujen parissa.

Kiitos, että luet.

Osana maailman onnellisinta kansaa

World Happiness Report sen toistaa taas kerran: elämme maailman onnellisimmassa maassa, olemme maailman onnellisin kansa. Jippii, jahuu ja mitä niitä nyt onkaan.

Taas kerran täytyy myöntää, että tunnen tässä, kuten niin monessa muussakin asiassa suurta ulkopuolisuutta. Jos olet lukenut viimeaikaisia kirjoituksiani, on ehkä selvinnyt, että ajan elämäni junaa ikään kuin kaksilla raiteilla. Toisaalta olen hyvin tyytyväinen siitä, että aloitin opinnot ja tunnun menestyvän niissä, mutta sitten toisaalta taivaallani roikkuu erittäin tummia pilviä taloudellisen toimeentuloni päällä. Ja jos taloudellista toimeentuloa ei ole, ei elämä oikein toimi.

Tästä 5,5-miljoonaisessa kansasta löytyy tietenkin vaikka kuinka monta tarinaa ja ilmeisesti nuo kaikki tarinat yhteenlaskettuna muodostavat sen kollektiivisesti kumulatiivisen onnen, jonka meressä me sitten kylvemme. Itse kun koen jämähtäneeni onnellisuusasteikon alimman kvartaalin joukkoon, täytyy tässä kansassa elää itseäni moninkertaisesti onnellisempia ihmisia. Ja se on tietenkin vain ja ainoastaa hyvä asia. Muiden onnellisuus ei ole minulta pois eikä onnellisuuden määrä ole mikään vakio eikä sille ole ylärajaa sinänsä.

Pekka Sauri käsitteli monologisarjassaan (saatavilla esimerkiksi Spotifystä) onnellisuuden teemaa muualtakin tutulla tavalla. Hän nimittäin painotti sitä, että onnellisuutta ei kannata tavoitella, vaan merkityksellisyyttä. Se että teemme ja tavoittelemme merkityksellisiä asioita, johtaa välillisesti onnellisuuteen. Meidän ihmisten luontainen kaipuu on tehdä asioita, joilla on merkitystä sekä itsellemme että meille tärkeille ihmisille. Onni on väliaikainen tunne, jonka me voimme saavuttaa yhä uudelleen ja uudelleen, jos koemme elämämme merkitykselliseksi. Ajatuskulku kuulostaa erittäin järkevältä. Minä koen hetkellistä onnellisuutta esimerkiksi siitä, että voin katsella elävää tulta. Mutta merkityksellistä on se, että osaan sytyttää sen tulen, jotta voin saavuttaa sen onnellisuuden hetken kerta toisensa jälkeen.

Tähän merkityksellisyyden vaalimiseen olenkin pyrkinyt viime aikoina. On vain tässä tunnustettava, että tulokset ovat olleet paljon laihempia kuin odotukset. Ymmärrän toki, että tämä ei ole mikään universaali resepti jolla kaikki onnistuu ja muuttuu paremmaksi. Tai että merkityksellisyys loisi saman tien massiivista onnellisuuden tunnetta. Siitä huolimatta soisin kyllä itselleni isompaa onnellisuutta juuri nyt ja myös vähän pidemmällä aikavälillä.

Ehken sittenkään tunne ulkopuolisuutta onnellisuuden takia. Saatan tuntea sitä sen takia, että en tällä hetkellä koe elämääni niin merkitykselliseksi kuin olisi tarpeen. Perjantai-iltapäivä on jo edennyt pitkälle, mutta en ole saanut vieläkään vaihdetuksi yöpukua päivävaatteisiin. Aamupalakin on syömättä. Voisin edistää kaikenlaisia asioita, mutten vain ahdistukseltani kykene.

Pinnalle on vielä pitkä matka. Tämä kirjoitus oli tämänpäiväisistä ponnistuksista ensimmäinen.

Kiitos, että luet.

Olivatko nukahtamisvaikeuteni harhaa?

Kun kerran halusin aloittaa opiskelun ja vieläpä aikataulun puolesta haastavissa olosuhteissa, pääsin sitten törmäämään myös saman tien omaan ja itse kehittelemääni myyttiin. Kolme viikkoa sitten päivärytmini koki aikalailla täyden vallankumouksen, kun aloin herätä jo ennen kukonlaulua.

Opiskelen toisella paikkakunnalla kuin missä asun ja jos haluan olla paikalla heti aamusta, kun opinnot alkavat, joudun heräämän viiden aikaan aamuyöstä. Etukäteen tämä tilanne kuulosti yksinkertaisesti kauhistuttavalta, koska lähimenneisyydessä olen lähinnä kärsinyt siitä, että en ole päässyt kunnolla nukkumaan, en ole saanut unta ja uni on ollut sangen laadutonta. Nyt joudun ihan pakottamalla pakottaa itseni nukkumaan hyvissä ajoin ja vain ja ainoastaan siten voin taata itselleni sellaisen olotilan seuraavaksi päiväksi, että voin ottaa suhteellisesti ottaen suurimman hyödyn opinnoistani. Terve järkikin sanoo sen, että parin tunnin yöunien jälkeen aivojen vastaanottavuus ei sijoitu millään muotoa kärkisijoille kilpailussa väsymystä vastaan.

Siispä ihan ensimmäisen, täysin penkin alle päätyneen yön jälkeen olen tyynesti todennut, että nukkumaan pitää päästä kohtalaisen aikaisin. Tämä on vaatinut sen, että iltarutiineihini nykyään kuuluu seuraavan aamun varalle valmiiksi katsotut vaatteet, valmistetut eväät ja jopa esille laitetut termospullot teetä varten. Vielä kun olen saanut luettua pojalleni iltalukemiset, on aika vain yksinkertaisesti painua pehkuihin.

Uusi päivärytmini ja aikalailla jaksamista rasittava opiskelu ovat taanneet sen, että iltaisin en ole joutunut odottamaan unta kovinkaan kauaa. Vielä en ole saanut säädettyä rytmiä ihan täydelliseen vireeseen, nimittäin nyt vakiouniajakseni on muotoutunut noin kuusi tuntia, ja se ei välttämättä ole ihan tarpeeksi edes minullekaan, vaikka pahimmillaan tuokin tuntimäärä oli pelkkää -noh- unelmaa.

Eilen kokeilin vielä sellaista ratkaisua, että pikän opiskelupäivän jälkeen juoksin juna-asemalta kotiin 13 kilometrin matkan. Se tuntui suoraan sanottuna sangen raskaalta, mutta kaikeksi onneksi pirteä talvisää nosti tunnelman kohti kirkasta tähtitaivasta. Illalla tosin tuo lenkki tuntui poikkeuksellisen paljon ja uni maistui entistäkin paremmalta. Olkoonkin, että unen laatu jäi tällä kertaa vähäiseksi, kun palautuminen haittaa minun yöuntani aina silloin tällöin. Silti, tuotakin kokeilua kannattanee jatkaa, koska tämä lienee ainoa tapa pitää kiinni myös juoksemisestani opiskelupäivinäni. Ei ole realismia, että pitkän päivän jälkeen tulisin kotiin ja sen jälkeen yrittäisin vielä päästä lenkille. Sitä paitsi siinä tilanteessa palautuminen häiritsisi vieläkin enemmän nukkumista.

Jäin tässä uudessa tilanteessani miettimään sitä, että miten itse kehiteltyjä ja itse aiheutettuja nukahtamisvaikeuteni oikein olivat. Olinko kehitellyt vain sellaisen huonon tavan, että nukkumista enemmän minua kiehtoivat iltaisin ja öisin telkkarin anti ja somen loputon kokemusvuo? Olinko vain tuntenut elämäni ja itseni sen verran arvottomaksi, että väsymystilallani en katsonut olevan oikein arvoa?

Nyt katson, että elämäni on saanut uuden tarkoituksen, kun opin uutta ja siten myös hankin pohjaa paluulle työelämään ja oman elämäni keskiöön. Se motivoi totta kai ja jättää vähemmän aikaa ja innokkuutta oman päiväni tärväämiseen nukkumattomuudella.

Lopuksi haluan sanoa vielä sen, että jos sinä, hyvä lukijani, kärsit nukahtamisvaikeuksista, voit ottaa tämän pohdintani vain minun pohdintanani, ei minään yleispätevänä ohjenuorana. Sen ehkä haluan sanoa, että elämän merkityksellisyys ja varsinkin sen yllättävä lisääntyminen saattavat näkyä myös sellaisilla elämän osa-alueilla, joihin syy-yhteys ei näytä mitenkään ilmeiseltä. Aina näin ei tietenkään asia ole.

Kiitos, että luet.

Toivosta saa vankkaa voimaa

”Ilman toivoa ei ole elämää, ilman elämää ei ole toivoa.” En kaiketi voi kutsua itseäni tuon toteamuksen keksijäksi, mutta jotenkin olen aina pitänyt tuon virkkeen kehäpäätelmäisestä ikuisuusteemasta. Meidän jokapäiväinen sängystänousemishalukkuutemme taitaa pohjautua paljolti toivoon. Toivoon siitä, että juuri tänään me voimme tehdä tai kokea jotain sellaista, että se tekee elämästämme tänään(kin) merkityksellistä. Harva meistä pystyy ainakaan kovin kauaa elämään vaistonvaraisesti siten, että elää elämäänsä ilman toivoa siitä, että elämä joko pysyy ainakin nykyisellä tasollaan tai jopa kohenee.

Masennus on etenkin toivoa sammuttava sairaus. Joillakin masentuneilla toivo sammuu niin totaalisesti, että he jopa ajautuvat sen takia itsemurhaan. Jos ei näe edessään mitään toivoa, on vaikeaa ajatella elämäänsä elämisen arvoisena. Kyseessä on tietenkin masennuksen aiheuttama pimennysverhomainen valoisuusharha, mutta sen kokijalle tuo harha on yhtä kaikki juuri senhetkinen todellisuus. Toivottomuuden keskellä kärsivälle masentuneelle ei ehkä ole parasta todeta, että ”kyllä se siitä”, kun hän ei mitenkään juuri sillä hetkellä voi olla sitä mieltä. Toivottomuuden hetkellä parasta lienee se, että vierellä on ihminen, joka lupaa pitää kädestä koko matkan toivottomuuden aavikon yli. Ja myös tekee niin.

Itsekin olen kokenut ajoittain ja joskus liiankin usein selkeää, synkkää ja tulevaisuuden tummentamaa toivottomuutta. Sellaista, joka on saanut sängystä nousemisen tuntumaan Mount Everestin valloittamiselta ilman lisähappea ja vaatteita. Ja onhan minulla niitä päiviä ollut, jolloin sängystä nouseminen on osoittautunut todella vaikeaksi. Tosin en minä sellaista päivää ole vielä onneksi kohdannut, jolloin en olisi lopulta sängystä päässyt ylös. Toisaalta vastaavanlaista jumittautumista olohuoneeni nojatuoliin olen kokenut varsin usein. Se tuntuu jotenkin hieman hyväksytymmältä jumittautumiselta, kun sentään on päivävaatteet päällä ja pää kohti kattoa. Ero toimintakyvyssä on kumminkin lopulta aika pieni.

Voisiko sitä ajatella jopa niin, että ensin saa sykäyksen toivoa kohti, toivo herättää merkityksellisyyden ja siten voi lopulta saavuttaa onnen? Moni taitaa asettaa elämänsä tavoitteekseen olla onnellinen, mutta onneen katsominen on lopputuotteeseen katsomista. Onnellisuutta ei näet oikein voi saavuttaa ilman jonkinlaista tapahtumain ketjua ennen sitä onnellisuutta. Kun toivo löytyy jostain, se auttaa näkemään elämän merkityksellisyyden. Ja kun tiedostaa elämän merkityksellisyyden, se kasvattaa onnellisuutta. Toivo voi olla -tai on- siis kaiken perusta, elämän perusta. Toivo tosin ei ole todellisuutta, tässä ja nyt, vaan se on lupaus tulevasta. Silti ja juuri siksi toivo on niin tärkeä. Toivo ennakoi ja ennustaa pahan vähenemistä ja hyvän kasvua. Se ennakoi pimeän hiipumista ja valon voittoa.

Sitten kun kaltaisen masentunut kohtaa voimakasta toivoa, sen olotilan energiataso on todella korkea. Kun ponnahtaa pohjalta, suhteellisen nousun määrä voi olla valtava. Juuri nyt koen tymäkkää toivoa paremmasta tulevaisuudesta. Olo on ainakin hetken aikaa kevyt ja eteenpäin kulkeminen tuntuu hyvältä. Tämän olotilan soisi jatkuvan pitkään.

Kiitos, että luet.

Tekeminen vaimentaa masennusta

Minulle avautui viime viikolla vähän yllättäenkin mahdollisuus ottaa uutta suuntaa elämässäni ja sitä kautta löytää ehkä tieni pois tästä tämänhetkisestä alhostani. Kerron tästä varmasti lisää tarkemmin joskus tulevaisuudessa, otti tämä mahdollisuus sitten realistisen lopun tai ei.

Jo pelkästään se, että yhtäkkiä käsissä lymyää sellaista tekemistä, joka nostattaa jonkinlaista toivetta paremmasta huomisesta, kohottaa tunnelmaa merkittävästi. Joudun nyt soittelemaan ympäriinsä eri viranomaisille ja muille vastaaville, jotta varmistan tämän mahdollisuuden toteutumisen. Toki tuo soittelu on sangen raskasta minulle, kuten se on varmasti monelle muullekin kohtalotoverilleni. Silti taidan jäädä plussan puolelle olotilani suhteen.

Huomasin heti merkityksellisen tekemisen voiman suhteessa masennuksen elinvoimaan. Kun on hyvää ja rakentavaa tekemistä, masennus vaimenee suhteellisen tehokkaasti. Tekeminen voi toimia kahdella, ikään kuin toisiinsa nähden päinvastaisella tavalla. On sellaista tekemistä, joka jo sinällään onnistuu leikkaamaan pahimman kärjen masennukselta tai jopa katkaisemaan masennuksen ravintoketjunkin. Se on sellaista tekemistä, jota tekee vaikkapa unelmansa saavuttamiseksi tai sitten arkisen pienen työn (esimerkiksi ruoanlaitto) aiheuttaman hyvän olon pontimena. Parantava tekeminen auttaa ohjaamaan ajatukset ja tunteet pois masennuksesta, ikään kuin laastari, joka antaa haavan parantua siellä piilossa hetken aikaa. Suojaa pieniltä kolhuilta ja lisävaurioilta. Sen lisäksi, että hyvä tekeminen antaa muuta ajateltavaa ja tunnettavaa, se myös poistaa pikku hiljaa sitä tummaa ajateltavaa.

Sitten on se toinen tekeminen, jonka uhreihin olen tutustunut monta kertaa elämäni varrella. Joillakin ihmisillä on taipumus sortua sellaiseen ikään kuin pakonomaiseen tekemiseen, joka vain siirtää tai väliaikaisesti peittoaa ahdistuksen tai masennuksen oireet, mutta ei millään tavalla paranna niitä. Sellaisiakin masentuneita on olemassa, jotka toimivat kuin elohiiri, mutta se heidän tekemisensä ei paranna millään tavalla heidän sairauttaan tai sen oireita. Pikemminkin voi käydä päin vastoin: peittävän tekemisen alle piilotettu masennus tai ahdistus palaa todennäköisesti entistä vahvempana ja levänneempänä. Minäkin olen kokeillut tällaista tekemistä, paljonkin, vuosieni varrella ja voin kertoa, että tällainen tekeminen voi toimia todella kaamealla tavalla. Keinotekoinen irtiotto omasta ahdistuksesta voi pahentaa asioita.

Kuulen sinun kysyvän, että miten nämä kaksi tekemisen tyyppiä sitten erottaa toisistaan. Joudun ikävä kyllä toteamaan, että sinulla on perusteltu kysymys mutta minä en voi antaa siihen valistunutta vastausta. Joskus tuntuu siltä, että suhteellisuusteorian omaksuminen ja opettaminen kolmevuotiaalle ymmärrettävästi voi olla helpompi asia kuin noiden kahden tekemisen erottaminen toisistaan.

Nimittäin jollekin esimerkiksi ansiotyön tekeminen voi toimia erittäin hyvänä masennuslääkkeenä. Töissä koetut onnistumiset, hyvä työporukan tuki ja muu sosiaalinen ympäristö voivat parhaimmillaan pelastaa masentuneen. Minulle työn tekeminen on ajoittain vain pahentanut masennuksen oireilua ja johtanut syvempään syöksykierteeseen. Samoin voi käydä vaikkapa parisuhteen kanssa. Uuden, juuri sopivan kumppaninen löytyminen voi saada aikaan melkoista nostetta, mutta jos parisuhde jostain syystä kariutuu, se saattaa taas kerran syventää masennusta.

Tunnetasollakaan näiden kahden tekemisen tyyppi ei ole kovin helposti eroteltavissa. Ainakin minä olen haksahtanut siihen tunteeseen, että työn tekeminen on toiminut mainiona parantavana keinona, kunnes huomasin olevani väärässä. Hetkellinen fiilis ei siis välttämättä kerro koko totuutta, jos totuutta ollenkaan.

Masentuneille annetaan kovin helposti ohje: tee, tee jotain, joka saa sinut iloiseksi tai tyytyväiseksi. Neuvoa kannattaa tietysti kuunnella, kunhan välttää sen sisältämät ansat.

Kiitos, että luet.