Nopeammin, korkemmalle ja voimakkaammin -tauti

Päädyin umpikujaan muutama vuosi sitten ja ankeaakin ankeampi totuus alkoi läpsiä kasvoilleni. Oli tullut aika ymmärtää, että minä olin laittanut itseni sellaisen noidankehään, josta ei päästä ulos voittajana. Piti alkaa miettiä, mitä todella haluan elämältäni, mitä haluan saavuttaa ja miten haluan elää arkipäivääni. Selkeästi näin vain yhden asian: näin ei voi jatkua.

Pärjäsin oman aikani hyvin bisnesmaailmassa, sain aina enemmän vastuuta ja valtaa työelämässä. Tietysti palkkakehitys seurasi näiden käänteiden perässä, joten maallisen mammonan maagisuus huumaannutti minut ja käänsi katseeni pois siitä ikävästä asiasta, että en voisi kovin kauaa elää sillä tavalla. Kunnes sitten tyhjyys tuli yllättäen: työ meni alta, päädyin työttömäksi ja kauan kehittynyt masennus pääsi puhkeamaan kuin märkä paise. Vuosia kerrytetty jaksamislaina pääsi maksuvaiheeseen.

Maksoin menestyksestäni ja urani nousujohteisuudesta kammottavan hinnan: mielenterveys meni menojaan, fyysinenkin terveys rakoili pahan kerran ja kroppani ulisi äärellisyyttään. Kun pysähdyksen aika tuli, näin yhtäkkiä tilanteen selkeästi. Tosin masennus möyhensi oloani monta vuotta vielä tämän jälkeen, mutta masennus oli se kulottava tuli, joka raivasi urametsääni hallitsemattomalla, mutta uutta synnyttävällöä tavalla.

Moni kanssaihminen tuntuu pyörivän samassa limbossa jossa itsekin pyörin: pitää tehdä uraa, pitää menestyä, pitää näyttää menestyvältä ja kuulostaa uraohjukselta. Samalla piilotetaan oma aito kaipuu tehdä itselle tärkeitä asioita. Pahimmillaan laitetaan vanhemmuus sivuun, samoin ystävyyssuhteet, joilla ei ole sijaa menestyjän sosiaalisessa portfoliossa. Ehkä näitäkin ihmisiä odottaa jossain kohdassa samankaltainen pysähdys kuin minulla, tai sitten he pärjäävät miten pärjäävät vuosia ja vuosikymmeniä tällä tavalla. Minä en pärjännyt, mutta en näe itseäni heikoksi sen takia. Enkä muita vahvemmaksi kuin minä.

Seisoin pitkään savuavan elämänmetsäni laidalla ja tuijottelin kaikkea hiiltynyttä menneisyyttäni. Tappelin vastaan väistämätöntä ja se pahensi masennustani. Koin, että olin epäonnistunut ja minun pitäisi vain pyrkiä samaan elämäntyyliin takaisin, jahka saisin masennukseni jollain ihmeen ilveellä aisoihin ainakin sen verran, että kykenisin palata näyttelemään ihmistä, joka en aidosti ole.

Jossain kohdassa päätin, että ehkä minun täytyy kokeilla jotain aivan muuta, pääsin väsymättömällä kamppailulla opiskelemaan aivan uutta aihepiiriä. Sellaista, jossa menestys mitataan korkeintaan esteettisillä ansioilla, koska rahaa ei tällä alalla riitä pankkitilien tilkkeeksi kuin nimellisesti.

Tein juuri osa-aikaisen työsopimuksen, johon kirjattiin palkka, jollaista en ole tämän vuosituhannen aikana saanut. Palkan suhteen palaan siis kauas menneisyyteen, mutta silti koen valtavaa tyytyväisyyttä: saan tehdä kiinnostavaa työtä ja oppia koko ajan uutta ja nähdä jatkuvasti työni tulokset. Jos vain sinnikkäästi jatkan tällä tiellä, joskus ehkä saan pääpalkinnon: pääsen tekemään kauniita asioita, joilla on yksittäisille ihmisille merkityksellisyyttä.

Minua pelottaa, se on selvä. Rahan niukkuus tulee olemaan valmistuttuani sellaista, johon en ole tottunut ja pelkään, että entinen elämäntyylini haamu myrkyttää elinmahdollisuuteni. Onneksi minulla on vielä hetki aikaa totuttautua ajatukseen ja pyrkiä muokkaamaan elämäni sellaiseksi, että voin yrittää pärjätä paljon, paljon vähemmällä. Pelko hälvenee sillä, että keskityn olennaiseen, nautin näköpiirissä olevista asioista, muistan, miksi olen tässä kohdassa juuri nyt. Olen noudattamassa kutsumustani, en sosiaalisen statuksen pönkittämistä.

Kokemus sen minulle on hyvässä ja pahassa opettanut. Kaikkea ei mitata rahassa. Eikä nopeammin, korkeammalle ja voimakkaammin -tauti vie meitä kuin perikatoon ennemmin tai myöhemmin. Tai ainakaan minua.

Kiitos, että luet.

Liikkeellelähdön vaikeus

Masennukseen kuuluu kaikenlaista hankalutta ja päätöksenteon hankaluus on yksi näkyvimmistä hankaluuksista. Tähän kökköyteen törmää aivan liian usein ja se saa monenmoisia ilmenemispiirteitä. Aloittaminen ja liikkeellelähdön ylivoimaiselta tuntuva möykky vaikeuttavat vaikka mitä tekemistä.

Siksi onkin kummallista ja perin outoa, että hankin itselleni näin talvilomaksi sellaista tekemistä, jossa pitää mennä julkisten kulkuneuvojen aikataulujen mukaan. Sellainen kulkemisen kehikko ei tunnetusti jousta lainkaan, joten tällöin aloittamisen ja liikkeellelähtemisen kohmelomaisuus korostuvat entisestään. On vain saatava itsensä liikkeelle ja tehtyä tarvittavat päätökset vaikka väkisin. On vain otettava riski, että jotakin unohtuu. Usein unohtuvat asiat eivät kaikeksi onneksi ole mitään äärimmäisen tärkeitä.

Monasti näitä vaikeuksia voi paikata vaikka sillä, että tietää perillä olevan esimerkiksi kauppoja, josta voi tarpeen tai hädän tullen vaikka ostaa puuttuvia asioita. Tai vielä suuremmassa hädässä voi aina miettiä, uskaltaako kysyä kanssaihmisiltä apua, jos tarvetta on. Nyt seuraavaksi tämä seikkailulomani ottaa sellaisen käänteen, jossa menen paikkaan, jossa ei ole mitään kauppaa yksinkertaisesti saatavillakaan, edes teoriassa ja kanssaihmisten määrä taitaa olla sangen rajattu.

Voisin sanoa, että ehkä haluan tämäntyyppiselle reissulle juuri sen takia, että joudun venymään ja kokeilemaan, pystynkö tällaiseen. Tiedän kumminkin, että mitään hengenhätää en joudu kokemaan ja ruokaa minulla lienee mukana aivan liikaa, joten sekään ei muodostu ongelmaksi. Vaatettakin otin mukaan vähintäänkin tarpeeksi. Siispä mitään kaameaa riskiä ei tässä ole kuitenkaan, joten voinen hyvillä mielin tai ainakin lähes levollisin mielin jatkaa kokeilua ilman massiivisia pelkoja. Siis ainakaan ilman rationaalisia pelkoja.

Kai koen sitten jotain näyttämisenhalua itselleni. Haluan näyttää vähintäänkin minulle, että vaikka menenkin hieman askeettisimpiin olosuhteisiin, selviän kyllä siitä. Selviän, vaikka vaikealta tämä tuntuu.

Realiteetit sen kertovat omassa pelkistyksessään: tällaista reissua ei vain voi tehdä, jos kaipaa kivaa mukavuutta ja hellää helppoutta. Tällaisia kokemuksia ei voi haalia kokematta haasteita. Toisaalta jos joutuu ponnistelemaan hieman tai paljonkin enemmän, palkintokin kiiltelee paljon komeammin.

Jo nyt, reissuni puolivälissä, voin todeta, että tämä kaikki on kannattanut korkoineen. Silti esimerkiksi tänään kun minun piti jättää hyvästit ensimmäiselle majoituspaikalleni ja siirtyä seuraavaan paikkaan, siirtymän kohtaaminen tuntui todella haastavalta. Onneksi välipakkaaminen on aina helpompaa, kun ei tarvitse päättää, mitä ottaa mukaan, vaan ihan kaikki pitää ottaa mukaan. Ja kun katselin ruokamäärääni, totesin, että voin jäädä vaikka viikoksi nalkkiin enkä vieläkään joutuisi järsimään kynsiäni.

Vaikeuksista huolimatta pystyssä päin alan tässä kohta etsiä ensi yön kortteeriani. On aika jatkaa seikkailua.

Kiitos, että luet.

Ihmeellinen itsekidutus

Hiihtoloma lähestyy tasaista mutta päättäväistä vauhtia ja minua odottaa ensimmäinen hiihtoloma ilman perhettäni. Aluksi pohdin oleskelua tuttuun tapaan mökillämme, mutta sitten keksin alistaa itseni oikein kunnolliseen seikkailuun, jonka voi järjestää erittäin pienellä budjetilla. Siispä sunnittelemaan!

Aion lähteä olosuhteisiin, jossa myöhästymisiin ei voi syyllistyä ja toisaalta antaudun luonnonolosuhteiden varaan siinä määrin, että luovun samalla vaikutusmahdollisuuksistani ja itsemääräämisoikeuksistani tavalla, joka on minulle jännittävä mutta myös kutkuttava. Huomaan jo nyt mielessäni tiettyä levottomuutta ja rauhattomuutta, mikä kuuluu kylläkin asiaan. Henkeäni en laita vaaraan, mutta jos asiat menevät pieleen, saatan kokea kyllä melkoista epämukavuutta.

Jäin miettimään sitä, että miksi ihmeessä haluan kiduttaa itseäni tällaisella seikkailulla, kun voisin vaan parkkeerata itseni tutulle mökille viikoksi ja nauttia vain siitä levollisuudesta, jonka tuttu ympäristö tuottaa. Miksi ihmeessä aikataulutan itselleni sellaisen seikkailuun, joka vaatii minulta venymistä ja etukäteisjännitystä? Vastaus löytyy kylläkin helposti; jos reissu menee suurin piirtein suunnitelmien mukaan, pääsen nauttimaan aivan tolkuttoman hienoista luonnonolosuhteista ja maisemista. Pääsen myöskin kokemaan onnistumista ja jopa sellaista rauhoittumista, jota en omalla mökilläni voisi kokea.

Kuvailen tässä yhtä voimakasta puolta ja piirrettä itsessäni. Vaikka kokisin voimattomuutta ja neuvotomuutta sekä kaipuuta rauhassa olemiseen, minulla on myös unelmia ja kaipuuta, jotka likimain vaativat toteutusta. Yleensä unelmani eivät ole ihan helpoimpia toteuttaa, mutta pysyttäytyvät silti ihan normaalien inhimillisten rajallisuuksien sisäpuolella. Enhän ole sentään matkalla soutuveneellä kuuhun ilman lisähappea. Unelmien toteuttaminen kiehtoo vaikka sillä on tietysti oma hintansa.

Vaikka koenkin tarpovani jo ainakin tämänkertaisen masennuksen loppusuoralla, ainakin toivottavasti, masennuksen pahat oireet vaikuttavat vielä kovinkin voimakkaasti. Väsymys ja voimattomuuden tunne, kehno kyky tehdä päätöksiä ja epäusko omaan pystymiseen ja osaamiseen ovat näitä oireita muiden muassa. Jollakin kummallisen perverssillä tavalla haluan kokeilla, että saanko venytettyä itseäni noiden haitakkeiden yli, pääsenkö toteuttamaan unelmiani huolimatta noista esteistä.

Itsensä venyttämistä kannattaa harjoittaa, muutenhan sitä ei pääse kokeilemaan rajojaan. Pitää vaan olla valppaana, ettei se muut kovin voimakkaaksi itsekidutukseksi. Pientä kidutusta voi silti tehdä ja siitä voi jopa nauttia. Jos siis pääsee toteuttamaan unelmiaan ja kokemaan jotain ainutlaatuista. Kunhan merkityksellisyys ylittää hinnan. Näin toivon tapahtuvan muutaman viikon päästä. Pikku hiljaa yritän varustautua vastatuuleen, joka puhaltaa minusta pahaa oloa kohti takavasenta.

Kiitos, että luet.

Harjoittelua, jaksamisharjoittelua

Opintoihini kuuluu olennaisena osana ammatillinen harjoittelu ja 20-viikkoisen harjoittelumäärän ensimmäinen jakso, kahdeksan viikkoa, on alkamassa muutaman viikon päästä. Huomaan tuntevani yllättävääkin innokkuutta, vaikka huolien pilvet roikkuvat tietysti myös taivaalla.

Pitkällisen masennusjakson mukanaan tuoma kroonisen väsymyksen ja voimattomuuden tunteen paljous huolestuttaa luonnollisesti tässä tilanteessa kaikkein eniten. Opintoni olen tehnyt menneenä vuonna kolme päivää viikossa -tahtia, mutta harjoitteluni teen ihan kokopäiväisen työntekijän roolissa. Maanantaista perjantaihin kello 8-16 kuulostaa tietysti monelle arkipäiväiseltä, mutta minussa se herättää huolta jaksamisesta. Aion alkaa rasittaa itseäni vaiheittain enemmän: seuraavat viikot saan käydä opiskelemassa neljänä päivänä viikossa, joten siten pääsen vähän lähemmäksi sitä rytmiä, jota noudatan harjoittelussani. Ja onneksi hiihtoloma osuu keskelle harjoittelujaksoa, joten pääsen silloin ottamaan vähän vauhtia palautumisen ja rentoutumisen voimin.

Työtahti toimii toisena huolenaiheena. Olen opiskeluissani huomannut, että en ole porukassani suinkaan nopeimpien ihmisten joukossa. Osin olen lohduttanut itseäni sillä, että pyrinkin tekemisessäni mieluummin tinkimättömään laatuun kuin nopeuteen, mutta rehellisesti sanottuna tuo periaate ei selitä kaikkea nopeuseroa muihin. Masennuksen vuodet ovat vieneet räjähtävän dynaamisuuden mennessään. Ikä tekee varmaan tietysti oman osansa.

Jo pelkästään harjoittelupaikan hakeminen tuotti oman kamaluutensa. Olen aiemmin tässä kirjoitussarjassani kertonut työnhakuun liittyvien itsetunto-ongelmien painolastista ja sama problematiikka nousi tietysti esiin, kun harjoittelupaikan hakeminen tuli ajankohtaiseksi. Pelkäsin, että minua ei otettaisi todesta tai minua ei haluttaisi harjoitteluun. Kerrottakoon tässä vaiheessa, että harjoittelu on luonnollisesti, kuten alalla yleisesti, palkatonta ja muutenkin vastikkeetonta. Siten kynnys ottaa minut harjoitteluun luonnollisesti madaltuu. Silti en voinut oikein uskoa, että sain harjoittelupaikan sovittua ensimmäisellä puhelinsoitolla ja lyhyellä käynnillä tulevassa paikassani. Tämä valaa tietysti uskoa tulevaan laajemminkin.

Itsetunto-ongelmiin voi törmätä sitten kätevästi myös itse harjoittelun aikana. Epäröin oman ammatillisen osaamiseni kanssa ja pelkään, että osaamiseni puutteet tulevat harjoittelussa jotenkin kavalalla tavalla esiin. Opetuksen laatu oppilaitoksessamme ei ehkä ole sellaista, jota toivoisin, joten osa osaamiseni hämäristä kohdista johtuu varmastikin ihan siitä. Toisaalta väittäisin, että kaikenlaisessa ongelmanratkaisussa ja sinnikkyyden tarpeessa aiempi työurani sekä luonteenlaatuni voivat toimia vahvuuksina. Tämä spennaaminen liittynee tietysti myös siihen, että en ole koskaan ollut vastaavassa harjoittelussa vastaavanlaisessa yrityksessä. Epäröinnin takaa kurkkii onneksi suhteellisen usein luottamuksensekainen toivo: kyllä mä pärjään, koska olen lillunut paljon sakeammissakin sopissa.

Opiskellessa voi lymyillä lahjakkaasti mukavuusalueella, jos niin haluaa. Ja vaikka pidänkin vierailuista epämukavuusalueillani, koska siellä oppii kaikkein eniten, olen voinut näitä eri alueiden välisiä hyppelyitä säädellä aikalailla oman pääni mukaan. Olettaisin, että työelämässä ja ihan harjoittelussakin tällainen pomppuilu piilottelee määritellyn työtahdin takana.

Kaiken epäröinnin ohella tunnen myös suurta innokkuutta. Pääsen nyt näkemään aitiopaikalta, millaista tämän alan varsinainen työ on, miltä se tuntuu ja millaisia ihmisiä alalla toimii. Uskon myös siihen, että harjoittelupaikassa pääsen oppimaan asioita, joita oppilaitoksessamme ei olisi kuunaan pystynyt oppimaan.

Kiitos, että luet.

Masennuksen hahmo

Kuulin kanssamasentuneelta, että joissain terapiamuodossa käytetään yhtenä harjoituksena sellaista kysymyksenasettelua, jossa mietitään, millaisena hahmona masennus näyttäytyy masentuneelle. Siis että jos pitäisi kuvailla toiselle ihmiselle, että miltä masennus näyttää, jos sen pitäisi vaikka piirtää. Tai mitä se masennus tekisi, jos se saisi fyysisen olemuksen.

Pinnallinen vastaukseni kysymykseen tuli suhteellisen nopeasti ja lonkalta ja käsittääkseni näkemykseni myötäilee varsin hyvin yleistä käsitystä masennuksen hahmosta. Nimittäin äkkiseltään olisin sanonut, että minulle masennus näyttää mustalta painopeitolta, joka peittää minut alleen. Musta väri tuntuu tietenkin turhankin ilmeiseltä vastaukselta samoin kuin sen painavuus. Pimeä, valoa läpäisemätön peitto ja sen painavuus tuntuvat välillä suhteellisen fyysisenäkin, kun masennus tekee infernaalisia taikojaan. Huolimatta ilmeisyydestään tämä hahmo tuntuu kovin tutulta ja varsin tyhjentävältä.

Tarkempi pohdinta tuottaa sitten huomattavasti monimutkaisemman ja sanoisinko pelottavammankin lopputuloksen. Nimittäin huomasin suhteellisen nopeasti, että tuo peittohahmo ei kerro lopulta masennuksestani kuin sen ihan helpoimmin hahmoteltavan ominaisuuden. Loput masennukseni ominaisuuksista jäävät tällä vertauksella -heh- aikalailla peittoon. Siispä hahmottamista kannattaa jatkaa.

Kun teemaa ajattelee hieman kauemmin, masennus saa aivan erilaisen hahmon. Yhtäkkiä se näyttäytyy kauhuelokuvien mustalta viikatemiesmäiseltä hahmolta (toki ilman sitä viikatetta), joka on siis pukeutunt mustiin ja sen kasvot ovat joko piilossa tai sillä ei ehkä edes ole kasvoja. Eihän kyse edes ole varsinaisesta ihmishahmosta vaan masennuksen ominaisuushahmosta. Välillä tuo mustanpuhuva hahmo näyttäytyy jopa itseäni suurempana, vieressä seisovana ja mukana kulkevana hahmona mustine ja niin kliseisine kaapuineen. Välillä taas tuo hahmo hyppää pienempänä hahmona olkapäälleni kuiskimaan korvaani. Toisinaan taas tuo tumma hahmo hyppää jopa kehoni sisään tekemään keljuja toimiaan.

Tässä tarkemmin pohditussa hahmossa tärkeintä ei kuitenkaan ole sen fyysinen olemus, joka siis vaihtelee tilanteen ja masennuksen määrän mukaan. Paljon tärkeämpää ja tuhoisammalta tuntuva ominaisuus tässä hahmosa on dialogi, tai lähinnä kylläkin synkeä monologi. Tuo pelottavalta näyttävä hahmo kuiskii korvaani alentavia, lannistavia tai muuten synkeitä lauseitaan. Välillä kuiskinta muuttuu kovemmaksi, välillä sellaiseksi jupinaksi, jota vaivoin edes kuulee. Mutta tuo monologi tekee hallaa itsetunnolle, olemiselle, tekemiselle, kaikelle. Ja kun hahmosta ei noin vain pääse eroon, kuiskinta ja vähäeleinen jupina saavat enemmän pontta ääneensä kuin pitäisi.

Ei, en ole menettämässä järkeäni, enkä oikeasti kuvittele masennukselleni mitään tuollaista kauhu- tai scifielokuvien kaameaa hahmoa todelisena fyysisenä hahmona. Kyseessä on siis lähinnä kuvaus siitä, miltä minä masennukseni koen. Ja se, että hahmon olemus vaihtelee, myötäilee sangen hyvin sitä, miltä minun masennukseni kulloinkin tuntuu ja on tuntunut. Joskus korvaankuiskija on pahasta, joskus sellainen tumma, iso ihmismäinen hahmo kanssakulkijana pelottaa. Hahmo luo kauhua itsessään, mutta sen puhe toimii varsinaisena keihäänkärkenä. Haavoja syntyy, vaikka miten väistelisi tai pyrkisi kuulemaan muita ääniä.

Juuri nyt masennukseni hahmo tuntuu isolta viikatemiesmäiseltä hahmolta, mutta se ei kulje kanssani. Se ei kuiski juuri nyt olkapäälläni diabolisia kirouksiaan. Se kurkkii nurkkien takaa ja yrittää päästä matkaani mukaan. Pyrin vain kulkemaan ohi ja olemaan katsomatta sen olemattomiin silmiin. Sillä tapaa sen hahmo pikku hiljaa -näin uskon- pienenee ja pienenee ja kenties katoaa tomuna ilmaan jonakin päivänä. Kunhan sinä päivänä tuulee navakasti ja minä pidän fokukseni jossain aivan muualla.

Marraskuun marras-sana viittaa kuolemaan. Väitetään, että tässä kuussa kauhistellaan kaiken kuolemaa. Luonnon, valon, kenties toivon kuolemaa. Mutta minä pyrin keskittämään hyvästien antamiseen synkeälle elämälleni. Se tuskin onnistuu vielä, mutta kerrankin näen pimeyden keskellä valoa. Synkkyys voi kuolla ja kaiken lisäksi sekä vastoin odotuksia, parhaiten synkkyys kuolee pimeyden keskellä.

Kiitos, että luet.

Eron aika

Kipuilin keväällä kovin paljon parisuhdetilannettani ja osittain tuon kipuilun takia hellitin hetkeksi tämän blogin kirjoittamisessakin. Nimittäin en oikein päässyt millään siitä kivusta ohi ja tuntui, että jokainen kirjoitus, peräti jokainen sana heijasteli vain omaa ankeuttani. Kyllästyin suoraan sanottuna siihen. Muut aiheet eivät iskeneet kipinää, koska parisuhde levitti vain sumua ympärilleen.

Syksy koitti, löysin uuden kirjoitusvireen ja -vaihteen. Mutta parisuhdetilanteeni oli korkeintaan ennallaan.

Pitkän, pitkän ajan jälkeen minä koin, että seisoin yhden ainoanvaihtoehdon edessä: 30-vuotinen parisuhteemme oli tullut tiensä päähän. Minä huomasin, että muilla elämänalueilla olin saavuttanut paljonkin hyvää oloa ja menevää meininkiä, mutta selkeästi parisuhde ei vaan päässyt enää pohjamudista ylöspäin. Halusin kuitenkin lopulta yrittää pyristellä kokonaan masennuksestani eroon ja aloin pikku hiljaa törmätä siihen aavistukseen, että tämän parisuhteen aikana se ei vain täysin onnistuisi.

Päätöksen lausuminen ääneen sai tietysti surun valloilleen. Pitkän taipaleen pää näyttäytyy luonnollisesti aina haikeana, mutta ehkä juuri pitkän parisuhteen päättyminen aiheuttaa poikkeuksellisen paljon surumieltä ja ahdistustakin. Pitkällinen yrittäminen ja ponnistelu ei tuottanutkaan tulosta, vaan ihan ankean lopun. Hukkaan heitetyn energian määrä tuntuu loputtoman suurelta. Tiedän toki, että ei se aika ole hukkaan heitettyä, mutta tunne kertoo muuta.

En tosin voi kieltää, etteikö eropäätöksellä olisi ollut jo nyt myös positiivisia puolia. Kivi vierähti sydämeltäni, kun sain lausuttua päätökseni ilmoille. Lapsille kertominen antoi selityksen monellekin asialle, jota he ehkä olivat aprikoineet. Ystäviltä saatu tsemppi on ollut voimakkuudeltaan järisyttävää.

Vaikka nyt on kaikki tavallaan vasta alussa ja näin pitkän suhteen purkaminen ihan noin käytännönkin tasolla tuntuu poskettoman isolta urakalta, tässä rakennetaan nyt kuitenkin jonkin sortin toiveikasta tulevaisuutta. Toiveikkuutta siitä, että vihdoin voin löytää elämääni sellaista sisältöä kuin tarvitsen. Ojasta pääse kenties könyämään maantielle. Tai ainakin se, mitä elämässäni tulee eteen, se on minun harkinnan ja ponnistelujeni varassa. Niin hyvässä kuin pahassa.

Juuri tämänhetkistä olotilaani on kovin vaikeaa selittää. Välillä itken, välillä olen poikkeuksellisen hymyileväinen. Painan pää punaisella opiskeluprojektiani, joka on onneksi nyt juuri tulossa loppuun. Elämä hengittää parhaillaan täysillä. Ehkä se on hyvä asia, kunhan en hengästy hengiltä.

Surun määrä on kuitenkin yllättänyt. Luulin etukäteen, että olen itkuni jo itkenyt, olen suruni jo kuluttanut. Mutta ei, nyt on niidenkin aika. Tosin nyt on aika myös katsoa tulevaan, josko siellä paistaisi aurinko.

Kiitos, että luet.

Haihtuiko masennukseni?

Tein eilen osana ryhmäterapiaprosessiani masennustestin. Sen sellaisen noin 30 väitteen testin, jonka pistemäärän perusteella voidaan määritellä, että miten vakavasta masennuksesta kärsin -siis jos kärsin ylipäätään.

Toki testin tekemiseen oli tarjolla vain hetki aikaa, joten pudottelin vastaukseni aikalailla miettimättä, mutta toisaalta niinhän tuo testi perimmiltään pitäisikin tehdä. Lonkalta heitettynä eikä mitenkään tarkemmin miettimättä. Fiilis kertoo enemmän kuin tuhat prosessoitua fiilistä.

Testin lopputulos meinasi huitaista minut alas tuolistani. Nimittäin pistemäärä osoitti, että minä olen toki hieman alla päin, mutta en kuitenkaan kärsi masennuksesta. Tahtoo siis sanoa sitä, että minulla ei tuon testin perusteella olisikaan enää sitä räksyttävää taakkapuudelia tuossa olkapäälläni, ei edes lievää masennusta.

Suhtauduin ihan rauhallisesti testin tulokseen, mutta tietenkin se teki minut saman tien mietteliääksi. Viimeaikaiset fiilikseni eivät ehkä puhu testin tuloksen kanssa ihan samaa kieltä, joten jollain tasolla rohkenen olla tuloksen kanssa eri mieltä. Mutta sitten toisaalta onhan kyllä myönnettävä, että minun fiilikseni ovat kokeneet merkittävää, nytkytellen nousujohteista kehitystä viime kuukaudet. Siten testin tulos antaa ainakin vahvasti viitteellisen tilannekuvan masennukseni tämänpäiväisestä olotilasta ja muutoksen suunnasta.

Minä olen paitsi kärsiny† masennuksesta jo aivan liian kauan, mutta sen lisäksi masennus on oikeastaan myös määrittänyt minua ja olemistani ja tekemistäni ainakin sen aikaa, kun olen tiennyt diagnoosistani, eli noin viimeiset viisi vuotta. Testin tulos antaa vihjeen siitä, että olen ehkä tulossa tilanteeseen, jossa minun pitää keksiä uusia attribuutteja olemiselleni ja tekemiselleni masennukseni ulkopuolella. Mikäs sen riemukkaampaa sinänsä, mutta tilanne on tymäkän uusi.

Jos minun pitäisi tehdä omasta kehityksestäni jonkinlaisen tiivistelmän, tuskin osaisin sitä tehdä. Mitään radikaalia ei ole tapahtunut, en ole hoksannut jotain merkittävää asiaa tai tekniikkaa, ei ole tullut vastaan mitään mielen vallankumousta, joka olisi vapauttanut minut masennuksesta. En pysty kertomaan mitään yhtä, iskulauseeseen puristettavaa, sosiaalisesti ja tarinankerronnallisesti ylvästä asiaa, jonka koin, että näin kävi. Carpediemit ja sen sellaiset eivät saa minun kokemuksistani vertaistaan haastajaa.

Jos sitten olen hieman epäileväinen testituloksesta ja siten myös masennukseni tilasta, sen enemmän olen vielä epäileväisempi tilanteen pysyvyydestä. Elämä on sen verran päässyt minuakin kolhimaan 47 elinvuoteni aikana, että en enää kerralla usko mihinkään merkittävään käänteeseen ja sen lopullisuuteen. Tiedostan hyvin, että masennus voi hyvin vaania minua nurkan takana. Niin se tekee monelle. Tietysti, jos hyvin käy, marssin sen nurkan ohi sivuille vilkuilematta ja sinne se masennus jää sitten ruikuttamaan yksinäisyyttään. Kunnes menee lymyilemään seuraavan nurkan taakse. Tärkeintä on tietysti juuri se, että nautin olotilastani ja arvostan hyviä hetkiä.

Kiitos, että luet.

Raha masennuslääkkeenä

Huomaan empiväni tästä aiheesta kirjoittamista, kun aika pikaisesti rahateeman voisi käsittää pinnallisena. Näin kovassa istuu pinnallisuuden välttämisen kaipuuni. Yritän nyt välttää tuon välttelyn ja käydä itse asiaan.

Itselläni tietty taloudellisen turvallisuuden tietoisuus on nyt toiminut kovinkin tehokkaana masennuksen vähentäjänä. Mutta se ei ole toiminut yksin. Yksi pahimmista masennusjaksoistani on asettunut ajankohtaan, jolloin olin pitkään ansiosidonnaisella työttömyystuella ja tuo tuki on tunnetusti sangen avokätinen, ainakin panostettavaan ponnisteluun nähden. Siispä pelkkä taloudellinen turva ei avaa tietä pois masennuksesta, mutta sillä on kyllä tärkeä rooli tarvittaessa.

Moni masentunut kärsii tavattoman pahoista taloudellisista ahdingoista. Masennus vie helposti työkyvyn osittain tai jopa kokonaan, joten ansaintamahdollisuudet voivat huveta olemattomiin masennuksen kourassa kamppailevilta. Lisäksi taudinkuvaan kuuluvat huonomuistisuudet ja energiattomuus asioiden hoitoa kohtaan keittävät monelle taloudellisia myrkkykeitoksia. Ikään kuin masennuksesta ei olisi tarpeeksi siedettävää jo sinällään, mutta taloudelliset huolet painavat mielentilaa väistämättä alaspäin. Minullekin kävi keväällä juuri näin, kun elin koko ajanjakson tammikuusta kesäkuuhun ilman yhtäkään euroa tuloja. Tilanteen aiheuttama epätoivo sai minutkin tuijottamaan hetkeksi viikatemiestä silmästä silmään. Tästä kerroinkin aiemmassa kirjoituksessani.

Raha ei todellakaan yksin ratkaise masennusta tai paranna sitä. Hyvinkin menestyneissä ihmisissä on myös masentuneita. Monelle, varsinkin taiteen parissa työskentelevälle masennus saattaa kuulua jopa osana luovaan prosessiin. Heillekään raha ja menestys ei yksinään tuo onnea, kuten esimerkiksi Robin Williamsin tapaus kertoo.

Minun paranemiseni (ei toki parantumiseni) tie löytyi taloudellisen varmuuden lisäksi mielekkäästä tekemisestä. Opiskeleminen yhdistettynä siihen, ettei minun tarvitse kantaa kaameaa huolta toimeentulosta, ovat yhdessä tehneet hyvää pohjaa paremmalle huomiselle. Minä koen tekeväni päivittäin asioita, joilla on tarkoitus, mutta jotka juuri nyt eivät millään logiikalla käänny ilman ulkopuolista apua taloudelliseksi kannattavuudeksi. Uskon, että ensi vuoden joulukuussa tilanne on voinut kääntyä sellaiseksi, että osaamiseni tuottaa minulle ja muille taloudellista ja toivottavasti myös esteettistä hyötyä. Nyt on se hetki, jolloin kasvatan ja kehitän tuota osaamista päivittäin. Turvassa huolilta, tai ainakin taloudellisilta huolilta.

Minä en ole vielä tähän mennessä päätynyt syömään masennuslääkkeitä. Juuri nyt ratkaisuni tuntuu juuri minulle oikealta. Aina ei toki siltä ole tuntunut. Siinä kuten niin monessa muussakin asiassa tunnen näköjään tarvetta uida vastavirtaan. Se toimii minulle, mutta ei tietenkään välttämättä kenellekään muulle.

Raha ei tuo onnea, mutta yhdistettynä muihin asioihin se kyllä tuo tiettyä turvaa tervehtyä ja toipua. Ja tervehtyminen ja toipuminen luovat pohjaa pitkäaikaiselle turvan luomiselle.

Kiitos, että luet.

Hukkaan heitetyn ajan harmi

Huomaan päätyväni usein ajattelemaan kurjalta kannalta sitä, miten viime vuoteni ovat käytännössä valuneet hukkaan. Kun masennukseni puhkesi oikein kunnolla seitsemisen vuotta sitten, en kyennyt pitkään aikaan tekemään oikein mitään. Sitten pääsin hetkeksi työelämään mutta sekin kokemus lähinnä pahensi oloani eikä ainakaan auttanut toipumistani. Masennus syö jaksamista, se hiipii pääkopan sisään ja ujuttautuu vaikka mihin ajatteluun. Sen lisäksi vielä se kelmi vie ajan. Se vie aikaa juuri niin paljon kuin haluaa, eikä siihen välttämättä ole kovin helppo vaikuttaa jos ollenkaan.

Yritystä on toki ollut, kun olen kuitenkin käynyt täyden Kelan korvaaman terapiaputken ja niin edelleen. Mutta kun olo oli päässyt äitymään liian pahaksi, piti vaan pikku hiljaa tottua ajatukseen, että toipumiseen kuluisi paljon aikaa, aivan liian paljolta tuntuvan verran aikaa. Toki on pitänyt ottaa huomioon sekin, että voi olla, että toipuminen vie yhtä paljon aikaa kuin mitä minulla on loppuelämässäni käytettävissä. Masennus ei ole söpö puudeli tuossa vieressä talutettavaksi.

Nyt, kun tuntuu siltä, että ehkä olen päässyt vihdoin jonkin verran ihan aidon toipumisen taipaleen varrelle, tuo menneen ajan menettämisen dilemma ei hierrä ihan niin paljoa kuin aiemmin. Näin ainakin voin todetä hyvinä hetkinä, mutta sitten huonoina hetkinä täytyy myöntää, että sitä ketutuksen määrää on vaikeaa kuvailla, joka liittyy menetettyyn aikaan.

Sitten helpottaa, kun leikkii ajatuksella, että mitä olisin sitten sillä menetetyllä ajallani tehnyt. Kun järjellä oikein kartoitan mahdollisuuksiani, ymmärrän saman tien, että näin sen vaan täytyi mennä. En olisi voinut tehdä asioita sinällään toisin. Tai jos olisin voinut tehdä toisin, ne ratkaisevat valinnat olisi pitänyt tehdä kauan, kauan sitten, ei niinkään masennuksen perusteellisesti puhjettua. Enkä suostunut myöntämään ennen tuota puhkeamista, että jotain olisi vialla. Siispä kun asiaa nyt vain pohtii tarkasti, niin näin sen sitten piti mennä. Menetetty aika oli kirjoitettu kestomusteella kohtaloni kartastoon.

Olisi kyllä miellyttävää päästä tästä ketutuksen aiheesta lopulisesti eroon, sille kun ei voi enää tosiaankaan tehdä yhtään mitään. Mutta aina kun mietin, että miten olisin voinut vaikka tienata näinä vuosina kasoittain euroja tai olisin tehnyt sitä taikka tätä, niin tuttu tunnekuohu saattaa päästä liikkeelle, ainakin hetkeksi.

Menetetyn ajan dilemma liittynee myös masentuneen identiteettiini, johon minulla on myös kovin vaikeaa suhtautua. En suostu myöntämään vieläkään täysin, että missä minä menen ja miten paljon ja voimakkaasti masennukseni on elämääni vaikuttanut.

Fiksuinta olisi tietysti katsoa tulevaan ja kurkata kenties vähän nykyhetkeenkin. Juuri nyt minulla on asiat ehkä paremmin kuin vuosikausiin ja elämäni peruspalikat ovat selvillä seuraavat puolitoista vuotta eteenpäin. Seuraavien kuukausien aikana voin ottaa hyödyn irti siitä ajasta juuri niin paljon kuin vain jaksamiseni rajoissa pystyn. Ja oletus on, että se jaksaminen jopa lisääntyy jatkossa. Ehkä se sitten lopultakin vapauttaa miettimästä turhaan menneisyyttä.

Kiitos, että luet.

Vähästähätkähtämättömyys

Muotitermejä tulee ja menee yhä kiihtyvällä vauhdilla. Viime aikoina on puhuttu kovasti resilienssistä. Markus Kajo käänsi termin oivasti twiitissään vähästähätkähtämättömyydeksi. Toki tuo käännös on tehty hieman kieli poskessa, luulen, mutta olen tykännyt siitä kovasti. Pidän suomen kielestä ja kaikki oivaltavat sanaleikit kolahtavat minuun kuin ensimmäinen kolikko säästöpossuun.

Tuo termi viittaa ikään kuin jonkin sortin palautumiskykyyn poikkeavista syötteistä, oli ne sitten ajatuksen tai fyysisen kokemuksen aiheuttamia. Kuinka me kestämme erilaisia kolhuja ja kuinka nopeasti ja hyvin me niistä toivumme. Pääsemme jatkamaan elämäämme, vaikka vähän päässä humahti.

Tietenkin resilienssistä on tullut sellainen utopian alttari, että vahvat ja kykenevät ihmiset eivät vähästä hätkähdä, vaan pystyvät jatkamaan tekemistään, vaikkei kaikki palaset olisikaan kohdallaan tai tiellä olisi kovastikin kumpareita ja juurakoita. Moderni luolaihminen jatkaa matkaansa ilmekään värähtämättä, vaikka kädessä roikkuisi täydellä purukalustollaan hauikseen tarrautunut vastoinkäymisten leijona. Täydellinen resilienssi on nykyaikaisen alfauroksen tai -naaraan ehdoton ominaisuus. Luusereilla on alhainen resilienssi ja heidän tekemisensä loppuu ensimmäiseen vastoinkäymiseen. Just joo.

Stereotyyppisesti voisi kuvitella, että kaltaisellani suhteellisen sakeasti masentuneella resilienssiviisari ei mittarissa oikein edes värähtäisi, mutta tässäkin on taas yksi harhaluulo, joka usein liitetään masentuneisiin. Onkin suhteellisen epäloogista, että miten sellainen ihminen, jolle on välillä vaikeaa edes nousta sängystä, voi ylipäänsä tehdä mitään, jossa kohtaa vaikeuksia tai poikkeamia. Hyvä lukijani, kuten niin monessa muussakin asiassa, arkijärkeinen logiikka ei tässä ihan toimi. Ainakaan aina.

Jos minua itseänikin hämmentää välillä se, miten paljon ja tarvittaessa hankalaa tekemistä kestän, niin hämmentää se tietenkin kanssaihmisiäkin. Kyllä, masennuksestani huolimatta kykenen joskus tekemään vaativiakin asioita ja jopa puskemaan yllättävänkin harmaiden kivien läpi. En mene hetkessä rikki, eikä minun henkiset ja fyysiset voimavarani ole kadonneet masennuksen myötä mihinkään – tiettyyn rajaan asti. Nimittäin maksun aika koittaa minullakin, ja se aika tulee ehkä nopeammin kuin jollakin muulla. Jos tsemppaan ja venyn, niin hyvä, mutta siitä voi sitten seurata sellainen väsymys ja uupumus, jota on jopa hankalaa kuvailla. Tokki näin käy ihan ei-masentuneillekin, mutta raja tsemppaamisen ja uupumisen välilä ei ehkä ole niin selvä. Ennen selkeää sairastumistani painoin menemään monta vuotta sellaisella tekemisen raivolla, että en vain kuulostellut itseäni enkä vointiani. Tein vain, elin sellaista elämää kuin kuvittelin minun haluavani ja vääjäämättä ajauduin koko ajan enemmän kohti täydellistä pysähtymistä. Jos työni ei olisi loppunut yllättäen seitsemän vuotta sitten, ehkä sitten kroppani olisi tiltannut tavalla tai toisella. Tai pääkoppani. Stoppi oli tulossa, sen ymmärsin jollakin tasolla, mutta en jaksanut välittää. Nyt tunnistan tuon stopin ja osaan hellittää äärimmäistä tsemppaamista paremmin ajoissa, etten aja itseäni aivan piippuun.

Joskus tsemppaaminen on hyvästä, saan tehtyä itselleni tärkeitä asioita vaikka sitten varavoimalan turvin. Pitää vaan tekemisen aikana, ennen ja jälkeenkin koko ajan miettiä tsemppaamisen hintaa. Siis sitä, että kannattaako juuri sillä hetkellä yli normaalivoimien tekeminen, jos tietää, että sen jälkeen joutuu ottamaan lungimmin. Hintaa pitää kysyä ja hinta pitää hahmottaa. Tosin jos jäisin vain lepäämään laakereilleni, nykytilanteessani en voisi oikein tehdä yhtään mitään, jos en välillä käyttäisi varapattereitani. Ja vähän ylättäen ne varapatterit taitavat vetreytyä käytössä ja latautuvat ehkä nykyään aavistuksen nopeammin kuin joskus taannoin. Silti tietenkin matkaa omaan normaaliin näyttää olevan melkeinpä silmänkantamattomiin.

Ilman varavoimalaitostani en opiskelisi, en kävisi stand up -lavoilla enkä varmaan juoksisikaan. Niillä on hintansa, mutta niillä on myös ainutlaatuinen tuloutus.

Kiitos että luet.

Maailmamme on terveiden maailma

Tämä otsikko syntyi jo puoli vuotta sitten, mutta olen suoraan sanottuna karttanut koko aiheen käsittelemistä sen takia, että tämä lienee yksi inhottavista piirteistä elämässäni juuri nyt. Kuten siis myös puoli vuotta sitten.

Kun elää suhteellisen normaalia elämää, saa tasaista tuloa jostakin, hoitaa asiansa aikalailla ajallaan ja hallitusti, ei ehkä havaitse sitä ikävää tosiseikkaa, että millaisia taakkoja ihan arkipäiväisissä asioissa piilee niille, jotka eivät kuulu normaalijakauman keskellä tarpoviin ihmisiin. Kuten otsikko julistaa, tämä maailma on rakennettu normaalien, normaalia elämää ja (vähintään) normaalin kyvykkyyden ihmisille. Jos siitä normaalista joutuu jostain syystä erilleen, ei hyvä heilu.

Kuten vaikka laskujen maksaminen. Jo pelkästään niiden maksaminen ajallaan voi osoittautua jollekin kovin suureksi asiaksi. Minullakin oli aikoinani hankaluuksia muistaa maksaa laskuja ajallaan, kun vielä oli rahaa. Nyt kun ei ole pankkisaldon painolastia, ei tietysti oikein tästä teemasta tule sen kummempaa lisätaakkaa. Sitten tietysti, jos joutuu painimaan rajallisten rahallisten resurssien ristipaineessa, asioiden hoitaminen hankaloituu. Joutuu miettimään, missä järjestyksessä laskujaan makselee, jos edes pystyy maksamaan. Joutuu miettimään kenties, onko pahempi paha se, että matkustaa rahapulan takia bussilla pummilla ja jää ehkä kiinni, vai jääkö puhelinlasku maksamatta, jolloin joutuu kokonaan tiedon valtatien ulottumattomiin. Pahoja vaihtoehtoja alkaa yhtäkkiä kertyä enemmän kuin sietokykyä.

Yleensä tällaiset ihmiset joutuvat kamppailemaan ties minkälaisten virastojen, viranomaisten ja muiden vastaavien instituutioiden kanssa. Kelalla on omat, esimerkiksi välillä hyvinkin tiukat ajalliset rajat hakea tiettyjä etuuksia ja jos nuo rajat ylittyvät, armoa ei anneta. Paradoksaalista on vain se, että näitä etuuksia tarjotaan ihmisille, jotka tarvitsevat apua ehkä juuri niihin ongelmiin, jotka aiheuttavat vaikeutta hakea apua tai tukea ajoissa. Hyvinvointiyhteiskunnan valuviat näkyvät esimerkiksi tällä tavalla.

Sitten jos pääsee johonkin apuputkeen, voi tulla eteen inhottavia lisähaasteita. Esimerkiksi Kelan tukemassa kuntoutusterapiaan on määrätty omavastuu, jonka kuntoutettava joutuu maksamaan itse. Tämä voi olla muutama kymppi per kerta, eli kuukaudessa tästä voi kertyä yli satanen omaa maksettavaa. Tämä sitten pitää kaivaa jostain, tai sitten siihenkin voi hakea tukea, mistäpä muualta kuin Kelasta, mutta eri putkesta.

Lisäksi sitä törmää ihan arjessa kaikenlaisiin haasteisiin, johon normaalilla energiamäärällä varustettu ihminen tarttuu tuossa tuokiossa ja joka on hoidettu pois päiväjärjestyksestä suit sait sukkelaan. Tuollainen normaalienergiainen ihminen ei ehkä ymmärräkään, miten paljon joskus tällaisiinkin peruspuuhiin menee joltain toiselta aikaa ja vaivaa. Ei sitä ymmärrä tällainen minun kaltainen ihminenkään välillä. Tai sitten sitä ajan ja vaivan holtitonta tarvetta ei edes häpeän tai muun syyn takia haluakaan myöntää.

Joten terveisiä täältä normaalijakauman äärilaidalta, jossa elämänsä keinulaudalla keikkuva ihmisraakile haluaisi välillä vain tuntea hyvin ansaittua keveyttä.

Kiitos, että luet.

Fyysinen väsymys antaa tilaa

Käväisin juuri metsätöissä, vapaapäivän viettäminen sujuu tuolla tavalla sangen hienosti. Raadoin kuutisen tuntia raivaussahan kanssa nuorta kuusikkoa pelastamassa hävyttömän runsaan pajukasvuston alta. Kuusi tuntia saattaa tuntua sangen vähäiseltä määrältä ja varsinkin, kun käyttää apunaan konevoimaa, mutta todellisuus avautuu aivan toisenlaisena. Nimittäin kun niissä olosuhteissa, jotka tänäänkin vallitsivat, viettää noinkin pitkän ajan tekemällä täysin fyysistä työtä, voi kyllä kutsua sen jälkeen itseään varsin väsyneeksi. Lumi upotti paikoin, vaikka onneksi hankikantoakin tuli eteen paljon. Taivaalta satoi rättejä ja tuulikin vaivasi. Silti tekemisessä oli jotain hienoakin.

Aina välillä teen tällaisiakin fyysisiä ponnisteluja, mutta pääponnisteluni on juokseminen. Kaikessa tuollaisessa tekemisessä taitaa löytyä piilotettuna motivaattorina juuri tämä nytkin vallitseva positiivinen väsymys. Siis se tunne, kun on tehnyt jotain hyvin vaativaa ja nyt voi sitten ottaa hetken rennosti ja ihan vain kuulostella olotilaansa ja miettiä mitä sitten haluaakaan miettiä. Fyysisen tekemisen avulla saa etäisyyttä henkisiin ikävyyksiin. Tila on jollakin tavalla kuin känni ilman viinaa.

Henkistä väsymystä tällainen tyypillinen masentunut kokee aivan liian usein ja siitä tilasta haluaa mielellään saada pieniä irtautumishetkiä. Fyysisen väsymyksen tila on juuri sellainen. Tietty raukeus vapauttaa aivotoimintaa ahdistukselta ja masennukselta. Vallitsee sellainen kevennetty olotila ja tietenkin fyysisen tekemisen palkinto kruunaa tilan. Tänäänkin sain tehtyä noin hehtaarin alueella raivaamista ja tehty työ näkyy vielä vuosienkin päästä. Ja ne pienet kuusentaimet saavat entistä enemmän kasvutilaa. Sitten joskus kun poikani pääsevät muuttamaan tämän vasta istutetun metsän käteiseksi, ehkä tämäkin ponnisteluni on ollut auttamassa sen saavuttamista. Minähän en tästä toimesta varsinaisesti mitään hyödy, ainakin siis taloudellisesti, mutta se seikka onkin täysin toisarvoinen.

Ei ole mitenkään hassua tai tuomittavaa ottaa itselleen henkistä keveyttä fyysisen tekemisen avulla. Päin vastoin, se on jopa monissa tilanteissa varsin suositeltavaakin. Ihan vaikka masennuksen ikeettäkin.

Kiitos, että luet.

Masentunut ei tunnusta rajojaan

Oman teoriani mukaan minun masennukseni ytimessä tönöttää epämieluisa yhtälö. Nimittäin masennus on ihanneminän ja todelliseksi koetun minän välinen erotus. Tuo erotus kuvaa sitä tyytymättömyyttä itseensä, omiin tekemisiinsä ja olemisiinsa.

Tuohon ikävään laskutoimitukseen voi sitten johtaa niitä kaikkia tekijöitä, jotka vaikuttavat tai aikaansaavat tai edesauttavat masennuksen syntymistä ja kasvua. Yksi tärkeä tekijä, jota en oikein ole vielä käsitellyt tässä blogissani, ovat itselle asetetut tai asettamista kaipaavat rajat. Masentunut voi näet kokea äärimmäisen hankalaksi tai jopa mahdottomaksi asettaa itselleen sellaisia rajoja, jotka suojelisivat häntä itseään. Puhun siis niistä asioita, joita masentunut on valmis tekemään tai hyväksymään tai sietämään ulkopuolisilta tekijöiltä. Ihmisiltä, tapatumilta ja vaikkapa viranomaisilta. Paradoksaalista on se, että rajojen määritteleminen ja pitäminen saattaisi olla masentuneelle jopa tärkeämpää kuin ei-masentuneelle.

Miellyttämisen halu voi haitata rajojen määrittelemistä ja pitämistä. Tämä toimii yhtenä perisynneistäni tässä tematiikassa. Nimittäin minun on vaikeaa sanoa ei, jos joku toinen ihminen jotain minulle ehdottaa tai sanoo. On vaikeaa panna vastaan toiselle, kun pohjalla vaikuttaa miellyttämisen halu toista kohtaan. En haluaisi näyttäytyä toiselle öykkärinä ja ei-hokijana, joten sanon mieluiten kyllä, vaikka ehdotus olisikin miten pöhkö tahansa.

Tästä miellyttämisen halusta haluan kertoa pienen anekdootin omasta elämästäni. Eräs Facebook-kaverini alkoi jostain kumman syystä syytää melkomoista rokotekriittistä materiaalia omalle seinälleen. Huomasin, että pelkästään sen materiaalin näkeminen alkoi rasittaa minua, koska se oli lähinnä ilkeämielistä ja perustui aivan vääriin tulkintoihin tosiasioista. Päätin kokeilla kommentointia niihin julkaisuihin, mutta lopulta kaverini päätti vain kylmästi poistaa kaikki kommenttini omista julkaisuistaan, vaikka kommenttini olivat aivan asiallisia ja viittasin puhtaasti aitoihin tietoihin hänen kovin kummallisia tulkintojaan vastaan. Lopulta sain tarpeekseni ja tein sillaista, jota en ole tehnyt aiemmin kuin muutaman kerran, eli poistin hänet Fb-kavereistani. Jäin kuitenkin miettimään, että voinko näin nyt tehdä, hänhän oli sentään kaverini, enkä haluaisi näyttäytyä minkäänlaisena huonosti käyttäytyvänä ihmisenä. Tosiasiassa tuo poistopäätös oli paras päätökseni pitkiin aikoihin. Minun on paljon helpompi nyt käyttää someani, kun en näe hänen suoraan sanottuna varsin ilkeitä postauksiaan. Rauha palasi ja ehkä nyt olen jo päässyt tuon kaverpoistamisen ylikin.

Masennuksen marinoima väsymys voi myös estää tai haitata rajojen pitämistä. Väsyneenä on jotenkin niin paljon helpompaa sanoa toiselle kyllä kuin ei, koska ei-sanan sanomista voi joutua perustelemaan. Ja pahimmillaan perustelussa voi jotua asettamaan itsensä alttiiksi vaikkapa kritiikille. Ainakin minä kohtaan paljon sellaisia hetkiä, jolloin koen helpommaksi sanoa kyllä, kun en jaksaisi sitä jatkorumbaa, jota ein sanomisesta todennäköisesti tulisi. Joudun monasti arvioimaan omaa jaksamistani ja miettimään sitä, mihin harvoihin asioihin maltan tuota laihaksi käyvää jaksamistani käyttää.

Masennus aiheuttaa myös ajoittaista, sakeaakin välinpitämättömyyttä. Siinä tilassa rajojensa kunnioittaminen on ehkä kaikkein heikoimmalla pohjalla. Jos ei oikein jaksa välittää edes käydä suihkussa, ulkoilla tai syödä, niin miten siinä tilanteessa voi mitenkään edes yrittää pitää kiinni omista rajoistaan? Pitäisi, toki, mutta ihmimillisesti ottaen se voi osoittautua mahdottomaksi.

Oma oppini tästä teemasta on jalostunut seuraavasti. Tärkeintä on tunnistaa oma rajallisuutensa ja se, missä tapahtuu sellaista joka on huonoa ja toksista juuri minulle. Ja rajata se osa elämää jotenkin pois häiritsemästä. Liikkua vain sellaisissa piireissä, virtuaalisesti ja tosielämässä, josta saa edes jonkin verran hyvää tuulta.

Kiitos, että luet.

Panomiehen myytti painaa

Yksi tehokas tapa hankkia itsetunto-ongelmia ja siten myös polttoainetta masennukselle on kamppailu omien, seksiin liittyvien kykyjen ja ominaisuuksien kanssa.

Koska elän hyvin pitkässä parisuhteessa, joka alkoi jo teini-iässä, minulla ei luonnollisesti ole ollut mainittavaa määrää petikumppaneita. Kokemusten kapeus ei sinänsä haittaa, jos sängyssä synkkaa hyvin, keskustelu on avointa ja kohtelu huomioonottavaa. Tosin itselleni on tullut eteen sangen ongelmallisia itsetunto-ongelmia tässä tematiikassa ehkä siksi, että en oikein tiedä, mikä on tyypillistä ja mikä ei, ja siksi epätyypilliset kokemukset olen pannut omaan piikkiini. Se taas on aiheuttanut kaikenlaista harmia.

Jos siis lähdetiedot ovat lähinnä kavereiden rehvastelussa, omassa parisuhteessa ja pornoteollisuuden tuotteissa, ei ehkä tule kovin kovana shokkina, että olen ollut hieman pihalla. Toki olen yrittänyt haalia tietoa myös kirjallisuudesta ja muusta sivistyneistä lähteistä, mutta se ei ole merkittävästi auttanut. Miehisen värkkini koko, se, kuinka pitkään jaksan pidätellä omaa tulemistani, kaikki temput ja asennot, joita pystyn tekemään, kaikki se on asettunut epäilykseni maalitauluksi vuosikymmenten saatossa.

Noh, tilastot tulevat tietenkin apuun, jos ne sallii tulevan apuun: värkkini taitaa olla ihan normikokoa ja jaksaminenkin lienee jotain keskitasoa. Ikä on tässä tuonut tietysti etua, kun ei enää ole niin herkillä kuin joskus teini-iässä. Tällainen järkeen vetoaminen aiheuttaa ikävä kyllä vain sellaisen hieman lohtua tuovan kaukaisen kumun eikä ole siis valitettavasti merkittävästi auttanut asiaa.

Kuten tunnettua, vaakamambon tilanteessa sitä tulee surfailtua omien hormoniensa vallassa. Ja tuollaisessa tilanteessa tietyillä asioilla on isompi valta kuin muuten. Minä olisin kaivannut pitkän parisuhteeni aikana paljon, paljon enemmän kehuja siitä, mitä teen ja mitä olen saanut toisessa aikaan, sekä seksin aikana että sen jälkeenkin. Sitä, että olenko saanut toisen tuntemaan itsensä vaikka erityisen naiselliseksi, haluttavaksi tai muuta. Sellaista palautetta en ole saanut, siis kehuja tai positiivista palautetta. Sen sijaan puolisoni on aina kärkkäästi ollut raportoimassa minun epäonnistumisistani. Hän on tehnyt sen ehkä enemmän omista syistään ja omista puutteistaan käsin, mutta tuo asia on aiheuttanut minulle aivan valtavan massiivisia haasteita, joita puran ehkä tarkemmin toisessa kirjoituksessa. Itsetunto seksiasioissa on ainakin itselleni erittäin tärkeä mutta myös erittäin herkkä asia.

Masennus aiheuttaa hyvin kiusallisen lisäongelman tähän tematiikkaan. On aivan tunnettua, että masennus aiheuttaa ihan suoraankin erektiohäiriöitä, samoin kun sen sukulaiset, eli unettomuus, väsymys, ponnettomuus ja -paradoksaalista kyllä- itsetunnon ongelmat. Siis sellainenkin viheliäinen noidankierre löytyy paletista, että masennus aiheuttaa huonoa itsetuntoa, se aiheuttaa erektiohäiriöitä ja se sitten aiheuttaa huonoa itsetuntoa. Onpas tuokin kiva soppa. Tosin ontuva parisuhteen ja sen takia harvenneen frekvenssin myötä tämä ongelma ei ole juuri ollut ajankohtainen. Sitten kun herkkä hetki on päässyt toteutumaan, kroppani on ollut enemmän kuin valmis tekemään oman osansa.

Et ehkä aavistakaan, millaisen vuoren yli kiipesin, että sain tämän kirjoituksen kirjoitettua. Siksi sanon, kuten aina, mutta etenkin juuri tällä kertaa:

Kiitos, että luet