Nopeammin, korkemmalle ja voimakkaammin -tauti

Päädyin umpikujaan muutama vuosi sitten ja ankeaakin ankeampi totuus alkoi läpsiä kasvoilleni. Oli tullut aika ymmärtää, että minä olin laittanut itseni sellaisen noidankehään, josta ei päästä ulos voittajana. Piti alkaa miettiä, mitä todella haluan elämältäni, mitä haluan saavuttaa ja miten haluan elää arkipäivääni. Selkeästi näin vain yhden asian: näin ei voi jatkua.

Pärjäsin oman aikani hyvin bisnesmaailmassa, sain aina enemmän vastuuta ja valtaa työelämässä. Tietysti palkkakehitys seurasi näiden käänteiden perässä, joten maallisen mammonan maagisuus huumaannutti minut ja käänsi katseeni pois siitä ikävästä asiasta, että en voisi kovin kauaa elää sillä tavalla. Kunnes sitten tyhjyys tuli yllättäen: työ meni alta, päädyin työttömäksi ja kauan kehittynyt masennus pääsi puhkeamaan kuin märkä paise. Vuosia kerrytetty jaksamislaina pääsi maksuvaiheeseen.

Maksoin menestyksestäni ja urani nousujohteisuudesta kammottavan hinnan: mielenterveys meni menojaan, fyysinenkin terveys rakoili pahan kerran ja kroppani ulisi äärellisyyttään. Kun pysähdyksen aika tuli, näin yhtäkkiä tilanteen selkeästi. Tosin masennus möyhensi oloani monta vuotta vielä tämän jälkeen, mutta masennus oli se kulottava tuli, joka raivasi urametsääni hallitsemattomalla, mutta uutta synnyttävällöä tavalla.

Moni kanssaihminen tuntuu pyörivän samassa limbossa jossa itsekin pyörin: pitää tehdä uraa, pitää menestyä, pitää näyttää menestyvältä ja kuulostaa uraohjukselta. Samalla piilotetaan oma aito kaipuu tehdä itselle tärkeitä asioita. Pahimmillaan laitetaan vanhemmuus sivuun, samoin ystävyyssuhteet, joilla ei ole sijaa menestyjän sosiaalisessa portfoliossa. Ehkä näitäkin ihmisiä odottaa jossain kohdassa samankaltainen pysähdys kuin minulla, tai sitten he pärjäävät miten pärjäävät vuosia ja vuosikymmeniä tällä tavalla. Minä en pärjännyt, mutta en näe itseäni heikoksi sen takia. Enkä muita vahvemmaksi kuin minä.

Seisoin pitkään savuavan elämänmetsäni laidalla ja tuijottelin kaikkea hiiltynyttä menneisyyttäni. Tappelin vastaan väistämätöntä ja se pahensi masennustani. Koin, että olin epäonnistunut ja minun pitäisi vain pyrkiä samaan elämäntyyliin takaisin, jahka saisin masennukseni jollain ihmeen ilveellä aisoihin ainakin sen verran, että kykenisin palata näyttelemään ihmistä, joka en aidosti ole.

Jossain kohdassa päätin, että ehkä minun täytyy kokeilla jotain aivan muuta, pääsin väsymättömällä kamppailulla opiskelemaan aivan uutta aihepiiriä. Sellaista, jossa menestys mitataan korkeintaan esteettisillä ansioilla, koska rahaa ei tällä alalla riitä pankkitilien tilkkeeksi kuin nimellisesti.

Tein juuri osa-aikaisen työsopimuksen, johon kirjattiin palkka, jollaista en ole tämän vuosituhannen aikana saanut. Palkan suhteen palaan siis kauas menneisyyteen, mutta silti koen valtavaa tyytyväisyyttä: saan tehdä kiinnostavaa työtä ja oppia koko ajan uutta ja nähdä jatkuvasti työni tulokset. Jos vain sinnikkäästi jatkan tällä tiellä, joskus ehkä saan pääpalkinnon: pääsen tekemään kauniita asioita, joilla on yksittäisille ihmisille merkityksellisyyttä.

Minua pelottaa, se on selvä. Rahan niukkuus tulee olemaan valmistuttuani sellaista, johon en ole tottunut ja pelkään, että entinen elämäntyylini haamu myrkyttää elinmahdollisuuteni. Onneksi minulla on vielä hetki aikaa totuttautua ajatukseen ja pyrkiä muokkaamaan elämäni sellaiseksi, että voin yrittää pärjätä paljon, paljon vähemmällä. Pelko hälvenee sillä, että keskityn olennaiseen, nautin näköpiirissä olevista asioista, muistan, miksi olen tässä kohdassa juuri nyt. Olen noudattamassa kutsumustani, en sosiaalisen statuksen pönkittämistä.

Kokemus sen minulle on hyvässä ja pahassa opettanut. Kaikkea ei mitata rahassa. Eikä nopeammin, korkeammalle ja voimakkaammin -tauti vie meitä kuin perikatoon ennemmin tai myöhemmin. Tai ainakaan minua.

Kiitos, että luet.

Raha masennuslääkkeenä

Huomaan empiväni tästä aiheesta kirjoittamista, kun aika pikaisesti rahateeman voisi käsittää pinnallisena. Näin kovassa istuu pinnallisuuden välttämisen kaipuuni. Yritän nyt välttää tuon välttelyn ja käydä itse asiaan.

Itselläni tietty taloudellisen turvallisuuden tietoisuus on nyt toiminut kovinkin tehokkaana masennuksen vähentäjänä. Mutta se ei ole toiminut yksin. Yksi pahimmista masennusjaksoistani on asettunut ajankohtaan, jolloin olin pitkään ansiosidonnaisella työttömyystuella ja tuo tuki on tunnetusti sangen avokätinen, ainakin panostettavaan ponnisteluun nähden. Siispä pelkkä taloudellinen turva ei avaa tietä pois masennuksesta, mutta sillä on kyllä tärkeä rooli tarvittaessa.

Moni masentunut kärsii tavattoman pahoista taloudellisista ahdingoista. Masennus vie helposti työkyvyn osittain tai jopa kokonaan, joten ansaintamahdollisuudet voivat huveta olemattomiin masennuksen kourassa kamppailevilta. Lisäksi taudinkuvaan kuuluvat huonomuistisuudet ja energiattomuus asioiden hoitoa kohtaan keittävät monelle taloudellisia myrkkykeitoksia. Ikään kuin masennuksesta ei olisi tarpeeksi siedettävää jo sinällään, mutta taloudelliset huolet painavat mielentilaa väistämättä alaspäin. Minullekin kävi keväällä juuri näin, kun elin koko ajanjakson tammikuusta kesäkuuhun ilman yhtäkään euroa tuloja. Tilanteen aiheuttama epätoivo sai minutkin tuijottamaan hetkeksi viikatemiestä silmästä silmään. Tästä kerroinkin aiemmassa kirjoituksessani.

Raha ei todellakaan yksin ratkaise masennusta tai paranna sitä. Hyvinkin menestyneissä ihmisissä on myös masentuneita. Monelle, varsinkin taiteen parissa työskentelevälle masennus saattaa kuulua jopa osana luovaan prosessiin. Heillekään raha ja menestys ei yksinään tuo onnea, kuten esimerkiksi Robin Williamsin tapaus kertoo.

Minun paranemiseni (ei toki parantumiseni) tie löytyi taloudellisen varmuuden lisäksi mielekkäästä tekemisestä. Opiskeleminen yhdistettynä siihen, ettei minun tarvitse kantaa kaameaa huolta toimeentulosta, ovat yhdessä tehneet hyvää pohjaa paremmalle huomiselle. Minä koen tekeväni päivittäin asioita, joilla on tarkoitus, mutta jotka juuri nyt eivät millään logiikalla käänny ilman ulkopuolista apua taloudelliseksi kannattavuudeksi. Uskon, että ensi vuoden joulukuussa tilanne on voinut kääntyä sellaiseksi, että osaamiseni tuottaa minulle ja muille taloudellista ja toivottavasti myös esteettistä hyötyä. Nyt on se hetki, jolloin kasvatan ja kehitän tuota osaamista päivittäin. Turvassa huolilta, tai ainakin taloudellisilta huolilta.

Minä en ole vielä tähän mennessä päätynyt syömään masennuslääkkeitä. Juuri nyt ratkaisuni tuntuu juuri minulle oikealta. Aina ei toki siltä ole tuntunut. Siinä kuten niin monessa muussakin asiassa tunnen näköjään tarvetta uida vastavirtaan. Se toimii minulle, mutta ei tietenkään välttämättä kenellekään muulle.

Raha ei tuo onnea, mutta yhdistettynä muihin asioihin se kyllä tuo tiettyä turvaa tervehtyä ja toipua. Ja tervehtyminen ja toipuminen luovat pohjaa pitkäaikaiselle turvan luomiselle.

Kiitos, että luet.

Päivä paratiisissa

Jos olet lukenut juttujani enemmän, olet ehkä pannut merkille, että en ole minkään yltiöpositiivisen näennäistsemppauksen ylin ystävä. En usko, että hokemalla jotain ”tee tästä päivästä elämäsi paras päivä” -tyyppistä mantraa saa välttämättä mitään kovin positiivista aikaiseksi. Toki monelle hokemalle ja viisaudelle voi löytää oman paikkansa ja aikansa, mutta silti jahnaamalla samaa ajatusta, joka möllöttelee kovin kaukana todellisesta arjesta saa aikaan aika valjuja lopputuloksia, jos niitäkään.

Silti, tai ehkä juuri siksi, olen kumminkin ottanut tavaksi yrittää nähdä asiani ja tilanteeni suhteellisen positiivisessa valossa. Sen verran positiivisissa, että sitä ei voi kutsua valheeksi eikä kuunaan edes väritetyksi todellisuudeksi. Totean vain todellisuutta sanankääntein, jotka kuvaavat maailmaa ilman kaikkein synkimpiä varjoja.

Huomaan toistelevani opiskelutovereilleni suhteellisen usein, jos ei nyt päivittäin mutta ainakin silloin tällöin, että ”taas on vuorossa päivä paratiisissa”, kun meillä on joku niistä kolmesta viikottaisesta opiskelupäivästä. Tässä tulen samalla paljastaneeksi opiskelijakollegoilleni jotain hyvinkin oleellista minusta: pidän opiskelustani ja eritoten juuri tästä alasta, jota opiskelen. Eivät päiväni toki suju mitenkään pilvihötöstä nautiskellen vaan kyllä viljelen välillä ihan kirosanojakin ja toisinaan mietin, että miksi olen lähtenyt opiskelemaan alaa, jolle minulla toki on lahjoja, mutta jossa joudun pinnistelemään välillä varsin ankarastikin. Silti koen viettäväni opiskelupäiväni sillä tavalla paratiisissa, että olen turvassa, saan oppia koko ajan uutta, saan välillä tehdä omia juttujani, eli päästää luovuuteni valloilleen. Minun paratiisissani kaikki tunteet, kaikki mahdollisuudet lasketaan mukaan ja saldo jää aina varsin positiiviseksi. Päivän jälkeen koen useimmiten antaneeni paljon ja saaneeni vieläkin enemmän. Sitähän varmaan paratiisissa asujat kokenevat runsain mitoin.

Itselleen ei siis kannata valehdella, koska se on suuri rikos, josta ei pääse oikein millään eroon. Se on kannattavaa, että kertoo itselleen asioita, jotka eivät ole mustuuden värittämiä. Siinä ei ole mitään pahaa.

Tämä minun paratiisissa seikkaileminen voisi olla kivakin juttu, ellei paratiisin taivaalla matelisi pimeääkin pimeämpiä pilviä. Huoli toimeentulosta kasvaa päivä päivältä, samalla kun epätietoisuus siitä vain paisuu. Ehkä jonain päivänä saan nauttia paratiisistani täysin höylänvedoin.

Kiitos, että luet.

Maailmamme on terveiden maailma

Tämä otsikko syntyi jo puoli vuotta sitten, mutta olen suoraan sanottuna karttanut koko aiheen käsittelemistä sen takia, että tämä lienee yksi inhottavista piirteistä elämässäni juuri nyt. Kuten siis myös puoli vuotta sitten.

Kun elää suhteellisen normaalia elämää, saa tasaista tuloa jostakin, hoitaa asiansa aikalailla ajallaan ja hallitusti, ei ehkä havaitse sitä ikävää tosiseikkaa, että millaisia taakkoja ihan arkipäiväisissä asioissa piilee niille, jotka eivät kuulu normaalijakauman keskellä tarpoviin ihmisiin. Kuten otsikko julistaa, tämä maailma on rakennettu normaalien, normaalia elämää ja (vähintään) normaalin kyvykkyyden ihmisille. Jos siitä normaalista joutuu jostain syystä erilleen, ei hyvä heilu.

Kuten vaikka laskujen maksaminen. Jo pelkästään niiden maksaminen ajallaan voi osoittautua jollekin kovin suureksi asiaksi. Minullakin oli aikoinani hankaluuksia muistaa maksaa laskuja ajallaan, kun vielä oli rahaa. Nyt kun ei ole pankkisaldon painolastia, ei tietysti oikein tästä teemasta tule sen kummempaa lisätaakkaa. Sitten tietysti, jos joutuu painimaan rajallisten rahallisten resurssien ristipaineessa, asioiden hoitaminen hankaloituu. Joutuu miettimään, missä järjestyksessä laskujaan makselee, jos edes pystyy maksamaan. Joutuu miettimään kenties, onko pahempi paha se, että matkustaa rahapulan takia bussilla pummilla ja jää ehkä kiinni, vai jääkö puhelinlasku maksamatta, jolloin joutuu kokonaan tiedon valtatien ulottumattomiin. Pahoja vaihtoehtoja alkaa yhtäkkiä kertyä enemmän kuin sietokykyä.

Yleensä tällaiset ihmiset joutuvat kamppailemaan ties minkälaisten virastojen, viranomaisten ja muiden vastaavien instituutioiden kanssa. Kelalla on omat, esimerkiksi välillä hyvinkin tiukat ajalliset rajat hakea tiettyjä etuuksia ja jos nuo rajat ylittyvät, armoa ei anneta. Paradoksaalista on vain se, että näitä etuuksia tarjotaan ihmisille, jotka tarvitsevat apua ehkä juuri niihin ongelmiin, jotka aiheuttavat vaikeutta hakea apua tai tukea ajoissa. Hyvinvointiyhteiskunnan valuviat näkyvät esimerkiksi tällä tavalla.

Sitten jos pääsee johonkin apuputkeen, voi tulla eteen inhottavia lisähaasteita. Esimerkiksi Kelan tukemassa kuntoutusterapiaan on määrätty omavastuu, jonka kuntoutettava joutuu maksamaan itse. Tämä voi olla muutama kymppi per kerta, eli kuukaudessa tästä voi kertyä yli satanen omaa maksettavaa. Tämä sitten pitää kaivaa jostain, tai sitten siihenkin voi hakea tukea, mistäpä muualta kuin Kelasta, mutta eri putkesta.

Lisäksi sitä törmää ihan arjessa kaikenlaisiin haasteisiin, johon normaalilla energiamäärällä varustettu ihminen tarttuu tuossa tuokiossa ja joka on hoidettu pois päiväjärjestyksestä suit sait sukkelaan. Tuollainen normaalienergiainen ihminen ei ehkä ymmärräkään, miten paljon joskus tällaisiinkin peruspuuhiin menee joltain toiselta aikaa ja vaivaa. Ei sitä ymmärrä tällainen minun kaltainen ihminenkään välillä. Tai sitten sitä ajan ja vaivan holtitonta tarvetta ei edes häpeän tai muun syyn takia haluakaan myöntää.

Joten terveisiä täältä normaalijakauman äärilaidalta, jossa elämänsä keinulaudalla keikkuva ihmisraakile haluaisi välillä vain tuntea hyvin ansaittua keveyttä.

Kiitos, että luet.

Ahdistus rikkoo sydäntä

Kovin suureksi salaisuudeksi ei voi lukea sitä, että kehon ja mielen hyvinvoinnit riippuvat kovastikin toisistaan. Sain tästä viime viikolla vakavankin varoituksen. Terveydellään ei pidä pelleillä, jos mielii pysyä ylipäänsä hengissä.

Masennukselleni on sangen tyypillistä näköjään se, että ikävät asiat kasaantuvat pikku hiljaa, ne kaivertavat vähitellen hyvinvointia kunnes tulee isompi tai vieläkin isompi romahdus. Ja näin pääsi taas viime viikolla käymään. Kela vitkasteli pitkään sairaspäivärahani maksamisen kanssa ja sen takia oma henkilökohtainen talouteni alkoi saada enemmänkin kolhua. Kun rahaa ei oikein meinannut kuulua, maksamattomia laskuja kertyi vaivihkaa ja yhtäkkiä niiden pino oli sen verran paksu, että rahojen tultua ei kaikkeen löytynyt suoraan rahaa vaan jouduin jäämään odottamaan seuraavaa rahaerää. Masennuin, ahdistuin, itkin ja tuskailin. Olo oli rehellisesti sanottua sangen karmea.

Maksamattomien laskujen yksi ikävä puoli on se, että ne eivät maksa itse itseään, vaikka miten odottaisi, vaan päin vastoin, ennen pitkää alkaa tulla muistutuslaskuja ja sen jälkeen perintäkirjeitä. Ja niiden kirjeiden kertymisen myötä kertyy myös aihetta ahdistukseen. Niin minullekin kävi, kunnes löysin yhtäkkiä sellaisessa tilassa, jossa en meinannut kyetä enää toimimaan. Aloin pelätä sitä, että esimerkiksi sähköt tai kännykkäliittymäni katkaistaan yllätyksellisesti, kun en oikein saanut selvitettyä koko hässäkkää. Aloin pelätä, ahdistus kaihersi mieltä.

Sitten alkoivat somaattiset oireet. Minulle on kerran aiemminkin käynyt niin, että kun ahdistus äityy liian pahaksi, alan saada mystisiä sydänoireita, lähinnä rytmihäiriöitä. Viime viikolla, kun ahdistus riehui koviten, löysin itseni tilanteessa, jossa en pystynyt liikkumaan tai vaikkapa nousemaan istualtani ilman niitä lisälyöntien aiheuttamaa ikävää muljahtelua. Kaupassa käyminenkin osoittautui turhan haastaavaksi, kun lisälyöntien kiusallisuus häiritsi oloa jo oikein kunnolla.

Juokseminenkin jäi tauolle, kun pelkäsin sen pahentavan tilannettani tai jopa vievän minut jonkin terveydellisen jyrkänteen yli. Tämä tilanne herätti minut ajattelemaan, että näin ei ole ollenkaan hyvä, näin en asioiden haluaisi menevän. Jouduin jo miettimään vakavasti, että mistä haen apua sydänoireisiini. Olin jo tehnyt suunnitelmani niin, että jäisin mökille pariksi päivää rauhoittumaan ennen joulunviettoa, mutta noin oikuttelevan sydämen kanssa mökille jääminen tuntui suoraan sanottuna pelottavalta. Aloin pelätä pelkoa ja se jos mikä tuntuu kiroukselta.

Jäin kuitenkin yksin mökille ja aloin tosissani miettiä, että mitä nyt seuraavaksi tekisin. Onneksi jostain jaksamissäkin pohjalta löytyi sen verran energianöyhtää, että sain avattua kaikki perintäkirjeet ja sain todettua ynnäämällä tilanteen sen verran vähän huonoksi, että pystyin hoitamaan kriittisimmät laskut ja sain siten varmuuden, että lähiviikkona ei tule tapahtumaan mitään suurta taloudellista draamaa.

Tästä tuli yllättävä palaute sangen nopeasti, eli noin vuorokauden päästä tästä äkkinäisestä toimeliaisuuspuuskasta sydänoireeni yllättäen loppuivat melkein seinään. Tämä oli erittäin herättävää ja pohdin tätä nyt siitä näkökulmasta, että miten voin yrittää välttää tämän tilanteen jatkossa. Vastaus ei ole kovin helppo, koska tässä rahallisen niukkuuden tilanteessa ei tietenkään voi tehdä mitään massiivista reservisuunnittelua vaan tämä on juuri nyt enemmän tulipalojen sammuttelua. Toivon vain, että sammutusvettä löytyy jatkossa paremmin kuin nyt.

Kela kylläkin istuu taas yhden päätöksen päällä enkä usko joulun pyhien ainakaan auttavan tässä tilanteessa. Joten toivottakaa minulle onnea, ettei kaamea ahdistus iske taas muutaman viikon kuluttua.

Kiitos, että luet.

Raha ei tuo mielenterveyttä

Raha ei tuo onnea, kuuluu vanha latteus. Tavallaan se varmaankin on totta, mutta toisaalta raha tuo tiettyä tasaisuutta, ennustettavuutta ja rauhaakin elämään. Kuten kaikelle elämässä ja maailmassa, myös rahalle on asetettavissa oma hintansa. Ja joskus se hinta voi osoittautua sangen korkeaksi.

Tällä viikolla on sattumalta taas ainakin somessa kiertänyt tuloluokkataulukoita. Edelleen hätkähdän sitä, että olen aikoinani, siis aikana ennen loppuunpalamista, kuulunut kaikkein ylimpään desiiliin tuloluokissa. Tuo tarkoittaa sitä, että olen kuulunut ylimmän 10% tuloluokkaan, jonka alarajana on 5238 euroa kuukaudessa. Tuo hätkähdys kuvaa lähinnä sitä, kuinka tavallaan onnekas olen ollut, kun minulle on tarjottu enemmänkin kuin reilua palkkaa työstäni, johon olen omistautunut kaikella voimalla, jota minulla on ollut käytettävissäni. Ja olen omistautunut myös vähän yli sen.

Kuten tuossa ylhäällä kirjoitin, kaikella on hintansa, niin myös kovalla palkalla. Olin erään alallaan huomattavan yrityksen merkittävässä johtopositiossa, kunnes maailmanpolitiikan vellonta aiheutti välillisesti yrityksen toimintamahdollisuuksien romahtamisen. Hieman aikaa tilannetta vastaan koitettiin taistella kaikkine käänteineen, kunnes lopullinen loppu tuli eteen. Karmea stressi purkaantui kun jäin työttömäksi, masennuskin puhkesi ennennäkemättömään kukintaan ja soppa oli taas valmis. Oli velaksi otettujen voimavarojen takaisinmaksun aika ja henkinen pankkitili näytti miinusta.

Otan aina työni hyvin vakavasti ja omistaudun tosiaan sille niin hyvin kuin kykenen. Osaamiseni on kyllä hyvin korkeaa, joten suoriudun kyllä tehtävistäni, mutta lopulta stressinsietokykyni ei ollut tarpeeksi korkea, varsinkin, jos ottaa huomioon yksityiselämän aiheuttamat muut paineet, joita samoihin aikoihin koin haastavan yksityiselämän painolastin lisäksi.

Eihän siinä sitten isot euromäärätkään auta, jos ei työtä kykene tarvittaessa tekemään sillä tasolla, jota itse itseltään edellyttää. Ja jos se työ syö ihmisen sisältä tyhjäksi.

Jälkikäteen arvioituna en sinänsä muuta virhettä ole tehnyt työurallani paitsi sen, että olen asettanut itselleni aivan liian kovia, siis epärealistisia tavoitteita. Se ei ole tervettä eikä se johda oikein mihinkään hyvään.

Taas kerran se totuus, että tasapaino on niin monen asian avain, astuu näyttämölle. Omat odotukset, muiden odotukset ja niihin liittyvä palkkio pitää olla tasapainossa. Pitää voida ponnistella sellaisten asioiden eteen, jotka voi saavuttaa ja joiden saavuttamisessa kokee mielekkyyttä. Ja joiden saavuttamisesta kokee, että saa juuri riittävän palkkion. Oli se sitten rahaa tai muu palkkio. Ei saa tuijottaa pelkkiä euromääriä, jos muuten asiat työssä ja muussa elämässä ontuvat.

Kiitos, että luet.