Masennuksen hahmo

Kuulin kanssamasentuneelta, että joissain terapiamuodossa käytetään yhtenä harjoituksena sellaista kysymyksenasettelua, jossa mietitään, millaisena hahmona masennus näyttäytyy masentuneelle. Siis että jos pitäisi kuvailla toiselle ihmiselle, että miltä masennus näyttää, jos sen pitäisi vaikka piirtää. Tai mitä se masennus tekisi, jos se saisi fyysisen olemuksen.

Pinnallinen vastaukseni kysymykseen tuli suhteellisen nopeasti ja lonkalta ja käsittääkseni näkemykseni myötäilee varsin hyvin yleistä käsitystä masennuksen hahmosta. Nimittäin äkkiseltään olisin sanonut, että minulle masennus näyttää mustalta painopeitolta, joka peittää minut alleen. Musta väri tuntuu tietenkin turhankin ilmeiseltä vastaukselta samoin kuin sen painavuus. Pimeä, valoa läpäisemätön peitto ja sen painavuus tuntuvat välillä suhteellisen fyysisenäkin, kun masennus tekee infernaalisia taikojaan. Huolimatta ilmeisyydestään tämä hahmo tuntuu kovin tutulta ja varsin tyhjentävältä.

Tarkempi pohdinta tuottaa sitten huomattavasti monimutkaisemman ja sanoisinko pelottavammankin lopputuloksen. Nimittäin huomasin suhteellisen nopeasti, että tuo peittohahmo ei kerro lopulta masennuksestani kuin sen ihan helpoimmin hahmoteltavan ominaisuuden. Loput masennukseni ominaisuuksista jäävät tällä vertauksella -heh- aikalailla peittoon. Siispä hahmottamista kannattaa jatkaa.

Kun teemaa ajattelee hieman kauemmin, masennus saa aivan erilaisen hahmon. Yhtäkkiä se näyttäytyy kauhuelokuvien mustalta viikatemiesmäiseltä hahmolta (toki ilman sitä viikatetta), joka on siis pukeutunt mustiin ja sen kasvot ovat joko piilossa tai sillä ei ehkä edes ole kasvoja. Eihän kyse edes ole varsinaisesta ihmishahmosta vaan masennuksen ominaisuushahmosta. Välillä tuo mustanpuhuva hahmo näyttäytyy jopa itseäni suurempana, vieressä seisovana ja mukana kulkevana hahmona mustine ja niin kliseisine kaapuineen. Välillä taas tuo hahmo hyppää pienempänä hahmona olkapäälleni kuiskimaan korvaani. Toisinaan taas tuo tumma hahmo hyppää jopa kehoni sisään tekemään keljuja toimiaan.

Tässä tarkemmin pohditussa hahmossa tärkeintä ei kuitenkaan ole sen fyysinen olemus, joka siis vaihtelee tilanteen ja masennuksen määrän mukaan. Paljon tärkeämpää ja tuhoisammalta tuntuva ominaisuus tässä hahmosa on dialogi, tai lähinnä kylläkin synkeä monologi. Tuo pelottavalta näyttävä hahmo kuiskii korvaani alentavia, lannistavia tai muuten synkeitä lauseitaan. Välillä kuiskinta muuttuu kovemmaksi, välillä sellaiseksi jupinaksi, jota vaivoin edes kuulee. Mutta tuo monologi tekee hallaa itsetunnolle, olemiselle, tekemiselle, kaikelle. Ja kun hahmosta ei noin vain pääse eroon, kuiskinta ja vähäeleinen jupina saavat enemmän pontta ääneensä kuin pitäisi.

Ei, en ole menettämässä järkeäni, enkä oikeasti kuvittele masennukselleni mitään tuollaista kauhu- tai scifielokuvien kaameaa hahmoa todelisena fyysisenä hahmona. Kyseessä on siis lähinnä kuvaus siitä, miltä minä masennukseni koen. Ja se, että hahmon olemus vaihtelee, myötäilee sangen hyvin sitä, miltä minun masennukseni kulloinkin tuntuu ja on tuntunut. Joskus korvaankuiskija on pahasta, joskus sellainen tumma, iso ihmismäinen hahmo kanssakulkijana pelottaa. Hahmo luo kauhua itsessään, mutta sen puhe toimii varsinaisena keihäänkärkenä. Haavoja syntyy, vaikka miten väistelisi tai pyrkisi kuulemaan muita ääniä.

Juuri nyt masennukseni hahmo tuntuu isolta viikatemiesmäiseltä hahmolta, mutta se ei kulje kanssani. Se ei kuiski juuri nyt olkapäälläni diabolisia kirouksiaan. Se kurkkii nurkkien takaa ja yrittää päästä matkaani mukaan. Pyrin vain kulkemaan ohi ja olemaan katsomatta sen olemattomiin silmiin. Sillä tapaa sen hahmo pikku hiljaa -näin uskon- pienenee ja pienenee ja kenties katoaa tomuna ilmaan jonakin päivänä. Kunhan sinä päivänä tuulee navakasti ja minä pidän fokukseni jossain aivan muualla.

Marraskuun marras-sana viittaa kuolemaan. Väitetään, että tässä kuussa kauhistellaan kaiken kuolemaa. Luonnon, valon, kenties toivon kuolemaa. Mutta minä pyrin keskittämään hyvästien antamiseen synkeälle elämälleni. Se tuskin onnistuu vielä, mutta kerrankin näen pimeyden keskellä valoa. Synkkyys voi kuolla ja kaiken lisäksi sekä vastoin odotuksia, parhaiten synkkyys kuolee pimeyden keskellä.

Kiitos, että luet.

Tyhmyysharha

Masennuskohtalotoverini kirjoitti tauluun: ”olen tyhmä”. Kysymyksenasettelu kuului siten, että miten huomaat ajattelussasi, että olet vajoamassa masennukseen. Kanssakulkijani kertoi, että hänellä yltyvät itsekritiikki ja lapsuudesta asti mukana kannettu älyllisen huonommuuden tunne, kun masennus pitää ja ottaa valtaa.

Huomasin heti, miten tuo yksi kahden sanan lause tuntui porautuvan silmiini kivuliaalla tavalla. Minähän tiedän, mistä tässä puhutaan. Masennuksen suonsilmässä tempoillessaan ihminen miettii kovin helposti, että mitä minussa on niin väärää, että olen tässä tilassa? Miksi en ole vahvempi, etten joutuisi masennuksen kourimaksi? Miksi olen niin tyhmä, että kärsin taas kerran, kerta toisensa jälkeen masennuksesta?

Edellisen kappaleen kysymykset voi hyvässä olotilassa ja terveenä kuitata kovin helposti höpöhöpöksi, mutta masentuneelle ne ovat valitettavasti aivan todellisilta tuntuvia kysymyksiä, vaikkakin toki vääriä noin pohjimmiltaan.

Olen tätä tyhmyyden ja sen lähiteemoja käsitellyt aiemminkin, esimerkiksi tässä kirjoituksessa. Myös täältä löytyy aiheesta pohdintaa. Kuten voit ehkä jo päätellä, tämä älykkyyden ja masennuksen välinen suhde taitaa osua minua jonkinlaiseen arkaan hermoon, ja päättelysi on tietysti täysin oikea. Siksi ehkä tuo kohtalotoverin kahden sanan lause kolahti niin kovaa.

Vanha viisaus kertoo, että kuolleita ja tyhmiä yhdistää se seikka, että he eivät tiedosta omaa tilaansa. Vaikka tuo kuulostaa ehkä ylimieliseltä, en voi kovinkaan painokkaasti kiistää lausahduksen sanomaa. Ilmiö vain tihenee netti- ja somekeskusteluissa, joissa kaikkein kiihkeimmin omaa kapeaa näkemystään puolustavat ja siten siitä kaikkein eniten vakuuttuneet ovat kuunnelleet muita näkemyksiä kaikkein vähiten. Tällehän on tietysti löydettävissä myös ihan tieteellistä pohjaa. Puhutaan Dunning-Kruger-vaikutuksesta tai ylivertaisuusvinoumasta. Lyhyesti sanottuna mitä enemmän asioista ottaa selvää, sen voimakkaammin ymmärtää tietävänsä vain pieniä murusia. Ja tietysti toisin päin.

Masennuksen synkässä ytimessä lymyilee sellainen viheliäinen ajatusesterata, jossa masentunut tiedostaa mahdollisuuksien moninaisuuden. Minä voin olla väärässä. Minä en tiedä kaikkea. Minä en voi hahmottaa kaikkia tulevaisuudenskenaarioita. Minä saatan heittää henkeni seuraavien hetkien aikana jonkin salakavalan sairauden yllättämänä. Kohta saattaa tänne pelmahtaa ydinpommi, joka vie meidän kaikkien hengen. Tämä kaikkien tiedostamattomuuden ulkopuolella viihtyvien tietojen ja mahdollisuuksien kirjo yhdistettynä siihen, mitä me tiedämme, aiheuttaa melkoisen hälyn aivoissa, ja juuri tuo häly on omiaan pahentamaan masennusta. Masentunut voi olla varsin tietoinen seikoista, joita ei tiedä tai ymmärrä. Se on toki pelottavaa, mutta kaikkein eniten henkisesti uuvuttavaa. Ja tuo uuvuttavuus, se voi olla joko masennuksen ravinnetta, polttoainetta tai jopa masennuksen ydin.

Jouduin toteamaan masennustoverilleni -ehkä sittenkin hieman hymy suupielissä, mutta ah niin tosissani- että hän on ollut väärässä koko elämänsä. Se, mitä minä häntä tunnen, niin hän ei ole tyhmä, vaan päin vastoin. Fiksulta ihmiseltä hän tuntuu ja vaikuttaa. Ja onhan hän fiksu. Kuten niin moni muukin masentunut.

Kiitos, että luet.

Raha masennuslääkkeenä

Huomaan empiväni tästä aiheesta kirjoittamista, kun aika pikaisesti rahateeman voisi käsittää pinnallisena. Näin kovassa istuu pinnallisuuden välttämisen kaipuuni. Yritän nyt välttää tuon välttelyn ja käydä itse asiaan.

Itselläni tietty taloudellisen turvallisuuden tietoisuus on nyt toiminut kovinkin tehokkaana masennuksen vähentäjänä. Mutta se ei ole toiminut yksin. Yksi pahimmista masennusjaksoistani on asettunut ajankohtaan, jolloin olin pitkään ansiosidonnaisella työttömyystuella ja tuo tuki on tunnetusti sangen avokätinen, ainakin panostettavaan ponnisteluun nähden. Siispä pelkkä taloudellinen turva ei avaa tietä pois masennuksesta, mutta sillä on kyllä tärkeä rooli tarvittaessa.

Moni masentunut kärsii tavattoman pahoista taloudellisista ahdingoista. Masennus vie helposti työkyvyn osittain tai jopa kokonaan, joten ansaintamahdollisuudet voivat huveta olemattomiin masennuksen kourassa kamppailevilta. Lisäksi taudinkuvaan kuuluvat huonomuistisuudet ja energiattomuus asioiden hoitoa kohtaan keittävät monelle taloudellisia myrkkykeitoksia. Ikään kuin masennuksesta ei olisi tarpeeksi siedettävää jo sinällään, mutta taloudelliset huolet painavat mielentilaa väistämättä alaspäin. Minullekin kävi keväällä juuri näin, kun elin koko ajanjakson tammikuusta kesäkuuhun ilman yhtäkään euroa tuloja. Tilanteen aiheuttama epätoivo sai minutkin tuijottamaan hetkeksi viikatemiestä silmästä silmään. Tästä kerroinkin aiemmassa kirjoituksessani.

Raha ei todellakaan yksin ratkaise masennusta tai paranna sitä. Hyvinkin menestyneissä ihmisissä on myös masentuneita. Monelle, varsinkin taiteen parissa työskentelevälle masennus saattaa kuulua jopa osana luovaan prosessiin. Heillekään raha ja menestys ei yksinään tuo onnea, kuten esimerkiksi Robin Williamsin tapaus kertoo.

Minun paranemiseni (ei toki parantumiseni) tie löytyi taloudellisen varmuuden lisäksi mielekkäästä tekemisestä. Opiskeleminen yhdistettynä siihen, ettei minun tarvitse kantaa kaameaa huolta toimeentulosta, ovat yhdessä tehneet hyvää pohjaa paremmalle huomiselle. Minä koen tekeväni päivittäin asioita, joilla on tarkoitus, mutta jotka juuri nyt eivät millään logiikalla käänny ilman ulkopuolista apua taloudelliseksi kannattavuudeksi. Uskon, että ensi vuoden joulukuussa tilanne on voinut kääntyä sellaiseksi, että osaamiseni tuottaa minulle ja muille taloudellista ja toivottavasti myös esteettistä hyötyä. Nyt on se hetki, jolloin kasvatan ja kehitän tuota osaamista päivittäin. Turvassa huolilta, tai ainakin taloudellisilta huolilta.

Minä en ole vielä tähän mennessä päätynyt syömään masennuslääkkeitä. Juuri nyt ratkaisuni tuntuu juuri minulle oikealta. Aina ei toki siltä ole tuntunut. Siinä kuten niin monessa muussakin asiassa tunnen näköjään tarvetta uida vastavirtaan. Se toimii minulle, mutta ei tietenkään välttämättä kenellekään muulle.

Raha ei tuo onnea, mutta yhdistettynä muihin asioihin se kyllä tuo tiettyä turvaa tervehtyä ja toipua. Ja tervehtyminen ja toipuminen luovat pohjaa pitkäaikaiselle turvan luomiselle.

Kiitos, että luet.

Välttelystä taidetta

Sen lisäksi, että masennus aiheuttaa kaikenkattavaa kaameaa taakkaa ihmisen henkisen sietokyvyn harteille, sillä on kaikenlaisia kiusallisia lieveilmiöitä. Niitä olen kirjoituksissani käsitellyt monasti aiemmin, mutta tätä teemaa olen ehkä jopa vältellyt, kuinkas muuten. Nimittäin masennuksen aikaansaama päättämättömyys johtaa siihen, että masentunut alkaa vältellä tilanteita ja asioita, joissa päättämättömyys tulee kovin kiusallisen näkyväksi.

Koen, että tuntuu lähes mahdottomalta kuvailla sitä tunnetta ja tilannetta, johon masennuksen aiheuttama päättämättömyys johtaa. Olen löytänyt usein itseni esimerkiksi ruokakaupasta, josta pitäisi vain äkkiä hakea jotain syötävää, mutta valikoiman laajuus, henkinen tilanne, kiire ja kaikki muu saavat aikaan sellaisen sopan, että ostoskori jää täyttämättä tai täyttyy ainakin kovin suuren mentaalisen sporttisuorituksen jälkeen. Tämä masennuksen lieveilmiö on sellainen, jota on kovin vaikeaa tehdä ymmärrettäväksi logiikan tai järjen keinoin. En ole sitä itsekään pystynyt itselleni oikein selittämään.

Jos kaupassakäynti voi osoittautua kokoaan suuremmaksi ponnistukseksi, niin voinette ymmärtää, että paljon, paljon isommat elämän päätöstilanteet tuntuvat yksinkertaisesti ajoittain tai jopa kroonisesti aivan liian suurilta. Kohtuuttoman suurilta.

Häpeän siitä, että en osaa tehdä päätöksiä, suren sitä, että joudun käyttämään aivan kaamean määrän voimia yksinkertaisiin asioihin, se myös ärsyttää, tuntuu epäreilulta, vihastuttaa ja katkeroittaa. Vaikuttaa ehkä loogiselta, että jos tarpeeksi usein kohtaa vaikean tilanteen ja sen aiheuttamat, äsken mainitutu tunneryöpyt, sitä alkaa vain vältellä tilanteita, joissa joutuu kohtaamaan tuollaiset kuohut ja nöyryytykset. Minä ainakin tunnistan, että en edes halua kohdata tilanteita, joissa joutuisin katsomaan silmästä silmään tätä epätäydelisyyden kohtaa itsessäni.

Välttelykään ei sitten ole mitenkään ongelmaton ilmiö ja se jo sinällään herättää lisää surua ja murhetta sekä eritoten häpeää. Summataanpa: masennus aiheuttaa sen, että en osaa tehdä päätöksiä, häpeän sitä. Sitten alan vältellä tilanteita, joissa tuo ominaisuus näkyisi ja tuntuisi, ja sitten häpeän sitäkin. Saatoinko onnistua kuvaamaan sinulle, hyvä lukijani, aikamoisen itseään kiidyttävän negatiivisuuden kehän, jossa masentunut pyörii pahimmillaan loputtomalta tuntuvan ajan? Voin kertoa täältä kehän sisäpuolelta, että tämä tuntuu inhottavalta.

Välttely toimii usein vastavoimana ongelmanratkaisulle. Jos meillä on voimavaroja käytettävissämme, hoidamme mieluusti asiat heti pois päivärjestyksestä. Mitä enemmän liu’umme kohti energiattomuutta, sitä enemmän pyrimme vain välttelemään asioita, koska meillä ei ole yksinkertaisesti energiaa vastata niiden asioiden haasteisiin. Kyse on pohjimmiltaan siis energiasta, ei kyvystä tai tahdostakaan.

Tietenkin välttelystä pyrkii tekemään sellaista, että se ei näkyisi muille. Joskus siinä voi tietysti onnistuakin, mutta uskoisin, että useimmiten tämä välttely vaikuttaa ulkopuolisesta lähinnä välinpitämättömyydeltä, piittaamattomuudelta tai suoranaiselta kykenemättömyydeltä.

Jos luet itsesi ei-masentuneiden joukkoon, esittäisin sinulle pyynnön: älä pidä masentuneen välttelyä pahuutena, ilkeilynä tai välinpitämättömyydellä. Asioilla tuppaa olemaan syvempiäkin syy-yhteyksiä, jotka eivät niin näytä ilmeisiltä. Jos havaitset välttelyä, tarjoa kauniisti apuasi, mutta älä moiti. Sillä moittiminen on sitten jo se kolmas tuskan taso noiden aiemmin mainittujen kahden lisäksi. J

os taas olet masennuskollega, niin ole kiltti ja armollinen itsellesi. Välttely ei ole kunniakasta mutta kaikenkaikkiaan erittäin ymmärrettävää. Kunhan hyväksyt itsesi omine haasteinesi, olet jo pitkällä toipumisen tiellä.

Kiitos, että luet.

Paratiisista nopeasti alas

Kirjoitin jokin aika sitten sellaisesta ilmiöstä, että maailman melskeet tuntuvat iskevän minuun kovin etäisesti, kun masennus on kunnolla voimissaan. Jo tu0lloin alkukeväästä huomasin, että ehkä jollakin tasolla masennukseni on ottamassa hellempää otetta minusta, kun koin kovin vahvasti ahdistusta Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan. Sama tilanne on jatkunut, ehkä jopa intensiivisempänä. Minua on siunattu (ainakin omasta mielestäni) normaalitilassa melkoisella määrällä empatiaa, joten massiiviset yksilöiden kohtaamat kauheudet ovat kyllä satuttaneet minuakin viimeisen puolen vuoden aikana. Ja sitten toisaalta järkeni ei ole millään tasolla ymmärtänyt sitä, että miksi tuo sota piti aloittaa ja miksi sitä pitää jatkaa päivästä toiseen. Hyökkäyssodan järjettömyys tuntuu saavan vain yhä enemmän ja enemmän järjenvastaisia ulottuvuuksia ja ilmenemismuotoja.

Tänään oli taas hyvä opiskelupäivä. Sain tehtyä vaikka mitä ja etenin projekteissani, vaikka jouduin tietysti venymään osaamiseni ja sinnikkyyteni kanssa. Jos olet lukenut aiempia kirjoituksiani, olet ehkä tietoinen, miten paljon tunnen saavani kohottavaa energiaa opiskeluistani. Mutta sitten kun tänään kännykkään kilahti ikävä uutinen itänaapurimme liikekannallepanosta, tunnelma latistui saman tien. Tiesin heti, että järjettömyys on jatkumassa, kärsimystä on tulossa lisää, julmuutta ja käsittämättömyyttä tulee eteen aina vain kiihtyvällä tahdilla. Ja kaiken kruunuksi nyt on jo aivan selvää, että naapurimaatamme johdetaan eriskummallisin motiivein ja ottein.

Vaikka minun henkilökohtainen kärsimykseni ei saa eikä kuulukaan saada mitään merkittävää roolia aidosti kärsivien rinnalla, niin silti tiedän, että tämä sodan uusi käänne todennäköisesti syöksee minunkin ympäristöni uuteen epävarmuuteen, taantuvaan talouteen ja vaikka mihin negatiiviseen.

Siispä aamulla hyvin alkanut päivä saikin melko matalaviritteisen käänteen ja myönnän, että loppupäivä meni matalalennon tavoin.

Tavallaan se, että tuollaiset käänteet vetävät mielen matalaksi, voi osoittautua minulle henkilökohtaisesti hyväksi uutiseksi masennukseni kannalta, niin paradoksaaliselta kuin se ehkä kuulostaakin. Minun empatiakykyni siis on entisestään elpymässä. Siinä ei ole mitään kummallista, että dramaattiset käänteen maailmanpolitiikassa saavat terveen ihmisen ottamaan olotilassaan kyykkytilaa. Ehkä siis masennukseni on tosiaan hieman heikentymässä, kun saan tällaisia reaktioita. Ehkä olen siis ainakin tässä suhteessa kenties jo vähän tervehtynytkin.

Muisto elää kovin vahvana niistä ajoista, jolloin isot draamat maailmalla eivät hetkauttaneet minua miltei millään tavalla. Siihen olotilaan ei olisi kiva palata. Mieluummin olen muiden puolesta huolissani kuin massiivisen masentunut.

Kiitos, että luet.

Taas vuoristorataa

Masennukseni ominaispiirteisiin on aina kuulunut selkästi mielialojen vaihtelevuus. Se toimii ehkä hyvänä näköpanssarina minuuteeni, eli ajattelen, ettei minua tunnista niin kovin helposti masentuneeksi, kun mielialani vaihtelevat sen verran paljon ja pystyn sekä pyrin tsemppaamaan olotilaani monasti juuri sosiaalisissa tilanteissa eli muiden nähden. Olotilan aallonpohjat kohtaan useimmiten yksin ja omissa oloissani.

Pinnallinen olotilojen muutos on vain yksi ilmenemismuoto. Toinen on sisäinen mielialojen muutos, joka hädin tuskin näkyy ulospäin. Niiden olotilojen muutoksien vauhti ja laajuus ovat aivan erilaiset. Vaihtelevuus sisäisissä olotilojen muutoksissa on hitaampaa, sanoisin, mutta sitten toisaalta laajuus on suurempi. Tässä piilee paradoksi: voin siis madella sisäisten mielentilojen pohjamudissa mutta silti näyttää -ja tuntea- välillä pinnallisesti iloiselta. Samoin voi tapahtua myös toisin päin, mutta ehkä vähän harvemmin.

Minun ei tarvinne kauaa vakuuttaa sinulle, että olotilojen ja mielialojen vaihtelevuus ei tunnu kovinkaan kevyeltä. Tai miellyttävältä. Tai millään tavalla järkevältä. Lisäksi se, että vaihtelua tapahtuu ainakin kahdessa eri tasossa ja kaksin säännöin, niin sepä vain lisää sopan sakeutta.

Tätä mielialavaihteluiden kerroksellisuutta on ehkä hieman hankalaa edes kuvailla, saati sitten hahmottaa. Ja omien vaihteluideni havainnointikin tuntuu välillä erittäin haasteelliselta. Minulla meni kauan edes ymmärtää, että päällekkäisiä ja toisiinsa nähden itsenäisiä muutoksia on edes olemassa. Ja kun sitten nämä erilaiset muutokset pyrkii panemaan merkille ja ymmärtämään niiden taustat, parkkeerataan jo kovin lähelle ydinfysiikan lainalaisuuksien monimutkaisuutta.

Ehkä sitten kumminkin nämä vuodet masentuneena ovat koulineet minusta jonkin sortin omien tuntemuksien vaihteluiden havainnoijan. Ja ovat opettaneet minulle ymmärrystä siitä, että miksi vaihtelut tapahtuvat sekä ovat myös kasvattaneet minussa hyväksyntää niitä kohtaan. Nimittäin tämäkin piirre on sellainen, joka erottaa masentuneen valtavirrasta ja herättää taas kerran epäreiluuden tunnetta siitä, mitä kaikkea tämä tauti oikein aiheuttaa. Onneksi siis syyttely itseään kohtaan on jo aavistuksen vaihtunut tuskailuun siitä, ”että tätäkin sitten pitää sietää”.

Olen ollut nyt tuossa syvällisemman tason mielialassani korkeasuhdanteessa, mutta suhdanne tuntuu olevan hieman laskussa. Osan tekijöistä laskusuhdanteeseeni voin jo tunnistaa, mutta osa niistä on vielä hämärän peitossa. Merkkejä laskevasta mielialasta on näkyvillä: pienetkin asiat ärsyttävät, sosiaaliset suhteet kuormittavat entistä enemmän, minäkuva tuntuu kalpealta, tulevaisuuden epävarmuus painaa. Kaikkea tätä ja paljon muutakin.

Kaikkein uusin oivallus mielialojen vaihtelussa liittyy luovuuteen, josta kerroin edellisessä kirjoituksessani. Kun yritän toteuttaa omaa visiotani, joka on taas kerran kovin omituinen ja omintakeinen, niin se tuntuu jotenkin kummallisesti mielialaa painavalta. Kai se liittyy itsetuntoon -tai siis sen huonouteen- tai johonkin muuhun. Tätä asiaa täytyy tutkia vielä lisää.

Onneksi tunnen jo alamäen mekanismia edes peruskurssin verran, joten en viitsi hirveästi ottaa tilanteesta paniikkia. Olen varma, että ylämäki odottaa taas jossain ennen pitkää. Kaiketi.

Kiitos, että luet.

Hoitamaton masennus pahenee

Masennusta voisi kuvailla hyvin itseään ruokkivaksi, syveneväksi kierteeksi. Sellainen se toden totta on. Jos masentunut ei yritä kohentaa olotilaa, se tyypillisesti ja melkeinpä väistämättä huononee. Tällainen mekanismi on kirjoitettu masennuksen lähdekoodiin ja lienee myös ihan lääketieteellisesti todistettukin.

Olen huomannut tämän ihan omassa masennuksessani. Jos en ponnistele masennuksen voimaa vastaan, se saa vain lisää valtaa. Lisää otetta ja pahentaa oloa.

Paljon olen toki tehnyt masennuksesta toipumiseksi ja eroon pääsemikseksi.

Juokseminen, terapia, alkoholin käytön dramaattinen vähentäminen, luontokokemukset, monenlaista olen yrittänyt ja tehnyt. Silti kysymys usein kuuluu, että miksi kaikki nuo uhraukset eivät kanna hedelmää, olotila ei parane ja ponnistelut katoavat merkityksettömyyden suohon. Olo voi tuntua epäreilulta, koska yrityksistä huolimatta olotilan muutokset voivat olla ajoittain häviävän pieniä tai jopa väärän etumerkkisiä.

Tylyä tässä tietysti on se, että vaikka miten ponnistelisi, niin olotila voi silti heiketä, mutta toisaalta se heikkenee silloin huomattavasti vähemmän kuin jos ei olisi tehnyt mitään. Ja vaikka ponnistelisi kuinka, olotila voi pysyä jopa vain samana, mutta se ei ainakaan huonone. Hyvän onnen ja hyvän tekemisen tuloksena tietenkin ponnistelut voivat johtaa olotilan merkittäväänkin paranemiseen tai jopa parantumiseen. Siksi niitä pitääkin jatkaa, vaikka välillä vaivannäön tulokset näyttävät valjuilta ja usko horjuu.

Masentunut -niin ehkä minäkin- flirttailee joskus kuoleman kanssa, mutta paradoksaalista kyllä ainakin minua ajaa eteenpäin ponnisteluissani masennusta vastaan nimenomaan kuolemanpelko. Siis pelko siitä, että jos olotilani ei kohene, jonkinlainen draattinen loppu odottaa jonkun mutkan takana. En välttämättä tekisi itselleni mitään dramaattista, mutta tarkkaavaisuuteni voi herpaantua olotilan syövereiden takia ja sitä voi ajaa autolla vahingossa vaikka pylvästä päin tai kävellä vaikkapa bussin alle. Siksi koen, että on tärkeää ponnistella masennuksen oireiden kanssa ja koko tautia vastaan niin paljon ja intensiiviesti kuin omat voimavarani antavat myöden.

Toki tästä on poikkeuksia, josta kirjoitin toisessa kirjoituksessani. Joskus kannattaa odottaa että pahin masennuksen aallonpohja menee ohi, jotta ponnisteluilla olisi edes jotain vastetta olotilan kohenemisessa.

Kiitos, että luet.

Kohti uutta nousua

Hei taas, sinä armoitettu lukijani. Terveiset Helsingin tuomiokirkosta! Tulin tänne muina turisteina vähän ajautumalla ja päätin alkaa kirjoittaa blogiini piiitkästä aikaa uutta kirjoitusta. Osallistuin aamulla ryhmäterapiaan, sitten lähdin ihan vain sinne, mihin nokka osoitti. Ensin kävin raitiovaunulla ajelemassa, päädyin Katajanokalle ja sieltä Suomenlinnaan. Sitten palasin mantereelle ja istahdin tähän. Ja sitten se iski, kauan kaivattu kirjoitusinto

Katosin näiltä eettereiltä toukokuussa. Olin pitkään jaksanut kirjoittaa kahden-kolmen kirjoituksen viikkovauhtia, minkä olinkin laittanut itselleni tekemistavoitteeksi. Mutta sitten se kolahti kohtalooni, ensimmäinen nollan käynnin päivä blogissani. Tietenkin pahoitin siitä mieleni (mutta syy ei siis ole sinussa, hyvä lukijani, tiedän sen, mutta salli minulle pieni inhimillinen pikkumaisuus, joka kyllä haihtuu. Ainakin toivottavasti). Yritin kirjoittaa sitten jotain sellaista, jonka arvelin vielä kiinnostavan, mutta suoraan sanottuna motivaationi ihan yhtäkkiä kyykähti.

Toki toukokuussa kyykähti moni muukin asia. Olin kamppaillut koko kevään sen tosiasian kanssa, että juuri aloittamani opinnot saattaisivat keskeytyä kuin seinään, kun joka paikasta, josta hain jonkinlaista rahallista tukea opinnoilleni, tuli märkää rättiä naamalleni. Kuin jostain onnellisen lopun kirjasta lainattuna, kun voimani ja toivoni olivat jo aivan sammumassa, sain tiedon, että ihan ensimmäinen hakemukseni, jonka työeläkeyhtiö hylkäsi, oli tekemäni valituksen perusteella hyväksytty. Tämä tarkoittaa sitä, että nyt rahoitus koko opiskelujeni ajalle on selvillä, enkä tarvitse kantaa huolta siitä enää ollenkaan, vaan voin vain keskittyä opiskelemiseen ja sen avulla itseni saattamiseen takaisin kuntoon, henkiseen kuntoon.

Kevään aikana kasvaneen epätoivon määrää on todella vaikeaa kuvailla, sen verran syviin vesiin se vei minut. Ja aivan samoin sitä helpotuksen tilannetta, jonka koin tuon myönteisen päätöksen myötä, on ihan yhtä vaikeaa kuvailla. Päätös kilahti kännykkääni opiskelupäiväni päätteeksi. Istuin pukuhuoneen penkillä ja itkin ilosta. Kerrankin ilosta.

Päätöksen vaikutusta voisi kuvailla merkittäväksi. Nyt saan rauhassa opiskella, oppia uutta. Minulla on viikko-ohjelma, tekemistä jokaiselle päivälle, mutta sellaista tekemistä, joka vahvistaa olemistani, mutta ei tule varmaankaan rasittamaan. Asiat saattavat korjaantua. Minulle saattaa jopa käydä hyvin. Ainakin se nyt on mahdollista.

En tietenkään tarjoile teille harhoja. Paljon on vielä tehtävää, paljon on vielä kiivettävää hyvinvoinnin rosoista vuorenrinnettä pitkin. En ole valmis vielä kaikkeen mihin haluaisin, mutta juuri nyt minun ei tarvitse kantaa siitä huolta.

Se toukokuinen minäni, joka seisoi Pasilan aseman sillalla ja mietti ohikiitävän hetken, että hypätäkö alas vai jatkaako matkaa bussipysäkille, teki oikean ratkaisun. Eikä tuo ajatus ollut edes vakava, mutta kun sellainen käväisi mielessä, se hätkähdytti. Oli selvää, että joku muutos tarvittaisiin. Se muutos tuli onneksi lahjan tavoin.

Tämä kirkko on minulle erityinen paikka. Ei siksi, että olisin kovinkaan uskonnollinen. Kuulun kyllä kirkkoon, mutta en varsinaisesti käy kirkossa. Mutta juuri tässä kirkossa tein aikoinani siviilipalvelukseni. Sisältä paikka näyttää aivan samalta kuin silloin ja turistien loppumattomalta tuntuva virta kohisee kirkon seinissä kuten silloin. Paljon on asioita muuttunut tällä aikavälillä, mutta jotkut asiat ovat jääneet ennalleen. Tasapaino tässäkin asiassa on hienoa.

Kiitos, että luet.

Päivä paratiisissa

Jos olet lukenut juttujani enemmän, olet ehkä pannut merkille, että en ole minkään yltiöpositiivisen näennäistsemppauksen ylin ystävä. En usko, että hokemalla jotain ”tee tästä päivästä elämäsi paras päivä” -tyyppistä mantraa saa välttämättä mitään kovin positiivista aikaiseksi. Toki monelle hokemalle ja viisaudelle voi löytää oman paikkansa ja aikansa, mutta silti jahnaamalla samaa ajatusta, joka möllöttelee kovin kaukana todellisesta arjesta saa aikaan aika valjuja lopputuloksia, jos niitäkään.

Silti, tai ehkä juuri siksi, olen kumminkin ottanut tavaksi yrittää nähdä asiani ja tilanteeni suhteellisen positiivisessa valossa. Sen verran positiivisissa, että sitä ei voi kutsua valheeksi eikä kuunaan edes väritetyksi todellisuudeksi. Totean vain todellisuutta sanankääntein, jotka kuvaavat maailmaa ilman kaikkein synkimpiä varjoja.

Huomaan toistelevani opiskelutovereilleni suhteellisen usein, jos ei nyt päivittäin mutta ainakin silloin tällöin, että ”taas on vuorossa päivä paratiisissa”, kun meillä on joku niistä kolmesta viikottaisesta opiskelupäivästä. Tässä tulen samalla paljastaneeksi opiskelijakollegoilleni jotain hyvinkin oleellista minusta: pidän opiskelustani ja eritoten juuri tästä alasta, jota opiskelen. Eivät päiväni toki suju mitenkään pilvihötöstä nautiskellen vaan kyllä viljelen välillä ihan kirosanojakin ja toisinaan mietin, että miksi olen lähtenyt opiskelemaan alaa, jolle minulla toki on lahjoja, mutta jossa joudun pinnistelemään välillä varsin ankarastikin. Silti koen viettäväni opiskelupäiväni sillä tavalla paratiisissa, että olen turvassa, saan oppia koko ajan uutta, saan välillä tehdä omia juttujani, eli päästää luovuuteni valloilleen. Minun paratiisissani kaikki tunteet, kaikki mahdollisuudet lasketaan mukaan ja saldo jää aina varsin positiiviseksi. Päivän jälkeen koen useimmiten antaneeni paljon ja saaneeni vieläkin enemmän. Sitähän varmaan paratiisissa asujat kokenevat runsain mitoin.

Itselleen ei siis kannata valehdella, koska se on suuri rikos, josta ei pääse oikein millään eroon. Se on kannattavaa, että kertoo itselleen asioita, jotka eivät ole mustuuden värittämiä. Siinä ei ole mitään pahaa.

Tämä minun paratiisissa seikkaileminen voisi olla kivakin juttu, ellei paratiisin taivaalla matelisi pimeääkin pimeämpiä pilviä. Huoli toimeentulosta kasvaa päivä päivältä, samalla kun epätietoisuus siitä vain paisuu. Ehkä jonain päivänä saan nauttia paratiisistani täysin höylänvedoin.

Kiitos, että luet.

Häpeä vie hampaatkin suusta

Masennukseen kuuluu paljon ikäviä lieveilmiöitä. Keskeneräiset asiat ja sellaiset ”pitäisi saada tehdyksi” -tyyppiset asiat vaivaavat ja saavan aikaan kiusallisia tunnelmia. Yksi tällaisista ikuisuusteemoista on hammaslääkärissä käynti.

Häpeän masennustani, enkä haluaisi sen saavan aikaan mitään sellaisia oheisilmenemismuotoja, joista jäisin ikään kuin kiinni. Siis sellaisia, joista näkee, että minulla on masennuksen aiheuttamaa viivettä asioiden tekemisessä. Tämä häpeä tai jopa häpeän pelko sitten saa aikaan sen, että en oikein saa tehdyksi asioita, joita pitäisi saada tehdyksi. Asiat kasvavat suurtakin suuremmaksi ja odottaminen ja viivyttely vain pahentavat asioita, tietysti.

Kärsin viime alkuvuonna siitä, että hampaaseeni sattui. Olin kärvistellyt asian kanssa aivan liian kauan. Niinhän siinä sitten kävi, että lopulta hampaani tulehtui niin paljon, ettei ollut enää mitään muuta vaihtoehtoa kuin hakeutua kunnalliseen päivystävään hammashoitoon. Tuomio oli tyly, hammas oli siinä kunnossa, että se olisi poistettava. Onneksi se hammas oli poskihammas, joten minut päivittäin näkevät ihmiset eivät sentään saisi heti nähtäväkseen aukkoa purukalustossani.

Meinasin nyt päästää itseni samaan tilaan, ikään kuin en olisi oppinut viime kerrasta. Onneksi olen ehkä hieman aikaisemmin liikkellä, koska minun ei tarvinnut sentään mennä päivystykseen, vaan sain varattua ajan ihan normiproseduurien mukaan. Ja tänään sitten koitti tuo pelottavalta kuulostava tilanne, että minun varaamani hammaslääkäriaikani oli käsillä. Pelkäsin, että tällä kertaa käy samalla tavalla kuin viimeksi, mutta onneksi ihan niin ei käynytkään. Tai tarkkaan ottaen kyllä: minulla on kaksi sellaista viisaudenhammasta, jotka ovat reikiä täynnä ja jotka pitää poistaa. Mutta ne hampaat ovat muutenkin sellaisia, että ne olisi pitänyt poistaa jo kauan, kauan aikaa sitten. Tappio ei siten tällä kertaa kohdistunut sellaisiin hampaisiin, jotka olisi pitänyt säästää ihan tositoimintaa varten.

Ennen hammaslääkärille menoa ehdin käydä koko tummman tunneskaalani läpi. Koin häpeää siitä, että joudun menemään hammaslääkäriin taas sen takia, että minulla on kipuja, en siis mitenkään hyvissä ajoin taaskaan. Häpeän sitä, että aina välillä olen sen verran voimaton, että ihan joka päivä en pysty hampaitani pesemään ja se tietysti edistää reikiintymistä. Ja kaiken kukkuraksi ruoka- ja juomatottumukseni ovan sen kaltaiset, joista jokainen hammaslääkäri näkee painajaisia. Liikaa kolajuomia, liikaa energiajuomia virkeyden edistämiseen, kaikenlaista hammasepäystävällistä harrastetta taidan tehdä. Itse asiassa siihen nähden, kunka laiminlyön hampaiteni hyvinvointia, purukalustoni on yllättävän hyvässä kunnossa. Ensimmäisen kerran rautahampaisiin paikattiin reikä vasta kahdeksan vuotta sitten, siis nelikymppisenä. Maailma täyttyy välillä ihmeistä.

Kaikeksi onneksi tämänpäiväinen hammaslääkäri oli hyvin ymmärtäväinen. Kun koin hänet empaattiseksi, sanoin suoraan, että tilanne jännittää, mutten kylläkään alkanut sen enempää tehdä selkoa masennushistoriastani. Toisenlaisia kokemuksia hammashuollosta löytyy yllin kyllin: kaameita moraalisaarnoja, syvääkin syvempää huokailua esimerkiksi siitä, että en saa pidettyä suutani tarpeeksi auki ja niin edelleen. Moni karttaa hammaslääkäriä, sen tiedän, ja monella on siihen varmasti ihan hyvät syytkin.

Ehkä häpeäni otti nyt sitten hieman takapakkia, kun tilanne ei ollutkaan niin paha kuin luulin. Masennus ei ollut saanut tällä kertaa tehtyä liikaa tuhojaan hampailleni. Ehkä toivoa sittenkin on. Tai saa nähdä, kunhan menen röntgenkuvaan ja saan siitä palautteen. Sitten saatan päätyä takaisin häpeän kapealle mutta ankealle polulle. Nyt vain täytyy toivoa, että pysyn hoitoputkessa tarpeeksi pitkään.

Kiitos, että luet.

Maailmamme on terveiden maailma

Tämä otsikko syntyi jo puoli vuotta sitten, mutta olen suoraan sanottuna karttanut koko aiheen käsittelemistä sen takia, että tämä lienee yksi inhottavista piirteistä elämässäni juuri nyt. Kuten siis myös puoli vuotta sitten.

Kun elää suhteellisen normaalia elämää, saa tasaista tuloa jostakin, hoitaa asiansa aikalailla ajallaan ja hallitusti, ei ehkä havaitse sitä ikävää tosiseikkaa, että millaisia taakkoja ihan arkipäiväisissä asioissa piilee niille, jotka eivät kuulu normaalijakauman keskellä tarpoviin ihmisiin. Kuten otsikko julistaa, tämä maailma on rakennettu normaalien, normaalia elämää ja (vähintään) normaalin kyvykkyyden ihmisille. Jos siitä normaalista joutuu jostain syystä erilleen, ei hyvä heilu.

Kuten vaikka laskujen maksaminen. Jo pelkästään niiden maksaminen ajallaan voi osoittautua jollekin kovin suureksi asiaksi. Minullakin oli aikoinani hankaluuksia muistaa maksaa laskuja ajallaan, kun vielä oli rahaa. Nyt kun ei ole pankkisaldon painolastia, ei tietysti oikein tästä teemasta tule sen kummempaa lisätaakkaa. Sitten tietysti, jos joutuu painimaan rajallisten rahallisten resurssien ristipaineessa, asioiden hoitaminen hankaloituu. Joutuu miettimään, missä järjestyksessä laskujaan makselee, jos edes pystyy maksamaan. Joutuu miettimään kenties, onko pahempi paha se, että matkustaa rahapulan takia bussilla pummilla ja jää ehkä kiinni, vai jääkö puhelinlasku maksamatta, jolloin joutuu kokonaan tiedon valtatien ulottumattomiin. Pahoja vaihtoehtoja alkaa yhtäkkiä kertyä enemmän kuin sietokykyä.

Yleensä tällaiset ihmiset joutuvat kamppailemaan ties minkälaisten virastojen, viranomaisten ja muiden vastaavien instituutioiden kanssa. Kelalla on omat, esimerkiksi välillä hyvinkin tiukat ajalliset rajat hakea tiettyjä etuuksia ja jos nuo rajat ylittyvät, armoa ei anneta. Paradoksaalista on vain se, että näitä etuuksia tarjotaan ihmisille, jotka tarvitsevat apua ehkä juuri niihin ongelmiin, jotka aiheuttavat vaikeutta hakea apua tai tukea ajoissa. Hyvinvointiyhteiskunnan valuviat näkyvät esimerkiksi tällä tavalla.

Sitten jos pääsee johonkin apuputkeen, voi tulla eteen inhottavia lisähaasteita. Esimerkiksi Kelan tukemassa kuntoutusterapiaan on määrätty omavastuu, jonka kuntoutettava joutuu maksamaan itse. Tämä voi olla muutama kymppi per kerta, eli kuukaudessa tästä voi kertyä yli satanen omaa maksettavaa. Tämä sitten pitää kaivaa jostain, tai sitten siihenkin voi hakea tukea, mistäpä muualta kuin Kelasta, mutta eri putkesta.

Lisäksi sitä törmää ihan arjessa kaikenlaisiin haasteisiin, johon normaalilla energiamäärällä varustettu ihminen tarttuu tuossa tuokiossa ja joka on hoidettu pois päiväjärjestyksestä suit sait sukkelaan. Tuollainen normaalienergiainen ihminen ei ehkä ymmärräkään, miten paljon joskus tällaisiinkin peruspuuhiin menee joltain toiselta aikaa ja vaivaa. Ei sitä ymmärrä tällainen minun kaltainen ihminenkään välillä. Tai sitten sitä ajan ja vaivan holtitonta tarvetta ei edes häpeän tai muun syyn takia haluakaan myöntää.

Joten terveisiä täältä normaalijakauman äärilaidalta, jossa elämänsä keinulaudalla keikkuva ihmisraakile haluaisi välillä vain tuntea hyvin ansaittua keveyttä.

Kiitos, että luet.

Osana maailman onnellisinta kansaa

World Happiness Report sen toistaa taas kerran: elämme maailman onnellisimmassa maassa, olemme maailman onnellisin kansa. Jippii, jahuu ja mitä niitä nyt onkaan.

Taas kerran täytyy myöntää, että tunnen tässä, kuten niin monessa muussakin asiassa suurta ulkopuolisuutta. Jos olet lukenut viimeaikaisia kirjoituksiani, on ehkä selvinnyt, että ajan elämäni junaa ikään kuin kaksilla raiteilla. Toisaalta olen hyvin tyytyväinen siitä, että aloitin opinnot ja tunnun menestyvän niissä, mutta sitten toisaalta taivaallani roikkuu erittäin tummia pilviä taloudellisen toimeentuloni päällä. Ja jos taloudellista toimeentuloa ei ole, ei elämä oikein toimi.

Tästä 5,5-miljoonaisessa kansasta löytyy tietenkin vaikka kuinka monta tarinaa ja ilmeisesti nuo kaikki tarinat yhteenlaskettuna muodostavat sen kollektiivisesti kumulatiivisen onnen, jonka meressä me sitten kylvemme. Itse kun koen jämähtäneeni onnellisuusasteikon alimman kvartaalin joukkoon, täytyy tässä kansassa elää itseäni moninkertaisesti onnellisempia ihmisia. Ja se on tietenkin vain ja ainoastaa hyvä asia. Muiden onnellisuus ei ole minulta pois eikä onnellisuuden määrä ole mikään vakio eikä sille ole ylärajaa sinänsä.

Pekka Sauri käsitteli monologisarjassaan (saatavilla esimerkiksi Spotifystä) onnellisuuden teemaa muualtakin tutulla tavalla. Hän nimittäin painotti sitä, että onnellisuutta ei kannata tavoitella, vaan merkityksellisyyttä. Se että teemme ja tavoittelemme merkityksellisiä asioita, johtaa välillisesti onnellisuuteen. Meidän ihmisten luontainen kaipuu on tehdä asioita, joilla on merkitystä sekä itsellemme että meille tärkeille ihmisille. Onni on väliaikainen tunne, jonka me voimme saavuttaa yhä uudelleen ja uudelleen, jos koemme elämämme merkitykselliseksi. Ajatuskulku kuulostaa erittäin järkevältä. Minä koen hetkellistä onnellisuutta esimerkiksi siitä, että voin katsella elävää tulta. Mutta merkityksellistä on se, että osaan sytyttää sen tulen, jotta voin saavuttaa sen onnellisuuden hetken kerta toisensa jälkeen.

Tähän merkityksellisyyden vaalimiseen olenkin pyrkinyt viime aikoina. On vain tässä tunnustettava, että tulokset ovat olleet paljon laihempia kuin odotukset. Ymmärrän toki, että tämä ei ole mikään universaali resepti jolla kaikki onnistuu ja muuttuu paremmaksi. Tai että merkityksellisyys loisi saman tien massiivista onnellisuuden tunnetta. Siitä huolimatta soisin kyllä itselleni isompaa onnellisuutta juuri nyt ja myös vähän pidemmällä aikavälillä.

Ehken sittenkään tunne ulkopuolisuutta onnellisuuden takia. Saatan tuntea sitä sen takia, että en tällä hetkellä koe elämääni niin merkitykselliseksi kuin olisi tarpeen. Perjantai-iltapäivä on jo edennyt pitkälle, mutta en ole saanut vieläkään vaihdetuksi yöpukua päivävaatteisiin. Aamupalakin on syömättä. Voisin edistää kaikenlaisia asioita, mutten vain ahdistukseltani kykene.

Pinnalle on vielä pitkä matka. Tämä kirjoitus oli tämänpäiväisistä ponnistuksista ensimmäinen.

Kiitos, että luet.

Toivosta saa vankkaa voimaa

”Ilman toivoa ei ole elämää, ilman elämää ei ole toivoa.” En kaiketi voi kutsua itseäni tuon toteamuksen keksijäksi, mutta jotenkin olen aina pitänyt tuon virkkeen kehäpäätelmäisestä ikuisuusteemasta. Meidän jokapäiväinen sängystänousemishalukkuutemme taitaa pohjautua paljolti toivoon. Toivoon siitä, että juuri tänään me voimme tehdä tai kokea jotain sellaista, että se tekee elämästämme tänään(kin) merkityksellistä. Harva meistä pystyy ainakaan kovin kauaa elämään vaistonvaraisesti siten, että elää elämäänsä ilman toivoa siitä, että elämä joko pysyy ainakin nykyisellä tasollaan tai jopa kohenee.

Masennus on etenkin toivoa sammuttava sairaus. Joillakin masentuneilla toivo sammuu niin totaalisesti, että he jopa ajautuvat sen takia itsemurhaan. Jos ei näe edessään mitään toivoa, on vaikeaa ajatella elämäänsä elämisen arvoisena. Kyseessä on tietenkin masennuksen aiheuttama pimennysverhomainen valoisuusharha, mutta sen kokijalle tuo harha on yhtä kaikki juuri senhetkinen todellisuus. Toivottomuuden keskellä kärsivälle masentuneelle ei ehkä ole parasta todeta, että ”kyllä se siitä”, kun hän ei mitenkään juuri sillä hetkellä voi olla sitä mieltä. Toivottomuuden hetkellä parasta lienee se, että vierellä on ihminen, joka lupaa pitää kädestä koko matkan toivottomuuden aavikon yli. Ja myös tekee niin.

Itsekin olen kokenut ajoittain ja joskus liiankin usein selkeää, synkkää ja tulevaisuuden tummentamaa toivottomuutta. Sellaista, joka on saanut sängystä nousemisen tuntumaan Mount Everestin valloittamiselta ilman lisähappea ja vaatteita. Ja onhan minulla niitä päiviä ollut, jolloin sängystä nouseminen on osoittautunut todella vaikeaksi. Tosin en minä sellaista päivää ole vielä onneksi kohdannut, jolloin en olisi lopulta sängystä päässyt ylös. Toisaalta vastaavanlaista jumittautumista olohuoneeni nojatuoliin olen kokenut varsin usein. Se tuntuu jotenkin hieman hyväksytymmältä jumittautumiselta, kun sentään on päivävaatteet päällä ja pää kohti kattoa. Ero toimintakyvyssä on kumminkin lopulta aika pieni.

Voisiko sitä ajatella jopa niin, että ensin saa sykäyksen toivoa kohti, toivo herättää merkityksellisyyden ja siten voi lopulta saavuttaa onnen? Moni taitaa asettaa elämänsä tavoitteekseen olla onnellinen, mutta onneen katsominen on lopputuotteeseen katsomista. Onnellisuutta ei näet oikein voi saavuttaa ilman jonkinlaista tapahtumain ketjua ennen sitä onnellisuutta. Kun toivo löytyy jostain, se auttaa näkemään elämän merkityksellisyyden. Ja kun tiedostaa elämän merkityksellisyyden, se kasvattaa onnellisuutta. Toivo voi olla -tai on- siis kaiken perusta, elämän perusta. Toivo tosin ei ole todellisuutta, tässä ja nyt, vaan se on lupaus tulevasta. Silti ja juuri siksi toivo on niin tärkeä. Toivo ennakoi ja ennustaa pahan vähenemistä ja hyvän kasvua. Se ennakoi pimeän hiipumista ja valon voittoa.

Sitten kun kaltaisen masentunut kohtaa voimakasta toivoa, sen olotilan energiataso on todella korkea. Kun ponnahtaa pohjalta, suhteellisen nousun määrä voi olla valtava. Juuri nyt koen tymäkkää toivoa paremmasta tulevaisuudesta. Olo on ainakin hetken aikaa kevyt ja eteenpäin kulkeminen tuntuu hyvältä. Tämän olotilan soisi jatkuvan pitkään.

Kiitos, että luet.

Luontosuhde osana masennusta

Suhteeni lääkitykseen, siis ihan sellaisiin kemiallisiin mielialalääkkeisiin on ollut skeptisyyden kyllästämää koko tämän ajan, jolloin olen ollut tietoinen masennuksestani. En ole halunnut lähteä lääkityksen tielle, koska olen ajatellut, että tarvitisin hoitaa elämäni siihen kuntoon, jossa pärjäisin ihan vain ilman turhia kemikaaleja. Noh, tämä on minun idealistinen käsitykseni, joka on ikävä kyllä osoittautumassa ainakin omalla kohdallani varsin -hmm- puutteelliseksi. En vieläkään ole kylläkään aloittanut minulle annettua lääkitystä, mutta saattaa olla, että niin käy vielä lähinaikoina.

Se strategia, jossa haluan pärjätä muuten kuin lääkkeillä, pitää sisällään monia keinoja. Haluaisin tulla sinuiksi itseni kanssa, siis niiden tekijöiden kanssa, jotka minun sisältäni pulppuavat ja jotka aiheuttavat masennustani. Tunteet, ihanteet, tapahtumat ja muut vastaavat tekijät. Tässä saatan olla pitkälläkin, mutta en vielä mestaritasolla. Tuon, ehkä isoimman tekijän lisäksi olen oppinut sen, että aina välillä, ja tietysti mieluiten mahdollisimman usein, minun kannattaisi hakeutua tilanteisiin ja olosuhteisiin, jotka saavat aikaa positiivista mielialaa ja kenties ainakin hetkeksi pääsisin tilaan, joka antaa rauhaa.

Ehkä tyypillisin tällainen tilanne minulle on ollut viime akoina juokseminen. Kun juoksen, pääsen sellaiseen tilaan, jossa joko ajattelen asioita kirkkaammin ja järjestelmällisemmin kuin vaikka istuessani. Tai sitten kuuntelen vaikka äänikirjaa ja sen kuuteleminen auttaa ottamaan etäisyyttä arkisiin murheisiini. Tämä toimii erittäin hyvin, mutta koko ajan ei tietysti voi olla juoksemassa. 46-vuotias kehoni estää sen.

Ikäni karttuessa olen yhä enemmän ja enemmän pitänyt luontokokemuksista. Menen usein veden äärelle vain tuijottamaan kaukaisuutteen ja sillä tavalla saatan päästä hyvään tunnelmaan. Samoilen vaikka lähimetsissä, menen jonnekin tulipaikalle luonnon ääreen sytyttämään henkeä nostattavat tulet. Tällä tavalla saan hetken unohduksen arjen paineista, olen ikään kuin osa jotain mystiseltäkin kuulostavaa ajan kulkua, olen pienen pieni osa sitä kaikkeutta ja sen takia koen, että tämän pienen pienen osasen murheet ovat kokonaisuudessa niin pieni asia, että sitä ei voi edes mitata. Tiedän tietenkin näin järjen tasolla, että eihän asia ihan noin mene, minun murheeni ovat juuri sen kokoisia kuin ne ovat, eikä niitä voi verrata mihinkään muuhun. Mutta se hetkellinen vapautumisen tunne ja kokemus murheiden pienuudesta auttaa useasti edes muutaman askeleen eteenpäin.

On aivan tutkittukin juttu, että esimerkiksi metsässä oleminen vapauttaa ihmisessä positiivista hormonituotantoa. Omakohtainen kokemukseni tukee tuota tosiasiaa.

Silti on tietenkin todettava, että eihän mikään luonnossa oleminen kuitenkaan pelasta masennuksen painavan peiton tukahduttavuudelta, jos se on liian suurta. Siksi ehkä olen tänään näissä tunnelmissa, joissa olen.

Huomaan tämän asian juuri nyt erityisen voimakkaasti, kun olen jumittunut lähinnä kotona olemiseen. Juoksusta on pitänyt pitää vähän taukoa, kun jokin pieni, poikani koulusta tuoma tauti on ottamassa valtaa. Hikiliikunnan sijaan en ole edes oikein jaksanut lähteä edes lähiluontoa nauttimaan. Kaamoksen pimeyskin ottaa otetta. Joten nuo luontokokemusten vaikutus tuntuu myös päinvastaisesti, jos niistä ei pääse syystä tai toisesta nauttimaan. Tällainen olotilan kehitys taitaa olla minulle kovin luontaista näin vuodenaikojen nivelkohdissa.

Kiitos, että luet.

Masennuskuoppaan voi vajota aivan yhtäkkiä

Yksi kiusallisen kummallinen piirre ainakin omassa masennuksessani on se, että alakulo saattaa iskeä aivan yhtäkkiä ja tavallaan vailla mitään ennakkovaroitusta tai ennakoitavaa taphatumaketjua. Näitä taphtumia tulee eteen silloin tällöin, viimeksi tällainen tilanne pääsi yllättämään eilen.

Päivä sujui varsin normaalisti kunnes nuorempi poikani sai oman tekemisensä ja harrastuksensa kautta aikaan kieltämättä erittäin suurta ylpeyttä mielessäni. Kun palasin ylpeyttä aiheuttaneesta tapahtumasta kotiini, istahdin eteiseen ottamaan kenkiä jalkaani ja yhtäkkiä se tunnelma sitten vain iski. Tuntui, että en saa kenkiä edes jaloistani ja kaikki ajatukset siitä kaikesta, mitä lähihetkinä pitäisi saada aikaiseksi, tuntui erityisen raskaalta. Ruokaa piti laittaa ja niin edelleen. Ei vain kutsunut yhtäkkiä yhtään.

Romahdus ylpeyden tunteesta masennuskuoppaan tuntui väkevältä. Kaikeksi onneksi tilanteen dramaattisuudesta huolimatta hetki kesti siedettävän lyhyen aikaa. Pystyin pienen ravistelun jälkeen jatkamaan päivän toimiani. En toki niin kuin mitään ei olisi tapahtunut, mutta ontuen kumminkin.

Jäin oikein pohtimaan, mistä tämä jyrkkä pudotus johtui. Enkä suoraan sanottuna vieläkään ole täysin päässyt kiinni niihin syihin. Lähimmäksi pääsin juuri tällä kertaa siihen, että kun otan vanhemmuuteni sen verran vakavasti, haluan kaikkein parasta lapsilleni. Juuri eilen sitten nuorempani oli saanut siinä tilanteessa varmasti parasta mitä oli hänelle tarjolla. Jotta tämä pääsi tapahtumaan, jouduin tekemään pientä tienavausta hänen puolestaan aiemmin tällä viikolla ja ehkä se painolasti pääsi sitten putoamaan sydämeltäni.

Ehkä tulen ennen pitkää toimeen myös näiden yllättävien kuoppaan vajoamisteni kanssa ja ehkä tästä on pienenä osoituksena se, etten eilen vajonnut siihen kuoppaani kovin pitkäksi aikaa. Silti tällainen tapa prosessoida tai reagoida tuntuu suoraan sanottuna raskaalta.

Joskus nämä kuoppaan vajoamiset kestävät päivätolkulla. Se onkin sitten ihan eri juttu.

Kiitos, että luet.