Liikkeellelähdön vaikeus

Masennukseen kuuluu kaikenlaista hankalutta ja päätöksenteon hankaluus on yksi näkyvimmistä hankaluuksista. Tähän kökköyteen törmää aivan liian usein ja se saa monenmoisia ilmenemispiirteitä. Aloittaminen ja liikkeellelähdön ylivoimaiselta tuntuva möykky vaikeuttavat vaikka mitä tekemistä.

Siksi onkin kummallista ja perin outoa, että hankin itselleni näin talvilomaksi sellaista tekemistä, jossa pitää mennä julkisten kulkuneuvojen aikataulujen mukaan. Sellainen kulkemisen kehikko ei tunnetusti jousta lainkaan, joten tällöin aloittamisen ja liikkeellelähtemisen kohmelomaisuus korostuvat entisestään. On vain saatava itsensä liikkeelle ja tehtyä tarvittavat päätökset vaikka väkisin. On vain otettava riski, että jotakin unohtuu. Usein unohtuvat asiat eivät kaikeksi onneksi ole mitään äärimmäisen tärkeitä.

Monasti näitä vaikeuksia voi paikata vaikka sillä, että tietää perillä olevan esimerkiksi kauppoja, josta voi tarpeen tai hädän tullen vaikka ostaa puuttuvia asioita. Tai vielä suuremmassa hädässä voi aina miettiä, uskaltaako kysyä kanssaihmisiltä apua, jos tarvetta on. Nyt seuraavaksi tämä seikkailulomani ottaa sellaisen käänteen, jossa menen paikkaan, jossa ei ole mitään kauppaa yksinkertaisesti saatavillakaan, edes teoriassa ja kanssaihmisten määrä taitaa olla sangen rajattu.

Voisin sanoa, että ehkä haluan tämäntyyppiselle reissulle juuri sen takia, että joudun venymään ja kokeilemaan, pystynkö tällaiseen. Tiedän kumminkin, että mitään hengenhätää en joudu kokemaan ja ruokaa minulla lienee mukana aivan liikaa, joten sekään ei muodostu ongelmaksi. Vaatettakin otin mukaan vähintäänkin tarpeeksi. Siispä mitään kaameaa riskiä ei tässä ole kuitenkaan, joten voinen hyvillä mielin tai ainakin lähes levollisin mielin jatkaa kokeilua ilman massiivisia pelkoja. Siis ainakaan ilman rationaalisia pelkoja.

Kai koen sitten jotain näyttämisenhalua itselleni. Haluan näyttää vähintäänkin minulle, että vaikka menenkin hieman askeettisimpiin olosuhteisiin, selviän kyllä siitä. Selviän, vaikka vaikealta tämä tuntuu.

Realiteetit sen kertovat omassa pelkistyksessään: tällaista reissua ei vain voi tehdä, jos kaipaa kivaa mukavuutta ja hellää helppoutta. Tällaisia kokemuksia ei voi haalia kokematta haasteita. Toisaalta jos joutuu ponnistelemaan hieman tai paljonkin enemmän, palkintokin kiiltelee paljon komeammin.

Jo nyt, reissuni puolivälissä, voin todeta, että tämä kaikki on kannattanut korkoineen. Silti esimerkiksi tänään kun minun piti jättää hyvästit ensimmäiselle majoituspaikalleni ja siirtyä seuraavaan paikkaan, siirtymän kohtaaminen tuntui todella haastavalta. Onneksi välipakkaaminen on aina helpompaa, kun ei tarvitse päättää, mitä ottaa mukaan, vaan ihan kaikki pitää ottaa mukaan. Ja kun katselin ruokamäärääni, totesin, että voin jäädä vaikka viikoksi nalkkiin enkä vieläkään joutuisi järsimään kynsiäni.

Vaikeuksista huolimatta pystyssä päin alan tässä kohta etsiä ensi yön kortteeriani. On aika jatkaa seikkailua.

Kiitos, että luet.

Hektisyyden jälkijäristyksiä

Kirjoitan tätä kirjoitusta merellä, talvisella merellä. Yksinkertaisen kaunis merimaisema meinaa salvata hengitykseni upeudellaan. Vielä ei tuulen määrä yllä myrskyksi asti, mutta ilta saattaa muuttaa tilanteen. Elän seuraavat päivät luonnonvoimien armoilla, toki onneksi sentään kuivien sisätilojen armeliaassa suojassa. Aion kyllä ulkoilla mahdollisimman paljon, oli sää mikä hyvänsä. On talvilomani aika.

Kun asetuin eilen illalla majoitukseeni mantereella, pieneen kylään ja sen idylliseen aamiasmajoituspaikkaan, huomasin konkreettisesti, millaisen loman olen itselleni valinnut. Tiesin varsin hyvin etukäteen, että päätyisin suhteellisen yksinäiseen lomailuun ja arvokkaaseen askeesiin, mutta jollakin tavalla huomasin mieleni nousevan aavistuksenomaiseen kapinaan ratkaisuni suhteen.

Vietin viimeiset kaksi viikkoa työharjoittelussa. Nuo päivät toivat paljon iloa ja oppimista, mutta myös osoittivat tulevan ammattini fyysisyyden. Koko päivä vietetään käytännössä jalkojen päällä ja vaikka välillä mietitään millimetrin osia työn tuloksissa, niin toisaalta välillä ammattiin kuuluu erittäin painavien esineiden nostelu, siirtely ja käsittely. Lisäksi vielä julkiset kulkuvälineet harjoittelupaikalleni eivät toimi kovin liukkaasti, joten joudun tai saan aamuisin kävellä vajaat neljä kilometriä harjoittelupaikkaani. Fysiikkaani on siis koeteltu ja sen huomaa. Kaikeksi onneksi juoksuharrastukseni on auttanut kovasti tässä asiassa, vaikka harrastus onkin kokenut hieman vaimenemista viime aikoina.

Henkinen ja kognitiivinen kuormitus tulee esiin samalla tavalla. Aluksi jännitin kovasti harjoittelua paljolti siitä näkökulmasta, että jaksanko ylipäänsä käydä viitenä päivänä viikossa työnomaisissa olosuhteissa niin monen vuoden hiljaiselon jälkeen. Kun tämä huoli alkoi pikku hiljaa hälventyä, esiin nousi harjoitteluun liittyvä perin juurin positiivinen, mutta vaativa piirre. Uuden oppiminen on aina hyvin kuormittavaa, vaikkakin tietysti samalla kertaa myös antoisaa ja mielenkiintoista. Sen verran fyysisen ja henkisen kuormittumisen huomaa, että iltaisin kykenen lähinnä laittamaan seuraavan päivän tavarat ja eväät kuntoon ja loppuillan jaksankin lähinnä katsoa kattoon.

Eilisillan kokemus retriittiin päätymisestä tuntui sekä fysiikassa että mielessä. Mietin, että viime viikot vauhti on ollut sen verran kova, että pudotus virikkeettömyyten saattaa osoittautua turhan isoksi. Niin ehkä käykin, mutta seuraamukset tuskin osoittautuvat mitättömiä kummemmiksi. Jäin kuitenkin miettimään, että onko mitään järkeä sulkeutua maailmalta ja mennä jonnekin hyvin syrjäiseen paikkaan ja nauttia lähinnä luonnon estetiikasta. Olisinko voinut kuitenkin hyödyntää hyvin alkanutta liikevoimaa ja olisin vaikkapa käynyt nauttimassa kulttuurin antimista? Ehkä, mutta nyt ei niin käynyt.

Epäröintini ei kuitenkaan saa kovin paljon pontta. Olen varma, että rauhoittuminen osuu juuri oikeaan kohtaan ja auttaa minut jaksamaan lopun harjoittelun onnistuneesti.

Toipumisen tie tuntuu mysteeriltä. On kuunneltava sydäntään ja tunteitaan, mutta välillä pitää antaa järjen määrätä kulkua. Kun vain aina tietäsi, mikä tilanne kulloinkin vallitsee.

Kiitos, että luet.

Ihmeellinen itsekidutus

Hiihtoloma lähestyy tasaista mutta päättäväistä vauhtia ja minua odottaa ensimmäinen hiihtoloma ilman perhettäni. Aluksi pohdin oleskelua tuttuun tapaan mökillämme, mutta sitten keksin alistaa itseni oikein kunnolliseen seikkailuun, jonka voi järjestää erittäin pienellä budjetilla. Siispä sunnittelemaan!

Aion lähteä olosuhteisiin, jossa myöhästymisiin ei voi syyllistyä ja toisaalta antaudun luonnonolosuhteiden varaan siinä määrin, että luovun samalla vaikutusmahdollisuuksistani ja itsemääräämisoikeuksistani tavalla, joka on minulle jännittävä mutta myös kutkuttava. Huomaan jo nyt mielessäni tiettyä levottomuutta ja rauhattomuutta, mikä kuuluu kylläkin asiaan. Henkeäni en laita vaaraan, mutta jos asiat menevät pieleen, saatan kokea kyllä melkoista epämukavuutta.

Jäin miettimään sitä, että miksi ihmeessä haluan kiduttaa itseäni tällaisella seikkailulla, kun voisin vaan parkkeerata itseni tutulle mökille viikoksi ja nauttia vain siitä levollisuudesta, jonka tuttu ympäristö tuottaa. Miksi ihmeessä aikataulutan itselleni sellaisen seikkailuun, joka vaatii minulta venymistä ja etukäteisjännitystä? Vastaus löytyy kylläkin helposti; jos reissu menee suurin piirtein suunnitelmien mukaan, pääsen nauttimaan aivan tolkuttoman hienoista luonnonolosuhteista ja maisemista. Pääsen myöskin kokemaan onnistumista ja jopa sellaista rauhoittumista, jota en omalla mökilläni voisi kokea.

Kuvailen tässä yhtä voimakasta puolta ja piirrettä itsessäni. Vaikka kokisin voimattomuutta ja neuvotomuutta sekä kaipuuta rauhassa olemiseen, minulla on myös unelmia ja kaipuuta, jotka likimain vaativat toteutusta. Yleensä unelmani eivät ole ihan helpoimpia toteuttaa, mutta pysyttäytyvät silti ihan normaalien inhimillisten rajallisuuksien sisäpuolella. Enhän ole sentään matkalla soutuveneellä kuuhun ilman lisähappea. Unelmien toteuttaminen kiehtoo vaikka sillä on tietysti oma hintansa.

Vaikka koenkin tarpovani jo ainakin tämänkertaisen masennuksen loppusuoralla, ainakin toivottavasti, masennuksen pahat oireet vaikuttavat vielä kovinkin voimakkaasti. Väsymys ja voimattomuuden tunne, kehno kyky tehdä päätöksiä ja epäusko omaan pystymiseen ja osaamiseen ovat näitä oireita muiden muassa. Jollakin kummallisen perverssillä tavalla haluan kokeilla, että saanko venytettyä itseäni noiden haitakkeiden yli, pääsenkö toteuttamaan unelmiani huolimatta noista esteistä.

Itsensä venyttämistä kannattaa harjoittaa, muutenhan sitä ei pääse kokeilemaan rajojaan. Pitää vaan olla valppaana, ettei se muut kovin voimakkaaksi itsekidutukseksi. Pientä kidutusta voi silti tehdä ja siitä voi jopa nauttia. Jos siis pääsee toteuttamaan unelmiaan ja kokemaan jotain ainutlaatuista. Kunhan merkityksellisyys ylittää hinnan. Näin toivon tapahtuvan muutaman viikon päästä. Pikku hiljaa yritän varustautua vastatuuleen, joka puhaltaa minusta pahaa oloa kohti takavasenta.

Kiitos, että luet.

Positiivinen masentunut

Elämänsä polkuaan kun tarpoo uutterasti eteenpäin, törmää vähän kaikenlaisiin luonnehdintoihin itsestään. Monet voi helposti sivuuttaa joko siksi, että ne eivät kuvaa minua ytimekkäästi eikä välttämättä lainkaan tai ne voivat olla vaikkapa liian yliolkaisia tai yleistäviä. Kaikeksi onneksi noiden ohitettavien luonnehdintojen lisäksi aina välillä törmää sellaisiin, jotka ottaa mieluusti vastaan.

Yhden tällaisen luonnehdinnan kuulin jokin aika sitten kanssamasentuneelta. Hän määritti minut positiiviseksi masentuneeksi. Luonnollisesti tuo sanapari sekä ilahdutti että hätkähdytti myönteisellä tavalla.

Toden totta on niin, että pyrin elämänasenteessani kurkkimaan mieluummin positiivisia asioita, kokemaan positiivisia tunteita ja pyrkimään positiivisiin kohtaamisiin toisten ihmisten kanssa. Olen sitä mieltä, että jos päästän liiallisen tummuuden valloilleen elämässäni, se tarkoittaa sitten tylyä menoa siitä lähtien. En silti kutsuisi asennettani valheelliseksi tai minkäänlaiseksi hattarahötöksi, vaan enemmänkin ohjenuoraksi sille, millaisiin asioihin keskityn. Kyynikko voisi todeta, että väritän maailmaani, mutta minähän en muita kyynikkoja kuuntele. Paitsi itseäni, mutta se onkin jo toinen tarina.

Ristiriita piilee siinä, että niin minusta kuin monesta muustakin masentuneesta ei välttämättä näe ulospäin masennuksen kalvakkaa kirousta. Meillä masentuneilla on kehuttavaksi asti kykyä piilottaa vaivamme ja jätämme kärsimyksemme sellaiseen ajankohtaan, jolloin muut eivät näe tuskaamme. Masennus jyllää muutenkin lähinnä oman pienen pään sisällä, joten ulkoisesti oireilua ei oikein pääse näkemään.

Tästä kaksinaisuudesta seuraa helposti se, että minä vaikutan ulospäin paljon, paljon positiivisemmalta kuin mitä itse asiassa sisimmissäni tunnen. Tuskin monikaan sellaisista ihmisistä, jotka tunnen ohimenevästi tai puolittain, arvaa mitään minun kokonaisesta todellisuudestani. Se ei välttämättä ole huono juttu, paitsi sen puolesta, että minua ei näy rohkeiden rinnalla antamassa kasvoja masennukselle. Teen vaatimattomasti oman osani tätä blogia kirjoittamalla, ainakin nyt toistaiseksi.

Vielä yksi hassu ilmenemismuoto tälle positiivisen masentuneen olemukselle on se, että harrastan komiikan esittämistä. Stereotypian mukaan masentunut ei voi haluta naurattaa muita, kun itseäänkään ei naurata. Voin kertoa näin kokemuksen rintaäänellä, että masennus ei millään tavalla estä koomikan kirjoittamista tai esittämistä. Paradoksi kuuluukin niin, että havaintoni mukaan koomikoiden joukosta löytyy useammin masentuneita ja muita mieleltään heilahtaneita kuin valtaväestöstä. Se käy hyvinkin järkeen, kun asiaa miettii tarkemmin.

Kiitos, että luet.

Harjoittelua, jaksamisharjoittelua

Opintoihini kuuluu olennaisena osana ammatillinen harjoittelu ja 20-viikkoisen harjoittelumäärän ensimmäinen jakso, kahdeksan viikkoa, on alkamassa muutaman viikon päästä. Huomaan tuntevani yllättävääkin innokkuutta, vaikka huolien pilvet roikkuvat tietysti myös taivaalla.

Pitkällisen masennusjakson mukanaan tuoma kroonisen väsymyksen ja voimattomuuden tunteen paljous huolestuttaa luonnollisesti tässä tilanteessa kaikkein eniten. Opintoni olen tehnyt menneenä vuonna kolme päivää viikossa -tahtia, mutta harjoitteluni teen ihan kokopäiväisen työntekijän roolissa. Maanantaista perjantaihin kello 8-16 kuulostaa tietysti monelle arkipäiväiseltä, mutta minussa se herättää huolta jaksamisesta. Aion alkaa rasittaa itseäni vaiheittain enemmän: seuraavat viikot saan käydä opiskelemassa neljänä päivänä viikossa, joten siten pääsen vähän lähemmäksi sitä rytmiä, jota noudatan harjoittelussani. Ja onneksi hiihtoloma osuu keskelle harjoittelujaksoa, joten pääsen silloin ottamaan vähän vauhtia palautumisen ja rentoutumisen voimin.

Työtahti toimii toisena huolenaiheena. Olen opiskeluissani huomannut, että en ole porukassani suinkaan nopeimpien ihmisten joukossa. Osin olen lohduttanut itseäni sillä, että pyrinkin tekemisessäni mieluummin tinkimättömään laatuun kuin nopeuteen, mutta rehellisesti sanottuna tuo periaate ei selitä kaikkea nopeuseroa muihin. Masennuksen vuodet ovat vieneet räjähtävän dynaamisuuden mennessään. Ikä tekee varmaan tietysti oman osansa.

Jo pelkästään harjoittelupaikan hakeminen tuotti oman kamaluutensa. Olen aiemmin tässä kirjoitussarjassani kertonut työnhakuun liittyvien itsetunto-ongelmien painolastista ja sama problematiikka nousi tietysti esiin, kun harjoittelupaikan hakeminen tuli ajankohtaiseksi. Pelkäsin, että minua ei otettaisi todesta tai minua ei haluttaisi harjoitteluun. Kerrottakoon tässä vaiheessa, että harjoittelu on luonnollisesti, kuten alalla yleisesti, palkatonta ja muutenkin vastikkeetonta. Siten kynnys ottaa minut harjoitteluun luonnollisesti madaltuu. Silti en voinut oikein uskoa, että sain harjoittelupaikan sovittua ensimmäisellä puhelinsoitolla ja lyhyellä käynnillä tulevassa paikassani. Tämä valaa tietysti uskoa tulevaan laajemminkin.

Itsetunto-ongelmiin voi törmätä sitten kätevästi myös itse harjoittelun aikana. Epäröin oman ammatillisen osaamiseni kanssa ja pelkään, että osaamiseni puutteet tulevat harjoittelussa jotenkin kavalalla tavalla esiin. Opetuksen laatu oppilaitoksessamme ei ehkä ole sellaista, jota toivoisin, joten osa osaamiseni hämäristä kohdista johtuu varmastikin ihan siitä. Toisaalta väittäisin, että kaikenlaisessa ongelmanratkaisussa ja sinnikkyyden tarpeessa aiempi työurani sekä luonteenlaatuni voivat toimia vahvuuksina. Tämä spennaaminen liittynee tietysti myös siihen, että en ole koskaan ollut vastaavassa harjoittelussa vastaavanlaisessa yrityksessä. Epäröinnin takaa kurkkii onneksi suhteellisen usein luottamuksensekainen toivo: kyllä mä pärjään, koska olen lillunut paljon sakeammissakin sopissa.

Opiskellessa voi lymyillä lahjakkaasti mukavuusalueella, jos niin haluaa. Ja vaikka pidänkin vierailuista epämukavuusalueillani, koska siellä oppii kaikkein eniten, olen voinut näitä eri alueiden välisiä hyppelyitä säädellä aikalailla oman pääni mukaan. Olettaisin, että työelämässä ja ihan harjoittelussakin tällainen pomppuilu piilottelee määritellyn työtahdin takana.

Kaiken epäröinnin ohella tunnen myös suurta innokkuutta. Pääsen nyt näkemään aitiopaikalta, millaista tämän alan varsinainen työ on, miltä se tuntuu ja millaisia ihmisiä alalla toimii. Uskon myös siihen, että harjoittelupaikassa pääsen oppimaan asioita, joita oppilaitoksessamme ei olisi kuunaan pystynyt oppimaan.

Kiitos, että luet.

10 000 kohtaamista

En ole sen suuremmin (enää) pitänyt tavoitteita yllä tämän blogini kirjoittamisen suhteen, mutta yhtä virstanpylvästä olen pitänyt silmällä jo jonkin aikaa. Ajattelin taannoin, että olisihan se kova, jos joskus saisin nähdä blogini tilastoissa sellaisen lukeman, että kirjoituksiani olisi luettu komeat kymmenen tuhatta kertaa. Tuollainen lukema tuntui lähes mahdottomalta tai ainakin unenomaiselta. Kunnes tuli tammikuun 16. päivä armottomana vuonna 2023, jolloin laskurini todella näytti tuota lukemaa.

Tietenkin ensimmäisenä tietenkin haluan lausua sinulle, hyvä lukijani, mitä nöyrimmät ja lämpimimmät kiitokset siitä, että olet halunnut lukea kirjoituksiani. Olen hämmentynyt, olen suoraan sanottuna pää hieman pilvissä.

Toki tiedän, että tällaisia lukemia saattaa joku tunnettu bloggaaja saada yhden kirjoituksen voimin, mutta minä olen kuitenkin kirjoittanut tätä saagaani anonyyminä vailla taloudellisia tai sosiaalisia sitoumuksia ja siksi ajattelen, että tämä saavutus on silti maininnan arvoinen. Kirjoitukseni lähtevät sydämestäni ja tähtää sinun sydämeesi. Ihmiseltä toiselle.

Tämä tapahtuma vaikuttaa tietysti positiivisesti myös olotilaani ja itsetuntooni. Onhan se ravisuttavan hienoa, että minun tarinani on ollut noinkin kiinostava ja olen sitä onnistunut sanoittamaan sellaisella tavalla, että tarinaani on jaksettu lukeakin. Näiden yli 150 kirjoituksen myötä olen pyrkinyt antamaan paitsi ihan henkilökohtaista näkemystäni masennukseen ja sen lieveilmiöihin, mutta myös yleisluontoisempia huomioita masennuksesta ja sen ympärillä liikuviin teemoihin. Tietenkään en ole unohtanut komiikkaani ja juoksemistani.

Aina välillä, kuten juuri viime aikoina, kirjoittaminen on tuntunut sen verran raskaalta, että en ole jaksanut tarttua näppäimistöön. Tällaisia tahattomia pausseja on tullut eteen muutamia ja toivon, että juuri nyt olen pääsemässä niistä viimeisimmästä eroon. Aika näyttää, miten käy.

Masennus on kamala ja kavala tauti joka koskettaa yllättävän monia suomalaisia. Joko tempoilemme itse taudin kourissa tai lähellämme taistelee ihmisiä masennuksensa kanssa. Yhtä kaikki, masennus tuntuu todella tärkeältä teemalta ja sen soisi saavan paljonkin äänenpainetta osakseen. Toisaalta masentuneelle riehuminen tai julistaminen saati mikään äänekäs toiminta ei välttämättä tule ensimmäisenä mieleen. Häpeä ja voimattomuus ajavat meidät lähinnä vaikenemaan kärsimyksestämme. Lähellämme kulkevat ihmiset taasen varmaan kokevat paljonkin neuvottomuutta ja vaikutusvallattomuutta sairautemme suhteen ja siksi eivät ehkä pysty kertomaan omaa tarinaansa.

Minä jatkan tällä tiellä niin kauan kuin sen koen merkitykselliseksi. Juuri nyt ainakin se kokemus on vahva.

Kiitos, että luet. Taas kerran.

Keskityn kauneuteen

Vuosi vaihtui hiljattain ja tämän väkinäisen virstaanpylvään yhteydessä päätin jättää väliin sekä uudenvuodenlupauksien antamisen että menneen vuoden summaamisen.

Uudenvuodenlupauksien kanssa minulle on käynyt samoin kuten lukemattomille muillekin; ne eivät pysy hengissä edes säädyllistä ajanjaksoa. Siksi ehkä nyt tässä elämäntilanteessa lienee paljolti parempi, etten maksa tolkutonta tunnehintaa taivaita tavoittelevista lupauksista joita en pysty pitämään.

Viime vuosi oli sen verran vaiherikas ja sisälti sen verran runsaasti merkittäviä muutoksia kauan stagnaattisessa tilassa velloneeseen elämääni, että sen summaaminen ei ehkä ole inhimillisissä mittasuhteissa mahdollista eikä perin järkevääkään. Uuden alan opiskelu, masennuksen lieveneminen ja pitkän parisuhteen päättyminen kertonevat tiivistetysti vuoden vuoristoradasta.

Elämä hetki kerrallaan tuntuu juuri nyt oikealta. Kuulostaa kliseiseltä, mutta se toimii sittenkin.

Yhden lupauksen itselleni tein jo jokin aika sitten ja se olkoon tämän vuoden teema, mutta samalla ovenavauksella ajattelin elää saman lupauksen innoittamana ihan koko loppuelämäni. Päätin keskittyä kauneuteen.

Tässä vaiheessa, armoitettu lukijani, voit perustellusti miettiä, että olenko menettänyt järkeni, kun puhun kauneudesta pyrkimyksenä. Tai on ihan sallittua epäillä, että olenko nauttinut liikaa self help -oppaiden väljähtyneitä teesejä. Voin lohduttaa sinua, että ei, en ole menettänyt järkeäni enkä ainakaan ole uppoutunut mihinkään mitäänsanomattomuuksien suohon.

Minulle kauneuteen keskittyminen tarkoittaa ilmeisen, esteettisen kauneuden lisäksi henkistä, sosiaalista ja emotionaalista kauneutta. Elän juuri nyt vaihetta elämässäni, jossa kaikenlainen kauneus auttaa eteenpäin ja motivoi ylipäänsä tekemään sellaisia uusia ja vanhoja asioita, jotka tekevät minulle hyvää.

Esteettinen kauneus lienee näistä kauneuden lajeista helpoin selittää. Kun opiskelen käsityöammattia, voin sikäli etuoikeutetusti tehdä kauniita asioita ihan käsilläni. Voin miettiä, että millainen esine on sellainen, jonka tekemiseen minun kannattaa käyttää aikaani ja miten sen kauneutta voi aina pyrkiä lisäämään. Uin tässä hieman vastavirtaan; väittäisin, että elämme maailmassa jossa esineiden määrä (ja siten niiden alhainen hinta) on ajanut yli esteettisestä laadusta. Tällä tiellä aion jatkaa kykyjeni ja mahdollisuuksieni mukaan. Opiskellessa on toki helppo pyrkiä tekemään kauniita esineitä, mutta kun aamiaspöytään tällättävän leivän kohtalo riippuu taloudellisista tuloista, ei tällaista estetiikkapäätöstä voi aina noudattaa sataprosenttisesti. Pyrkimys on silti tärkeää pitää aina mielessä.

Sosiaalinen kauneus tarkoittaa minulle sitä, että aion pysyttäytyä sellaisissa ihmissuhteissa ja sosiaalisissa tilanteissa, jotka tuottavat minulle mahdollisimman hyvää. Voin tietenkin edesauttaa itsekin sosiaalista kauneutta omilla tekemisilläni, mutta myös valinnat siitä, missä ja kenen kanssa vuorovaikutan, ovat olennaisia.

Emotionaalinen kauneus riippuu jonkin verran tuosta yllämainitusta sosiaalisesta kauneudesta. Mutta sen lisäksi voi tehdä paljon muutakin. Minä voin valita (tiettyyn rajaan asti) miten suhtaudun ympärilläni könöttäviin asioihin ja tilanteisiin. Voin pyrkiä keskittymään lähinnä sellaisiin tunnetiloihin, jotka tuovat minulle hyvää oloa. Ja vaikka kohtaisinkin tummempia tunteita itsessäni, voin suhtautua niihin lempeästi ja antaa niiden mennä ohi. Emotionaalinen kauneus on hyvyyttä ja hyväksyvyyttä itseäni ja muita kohtaan. Se on rakkautta.

Kauneus koetaan laajalti pinnallisena kokemuksena. Mutta jos tarkasti katsotaan -noh- pinnan alle, niin kauneus ulottuu svyimpään sielun kolkkaan asti. Vaalikaamme sitä kauneutta kaikilla tavoilla.

Kiitos, että luet. Ja hyvää alkanutta vuotta!

Masennuksen hahmo

Kuulin kanssamasentuneelta, että joissain terapiamuodossa käytetään yhtenä harjoituksena sellaista kysymyksenasettelua, jossa mietitään, millaisena hahmona masennus näyttäytyy masentuneelle. Siis että jos pitäisi kuvailla toiselle ihmiselle, että miltä masennus näyttää, jos sen pitäisi vaikka piirtää. Tai mitä se masennus tekisi, jos se saisi fyysisen olemuksen.

Pinnallinen vastaukseni kysymykseen tuli suhteellisen nopeasti ja lonkalta ja käsittääkseni näkemykseni myötäilee varsin hyvin yleistä käsitystä masennuksen hahmosta. Nimittäin äkkiseltään olisin sanonut, että minulle masennus näyttää mustalta painopeitolta, joka peittää minut alleen. Musta väri tuntuu tietenkin turhankin ilmeiseltä vastaukselta samoin kuin sen painavuus. Pimeä, valoa läpäisemätön peitto ja sen painavuus tuntuvat välillä suhteellisen fyysisenäkin, kun masennus tekee infernaalisia taikojaan. Huolimatta ilmeisyydestään tämä hahmo tuntuu kovin tutulta ja varsin tyhjentävältä.

Tarkempi pohdinta tuottaa sitten huomattavasti monimutkaisemman ja sanoisinko pelottavammankin lopputuloksen. Nimittäin huomasin suhteellisen nopeasti, että tuo peittohahmo ei kerro lopulta masennuksestani kuin sen ihan helpoimmin hahmoteltavan ominaisuuden. Loput masennukseni ominaisuuksista jäävät tällä vertauksella -heh- aikalailla peittoon. Siispä hahmottamista kannattaa jatkaa.

Kun teemaa ajattelee hieman kauemmin, masennus saa aivan erilaisen hahmon. Yhtäkkiä se näyttäytyy kauhuelokuvien mustalta viikatemiesmäiseltä hahmolta (toki ilman sitä viikatetta), joka on siis pukeutunt mustiin ja sen kasvot ovat joko piilossa tai sillä ei ehkä edes ole kasvoja. Eihän kyse edes ole varsinaisesta ihmishahmosta vaan masennuksen ominaisuushahmosta. Välillä tuo mustanpuhuva hahmo näyttäytyy jopa itseäni suurempana, vieressä seisovana ja mukana kulkevana hahmona mustine ja niin kliseisine kaapuineen. Välillä taas tuo hahmo hyppää pienempänä hahmona olkapäälleni kuiskimaan korvaani. Toisinaan taas tuo tumma hahmo hyppää jopa kehoni sisään tekemään keljuja toimiaan.

Tässä tarkemmin pohditussa hahmossa tärkeintä ei kuitenkaan ole sen fyysinen olemus, joka siis vaihtelee tilanteen ja masennuksen määrän mukaan. Paljon tärkeämpää ja tuhoisammalta tuntuva ominaisuus tässä hahmosa on dialogi, tai lähinnä kylläkin synkeä monologi. Tuo pelottavalta näyttävä hahmo kuiskii korvaani alentavia, lannistavia tai muuten synkeitä lauseitaan. Välillä kuiskinta muuttuu kovemmaksi, välillä sellaiseksi jupinaksi, jota vaivoin edes kuulee. Mutta tuo monologi tekee hallaa itsetunnolle, olemiselle, tekemiselle, kaikelle. Ja kun hahmosta ei noin vain pääse eroon, kuiskinta ja vähäeleinen jupina saavat enemmän pontta ääneensä kuin pitäisi.

Ei, en ole menettämässä järkeäni, enkä oikeasti kuvittele masennukselleni mitään tuollaista kauhu- tai scifielokuvien kaameaa hahmoa todelisena fyysisenä hahmona. Kyseessä on siis lähinnä kuvaus siitä, miltä minä masennukseni koen. Ja se, että hahmon olemus vaihtelee, myötäilee sangen hyvin sitä, miltä minun masennukseni kulloinkin tuntuu ja on tuntunut. Joskus korvaankuiskija on pahasta, joskus sellainen tumma, iso ihmismäinen hahmo kanssakulkijana pelottaa. Hahmo luo kauhua itsessään, mutta sen puhe toimii varsinaisena keihäänkärkenä. Haavoja syntyy, vaikka miten väistelisi tai pyrkisi kuulemaan muita ääniä.

Juuri nyt masennukseni hahmo tuntuu isolta viikatemiesmäiseltä hahmolta, mutta se ei kulje kanssani. Se ei kuiski juuri nyt olkapäälläni diabolisia kirouksiaan. Se kurkkii nurkkien takaa ja yrittää päästä matkaani mukaan. Pyrin vain kulkemaan ohi ja olemaan katsomatta sen olemattomiin silmiin. Sillä tapaa sen hahmo pikku hiljaa -näin uskon- pienenee ja pienenee ja kenties katoaa tomuna ilmaan jonakin päivänä. Kunhan sinä päivänä tuulee navakasti ja minä pidän fokukseni jossain aivan muualla.

Marraskuun marras-sana viittaa kuolemaan. Väitetään, että tässä kuussa kauhistellaan kaiken kuolemaa. Luonnon, valon, kenties toivon kuolemaa. Mutta minä pyrin keskittämään hyvästien antamiseen synkeälle elämälleni. Se tuskin onnistuu vielä, mutta kerrankin näen pimeyden keskellä valoa. Synkkyys voi kuolla ja kaiken lisäksi sekä vastoin odotuksia, parhaiten synkkyys kuolee pimeyden keskellä.

Kiitos, että luet.

Epävarmuuden kanssa elämistä

Vuosien mittaan olen kovinkin intohimoisesti tykännyt monenlaisesta varmuudesta elämässäni. Haluan, että lähitulevaisuuteni pystyy ennustamaan suhteellisen tarkasti ja kaukaisempaakin tulevaisuutta samoin. Tämä näkemys on tietysti maustanut kaikkea elämääni liittyvää, kuten päätöksien tekemistä. Kaipa voi perustellusti sanoa, että tykkään turvautua turvalliseen ja varmuuteen.

Nyt elämäni on menossa aivan mullin mallin pitkän parisuhteeni kaatumisen myötä, joten myös tuo varmuuteen pohjautuva elämänasenteeni joutuu korvattavaksi ihan jollain muulla asenteella. Vähän pakonkin edessä joudun siis tarkastelemaan myös omaa asennoitumista elämääni ja sen kulkuun. Lienee aivan turha sanoa, että tietystä pelottavuudestaan ja raskaudestaan huolimatta tämä haaste tuntuu kutkuttavan kutsuvalta. Uusi odottaa taivaanrannassa ja elämäni on siis hirvittävän monessa suhteessa kokemassa melkoisia mullistuksia.

Joo, kutkuttaa, pelottaa, on raskastakin, mutta voiko epävarmuuden kanssa elää kivalta tuntuva elämää? Aiemmin ajattelin, että ei, mutta nyt uskon kyllä, että voi, kuten niin moni elääkin. Myönnän, pohdiskeluni saattaa tuntua naivilta tai lapselliselta, mutta muista, arvon lukijani, että olen ollut viimeksi sinkku kun Suomi ei vielä ollut EU:ssa ja presidenttinä toimi Mauno Koivisto. Olen siis jättänyt tavallaan sellaiset tärkeät itsenäistymisen ja aikuistumisen vaiheet, jotka tehdään yksin eikä parisuhteessa. Niiden kehitysten vuoro on nyt, mutta uskoisin, että pystyn nuo vaiheet kohtaamaan aivan eri tavalla nyt kuin vaikkapa 30 vuotta sitten. Siitähän se kutkuttavuus tulee. Tämänikäisenä aivot toimivat enemmän vapaana höpsöydestä ja kaikkivoipaisuudesta. Teini-ikä oli riemastuttavaa aikaa, mutta sinne en välittäisi palata.

Olenpa kuullut erään fiksun ihmisen käyttävän jopa termiä epävarmuudessa lepääminen. Se kuulostaa jo varsin paradoksaaliselta, sillä kysyn kovin herkästi, että miten epävarmuus, joka herättää levottomuutta, voisi sallia mitään lepäämistä missään muodossa. Toisaalta puhutaanhan sitä virran vietävänä olemisesta, se lienee kai sukua tuolle epävarmuudessa lepäämiselle. Tosin lepääminen lienee helpompaa virran rannalla kuin virran keskellä.

Joka tapauksessa, edessäni väijyy väistämätön tutustuminen epävarmuuden arkeen. Koitan puskea sitä kohti ja sen kanssa epämääräinen virne kasvoillani. Välillä se virne muodostuu ihan luomuilosta, välillä varmaankin väkisin väännetystä tulevaisuudenuskosta.

Kiitos, että luet.

Analyysiparalyysi

Eräs masennuskollega oli keksinyt hienon runolliselta kuulostavan sanan analyysiparalyysi. Jos kuulut masentuneiden raskassoutajien heimoon, tunnistanet tämän problematiikan suhteellisen helposti. Jos et, yritän avata termiä. Niin ja lienee syytä kuitenkin, ainakin näin fennofiilinä, tarkoitan suomen kielen intoilijana, kääntää tuo sana omalle kielellemme. Vatvomishalvaus voisi olla sellainen termi, joka kuvaa tilannetta varsin hyvin. Jauhamisjumi kuulostaa jo hieman kieli poskessa -vaihtoehdolta, mutta toiminee myös.

Joka tapauksessa, tuntuu, että kovin monelle masentuneelle on tuttu se tunteiden ja mielentilojen kirjo, joka laukaisee tilanteen, jossa tuntuu olevan vain voimia asioiden pohtimiselle, vatvomiselle, analysoimiselle ja jauhannalle. Energiaa ei sitten jääkään enää itse toiminnalle. Ainakin itse tunnen ja tunnistan tuon tilanteen aivan liian hyvin. Turhan monesti asiat ja päätökset ovat vain purjehtineen minun ohitse, kun en ole halvaukseltani kyennyt tarttumaan niihin.

Tai jos heittäytyisin vallan rehelliseksi, niin täytyy tässä kohtaa tunnustaa, että jo pelkästään vatvomisen tunnistaminen toimii minun akilleen kantapäänäni. Uppoudun aivan liian helposti ja aivan liian syvälle asioiden pohtimiseen ja analysoimiseen, etten pääse siitä sen pidemmälle. Päätöstä ei synny, eikä sen jälkeistä toimintaa. Pirskatti.

Tällaista henkistä halvausta voi olla tosiaan perin hankalaa tunnistaa, kun tilanne on päällä. Jälkikäteen tai hyvinä hetkinä sen toki tunnistaa, jos vain vähän perehtyy asiaan, mutta tunnottomuuden keskiössä huomio ja voimavarat tuntuvat keskittyvän aivan muuhun. Luonnollistahan tuo on, inhimillistä myös. Sekä toki kiusallista.

Pahin seikka, joka aiheuttaa kerrottua ikävää jumittamista, on kysymys ”miksi”. Miksi minulle käy näin? Miksi minulle tehtiin näin? Miksi juuri minä olen joutunut tähänkin liemeen? Miksi minun kannettavakseni laitetaan tällaista taakkaa? Miksi-kysymyksen seuraaja on epäreiluuden tunne, ja se tunne vain pahentaa lamaannusta.

Miksi-kysymyksen jauhamisesta pitäisi saada katse kääntymään ongelmanratkaisuun. Tässä tietysti asuu se kaikkein vaikein asia tässä tematiikassa. Pitäisi ymmärtää, että jauhaa tuota miksi-kysymystä niin paljon, että se tekee jo kipeää, mutta ei sen takia pääse siitä kysymyksestä olennaisempaan, esimerkiksi siis vaikkapa juuri tuohon ongelmanratkaisuun.

Paljastan tässä vielä pahan noidankehän: tutkitusti vatvominen aiheuttaa masennusta ja masennus vatvotuttaa entistä enemmän. Siinä meillä sitten vasta oikein viheliäinen noidankehä. Kun sen vain saa tavalla tai toisella katkaistua, odotukset toipumiselle nousevat kummasti.

Kiitos, että luet.

Eron aika

Kipuilin keväällä kovin paljon parisuhdetilannettani ja osittain tuon kipuilun takia hellitin hetkeksi tämän blogin kirjoittamisessakin. Nimittäin en oikein päässyt millään siitä kivusta ohi ja tuntui, että jokainen kirjoitus, peräti jokainen sana heijasteli vain omaa ankeuttani. Kyllästyin suoraan sanottuna siihen. Muut aiheet eivät iskeneet kipinää, koska parisuhde levitti vain sumua ympärilleen.

Syksy koitti, löysin uuden kirjoitusvireen ja -vaihteen. Mutta parisuhdetilanteeni oli korkeintaan ennallaan.

Pitkän, pitkän ajan jälkeen minä koin, että seisoin yhden ainoanvaihtoehdon edessä: 30-vuotinen parisuhteemme oli tullut tiensä päähän. Minä huomasin, että muilla elämänalueilla olin saavuttanut paljonkin hyvää oloa ja menevää meininkiä, mutta selkeästi parisuhde ei vaan päässyt enää pohjamudista ylöspäin. Halusin kuitenkin lopulta yrittää pyristellä kokonaan masennuksestani eroon ja aloin pikku hiljaa törmätä siihen aavistukseen, että tämän parisuhteen aikana se ei vain täysin onnistuisi.

Päätöksen lausuminen ääneen sai tietysti surun valloilleen. Pitkän taipaleen pää näyttäytyy luonnollisesti aina haikeana, mutta ehkä juuri pitkän parisuhteen päättyminen aiheuttaa poikkeuksellisen paljon surumieltä ja ahdistustakin. Pitkällinen yrittäminen ja ponnistelu ei tuottanutkaan tulosta, vaan ihan ankean lopun. Hukkaan heitetyn energian määrä tuntuu loputtoman suurelta. Tiedän toki, että ei se aika ole hukkaan heitettyä, mutta tunne kertoo muuta.

En tosin voi kieltää, etteikö eropäätöksellä olisi ollut jo nyt myös positiivisia puolia. Kivi vierähti sydämeltäni, kun sain lausuttua päätökseni ilmoille. Lapsille kertominen antoi selityksen monellekin asialle, jota he ehkä olivat aprikoineet. Ystäviltä saatu tsemppi on ollut voimakkuudeltaan järisyttävää.

Vaikka nyt on kaikki tavallaan vasta alussa ja näin pitkän suhteen purkaminen ihan noin käytännönkin tasolla tuntuu poskettoman isolta urakalta, tässä rakennetaan nyt kuitenkin jonkin sortin toiveikasta tulevaisuutta. Toiveikkuutta siitä, että vihdoin voin löytää elämääni sellaista sisältöä kuin tarvitsen. Ojasta pääse kenties könyämään maantielle. Tai ainakin se, mitä elämässäni tulee eteen, se on minun harkinnan ja ponnistelujeni varassa. Niin hyvässä kuin pahassa.

Juuri tämänhetkistä olotilaani on kovin vaikeaa selittää. Välillä itken, välillä olen poikkeuksellisen hymyileväinen. Painan pää punaisella opiskeluprojektiani, joka on onneksi nyt juuri tulossa loppuun. Elämä hengittää parhaillaan täysillä. Ehkä se on hyvä asia, kunhan en hengästy hengiltä.

Surun määrä on kuitenkin yllättänyt. Luulin etukäteen, että olen itkuni jo itkenyt, olen suruni jo kuluttanut. Mutta ei, nyt on niidenkin aika. Tosin nyt on aika myös katsoa tulevaan, josko siellä paistaisi aurinko.

Kiitos, että luet.

Vastaamo-nytkähdys

Täytyy kyllä myöntää, että yllätyin pari päivää sitten uutisiin päässeestä tiedosta, jonka mukaan Vastaamon tietovuodon mahdollinen tekijä on saatu selvitettyä. Tietoverkkomaailmassa tehdyt rikokset kun pääsevät muita rikoksia nihkeämmin selvitettyjen rikosten pinoon. Eikä tässäkään täyttä varmuutta ole vielä tarjolla, ennen kuin tuomioistuin on tehnyt tehtävänsä.

Kerroin taannoin omasta kapeasta uhrisiivustani tässä kaameassa ja yksinkertaisesti raukkamaisessa rikoksessa, enkä voi siis sanoa kärsineeni varsinkaan vuotaneiden sairaskertomusten takia tästä rikoksesta paljoakaan. Mutta voin kuvitella, että kohtalotovereillani on ollut kivuliampaa kamppailua vuotaneiden tietojen takia. Ja sellaista synkkää seikkaa ei sovi unohtaa, että onhan joku voinut ajautua siihen rankimpaan ratkaisuun tämän tietovuodon takia. Siksi rikos onkin äärimmäisen tuomittava, niin tuomittava. Tekijän käsissä on paljon verta.

Sinänsä tekijän löytyminen ja toivottavasti tuomiolle tuominen ja tuomituksi saaminen ei varsinaisesti kylläkään muuta mitään: rikos on jo tehty, tiedot on jo vuodettu, eikä siten tekoa voi yksinkertaisesti enää saada tekemättömäksi. Silti uhrien ja tietysti mahdollisesti tulevien rikoksien uhrien oikeuden kannalta tämä on erittäin tärkeä tapahtuma. Varsinkin tämän rikoksen kohdalla, jossa on raukkamaisesti vuodettu erittäin intiimejä tietoja, on tärkeää oikeusjärjestelmän osoittaa tällaista tekoa edes harkitseville, että rikos ei vain kannata. Ei kannata yrittää ryhtyä tekoihin, josta voi hyvin jäädä kiinni.

Epäillyn tekijän julkisuudessa esittämät ensimmäiset kommentit asiaan ovat olleet kelvottomia, mikä ei tietysti varsinaisesti hätkähdytä tai yllätä yhtään. Hän toki kieltää tekonsa ja sehän on tietysti sallittuakin, mutta edelleen, ajatellen rikoksen vakavuutta, viestintä tästä asiasta kannattaisi tehdä harkiten. Hän on saanut jo harteilleen 32000 uhrin ja heidän lukuisten läheistensä vihat, joten kovinkaan paljoa omaa kuoppaa ei kannattaisi kaivaa lisää.

Uhriluku, tuo yllä mainittu 32000 on jo niin merkittävä, että tämä rikos koskettaa todella monta ihmistä. Kaikki liikehdintä, joka tämän rikoksen ympärillä, on massiivista, jopa käsittämätöntä. Jos kaikki uhrit koottaisiin esimerkiksi yhteen paikkaan, tuo tumma joukko täyttäisi kevyesti esimerkiksi Olympiastadionin katsomon. Siinäpä sitä olisikin aikamoinen stadionkeikka.

Toivottavasti tuomioistuin tekee työnsä hyvin ja ehkä jonkinasteinen lopputulema tässä tapauksessa saataisiin. Se on tärkeää oikeuden kannalta, mutta erityisesti uhrien kannalta. He -tai no siis me- kaipaavat jo rauhaa tästä tapauksesta.

Kiitos, että luet.

Haihtuiko masennukseni?

Tein eilen osana ryhmäterapiaprosessiani masennustestin. Sen sellaisen noin 30 väitteen testin, jonka pistemäärän perusteella voidaan määritellä, että miten vakavasta masennuksesta kärsin -siis jos kärsin ylipäätään.

Toki testin tekemiseen oli tarjolla vain hetki aikaa, joten pudottelin vastaukseni aikalailla miettimättä, mutta toisaalta niinhän tuo testi perimmiltään pitäisikin tehdä. Lonkalta heitettynä eikä mitenkään tarkemmin miettimättä. Fiilis kertoo enemmän kuin tuhat prosessoitua fiilistä.

Testin lopputulos meinasi huitaista minut alas tuolistani. Nimittäin pistemäärä osoitti, että minä olen toki hieman alla päin, mutta en kuitenkaan kärsi masennuksesta. Tahtoo siis sanoa sitä, että minulla ei tuon testin perusteella olisikaan enää sitä räksyttävää taakkapuudelia tuossa olkapäälläni, ei edes lievää masennusta.

Suhtauduin ihan rauhallisesti testin tulokseen, mutta tietenkin se teki minut saman tien mietteliääksi. Viimeaikaiset fiilikseni eivät ehkä puhu testin tuloksen kanssa ihan samaa kieltä, joten jollain tasolla rohkenen olla tuloksen kanssa eri mieltä. Mutta sitten toisaalta onhan kyllä myönnettävä, että minun fiilikseni ovat kokeneet merkittävää, nytkytellen nousujohteista kehitystä viime kuukaudet. Siten testin tulos antaa ainakin vahvasti viitteellisen tilannekuvan masennukseni tämänpäiväisestä olotilasta ja muutoksen suunnasta.

Minä olen paitsi kärsiny† masennuksesta jo aivan liian kauan, mutta sen lisäksi masennus on oikeastaan myös määrittänyt minua ja olemistani ja tekemistäni ainakin sen aikaa, kun olen tiennyt diagnoosistani, eli noin viimeiset viisi vuotta. Testin tulos antaa vihjeen siitä, että olen ehkä tulossa tilanteeseen, jossa minun pitää keksiä uusia attribuutteja olemiselleni ja tekemiselleni masennukseni ulkopuolella. Mikäs sen riemukkaampaa sinänsä, mutta tilanne on tymäkän uusi.

Jos minun pitäisi tehdä omasta kehityksestäni jonkinlaisen tiivistelmän, tuskin osaisin sitä tehdä. Mitään radikaalia ei ole tapahtunut, en ole hoksannut jotain merkittävää asiaa tai tekniikkaa, ei ole tullut vastaan mitään mielen vallankumousta, joka olisi vapauttanut minut masennuksesta. En pysty kertomaan mitään yhtä, iskulauseeseen puristettavaa, sosiaalisesti ja tarinankerronnallisesti ylvästä asiaa, jonka koin, että näin kävi. Carpediemit ja sen sellaiset eivät saa minun kokemuksistani vertaistaan haastajaa.

Jos sitten olen hieman epäileväinen testituloksesta ja siten myös masennukseni tilasta, sen enemmän olen vielä epäileväisempi tilanteen pysyvyydestä. Elämä on sen verran päässyt minuakin kolhimaan 47 elinvuoteni aikana, että en enää kerralla usko mihinkään merkittävään käänteeseen ja sen lopullisuuteen. Tiedostan hyvin, että masennus voi hyvin vaania minua nurkan takana. Niin se tekee monelle. Tietysti, jos hyvin käy, marssin sen nurkan ohi sivuille vilkuilematta ja sinne se masennus jää sitten ruikuttamaan yksinäisyyttään. Kunnes menee lymyilemään seuraavan nurkan taakse. Tärkeintä on tietysti juuri se, että nautin olotilastani ja arvostan hyviä hetkiä.

Kiitos, että luet.

Varjoja ilman valoa

Rammsteinin uusimmalla albumilla Zeit löytyy nimikappale, joka on kyllä aivan mahtavan hieno kappale. Siinä mietitään ajan kulumista ja sen vaikutusta ihmiseen. Kappale alkaa väkevästi: Manches sollte, manches nicht, wir sehen, doch sind wir blid, wir werfen Schatten ohne Licht. Vapaasti haparoiden tämän voisi kääntää seuraavasti: Joidenkin pitäisi, joidenkin ei, näemme, vaikka olemme sokeita, ilman valoa luomme varjoja. Kappale jatkuu yhtä hienosti, mutta minä jään tuon varjojen luomisen kohdalla miettimään tarkemmin.

Puhuuko Rammstein kenties masennuksesta? Ehkei tarkoituksella, mutta sitten toisaalta masennuksen ytimestä löytyy taipumus luoda varjoja ilman valoa. Minulle tuo fraasi toimii sangen tiiviinä luonnehdintana masennuksen viheliäisestä toimintalogiikasta. Tarkoitan sitä, että masentunut pystyy jostain kumman syystä luomaan synkkyytä, pelkoa, ja epätoivoa sinnekin, missä se ei tunnu kovin ilmeiseltä. Varjoja syntyy ilman sitä perinteisesti käsitettyä vastavoimaa tai syntymävoimaa, valoa tai toivoa tai turvallisuutta.

Tällainen taipumus nähdä pimeää siellä, missä sitä ei näyttäisi olevan, on yksi sellainen masennuksen ilmenemispiirre, jota on vähän hankalaa selittää ei-masentuneelle. Sellainen näkemysvinouma ei tottele tyypillistä logiikkaa eikä kumartele järkeilyllekään. Pinnallisesti tätä tunnevyyhtiä voisi kuvailla pessimismiksi, mutta se on kyllä paljon pahempaa kuin peruspessimismi. Se tunnevyyhti vie toivon, se syö sisältä yrittämisen halun, se pimentää tulevaisuuden.

Aina välillä tuo taipumus onneksi laantuu, se saattaa hävitä kokonaankin. Voi olla, että hetken aikaa masentuneesta voi tuntua normaalilta tai tyypilliseltä, mutta jokin tekijä saattaa syöstä takaisin tuohon varjojenluontitilaan. Väsymys, huonot kokemukset, tunne- tai ajatusjumit tai sen sellaiset antavat kasvupohjaa tuolle tilalle. Niitä oppii kenties vuosien varrella tunnistamaan itsessään ja siten masentunut saattaa saada otetta taipumukselleen ja parhaimmillaan ehkä saa sen vaimennettua jopa kokonaan, ainakin ajoittain.

On pakko jatkaa Zeit-biisin sanoja:

Wir sterben weiter bis wir leben. Sterben lebend in den Tod. Me kuolemme aina vaan kunnes elämme. Kuolemme elävänä kohti kuolemaa. Dem Ende treiben wir entgegen. Keine Rast, nur vorwärtsstreben. Am Ufer winkt Unendlichkeit. Gefangen so im Fluss der Zeit. Olemme törmäämässä loppuumme. Ei lepoa, vain raahautumista eteenpäin. Rannalla viittilöi iättömyys. Niin vangittuna ajan virtaan.

Jos tämä ei kerro masennuksesta, se kertoo ainakin omasta elämästäni. Kuolleena elämisestä olen saanut omaa kokoani suuremman annoksen. Eteenpäin raahautuminen on käynyt tyhjässä merkityksettömyydessään aivan liian tutuksi. Kaiken kukkuraksi, minä olen tainnut pukeutua ajan vankilan vankipukuun jo vuosien, vuosien ajan. Aina välillä viikatemieskin viittilöi munulle, mutta kaikeksi onneksi olemme toistaiseksi käyneet eri polkuja.

Tämän kerrottuani et ehkä ihmettele, että aika usein tämän kappaleen kuullessani joudun pyyhkimään kyyneleitä silmäkulmastani. Näin kävi viimeksi tänään. Ehkä päin vastoin kuin mitä saattaisi kuvitella, ne ovat kaikesta huolimatta lohdun kyyneleitä. Alkavaa toivon värähtelyä.

Kiitos, että luet.

Luonto lepää viisaasti

Syksy näyttää älyttömän kauniilta vuoden ajalta. Kävin juuri pitkästä aikaa juoksulenkillä ja täytyy sanoa, että syksyä aliarvostetaan pahasti. Syksy on estetiikan kannalta loistavaa luonnonystävän aikaa, mutta myös hengeltään.

Aina kun käyn ulkona ihailen luonnon moninaisuutta ja upeutta. Nyt syksylläkin. Eletään lokakuun loppua ja silti luonto näyttää kauniimmalta kuin koskaan tai -paremminkin sanottuna- yhtä kauniilta kuin aina. Luonto toimii sikäli fiksusti, että se ymmärtää sopivassa vaiheessa vuotta että ”ahaa nyt on tulossa tämä kylmä vuodenaika ja se tarkoittaa sitä että mun on turha tässä taistella pakkasta ja muita mahdottomia elinoloja vastaan”. Siispä se tekee viisaasti ja imaisee lehtivihreät juurakkoonsa, menee talvihorrokseen tai mitä se sitten ikinä tekeekään talveen varautuakseen ja valmistautuu siten siihen aikakauteen jolle se ei vaan yksinkertaisesti voi mitään.

Miksi me ihmiset emme tee sama? Mehän voisimme ihan yhtälailla yrittää tunnistaa elämässämme hetkiä jolloin on tulossa niin kylmä ja ankara kausi että meidän olisi vain viisainta ottaa vähän rennommin. Minä ainakin olen törmännyt monta kertaa elämässä sellaiseen ajanjaksoon, jolloin olisi ollut parasta vain antaa pahimman mennä ohitse ja välttää turhaa vastaan tappelemista. Me ihmiset jotenkin vaalimme ja arvostamme aivan liikaa sellaista nopeammin, voimakkaammin, enemmän, kaikki tänne heti nyt -tyyppistä elämää ja asennetta, että siinä kaikessa tohinassa me unohdamme oman itsemme ja meidän hyvinvointimme. Ei ole mitään järkeä yrittää puskea aina vaan enemmän ja enemmän vaikka voimat ehtyisivät. Kun kylmä ja kolea aikakausi vallitsee, ei tekemisestä kuitenkaan tule yhtään mitään. On parempi säästää voimansa ja ponnistelunsa siihen ajanjaksoon, jolloin ne kantavat hedelmää eivätkä valu turhaan hukkaan.

Luonto on ylivertaisuudesta mahtava. Siltä voisi oppia paljon, muutenkin kuin vuoden kierrosta. Luonto yrittää esimerkiksi ilmastonmuutoksellaan kertoa meille, että me ihmiset yritämme ja ihmiskunta yrittää ylipäänsä elää sellaista elämää joka ei ole pitkästi katsoen mitenkään mahdollista. Luonto ei sitä kestä, ympäristö ei sitä kestä, ilmasto ei sitä kestä emmekä lopulta me ihmisetkään sitä kestä. Loputon enemmäntavoittelu vie meidät jossain vaiheessa ankaraan tilanteeseen.

Niin, lepo on todellakin tärkeä. Nyt luonto on juuri nyt lähdössä lepoaikaan. Meillä taasen on ehkä eri elinkierto. Se, että onko sinun tai minun elämässä juuri nyt aika levätä vai paahtaa niin kovaa kun uskallamme ja voimme, on eri asia. Mehän emme elä samaa rytmiä kuin luonto mutta silti me voisimme hyvin oppia luonnolta vaikka mitä.

Jos antaudunmme lepoon, on toki mahdollista että levon aikana voi tapahtua kaikenlaista, ehkä merkittävääkin. Se ei välttämättä ole meidän vaikutusmahdollisuuksiemme piirissä. Kun on levon aika, sitä kutsua tulee kuunnella. Eihän puukaan voi vihreydellään tai lehdet pudotettuaan vaikuttaa siihen, tuleeko ihminen moottorisahansa tai harvesterinsa kanssa kaatamaan sen. Täytyy aina muistaa, että meidän lepomme ei välttämättä ole kuitenkaan automaattisesti meidän mahdollisuuksistamme pois. Sehän saattaa vain lisätä mahdollisuuksia, kun odottaa tarpeeksi pitkälle ja katsoo asioita sopivalta etäisyydeltä. Levänneenä pystymme kohtaamaan sellaisia asioita, jotka voisivat murtaa väsyneen.

Lupaa minulle, hyvä lukijani; lepää kun sen aika on ja tohise tuhansin sieluin sitten, kun siihen on tarve, mahdollisuus ja voimavarat.

Kiitos että luet

%d bloggaajaa tykkää tästä: