Vihasta vapauteen

”Oletko vihainen vaimollesi?” Muistan ikuisesti tämän kysymyksen, jonka terapeuttini aikoinaan esitti minulle. Tarjosin saman tien refleksinomaisen vastauksen: en tietenkään. Ajattelin silloin, että enhän minä voi vihata sellaista ihmistä, jonka kanssa jaan elämäni. Koin jyrkkää tyrmistystä noin hävyttömältä tuntuneesta kysymyksestä, mutta samalla tiesin, että terapeuttini oli avannut oven, jota en olisi ikinä kyennyt avaamaan. Tiesin myös, että se ovi piti avata ennemmin tai myöhemmin.

Huonolla itsetunnolla varustettu ”kaikkien on tykättävä minusta” -ihminen ei oikein voi sallia itselleen vihaa, koska viha tunteena on omiaan erottamaan ihmisiä, eikä yhdistämään (siis yksilötasolla, kollektiivina viha voi liimata ihmisiä yhteen ja houkutella tekemään vaikka mitä). Olen pienen ja suuren ikäni ajatellut, että vihainen ihminen on kontrolloimaton, öyhöttävä öykkäri, josta kenenkään on vaikeaa pitää saati löytää mitään hyvää puolta. Tottahan tämän tavallaan on, koska viha on voimakas tunne, joka syö hallintaa aamupalaksi ja rakastettavuutta lounaaksi. Viha tekee umpimieliseksi ja putkinäköiseksi. Pahimmillaan.

En usko, että tästä 8-miljardisesta ihmisjoukosta löytyy yhtään sellaista yksilöä, joka ei ole koskaan elämänsä varrella kokenut vihaa. Viha kumpuaa epäreiluuden, osattomuuden, väärän kohtelun tunteesta, noin esimerkiksi. Viha voi syttyä hiljalleen tai bensapalon lailla. Viha toimii henkiinjäämisen kaipuun airueena, vaikka sitä voi olla vaikeaa ehkä hahmottaa sellaisena. Kaipuumme ideaalimaailmaan herättää tosielämän epätäydellisyyden puristuksissa vihaa. Joskus viha on oikeutettua, joskus väärinymmärryksen tai väärän tulkinnan aiheuttamaa. Joskus haudattujen negatiivisten tunteiden kirjo tiivistyy vihaksi, kun muutakaan ulospääsyä tunteiden tulvalle ei tunnu löytyvän. Usein vihalle on löydettävissä kohde, mutta aina välillä kohde jää hämärän peittoon.

Ennen kaikkea vihalla roikkuu kaulassaan aina jokin viesti, ja sitä viestiä pitää kuunnella. Viha kertoo vääryydestä, kärsimyksestä, kaunasta, eksymisestä. Siksi sitä kannattaa ja pitää kuunnella tarkkaan. Vihaan ei saisi mennä sisälle, vaan tarkastella sitä ikään kuin ulkopuolelta, ilmiönä tai vaikapa mielen esityksenä. Kuulostella kaikkia vihan syntytarinoita. Miettiä, että miksi päädyin tähän vihan tilanteeseen ja miten sen tilanteen voi poistaa tai häivyttää ja miten toimia jatkossa, etten päädy samaan tilanteeseen toistamiseen.

Toisinaan viha ei pohdinnalla parane, vaan se täytyy päästää ulos. Jollekin toimii juoksulenkki, rankempi musiikkigenre tai tuuleen karjuminen. Tällaisia ulospääsykeinoja voi jopa suositella, toisin kuin vaikkapa nyrkkitappelua tai alkoholin käyttöä vihan lauhduttamiseen.

Joka tapauksessa vihaa ei kannata haudata tai peitellä, siitä ei nimittäin seuraa mitään hyvää. Viha voi kroonistua ja aiheuttaa pahaa jälkeä. Joskus toki viha laantuu itsestään, mutta työstämällä vihaa pääsee pidemmän päälle helpommalla ja nopeammin eteenpäin.

Jos hyvin käy, vihan jälkeen koittaa vapaus. Vapaus menneiden kahleista, vihan aiheuttajista, vihan raskauttavasta tunteesta, vihan sameudesta. Energiaa vapautuu aivan muihin toimiin ja kepeys valtaa mielen. Jotkut kokevat vihaa niin voimakkaasti ja pitkäkestoisesti, että eivät pääse siitä eroon, vaikka kuinka kamppailisivat. Lopputulos voi olla karmea ja johtaa vihaajan itsensä näivettymiseen tai tuhoon. Muiden kohtalosta puhumattakaan.

Minä odotan, kovasti odotan sitä, että pääsen parisuhdevihastani lopullisesti eroon ja koen kauan kaivatun vapauden tunteen. Sitä polkua olenkin jo tarponut sangen pitkälle. Loppu häämöttää jo.

Kiitos, että luet.

Viha voisi pelastaa minut – tai hukuttaa

En pidä meuhkaavista ihmisistä. Mielestäni heissä piilee jotain turhankin alkukantaista aggressiivista hallitsemattomuutta, jota en salli itselleni enkä sallisi myöskään muille. Ihmisen erottaa kumminkin muista eläimistä se tosiasia, että me osaamme kommunikoida rakentavasti ja vaikuttavasti muutenkin kuin karjumalla kuin karhu.

Pythagoras on sanonut, että ”vihaisena meidän pitäisi pidättäytyä sekä puhumisesta että teoista.” Tietämättä aiemmin tästä Pythagoraan viisaudesta olen elänyt orjallisesti sen mukaan. Voin näin kokemuksen syvällä rintaäänellä kertoa, että vaikka tuolla tokaisulla on varmasti hyvät aikeet ja tarkoitusperät, se ei vain toimi. Jokaisen ihmisen elämässä tulee eteen tilanteita, jolloin meidän pitää vain puhua ja jopa tehdä asioita, vaikka olisimme vihaisia. En tarkoita tietenkään toisen loukkaamista henkisesti tai fyysisesti, mutta onhan olemassa ihan laillisia ja sosiaalisesti hyväksyttyjäkin keinoja ilmaista vihaamme.

Kartan aggressiivista lähestymistapaa mihin tahansa asiaan ja tilanteeseen ja tuo karttaminen on johtanut siihen, että olen myös siinä sivussa piilottanut pahasti itseltäni sen vihaisen puolen, joka minussa -kuten muissakin ihmisissä- asuu. Minäkin koen vihaa, mutta piilotan sen johonkin sieluni pimeisiin piiloihin ja toivon, että ne unohtuisivat sinne. No eivät ole unohtuneet.

Freud taasen on sanonut, että ”ilmaisemattomat tunteet eivät ikinä kuole. Ne on haudattu elävältä ja ne palaavat jonakin päivänä paljon rumempina.” Vanha Sigmund taitaa tietää, mistä puhuu ja hänellä on sangen leveät harteet sanoa näin. Toki tuo viisaus pätee myös muihinkin tunteisiin kuin aggressioon, mutta meillä sivistyneen maailman ihmisillä taitaa olla enemmän tarvetta piilotella negatiivisia kuin positiivisia tunteita.

Tällä hetkellä elämäni makaa sillä tavalla, että merkittävä osa kontakteistani perheeni ulkopuolisiin ihmisiin tapahtuu somen kautta. Yhtenä sivutuotteena tästä tilanteesta on sellainen kiusallinen asia, että olen alkanut tokaista varsin moneen asiaan, että ”ihmiset ovat tyhmiä”. Tämä perustuu siis siihen, että olen perehtynyt liikaa kaikenlaisiin salaliittoteorioihin, kriittisyyksiin sekä muihin höyrypäisyyksiin ja niitä tukeviin ihmisiin. Niistä saa ehkä hieman vääristyneen kuvan siitä, millaisia muut ihmiset ovat. Minä olen luonteeltani kovin utelias ja sen takia perehdyn myös näkemyksiin, jotka eivät tue omaa maailmankuvaani. Kaikenlaista sakeaa tavaraa netti on pullollaan ja sinne on helppo eksyäkin. Minuun nuo salaliittoteoriat eivät tartu, mutta jättävät näköjään jälkensä kumminkin. Uteliaisuudellekin voi näemmä asettaa hinnan. Kun syötettä tulee liikaa ja huomaan hokevani aivan liikaa muiden ihmisten urpoutta, olen sitten tarkoituksella alkanut rajoittaa tiettyjen sometilien ja somekäyttäjien tilitysten lukemisia. Aggressioiden kerääminen tällä tavalla on ajanhukkaa. Luulen, että ”olet urpo” -tokaisujen viljely ei -yllä kerrotusta tunteiden ilmaisun tärkeydestä huolimatta- ole kovinkaan hedelmällistä näiden ihmisten kanssa. Lisäksi heillä saattaa olla sellaisia motiiveja omille tölväisyilleen ja teorioilleen, joista en tiedä mitään, ja hyvä niin.

Vihaansa ilmaiseva ihminen tarvitsee -niin paradoksaaliselta kuin se kuulostaa- ympärilleen turvaillisen ympäristön ilmaista tunteitaan. Minulla on vihan tunteiden ilmaisuun liittynyt -ja ympäristöni on tätä vain vahvistanut- pelko hylätyksi tulemisesta. Jos olen vihainen, minut voidaan hylätä. Jos ilmaisen vihaani, minut voidaan hylätä vieläkin todennäköisemmin. Siksi en ole vihaani paljoakaan ilmaissut. Sitä ilmaisua minun pitäisi, kannattaisi ja tulisi opetella. Jos ei muiden, niin ainakin itseni takia. En halua padota mitään tunteita enkä jäädä odottelemaan sitä, miten paljon nykyistä enemmän ne padotut tunteet nakertavat sisuksiani ennen kuin löytävät tiensä ulos minusta. Jos lähimpäni eivät kestä minua sellaisena kuin todella olen, kaikkine kerroksineni, saatan ikävä kyllä olla väärässä seurassa. Uskon sitä paitsi, että vaikka päästäisin kaikki aggressioni valloilleen, ei minusta mitään kovaa keuhkoajaa löytäisikään.

Kiitos, että luet.

Älä piilota tai palvele aggressioitasi

Kuuntelin juuri äsken Pekka Saurin monologisarjasta osaa ”Lapsuuden valo ja varjo”, joka osoittautui sangen osuvasi ja minullekin omakohtaiseksi kokonaisuudeksi. Hän puhui yhdessä kohdassa siitä (tämä ei ole suora sitaatti), kuinka peitelty aggressio ei välttämättä johda patoutuman purskahduksenomaiseen ulostuloon vaan -kuten hänen kohdallaan ja samoin myös minun- depressioon. Ja tämä on yksi selkeä juurisyy minunkin masennukselleni.

Luonteeseeni kuuluu hyvin voimakkaasti kaikenlaisten konfliktien välttely. Se on varmasti jollakin tavoin minulle muutenkin luonteenomaista, mutta toisaalta elämäni varrella olen löytänyt itseni sellaisten ihmisten vaikutuspiiristä, jotka suhtautuvat itsekin konflikteihin huonosti, mutta päin vastoin kuin minä. Lapsuudenkodissani ei varsinaisesti suvaittu haastavaa dialogia lapsen ja vanhempien välillä, vaan kaikenlainen, vähääkään vanhempien mielipiteen vastainen keskustelu lopetettiin alkuunsa auktoritäärisin keinoin. Opin siis jo varhain, että minun mielipiteeni arvoksi voi luetella lähinnä pennosia. Päädyin nykyiseen parisuhteeseeni melko nuorena, eli 16-vuotiaana ja kaikeksi epäonnekseni vaimoni on koko tämän 30-vuotisen taipaleemme aikana ollut samankaltainen dialogin tukahduttaja kuin vanhempani, mutta ehkä vieläkin karuimmin keinoin; hän on vastannut konflikteihin minun kanssani haukkumalla ja vähättelemällä, eli käymällä juuri kaikkein heikoimpiin kohtiin huonolla itsetunnolla varustetun ihmisen kanssa. Häneltäkin olen siis oppinut sen, että itselleni tärkeitä, arkoja aiheita pitää vältellä yhteisessä keskustelussa, jotten tule lytätyksi. Tämä liittyy myös aggressioihin siten, että samalla lailla, jos olen joskus paljastanut itsessäni aggressiivista puoltani, sekin puoli minussa on tullut lytätyksi.

Olen siis aika lahjakkaasti tullut ehdollistetuksi siitä, että minun ei oikein kannata tuoda esille itselleni tärkeitä asioita, jollen halua kokea merkittävää henkistä kipua.

Kirjoitan tästä parisuhdeaiheesta toiste tarkemmin. Voit nimittäin aivan perustellusti kysyä, että miksi olen tuollaista käytöstä sietänyt puolisoltani. Aihe on sen verran laaja, että palannen siihen erillisen kirjoituksen kera.

Sen verran tehokkaasti olen omat aggressioni onnistunut kapseloimaan, tai tarkemmin olen yrittänyt kapseloida, että ne ovat sisälläni muovautuneet masennukseksi. Kuten mikä tahansa tunne, myös aggressio padottuna saa aina vain enemmän keskipakoisvoimaa jokaisella kierroksella. Täten noidankehää pyörivä masennuskierre on valmis.

Aggression patoamisen haitallisuuden ymmärrettyäni (tämä on taas terapian satoa) olen yrittänyt tulla paremmin sinuiksi oman aggressiivisen puoleni kanssa. Todettakoon tässä välissä se, että kyse ei ole mistään muusta kuin aivan normaaleista ihmiseen liittyvistä kiukuista ja mielenilmauksista. Tässä ehkä kuvaavinta on se, että varhaisteini-ikäinen poikani sanoo: ”kun isi korottaa ääntään, on tosi kyseessä”.

Aggression peittämistä ja patoamista kannattaa siis karttaa. Samaan hengenvetoon toisaalta totean, että aggression estoton esilletuominen saattaa aiheuttaa myös negatiivisen kierteen. Jos herkästi tuo oman suuttumuksensa esiin tai on turhan usein aggressiivinen, ympäristö tulee tavallaan immuuniksi tuolle aggressiolle ja saadakseen viestin perille saattaa ihan tiedostamattaankin tulla aina vaan aggressiivisemmaksi. Sekään ei ole hyvä. Nykymaailmamme ei muutenkaan katso noin kollektiivisesti ajatellen aggressiivista käyttäytymistä hyvällä, joten äkkiä aggressiivinen ihminen saattaa saada öykkärin tai muun hankalan leiman.

Tällaisessa ristipaineessa minä välillä taistelen. En halua enää padota aggressioitani, jotta niistä ei tule itselleni haitallista depression tulivoimaa, mutta toisaalta haluan välttää myös sitä, että tulisin joka tilanteessa ärhenteleväksi aikuislapsukaiseksi. Minut hyvin tuntevat ihmiset ovat kertoneet minulle, että onneksi tuohon jälkimmäiseen skenaarioon on matkaa viljalti.

Kiitos, että luet.

Photo by Andrea Piacquadio on Pexels.com