Eron aika

Kipuilin keväällä kovin paljon parisuhdetilannettani ja osittain tuon kipuilun takia hellitin hetkeksi tämän blogin kirjoittamisessakin. Nimittäin en oikein päässyt millään siitä kivusta ohi ja tuntui, että jokainen kirjoitus, peräti jokainen sana heijasteli vain omaa ankeuttani. Kyllästyin suoraan sanottuna siihen. Muut aiheet eivät iskeneet kipinää, koska parisuhde levitti vain sumua ympärilleen.

Syksy koitti, löysin uuden kirjoitusvireen ja -vaihteen. Mutta parisuhdetilanteeni oli korkeintaan ennallaan.

Pitkän, pitkän ajan jälkeen minä koin, että seisoin yhden ainoanvaihtoehdon edessä: 30-vuotinen parisuhteemme oli tullut tiensä päähän. Minä huomasin, että muilla elämänalueilla olin saavuttanut paljonkin hyvää oloa ja menevää meininkiä, mutta selkeästi parisuhde ei vaan päässyt enää pohjamudista ylöspäin. Halusin kuitenkin lopulta yrittää pyristellä kokonaan masennuksestani eroon ja aloin pikku hiljaa törmätä siihen aavistukseen, että tämän parisuhteen aikana se ei vain täysin onnistuisi.

Päätöksen lausuminen ääneen sai tietysti surun valloilleen. Pitkän taipaleen pää näyttäytyy luonnollisesti aina haikeana, mutta ehkä juuri pitkän parisuhteen päättyminen aiheuttaa poikkeuksellisen paljon surumieltä ja ahdistustakin. Pitkällinen yrittäminen ja ponnistelu ei tuottanutkaan tulosta, vaan ihan ankean lopun. Hukkaan heitetyn energian määrä tuntuu loputtoman suurelta. Tiedän toki, että ei se aika ole hukkaan heitettyä, mutta tunne kertoo muuta.

En tosin voi kieltää, etteikö eropäätöksellä olisi ollut jo nyt myös positiivisia puolia. Kivi vierähti sydämeltäni, kun sain lausuttua päätökseni ilmoille. Lapsille kertominen antoi selityksen monellekin asialle, jota he ehkä olivat aprikoineet. Ystäviltä saatu tsemppi on ollut voimakkuudeltaan järisyttävää.

Vaikka nyt on kaikki tavallaan vasta alussa ja näin pitkän suhteen purkaminen ihan noin käytännönkin tasolla tuntuu poskettoman isolta urakalta, tässä rakennetaan nyt kuitenkin jonkin sortin toiveikasta tulevaisuutta. Toiveikkuutta siitä, että vihdoin voin löytää elämääni sellaista sisältöä kuin tarvitsen. Ojasta pääse kenties könyämään maantielle. Tai ainakin se, mitä elämässäni tulee eteen, se on minun harkinnan ja ponnistelujeni varassa. Niin hyvässä kuin pahassa.

Juuri tämänhetkistä olotilaani on kovin vaikeaa selittää. Välillä itken, välillä olen poikkeuksellisen hymyileväinen. Painan pää punaisella opiskeluprojektiani, joka on onneksi nyt juuri tulossa loppuun. Elämä hengittää parhaillaan täysillä. Ehkä se on hyvä asia, kunhan en hengästy hengiltä.

Surun määrä on kuitenkin yllättänyt. Luulin etukäteen, että olen itkuni jo itkenyt, olen suruni jo kuluttanut. Mutta ei, nyt on niidenkin aika. Tosin nyt on aika myös katsoa tulevaan, josko siellä paistaisi aurinko.

Kiitos, että luet.

Mitä jos se vain on tällaista?

Tällainen tuskainen parahdus lipsahti pariterapeutin suusta kun pohdimme taas kerran sitä, miten me olimme jumahtaneet kummalliseen kehään työskentelyssämme. Tokaisullaan hän halusi kenties avat mahdollisuuden arkkua sille, että meidän parisuhteemme perusvire saattaa olla vain tällainen vinolta tuntuva kokonaisuus. Voi toki olla niinkin, että tuo kysymys oli vain turhautumisen aikaansaama sammakko, mutta mikä sammakko se olikaan!

Tavallaan tuo lause tuntui aluksi ehkä tylyltä tai pessimistiseltäkin, mutta olen näin myöhemmin löytänyt valtavan paljon kiitollisuuden aihetta hänen kysymyksestään. Eihän sitä tarvitse nähdä tylynä tai pessimistisenä, kun tuo kysymys on yksinkertaisuudessaan nerokas.

Nimittäin väärän ja perusteettoman toivon ylläpitäminen -jos mikä- on julmaa. Jos ei näköpiirissä nökötä mitään muuta kuin tunnettu todellisuus, miksi toisen pitäisi antaa haaveilla mistään muusta? Mehän törmäämme lopulta varsin usein tilanteisiin ja asioihin, jotka ovat juuri sitä mitä ne ovat eivätkä siitä miksikään muutu. Sellaista elämä on. Miksi ihmeessä pariterapian ammattilainen maalaisi seinille enkelinkuvia, kun sille ei ole mitään vastinetta tosielämästä. Päin vastoin, arvostan syvästi sitä, että asiat tuodaan julki todellisessa muodossaan.

Tuo kysymys luo pohjan aivan uudelle analyysille. Nyt ei etsitäkäkään jotain maagista ja mystistä kehitystä, joka ratkaisisi tilanteen ja loisi ulospääsyn tuskasta. Nyt me olemme sen tilanteen ääressä, että tumnustamme tosiasiat. Toteamme, että asia on suurin piirtein juuri niin kuin se on. Nyt pitää vain tehdä se valinta, että tullaanko asian kanssa toimeen vain etsitäänkö jotain täysin aivan muuta. Tästähän vapautuu valtavasti energiaa, kun ei haihattele epätodennäköisen tai harhaisen perään. Tilanne nyt vain on näin ja nyt pitää tehdä päätös hyväksymisestä tai hylkäämisestä.

Vapauttavaa ja helppoa, eikös? Ensimmäinen pitää tietenkin paikkaansa, mutta jäljimmäinen ei niinkään. Yksinkertaistus tai yksinkertaisuus ei välttämättä tarkoita helppoutta, se tarkoittaa vain yksinkertaista. Tuo kysymys pelkistää tavallaan koko problematiikan yhteen lauseeseen ja jää odottamaan kannanottoa. Se ei sinällään huuhdo pois kokonaisuutta ja monimutkaisuutta eikä edes peitä niitä. Se vaan tiivistää. Mutta ei helpota. Silti ja juuri sen takia tuossa kysymyksessä piilee paljon voimaa ja mahdollisuutta. Vanha klisee kaukaa katsomisesta lähelle pitää vieläkin paikkaansa.

Samaa olen jäänyt sittemmin pohtimaan masennukseni kanssa. Mitäs jos en ikinä täysin paranekaan masennuksestani? Mitä jos se vaan on niin, että minun taakkanani on olla masennuksen painamana? Tavallaan tuollaisista kysymyksistä herää lähinnä määrätöntä pelkoa, mutta sitten toisaalta ainakin tiedän, missä mennään. En havittele sellaista päivää, jolloin olemiseni tuntuisi kevyeltä kuin avaruuskävelijän liitely. Masennuksen vetovoima vetää minua keskipistettään kohti, mutta entäs sitten? Kyllähän meistä ihmisistä valtaosa joutuu vain elämään maan gravitaatiokentän vaikutuksen alaisena koko elämänsä. Vain harva pääsee kokemaan painottomuuden. Silti me emme päädy jostain maan halkeamasta maapallon keskipisteeseen. Siellä ei kuulemma edes olosuhteet tunnu kovin otollisilta.

No sitten kun yhdistän parisuhteeni tilan miettimisen ja oman masennukseni pohtimisen yksinkertaisen kysymyksen kautta, ollaankin niin monimutkaisessa kokonaisuudessa että hirvittää. Mutta vaikka hirvittäisi, todellisuuttahan se vain on.

Otsikon kysymyksestä on puolisen vuotta aikaa ja sittemmin terapiammekin loppui. Silti tuo kysymys on jäänyt elämään ja resonomaan ja hyvä niin. Monasti palaan siihen ja ehkä jonain päivänä olen valmis vastaamaan tuohon kysymykseen sen arvon mukaisella tavalla.

Kiitos, että luet.

Mielivaltaa mikrotasolla

Uskoisin, että jokainen empatialla ja älyllä varustettu ihminen on viime kuukaudet haukkonut henkeään sen edessä mitä itänaapurimme on tehnyt Ukrainalle ja ukrainalaisille. Siinä on jotain silmitöntä julmuutta, täysin käsittämätöntä typeryyttä ja sattumanvaraiselta tuntuvaa pahaa tekemistä. Teot heittää helposti kaikki mielivallan laariin, koska mielivalta taitaa toimia juuri noin kuten Venäjä toimii Ukrainassa.

Olen kauhistellut tuota hyökkäyssotaa koko sen ajan, kun sitä on kestänyt. Huomaan, että kyseenalaistan sodan helposti järjen avulla, kun en vain yksinkertaisesti löydä mitään järkeä koko asiasta. Puhutaan jo satojen miljardien eurojen taloudellisista tappioista Ukrainalle, mutta vielä pahempaa on se, mitä siviileille ja sotilaille on tehty. Ihmimillinen kärsimys on äärimmäistä ja sille ei voi löytää mitään hintalappua k0skaan. Sen hinta on ääretön.

Jäin miettimään, että miksi minua kiusaa juuri mielivalta tässä teemassa. Löysin ikävän helposti tuttua yhteyttä omaan elämääni. Venäjän johtohan on perustellut hyökkäystään täysin tekaistuilla, väärillä ja väärennetyillä syillä. Siis tyyliin ”koska Ukraina on tällainen, meidän täytyy hyökätä”. No ukraina ei ole tällainen, joten senkään takia hyökkäystä ei voi hyväksyä. Saati mistään muusta syystä.

Olen omassa parisuhteessani joutunyt törmäämään vastaavaan perustelukorttitaloon. Vaimoni on saattanut tehdä jotain hölmöä tai jopa ilkeää, satuttavaa minua kohtaan. Jos hänelle olen asiasta huomauttanut, hän on saattanut sanoa, että ”kun sä teet noin, niin mä voin tehdä näin”. Ja nuo hänen perustelunsa eivät mitenkään ole järkeviä saati loogisia. Ei omaa pahaa tekemistään voi yksinkertaisesti perustella sillä, että toinen on tehnyt jotain keksittyä. Tai tehnyt jotain, joka ei liity siihen alkuperäiseen asiaan mitenkään. ”Koska sinä olet tehnyt X:n, minä saan tehdä Y:n” ei ole mitenkään pitävä perustelu tehdä yhtään mitään. Tämä perusteluhimmeli on puhdasta mielivaltaa. Jos näin saisi oikeasti toimia, me kaikki ihmisethän ajauduttaisiin loputtoman koston kierteeseen ja sehän sitten lopulta ajaisi meidät lopulliseen tuhoon. Ei pahaa voi korjata pahalla, eikä pahaa voi perustella pahalla. Varsinkaan, jos toisen paha on keksittyä tai väärin yhdisteltyä. No minähän olen yrittänyt sitten korjata pahan hyvällä, mutta jos toinen toistuvasti tekee kuten yllä kuvasin, ei hän osaa muuttaa tekemistään paremmaksi vain sen takia, että se toinen ymmärtää ja siten tavallaan hyväksyy huonon toimintamallin. Joskus vain pahantekijää ei saa ehjäksi halaamalla, se lienee nyt selvää.

Tästä mielivallasta on kehkeytynyt ja kehittynyt minulle aivan hilittömän paha haava. Koen, että jos teen yhtään mitään väärää, niin olen pavlovinkoiramaisesti alkanut ehdollistua siihen, että minulle voi sitten tehdä vaikka mitä vääryyttä. Ja vaikka en edes tekisi mitään väärää, saatan silti joutua vääryyden kohteeksi ja saada syyn omille niskoilleni ja täysin keksitysti. Voin kertoa teille tämän noidankehän keskeltä, että tuo ei tunnu hyvältä. Se tuntuu kaamealta. Dialogi on saattanut kuolla lopullisesti.

Tällaista käyttäytymismallia kesti todella kauan, yli 20 vuotta ja vaikka ehkä viime aikona vaimoni on pystynyt hieman etääntymään hunosta mallistaan, sen jäljet vainoavat minua yhä, aivan koko ajan. En hänen edessään oikein kykene edelleenkään tunnustamaan yhtään mitään sellaista, jonka hän voisi tulkita motiiviksi tehdä minua kohtaan väärin. Äärimmilleen vietynä tämä aiheuttaa aivan totaalista erilisyyttä, vaikka tavallaan yhteistä elämää eletään. Dialogi kuole väistämättä, jos rehellisyydestä saa maksaa julman hinnan. Pelko kaltoinkohtelun kohteeksi joutumisesta on todellinen, aivan liian todellinen.

Voin etäisesti kuvitella, miltä tuntuu sellaisesta ukrainalaisesta, joka pakenee kotiseudultaan tai vaikkapa värjöttelee kotitalonsa kellarissa pommituksia paossa. Tai rintamalla taistelevasta sotilaasta, joka miettii syytä, miksi toinen osapuoli oikein tänne hyökkäsikään. Ihminen taitaa janota rauhaa ja harmoniaa ihan luonteensakin puolesta. Ja haluaa etsiä merkityksellisyyttä jopa kohtaamastaan pahuudesta. Jos sitä ei löydy, orpo katse silmissä näkyy kauas.

Kiitos, että luet.

30 vuotta parisuhdetta

Tänään on tavallaan hyvinkin juhlava päivä. 12.1.1992 marssin nuorena miehenä treffeille ravintola Omanapuuhun. Daami oli toki tuttu aiemmasta elämästä, olimme tavanneet ensimmäisen kerran rippileirin esitapaamisissa jo pari vuotta aiemmin. Ehdimme jo toimia yhden leirin isosinakin ennen kuin romanttista vibaa alkoi esiintyä.

Meillä kolahti suoraan sanottuna aikalailla heti. Ensitreffitkin venähtivät kuuden tunnin pituisiksi ja siitä sitten jatkettiin teini-ikäisten varovaisella otteella pitkin kevättä. Kesän riparilla, jossa olimme siis toista kertaa isosina, romanssi kyllä kukki jo niin kepeänä, ettei sitä enää pystynyt peittelemään edes riparilaisilta. Siitä sitten jatkettiin vuodet vierivät. Tuli yhteistä asuntoa ja asuntolainaa, mentiin naimisiin, saatiin pari lasta ja sitä rataa.

Ehkei ole enää aivan tyypillistä, että kaltaiseni 46-vuotias juhlistaa tällaista vuosipäivää tämän ikäisenä. Näinkin pitkät parisuhteet tuntuvat kuuluvan ikäpolveni edustajissa aikamoiseen vähemmistöön, eikä noin nuorena tyypillisesti edes taideta nykyään aloittaa pitkiä parisuhteita. En tosin ole sitä koskaan kokenut minkäänlaiseksi haitakkeeksi, kukin talsii omia polkujaan ja pitkään olin sitä mieltä, että jos olen löytänyt ainutlaatuiselta tuntuvan ihmisen vierelleni, niin sitten täytyy vain ottaa sekin asia annettuna, että suhde alkoi nuorena. Sen ei pitäisi mitenkään sinällään olla esteenä millekään.

Nyt, tämän ikäisenä kyllä tietää, mitä tarkoittaa se, että aloittaa parisuhteen nuorena. Noin 17-vuotiaan nuoren maailma on vasta kehittymässä, ja etenkin minäkuva vasta ottaa siinä kohtaa kunnolla hapuilevia ensiotteitaan kehittymisen polullaan. Silloin olisi tärkeää, että päätyy parisuhteeseen sellaisen ihmisen kanssa, joka on sinut keskeneräisyytensä kanssa. Nyttemmin on selvinnyt, että kumpikaan meistä ei ollut millään tavalla sinut itsensä kanssa suhteemme alkuaikoina ja sehän on sitten aiheuttanut kaikenlaista vääristymää vuosien varrella. Kasvukivuilta ei ole vältytty ja kaikenlaista on sitten sen takia tapahtunut.

Jollakin tasolla kumminkin olemme löytäneet yhteisen linjan ja sävelen, ainakin isommissa asioissa. Suuret elämän päätökset olemme kyenneet tekemään yhteistuumin. Asuntojen ja mökkitonttien hankinnat ja lasten saamisten ajankohdat, niihin on aina löytynyt sopu. Tämä isojen linjojen yhteensopivuus on ehkä ollut se tärkeä tekijä, joka on pitänyt meitä yhdessä kaikki nämä vuodet. Myöskin aikalailla yhtenevät arvot ja suhteellisen yhteensopivat näkemykset esimerkiksi politiikan maailmasta toimivat mainiona liimana parisuhteessamme.

Totta kai paljon hyvää on kertynyt vuosien varrella suhteestamme. Kaikkein näkyvin jälki vuosistamme ovat meidän poikamme. Yksi aikuisuuttaan aloittava ja toinen, teini-ikäänsä seikkaileva ihminen tuottavat pienten huolien ohella myös suuret määrät ylpeyttä elämässämme. Siitä ei voi olla muuta kuin kiitollinen.

Sitten on se tummempi puoli. Me olimme aivan nuoria ja ihmisraakileita siinä vaiheessa, kun aloitimme yhteisen taipaleemme. Se, miten suhtaudumme omaan kasvuumme, oli aivan erilaista. Minä olen tiettävästi ollut altis ottamaan asioita itseeni ja se on antanut valtavasti ravintoa masennukselleni, joka on ottanut viime vuosina harppauksiaan eteenpäin. Vaimoni taasen on kovin altis laittamaan syytä omasta epätäydellisyydestään muiden kontolle ja parisuhteessa se syy tietysti laitetaan voittopuolisesti puolisolle. Ei tarvitse kokea itseään Freudiksi tai minkään muunkaan alan asiantuntijaksi, että näkee nopeasti tämän tilanteen epätoivoisuuden tai myrkyllisyyden.

Tilanteellemme tyypillisenä juhlistamme merkittävää vuosipäiväämme pariterapiassa. En oikein vielä tiedä, millä mielin sinne tänään tepastelen, mutta kyllä tämä päivä tekee siihen työskentelyyn omaa lisäsävyään. Ei siitä ole kauaakaan aikaa, kun olin aivan varma, ettei tätä vuosipäivää tulla näkemään. En kumminkaan voi valehdella asiasta: kovin toiveikkaaksi tulevaisuudemme suhteen en itseäni tunne. Vain aika voi näyttää, miten tässä käy.

Kiitos, että luet.

En katso sumeaan tulevaisuuteen

Masennus härmärtää tyypillisesti katsetta tulevaisuuteen. Jos nykyinenkin tunnelma on ahdistava ja vieraalta tuntuva, on luonnollisesti lähes epäinhimillistä odottaa, että tulevaisuuden kykenisi näkemään toisin. Masennus kun ei anna olettaa, että jonain päivänä se on lopullisesti ohi. Se hallitsee juuri niin kauan kuin se hallitsee. Jotkut kamppailevat masennuksensa kanssa pitkälti koko elämänsä, jotkut onnekkaammat lyhyemmän aikaa. Jotkut pääsevät hetkeksi eroon masennuksestaan mutta löytävät itsensä masennuksen ikeestä taas ennen pitkää.

Seison tällä hetkellä elämässäni selkeästi päätöksen tekemisen tienhaarassa. Minun pitäisi päättää, että jatkanko nykyistä parisuhdettani ja perhe-elämääni niillä olettamilla, jotka minulla tällä hetkellä on käsilläni. Tai sitten toinen vaihtoehto on tulla siihen tulokseen, että oman olotilani ja kehitykseni takia minun on valittava ero ja oman elämän rakentaminen.

Olemme vaimoni kanssa käyneet jo pidemmän aikaa pariterapiassa. Siellä olemme hieman yllättäen ja odotusten vastaisestikin löytäneet paljonkin ratkaisuja tai ainakin ymmärrystä parisuhteen lukkoihimme. On siis oletettavaa, että parisuhteemme voisi kehittyä parempaan suuntaan terapiassa tehtyjen löydösten ja oivallusten perusteella. Tähän liittyy se iso mutta: jos niin ei käy, saatan taas pettyä pahasti ja saatan vain päätyä vielä nykyistäkin pahempaan olotilaan.

Olen ennen tässä blogissa kertonut, että vaimollani on ollut omien puutteidensa takia taipumusta tehdä minulle sanallisia asioita, joilla on ollut minulle sangen kohtalokkaita seurauksia. Tarpeeksi kun tällaisia sanoja on toisteltu, niistä on tullut minulle tosiasioita, joita vastaan on varsin vaikeaa pyristellä. Tiedän, että jos olisi olemassa täysi varmuus, että nuo satuttavat sanat lakkaisivat kokonaan olemasta tulevaisuudessa, meillä olisi mahdollisuus jatkaa suhdettamme ja tehdä siitä ehkä vieläkin syvempi kuin mitä se on koskaan ollut. Ymmärrän vain piinaavaakin selkeämmin tosiasioiden tilan: ihmiset eivät ole koneita, eivätkä he muutu ihan tuosta noin vain. Retkahdukset ovat osa inhimillisyyttä. Siksi yhdessä pysyminen saattaa osoittautua minun kannaltani uhkapeliksi.

Tiedän, että kerron tilanteestamme ja historiastamme tässä yksipuolisesti, mutta sallinet sen minulle tämän kerran. Asioiden punnitseminen tässä suhteessa näin on olennaista, vaikka siis yksipuolista. Tiedän toki oman roolini parisuhteessamme.

Toinen vaihtoehto on siis se, että ilmoittaisin haluavani erota ja alkaa elää ja rakentaa omaa elämääni. Kun olen melkein 30 vuotta ollut parisuhteessa, tähän vaihtoehtoon liittyy tietenkin paljon pelkoja. Pelot pärjäämisestä, yksinäisyydestä, näivettymisestä, taloudellisista tekijöistä hallitsevat tämän vaihtoehdon miettimistä. En yksinkertaisesti tiedä, mitä elämäni voisi tarjota minulle tämän vaihtoehdon puitteissa. Se pelottaa. Ja surettaa tietenkin myös. Jos on näin kauan rakentanut jotain ja sitten joutuu toteamaan sen kelvottomaksi, pettymys on valtava.

Ehkä sinulle on piirtynyt jo kuva minun tienhaaran tilanteen toivottomuudesta, tai siis siitä, että se tuntuu toivottomalta. Molempiin vaihtoehtoihin liittyy isoja pelkoja, vaikkakin hyvin erilaisia. Siispä tulevaisuuteni näyttää kammottavan samealta enkä oikein haluaisi edes katsoa sinne päin. Se ehkä kuvastaa nykyistä stagnaattista elämäntilannettani. Olen menneisyyden ja masennukseni painolastin alla niin tukevasti, että tulevaisuuden ajatteleminen tuntuu työläältä. Sekin tuntuu ahdistavalta, etten tietenkään voi elää näinkään kovin pitkään. Jokin muutos tarvitaan, ja on oletettavaa, että oikea muutos saattaisi jopa pyyhkiä masennuksen pois elämästäni.

Kiitos, että luet.

Masentunut puoliso on taakka

En tietenkään osaa sanoa, millaista on olla masentuneen puoliso, koska itse olen se masentunut osapuoli meidän parisuhteessamme. Mutta voin vain kuvitella, että välillä toimintani ja olemiseni näyttää vähintäänkin kummalliselta, jos haluan käyttää kaunista ilmaisua. Voin vain kuvitella, että masentuneen vierellä eläminen ei ole millään tavalla helppoa, mutta toisaalta siinä tarvitaankin enemmänkin empatiaa kuin järkeilyä. Tarvitaan ymmärrystä enemmän kuin potkimista.

Minä olen pitkään tuntenut olevani taakka sekä puolisolleni että ajoittain muullekin perheelleni. Tuo tunne on luonnollisesti pitkälti omaa kuvitelmaani ja kaikuja totta kai siitä, että olen masentunut. Masennukseen nyt vaan kuuluu ikävän vankkana osana myös riittämättömyyden ja taakkana olemisen tunne. Voisin kuvitella, että masentunut voi kokea olevansa taakka, vaikka hänen vierellään olisi mitä ymmärtäväisin ja tukea antavin kumppani. Minulle nyt vaan ei ole valitettavasti tullut tuollaista onnea elämäni mausteeksi.

Puolisollani on omat haasteensa oman minuutensa ja itsetuntonsa kanssa. Hän on aistinut kauan ennen diagnoosiakin että minulla on jotain vinossa, ehkä osittain kokenut sen hänelle haastavaksi tilanteeksi. Se, miten hän on reagoinut tähän tilanteeseen, onkin kovin epäloogista. Hän on valitettavasti joutunut välillä kovinkin sakeaan syyllistämisen, vähättelyn ja väärien väittämien laukomisen kierteeseen. Minulle taas masentuneena tuollaiset asiat ovat luonnollisesti sangen pahaa myrkkyä. Jos muutenkin koen olevani taakkana toiselle, en ehkä kaipaisi kuulla vähättelevää puhetta. Tai joutua kuulemaan perättömiä syytöksiä milloin mistäkin.

Ymmärrään tavallaan mekanismit hänen käytöksensä takana. Ei varmasti ole helppoa katsella masentuneen kamppailua vierestä ja kokea varsin voimakasta voimattomuuden tunnetta sen asian edessä. Silti en voi loputtomiin olla myöskään ymmärtäväinen. Varsinkaan näiden viimeisten vuosien aikana, kun minulla on ollut ihan psykiatrin määrittämä diagnoosi, niin tavallaan käytökselleni löytyy kyllä jokin syy. Voisin kuvitella, että masentuneen puolisolta tarvitaan kenties keskimääräistä enemmän sellaista itsetunoa, joka kantaa hankalien aikojen yli. Luottoa siihen, että parisuhteen perusvire on kunnossa, vaikka masentunut ei siltä ehkä näytäkään.

Puolisoni on kyllä parantanut tapojaan kovinkin paljon. On vain valitettavan mahdollista, että menneisyydessämme on tapahtunut sen verran pahaa, jota minun voi olla mahdotonta unohtaa. Se kuulostaa noin kirjoitettuna todella kiusalliselta, koska muuten minä olen pitänyt aina itseäni enemmän tulevaisuuteen nojaavana ihmisenä kuin menneessä vellovana.

Masennus on kuin rakastajatar. Se ottaa tunne-elämää omaan valtaansa ja vie aikaa, voimia ja mietteitä yhteisestä elämästä puolison kanssa. Mutta minä en koe masennusta sillä tavalla, että haluaisin viettää aikaa sen kanssa, en haluaisi antaa yhtään rahtusta tunteistani sille enkä voimianikaan. Tässä on se selkeä viesti masentuneen puolisolle. Puoliso ei siinä mielessä ole petturi, vaikka hän ikään kuin käyttäytyy niin. Ymmärrän toki, että se voi olla vaikeaa mieltää.

Masentuneen puolison kanssa eläminen on päätös, siinä kuin muutenkin parisuhteessa eläminen. Toista pitää ymmärtää ja hyväksyä. Pitää antaa löysää silloin kun toinen sitä tarvitsee. Pitää tukea ja olla ruokkimatta omia myrkyllisiä käyttäytymismalleja. Ja uskoa siihen, että toinen rakastaa, vaikka ei sitä aina kykenisi edes sanomaan.

Sillä tavalla pitää masentuneen rinnalla elävän puolison olla myös rehellinen itselleen, että tarvittaessa kannattaa hakea apua omaan pahaan oloonsa. Ja äärimmilleen vietynä täytyy myös tunnustaa itselleen, jos ei vaan osaa elää masentuneen ihmisen vierellä. Silloin pitää alkaa rakentaa elämää jossain muualla, vaikka se ehkä vaikkuttaakin kontekstista irrotettuna julmalta. Toista ei saa satuttaa liikaa sen takia, että pitää parisuhteesta kiinni, vaikkei pitäisi.

Kiitos, että luet.

Photo by Pixabay on Pexels.com

Jo riittää riittämättömyys!

Niin minä kuin niin moni muukin on kompastunut tähän kovin tuttuun meidän aikaamme kuvaavaan ongelmaan, riittämättömyyden tunteeseen. Se tunne on varmasti yksi masennukseni tukijaloista ja niin kauan kun koen merkittävää riittämättömyyttä, en usko, että pääsen myöskään lopullisesti masennuksesta eroon.

Riittämättömyyden tunteelle lienee löydettävissä yhtä monta syntytarinaa kuin on siitä kärsijöitäkin. Sen verran olen omaa polkuani päässyt pölisyttämään, että tiedän minun riittämättömyyden tunteeni olevan heränneen varmasti jo ihan varhaislapsuudessa. Perheessäni viljeltiin lapsiin kohdistuvia ja lapsikohtaisia odotuksia tai rooleja ja minuun osuivat sellaiset roolit kuin pärjääjä tai osaaja tai muu sellainen. ”Kyllähän sä pärjäät” on hyvin käytettynä varsin voimia antava lausahdus, mutta jos sitä käytetään lokerointiin, vaikutus muuttuu päinvastaiseksi. Monilapsisessa perheessä joutui muutenkin haalimaan huomiota ja jos siihen päälle kerrotaan, että minä en edes huomiota tarvitse, kun pärjään muutenkin, niin sittenhän soppa alkaa olla jo keitetty ja valmis katkeraksi nieltäväksi.

Tämä pärjäämisen dilemma on sitten seurannut minua sen jälkeenkin kuin se kuuluista hai laivaa. Minun on todella vaikeaa edelleenkään pyytää apua oikeastaan missään asiassa. Tämä johti yhtenä pahimmista ilmenemismuodoista siihen, että taivuin terapiaan vasta sitten, kun en oikein muuta keinoa keksinytkään ja olin sis jo sangen solmussa siihen aikaan.

Valitettavasti riittämättömyyden tunne on päässyt kunnon ravitsemukseen myös parisuhteessani. Puolisoni tokaisut ”sä et tee mitään” ja sen kaltaisen tokaisut, joita ehkä viljellään joskus terveessäkin parisuhteessa, ovat olleet meille arkipäivää ja siten vain syventäneet minun riittämättömyyden tunnettani. Olen ollut sellaisessa tunteessa, että olen tässäkin parisuhteessa riittämätön ja siksi minä en edes ansaitsisi tätäkään parisuhdetta, saati muutakaan. Tuohan laittaa sopivasti kaiken niin vinoon, että on enää vaikeaa nähdä mitään hyviäkään asioita tässä kokonaisuudessa. Pitkällisen työstämisen jälkeen vaimoni käytös on muuttunut jonkin verran paremmaksi, mutta pelkoni on, että tuo kehitys on tullut minun kannaltani liian myöhään.

Olen ymmärtänyt jo jonkin aikaa sitten, että tämä tematiikka on pahan oloni ytimessä. Joillain elämänaloilla olen pystynyt jo madaltamaan omia odotuksiani niin paljon, että pystyn ne realistisesti toteuttamaan ja siten tuntemaan jopa iloa tai tyytyväisyyttä niistä. Yksi näistä elämänaloista on isyys. Jos vertaan omaa toimintaani oman isäni tekemisiin, niin ero on jo huikea. Ja vaikka ottaisin huomioon lisäksi omat järkevältä tuntuvat odotukseni omasta isyydestäni, olen niidenkin eteen tehnyt yllin kyllin töitä. Sanottakoon tässä, että en ole tietenkään mikään täydellinen isä, mutta aika pitkälti sellainen, jollainen haluan olla ja kykenen olemaan.

Työtä riittämättömyyden tunteen hillitsemiseksi on vielä tekemättä, paljonkin. Sen lisäksi, mitä minulla on sisäisesti solmussa, ulkoiset olosuhteet vaikuttavat myös. Ponnistelemiseen yllyttävät ärsykkeet ovat toki tarpeellisia, mutta niiden taakkaa lisäävä voimaa pitää vältellä. Siinä onkin tasapainoa saavutettavaksi.

Kiitos, että luet.

Photo by Pixabay on Pexels.com