Liikkeellelähdön vaikeus

Masennukseen kuuluu kaikenlaista hankalutta ja päätöksenteon hankaluus on yksi näkyvimmistä hankaluuksista. Tähän kökköyteen törmää aivan liian usein ja se saa monenmoisia ilmenemispiirteitä. Aloittaminen ja liikkeellelähdön ylivoimaiselta tuntuva möykky vaikeuttavat vaikka mitä tekemistä.

Siksi onkin kummallista ja perin outoa, että hankin itselleni näin talvilomaksi sellaista tekemistä, jossa pitää mennä julkisten kulkuneuvojen aikataulujen mukaan. Sellainen kulkemisen kehikko ei tunnetusti jousta lainkaan, joten tällöin aloittamisen ja liikkeellelähtemisen kohmelomaisuus korostuvat entisestään. On vain saatava itsensä liikkeelle ja tehtyä tarvittavat päätökset vaikka väkisin. On vain otettava riski, että jotakin unohtuu. Usein unohtuvat asiat eivät kaikeksi onneksi ole mitään äärimmäisen tärkeitä.

Monasti näitä vaikeuksia voi paikata vaikka sillä, että tietää perillä olevan esimerkiksi kauppoja, josta voi tarpeen tai hädän tullen vaikka ostaa puuttuvia asioita. Tai vielä suuremmassa hädässä voi aina miettiä, uskaltaako kysyä kanssaihmisiltä apua, jos tarvetta on. Nyt seuraavaksi tämä seikkailulomani ottaa sellaisen käänteen, jossa menen paikkaan, jossa ei ole mitään kauppaa yksinkertaisesti saatavillakaan, edes teoriassa ja kanssaihmisten määrä taitaa olla sangen rajattu.

Voisin sanoa, että ehkä haluan tämäntyyppiselle reissulle juuri sen takia, että joudun venymään ja kokeilemaan, pystynkö tällaiseen. Tiedän kumminkin, että mitään hengenhätää en joudu kokemaan ja ruokaa minulla lienee mukana aivan liikaa, joten sekään ei muodostu ongelmaksi. Vaatettakin otin mukaan vähintäänkin tarpeeksi. Siispä mitään kaameaa riskiä ei tässä ole kuitenkaan, joten voinen hyvillä mielin tai ainakin lähes levollisin mielin jatkaa kokeilua ilman massiivisia pelkoja. Siis ainakaan ilman rationaalisia pelkoja.

Kai koen sitten jotain näyttämisenhalua itselleni. Haluan näyttää vähintäänkin minulle, että vaikka menenkin hieman askeettisimpiin olosuhteisiin, selviän kyllä siitä. Selviän, vaikka vaikealta tämä tuntuu.

Realiteetit sen kertovat omassa pelkistyksessään: tällaista reissua ei vain voi tehdä, jos kaipaa kivaa mukavuutta ja hellää helppoutta. Tällaisia kokemuksia ei voi haalia kokematta haasteita. Toisaalta jos joutuu ponnistelemaan hieman tai paljonkin enemmän, palkintokin kiiltelee paljon komeammin.

Jo nyt, reissuni puolivälissä, voin todeta, että tämä kaikki on kannattanut korkoineen. Silti esimerkiksi tänään kun minun piti jättää hyvästit ensimmäiselle majoituspaikalleni ja siirtyä seuraavaan paikkaan, siirtymän kohtaaminen tuntui todella haastavalta. Onneksi välipakkaaminen on aina helpompaa, kun ei tarvitse päättää, mitä ottaa mukaan, vaan ihan kaikki pitää ottaa mukaan. Ja kun katselin ruokamäärääni, totesin, että voin jäädä vaikka viikoksi nalkkiin enkä vieläkään joutuisi järsimään kynsiäni.

Vaikeuksista huolimatta pystyssä päin alan tässä kohta etsiä ensi yön kortteeriani. On aika jatkaa seikkailua.

Kiitos, että luet.

Harjoittelua, jaksamisharjoittelua

Opintoihini kuuluu olennaisena osana ammatillinen harjoittelu ja 20-viikkoisen harjoittelumäärän ensimmäinen jakso, kahdeksan viikkoa, on alkamassa muutaman viikon päästä. Huomaan tuntevani yllättävääkin innokkuutta, vaikka huolien pilvet roikkuvat tietysti myös taivaalla.

Pitkällisen masennusjakson mukanaan tuoma kroonisen väsymyksen ja voimattomuuden tunteen paljous huolestuttaa luonnollisesti tässä tilanteessa kaikkein eniten. Opintoni olen tehnyt menneenä vuonna kolme päivää viikossa -tahtia, mutta harjoitteluni teen ihan kokopäiväisen työntekijän roolissa. Maanantaista perjantaihin kello 8-16 kuulostaa tietysti monelle arkipäiväiseltä, mutta minussa se herättää huolta jaksamisesta. Aion alkaa rasittaa itseäni vaiheittain enemmän: seuraavat viikot saan käydä opiskelemassa neljänä päivänä viikossa, joten siten pääsen vähän lähemmäksi sitä rytmiä, jota noudatan harjoittelussani. Ja onneksi hiihtoloma osuu keskelle harjoittelujaksoa, joten pääsen silloin ottamaan vähän vauhtia palautumisen ja rentoutumisen voimin.

Työtahti toimii toisena huolenaiheena. Olen opiskeluissani huomannut, että en ole porukassani suinkaan nopeimpien ihmisten joukossa. Osin olen lohduttanut itseäni sillä, että pyrinkin tekemisessäni mieluummin tinkimättömään laatuun kuin nopeuteen, mutta rehellisesti sanottuna tuo periaate ei selitä kaikkea nopeuseroa muihin. Masennuksen vuodet ovat vieneet räjähtävän dynaamisuuden mennessään. Ikä tekee varmaan tietysti oman osansa.

Jo pelkästään harjoittelupaikan hakeminen tuotti oman kamaluutensa. Olen aiemmin tässä kirjoitussarjassani kertonut työnhakuun liittyvien itsetunto-ongelmien painolastista ja sama problematiikka nousi tietysti esiin, kun harjoittelupaikan hakeminen tuli ajankohtaiseksi. Pelkäsin, että minua ei otettaisi todesta tai minua ei haluttaisi harjoitteluun. Kerrottakoon tässä vaiheessa, että harjoittelu on luonnollisesti, kuten alalla yleisesti, palkatonta ja muutenkin vastikkeetonta. Siten kynnys ottaa minut harjoitteluun luonnollisesti madaltuu. Silti en voinut oikein uskoa, että sain harjoittelupaikan sovittua ensimmäisellä puhelinsoitolla ja lyhyellä käynnillä tulevassa paikassani. Tämä valaa tietysti uskoa tulevaan laajemminkin.

Itsetunto-ongelmiin voi törmätä sitten kätevästi myös itse harjoittelun aikana. Epäröin oman ammatillisen osaamiseni kanssa ja pelkään, että osaamiseni puutteet tulevat harjoittelussa jotenkin kavalalla tavalla esiin. Opetuksen laatu oppilaitoksessamme ei ehkä ole sellaista, jota toivoisin, joten osa osaamiseni hämäristä kohdista johtuu varmastikin ihan siitä. Toisaalta väittäisin, että kaikenlaisessa ongelmanratkaisussa ja sinnikkyyden tarpeessa aiempi työurani sekä luonteenlaatuni voivat toimia vahvuuksina. Tämä spennaaminen liittynee tietysti myös siihen, että en ole koskaan ollut vastaavassa harjoittelussa vastaavanlaisessa yrityksessä. Epäröinnin takaa kurkkii onneksi suhteellisen usein luottamuksensekainen toivo: kyllä mä pärjään, koska olen lillunut paljon sakeammissakin sopissa.

Opiskellessa voi lymyillä lahjakkaasti mukavuusalueella, jos niin haluaa. Ja vaikka pidänkin vierailuista epämukavuusalueillani, koska siellä oppii kaikkein eniten, olen voinut näitä eri alueiden välisiä hyppelyitä säädellä aikalailla oman pääni mukaan. Olettaisin, että työelämässä ja ihan harjoittelussakin tällainen pomppuilu piilottelee määritellyn työtahdin takana.

Kaiken epäröinnin ohella tunnen myös suurta innokkuutta. Pääsen nyt näkemään aitiopaikalta, millaista tämän alan varsinainen työ on, miltä se tuntuu ja millaisia ihmisiä alalla toimii. Uskon myös siihen, että harjoittelupaikassa pääsen oppimaan asioita, joita oppilaitoksessamme ei olisi kuunaan pystynyt oppimaan.

Kiitos, että luet.

Varjoja ilman valoa

Rammsteinin uusimmalla albumilla Zeit löytyy nimikappale, joka on kyllä aivan mahtavan hieno kappale. Siinä mietitään ajan kulumista ja sen vaikutusta ihmiseen. Kappale alkaa väkevästi: Manches sollte, manches nicht, wir sehen, doch sind wir blid, wir werfen Schatten ohne Licht. Vapaasti haparoiden tämän voisi kääntää seuraavasti: Joidenkin pitäisi, joidenkin ei, näemme, vaikka olemme sokeita, ilman valoa luomme varjoja. Kappale jatkuu yhtä hienosti, mutta minä jään tuon varjojen luomisen kohdalla miettimään tarkemmin.

Puhuuko Rammstein kenties masennuksesta? Ehkei tarkoituksella, mutta sitten toisaalta masennuksen ytimestä löytyy taipumus luoda varjoja ilman valoa. Minulle tuo fraasi toimii sangen tiiviinä luonnehdintana masennuksen viheliäisestä toimintalogiikasta. Tarkoitan sitä, että masentunut pystyy jostain kumman syystä luomaan synkkyytä, pelkoa, ja epätoivoa sinnekin, missä se ei tunnu kovin ilmeiseltä. Varjoja syntyy ilman sitä perinteisesti käsitettyä vastavoimaa tai syntymävoimaa, valoa tai toivoa tai turvallisuutta.

Tällainen taipumus nähdä pimeää siellä, missä sitä ei näyttäisi olevan, on yksi sellainen masennuksen ilmenemispiirre, jota on vähän hankalaa selittää ei-masentuneelle. Sellainen näkemysvinouma ei tottele tyypillistä logiikkaa eikä kumartele järkeilyllekään. Pinnallisesti tätä tunnevyyhtiä voisi kuvailla pessimismiksi, mutta se on kyllä paljon pahempaa kuin peruspessimismi. Se tunnevyyhti vie toivon, se syö sisältä yrittämisen halun, se pimentää tulevaisuuden.

Aina välillä tuo taipumus onneksi laantuu, se saattaa hävitä kokonaankin. Voi olla, että hetken aikaa masentuneesta voi tuntua normaalilta tai tyypilliseltä, mutta jokin tekijä saattaa syöstä takaisin tuohon varjojenluontitilaan. Väsymys, huonot kokemukset, tunne- tai ajatusjumit tai sen sellaiset antavat kasvupohjaa tuolle tilalle. Niitä oppii kenties vuosien varrella tunnistamaan itsessään ja siten masentunut saattaa saada otetta taipumukselleen ja parhaimmillaan ehkä saa sen vaimennettua jopa kokonaan, ainakin ajoittain.

On pakko jatkaa Zeit-biisin sanoja:

Wir sterben weiter bis wir leben. Sterben lebend in den Tod. Me kuolemme aina vaan kunnes elämme. Kuolemme elävänä kohti kuolemaa. Dem Ende treiben wir entgegen. Keine Rast, nur vorwärtsstreben. Am Ufer winkt Unendlichkeit. Gefangen so im Fluss der Zeit. Olemme törmäämässä loppuumme. Ei lepoa, vain raahautumista eteenpäin. Rannalla viittilöi iättömyys. Niin vangittuna ajan virtaan.

Jos tämä ei kerro masennuksesta, se kertoo ainakin omasta elämästäni. Kuolleena elämisestä olen saanut omaa kokoani suuremman annoksen. Eteenpäin raahautuminen on käynyt tyhjässä merkityksettömyydessään aivan liian tutuksi. Kaiken kukkuraksi, minä olen tainnut pukeutua ajan vankilan vankipukuun jo vuosien, vuosien ajan. Aina välillä viikatemieskin viittilöi munulle, mutta kaikeksi onneksi olemme toistaiseksi käyneet eri polkuja.

Tämän kerrottuani et ehkä ihmettele, että aika usein tämän kappaleen kuullessani joudun pyyhkimään kyyneleitä silmäkulmastani. Näin kävi viimeksi tänään. Ehkä päin vastoin kuin mitä saattaisi kuvitella, ne ovat kaikesta huolimatta lohdun kyyneleitä. Alkavaa toivon värähtelyä.

Kiitos, että luet.

Yllätyskeikkaa ei kerkeä jännittämään

Sain pari viikkoa sitten yllättäen kutsun stand up -keikalle. Aikaa kutsusta lavalle kiipeämiseen jäi vain muutama tunti, mutta siitä huolimatta päätin vastata haasteeseen. Huomaan, että jos julkisuudestakin tuttu koomikko pyytää minua esiintymään, en vain voinut kieltäytyä sen takia, että valmistumisaikaa jäi noin vähän.

Minulle tuollainen spontaani esiintyminen on täydellinen kauhistus. En yleensä käytä runsasta valmistautumisaikaa mitenkään aktiiviseen valmistautumiseen, mutta esiitymistä edeltävinä päivinä ja etenkin esiitymispäivänä keikka majailee mielessäni aktiivisesti ja siten valmistaa minua keikalle. Siksi koen, että jos haluan antaa parhaani lavalla, on hyvä saada niin paljon valmistautumisaikaa kuin mahdollista.

Valmistautumisajan vastavoimana häärii jännitys. Mitä enemmän keikkaa ehtii pohtimaan etukäteen, sen enemmän myös jännitys saa pontta. Tiettyyn rajaan asti jännitys toimii hyvän esiintymisen perustana, mutta liiallinen jännitys tosin nakertaa jo kykyä rentoutua lavalla. Siksi suhtaudun jännittämiseen kaksijakoisesti.

Tuona esiintymispäivänä en muutenkaan lyhyen valmistautumisajan puitteissa ehtinyt paljonkaan miettimään koko keikkaa, koska olin lupautunut auttamaan nuorempaa poikaani hänen remppapuuhissaan. Joten valmistautuminen esiintymiseen jäi pitkälti bussissa istumisen varaan, kun matkasin kohti keikkaa. Onneksi vielä on suotavaa käyttää maskia julkisissa kulkuvälineissä, joten pystyin muitta mutkitta puhumaan keikkani ääneti, vaikka istuinkin ihmisten ilmoilla. Perinteisesti kai suutaan taajaan availevaan ihmiseen suhtaudutaan kummallisuutena. Sellainen tietysti olenkin, maskin kanssa tai ilman.

Toki on sanottava, että olin siinä kohtaa juuri suhteellisen intensiivisen keikkaputken pauloissa. Tuo fakta tietysti helpotti valmistautumista paljonkin, kun rutiinia oli päässyt jo muodostumaan. Perustelin itselleni myös, että vaikka sitten vähän mokaisin, niin voin laittaa sen lyhyen valmistautumisen piikkiin. Siispä tavallaan löysin tietyn rentouden jo ihan järkeilemällä.

Tästä kaikesta syntyi sitten yllättävän hyvä keikka. Löysin esiintymiseeni sopivan rytmin, yleisöä oli pilvin pimein ja juttuni upposivat porukkaan kuin hitsauspilli metalliin. Kipinöitä lenteli, sellaisia hyviä kipinöitä.

Ei siis kannata näköjään tässäkään suhteessa vain jäädä möllöttämään omiin luutuneisiin käsityksiin omasta tavata tehdä asioita. Olen todella iloinen tästä kokemuksesta ja kutsusta yllätyskeikalle. Siitä kehkeytyi uljas kokemus.

Kiitos, että luet.

Maailmamme on terveiden maailma

Tämä otsikko syntyi jo puoli vuotta sitten, mutta olen suoraan sanottuna karttanut koko aiheen käsittelemistä sen takia, että tämä lienee yksi inhottavista piirteistä elämässäni juuri nyt. Kuten siis myös puoli vuotta sitten.

Kun elää suhteellisen normaalia elämää, saa tasaista tuloa jostakin, hoitaa asiansa aikalailla ajallaan ja hallitusti, ei ehkä havaitse sitä ikävää tosiseikkaa, että millaisia taakkoja ihan arkipäiväisissä asioissa piilee niille, jotka eivät kuulu normaalijakauman keskellä tarpoviin ihmisiin. Kuten otsikko julistaa, tämä maailma on rakennettu normaalien, normaalia elämää ja (vähintään) normaalin kyvykkyyden ihmisille. Jos siitä normaalista joutuu jostain syystä erilleen, ei hyvä heilu.

Kuten vaikka laskujen maksaminen. Jo pelkästään niiden maksaminen ajallaan voi osoittautua jollekin kovin suureksi asiaksi. Minullakin oli aikoinani hankaluuksia muistaa maksaa laskuja ajallaan, kun vielä oli rahaa. Nyt kun ei ole pankkisaldon painolastia, ei tietysti oikein tästä teemasta tule sen kummempaa lisätaakkaa. Sitten tietysti, jos joutuu painimaan rajallisten rahallisten resurssien ristipaineessa, asioiden hoitaminen hankaloituu. Joutuu miettimään, missä järjestyksessä laskujaan makselee, jos edes pystyy maksamaan. Joutuu miettimään kenties, onko pahempi paha se, että matkustaa rahapulan takia bussilla pummilla ja jää ehkä kiinni, vai jääkö puhelinlasku maksamatta, jolloin joutuu kokonaan tiedon valtatien ulottumattomiin. Pahoja vaihtoehtoja alkaa yhtäkkiä kertyä enemmän kuin sietokykyä.

Yleensä tällaiset ihmiset joutuvat kamppailemaan ties minkälaisten virastojen, viranomaisten ja muiden vastaavien instituutioiden kanssa. Kelalla on omat, esimerkiksi välillä hyvinkin tiukat ajalliset rajat hakea tiettyjä etuuksia ja jos nuo rajat ylittyvät, armoa ei anneta. Paradoksaalista on vain se, että näitä etuuksia tarjotaan ihmisille, jotka tarvitsevat apua ehkä juuri niihin ongelmiin, jotka aiheuttavat vaikeutta hakea apua tai tukea ajoissa. Hyvinvointiyhteiskunnan valuviat näkyvät esimerkiksi tällä tavalla.

Sitten jos pääsee johonkin apuputkeen, voi tulla eteen inhottavia lisähaasteita. Esimerkiksi Kelan tukemassa kuntoutusterapiaan on määrätty omavastuu, jonka kuntoutettava joutuu maksamaan itse. Tämä voi olla muutama kymppi per kerta, eli kuukaudessa tästä voi kertyä yli satanen omaa maksettavaa. Tämä sitten pitää kaivaa jostain, tai sitten siihenkin voi hakea tukea, mistäpä muualta kuin Kelasta, mutta eri putkesta.

Lisäksi sitä törmää ihan arjessa kaikenlaisiin haasteisiin, johon normaalilla energiamäärällä varustettu ihminen tarttuu tuossa tuokiossa ja joka on hoidettu pois päiväjärjestyksestä suit sait sukkelaan. Tuollainen normaalienergiainen ihminen ei ehkä ymmärräkään, miten paljon joskus tällaisiinkin peruspuuhiin menee joltain toiselta aikaa ja vaivaa. Ei sitä ymmärrä tällainen minun kaltainen ihminenkään välillä. Tai sitten sitä ajan ja vaivan holtitonta tarvetta ei edes häpeän tai muun syyn takia haluakaan myöntää.

Joten terveisiä täältä normaalijakauman äärilaidalta, jossa elämänsä keinulaudalla keikkuva ihmisraakile haluaisi välillä vain tuntea hyvin ansaittua keveyttä.

Kiitos, että luet.

Turhan päissäni

Olen turhan päissäni

Rakastaakseni sinua

Kuten jumalat sen tarkoittivat

Kun ilta taipuu yöksi

Ja seinien staattiset perkeleet

Heräävät eloon

En osaa lausua nimeäsi

Koska en tiedä sitä

Muistan vain silmiesi valkeuden

Ja sanojesi synkkyyden

Sanoit:

Jos haluaa täyden kontrollin,

On irroitettava ote ruorista

Purjeiden lepatus

Ennakoi vapautta

Repeämät vahvistavat kokonaisuuden

Myrskyn tullen olemme valmiina

Koska kaaoksen keskellä

Rikkinäisimmät ovat ehjimpiä

Lusikkaan laittautuessamme

Mietin:

Ei mitään järkeä

Ei mitään mieltä

Ja silti kaikki

On tässä

Ja on nyt

Jumalat siunaavat sen

Jota meillä ei vielä ole

Jonka keskellä me loppumme kohtaamme

Josta jumalattomat etsivät epätoivoisesti juotavaansa

Janomme ei sammu juomalla

Vaan nauttimalla

Komiikkakammo kolahti

Ensi viikon lauantaina pitäisi taas kerran kavuta komiikkaklubin lavalle hauskuuttamaan yleisöä. Edellisestä kerrasta on kulunut aikaa jo tolkuttoman kauan. Piti oikein erikseen tarkistaa kalenterista, ja toden totta, viimeksi olen ollut mikrofonin ääressä aikalailla tasan neljä kuukautta sitten. Mille tahansa tekemiselle tuollainen tauko on todella pitkä, saati sitten niinkin vaativalle touhulle kuin stand up -komiikka on.

Alan miettiä keikkaani kuin vasta-alkaja. Alkaa jännittää, perhoset heräävät vatsassani, syke alkaa lähestyä juoksusykettä ja niin edelleen. Mietin, että miksi ihmeessä edes teen tätä hommaa, miksi altistan itseni kaikkein kovimpaan mankeliin, jota nyt tähän hätään keksin. Toimivatko juttuni, ovatko ne tilanteeseen ja iltaan sopivia? Ymmärtääkö yleisö minua, pitävätkö he minua hauskana?

Minun komiikan tekemiseeni liittyy vahvasti rutiinit, mutta eivät sellaiset itse päätetyt rutiinit, vaan kuin itsestään muodostuneet rutiintit. Jännittäminen kuuluu niihin, samoin se, että kyseenalaistan koko tekemisen. Kyseenalaistan motiivini ja kykyni, kyseenalaistan koko homman. Mietin, että voisinko vielä perua, mutta siihen etiikkani ei anna periksi ja myönnän, että kun olen itse keikkaa itselleni halunnut, niin se on nyt vaan vedettävä läpi. Sellainen turtuneen katatoninen tilakin kuuluu rutiineihin, kun yritän keikkaa edeltävinä päivinä miettiä juttujani kasaan. Aina tähän mennessä olenkin saanut ne hoidettua, mutta tuo tietty turtuneisuus kuulu asiaan ja prosessiin.

Sitten muistan ne positiiviset puolet, ne asiat, jotka laittavat minut tekemään tätä hommaa. Se maaginen hetki, jolloin astuu yleisön eteen ja oikein fyysisesti tuntee sen, miten yleisö miettii, että kuka tuo tyyppi on ja mitäköhän hän aikoo meille kertoa. He miettivät taajaan, että voiko ja kannattaako minun jutuilleni nauraa. Sen lisäksi useimmista yleisöistä paistaa tietty hyvyys; koomikon toivotaan onnistuvan. Siinä on jotain ainutlaatuista myös. Sitä on vaikeaa edes kuvailla, sitä tunnetta, joka tulee vuorovaikutuksesta yleisön kanssa.

Huomaan, miten hyvä fiilis alkaa virrata, kun olen kirjoittanut tähän tunnelmiani. Ehkä sitten kirjoittamalla tässä tästä asiasta teille poikkean niistä ikävistä rutiineistani. Vapautan energiaa siihen tärkeimpään: keikan valmisteluun. Liika kyseenalaistaminen on typerää, varsinkin omien kykyjen kyseenalaistaminen. Täytyy kuitenkin muistaa vahva luonnonlaki: jos en usko itseeni, ei yleisökään usko.

Tervetuloa Tampereelle ensi lauantaina!

Kiitos, että luet.

Epäonnistuminen masentaa

Arkijärjellä ajateltuna sellainen tosiasia ei päässe (ei, tuossa ei muuten ollut kirjoitusvirhettä) yllättämään, että kaikenlainen epäonnistuminen ruokkii masennuksen roihua. Ihan tavallinenkin ihminen tietysti saattaa ottaa omista epäonnistumisista siipeensä, joskus ihan kunnollakin, mutta toipuminen pettymyksestä itseen on kai se tekijä, joka erottaa masentuneen muista. Me masentuneet näet saatamme jäädä märehtimään epäonnistumistamme tarpeettoman kauaksi aikaa ja lisäksi, ainakin minulla, olotilaa synkentävät kaikenkarvaiset tilan jatkojalosteet.

Minulle on tyypillistä miettiä kaikenlaisia, mielellään tietysti mahdollisimman synkeitä skenaariota siitä, mitä epäonnistumiseni saattaa aiheuttaa. Ollessani masennuskuoppani pohjalla jo valmiiksi nämä skenaariot saattavat paisua aivan mahdottoman suuriksi. Ikään kuin minun epäonnistumiseni olisi se perhosen siiven ensimmäinen heilautus, joka johtaisi lopulta varmaankin maailman lopulliseen tuhoon. Tässä piilee taas sellainen jännittävä piirre omassa tavassani ajatella ja tuntea, nimittäin osaan kyllä tällaisissakin tilanteissa järkeillä itselleni, että omat mokani eivät todellakaan ole johtamassa maailmanloppuun, mutta silti se ahdistava tunne, joka minulle joskus epäonnistumisten yhteydessä pesiytyy, ei salli järjen aivan kokonaan vaimentaa ahdistuksen tunnetta. Näissä tilanteissa katselen itseäni ikään kuin ulkopuolelta, aivan kuin en saisi itseeni intellektuaalista otetta. Tietysti tilanne pitkälti onkin juuri noin, kun tunteeni istuvat valtaistuimella.

Tietenkin tuollaiset kammottavat skenaariot aiheuttavat massiivista häpeää, joka onkin yksi ilkeimmistä seurauksista epäonnistumisissani. Häpeän enpäonnistumistani, piilottelen sen takia omaa mokaani, sitten ehkä epäonnistun vielä sen alkuperäisen epäonnistumisen piilottelemisessa, joten epäonnistuminen ikään kuin tuplaantuu. Siihen lisätään vielä häpeän ja ahdistuksen tunne, niin soppa alkaa olla sangen huolellisesti keitetty ja tulisesti maustettu.

Näistä johtuu kovin luontevasti ja sangen välittömästi se, että alan pelätä epäonnistumista. Joskus se epäonnistumisen pelko äityy niin pahaksi, että se estää tekemistä. Siis sitä varsinaista tekemistä, jossa saattaisin epäonnistua, mutta pahimmillaan jopa kaikenlaista tekemistä, jossa ehkä sitten teoriassa saattaiaisin myöskin epäonnistua. Tämä aiheuttaa ikävän pelon ja ahdistuksen turruttaman olotilan, jossa jään mieluummin peiton alle kuin yritän tehdä yhtään mitään. Nyt puhumme siis yhdestä masennuksen oireilun ydinasiasta. Eikä välttämättä pelkästään minun ydinasiastani.

Epäonnistuminen johtaa häpeään ja se taasen johtaa hylätyksi tulemisen pelkoon. Minulla kun on sen verran miellyttämiseen pohjautuva ja miellyttämisestä intoa saava ego, niin hylätyksi tulemisen pelko on minulla varsin voimakas. Se todellakin taas kerran antaa pontta epäonnistumisen aiheuttamalle matalalle tunnelmalle ja saa taas kerran sekä epäonnistumisen pelon ja siten tietysti hylätyksi tulemisen pelon valtaamaan alaa.

Epäonnistumisesta kaarretaan siis häpeän kautta hylätyksi tulemisen pelkoon. Kaamean kuuloinen asiainkulku, joka varmaankin ei-masentuneelle on paljon typistetympi, jos sitä kulkua edes lainkaan on. Jos jotain lohtua haluaisin tässä ja nyt hakea, niin kenties tämän kirjoittaminen on avannut asiaa itselleni tavalla, jota en ehkä ole aikaisemmin ajatellut. Toivon, että tästä kirjoituksesta on sinullekin hyötyä.

Kiitos, että luet.

Matalien odotusten kirous

Olen kertonut muutamaankin otteeseen tarinastani sen suhteellisen surullisen piirteen, että olen onnistunut telomaan itseltäni tekemisen meiningin ja tulosten saavuttamisen ilon sillä, että olen asettanut tavoitteeni kroonisesti aivan liian ylös. Ja kun olen tuon virheen tehnyt, siitä on seurannut automaattisesti se, että koin alinomaista, jatkuvaa sekä kroonista tyytymättömyyttä itseeni, samoin kuin kammottavaa riittämättömyyden tunnetta.

Sitten löysin jonkin sortin armon itseäni kohtaan. Päätin madaltaa aivan ylivomaiseksi paisuneita odotuksia itsestäni ja jopa onnistuin siinä paikoin. En tietenkään aina, mutta voittopuolisesti voi sanoa, että sain tuota elämääni piinaavaa noidankehää selkeästi pienemmäksi.

Tästä sitten onkin seurannut se, että olen alkanut miettiä, että vaadinko sittenkin itseltäni nykyään jopa liian vähän? Sallinko itselleni liikaa sitä, että käytän masennustani syynä siihen, etten saa useinkaan kovinkaan paljon aikaiseksi? Minun päiväni ohjelmassa voi olla esimerkiksi se, että käyn ruokakaupassa, yritän päättää siellä, että mitä söisimme kenties sinä päivänä ruokaa. Ostaisin tarvittavat tuotteet, palaisin kotiin ja tekisin sen ruoan. Hieman häpeillen joudun myöntämään, että tämä voi joskus olla päiväni pähkinänkuoressa. Josku jopa käy niin, että kykenen ostamaan vain eineksiä loppuperheen lämmitettäväksi.

Ajatus ei jätä minua rauhaan. Tietenkin minä olen aivan liian subjektiivinen arvioimaan omaa potentiaaliani, mutta toisaalta miellän kyllä sangen useasti, että voisin aivan hyvin kyetä kyllä enempäänkin. Sitten toisaalta löydän itseni varsin usein miettimästä että miten olen joskus jaksanut käydä töissä ja sen lisäksi hoidin ainakin oman osani perheen ruokahuollosta, harrastuksiin rahtaamisista ja muista arjen kirouksista. Tätä pallottelua jatkuu kuin tennisottelussa. En ehkä pääse tässä mihinkään lopputulokseen, mutta onko se edes tarpeen?

Vaaraakin tästä tilanteesta voi toki löytää. Jos jätän itseni liiaksi rauhaan, en tee ollenkaan haastavia suunnitelmia, niin voi olla, että jään ehkä pysyvästi sellaiseen alhaisten vaatimusten tilaan, josta en enää pääse pois, vaikka haluaisin. Pelkään, että tyhmennän tai tylsistytän itseäni niin paljon, ettei sieltä ole enää paluuta.

Tyhmentymisen pelossani tein viime yönä Mensan nettitestin. Tulos ei jättänyt onneksi sijaa huolestumiselle. Teräni löytyy kyllä tarvittaessa. Hymyilen itselleni, koska tällaisen pohtiminen voi tuntua myös pöhköltä. Niinhän se onkin, äly ei katoa minnekään.

Miellän tilanteeni niin, että nyt täytyy vain elää tätä vaihetta. Tältä elämäni ja masennukseni juuri tänään näyttävät. Se seuraava vaihe tulee sitten joskus. Jopa ehkä pikemmin kuin uskonkaan.

Kiitos, että luet.

Paheellinen pelottomuus

Vaikka masentunut kokee paljon pelkotiloja ja ahdistusta, niin paradoksaalisesti kyllä myös tiettyä pelottomuutta.

Huomasin pari päivää sitten, kun lähdin lenkille aika kovaan pakkaseen, eli 15 asteen pakkaseen, että suhtauduin sen sään tuottamiin riskeihin yliolkaisesti. Kunnon puolesta toki tiedän, että pystyn sen suunnitellun 10 kilometriä juoksemaan. Silti aina voi tulla jotain odottamatonta eteen, saatan liukastua ja taittaa koipeni tai joku pienessä maistissa autoansa ajeleva tai muuten liukkaudessa suhaileva autoilija saattaisi törmätä minuun. Tai sitten saatan saada vaikka yllättäen migreenikohtauksen, joka aina silloin tällöin vaanii minuakin. Tuollainen pakkanen varmistaa sen tosiasian, että jos jotain tapahtuu, aikaa reagointiin ei ole tarjolla yhtään liikaa. En vain jaksanut sillä kertaa välittää noista riskeistä, koska ainakin kohtaisin riskin realisoitumisen silloin, kun olen puuhaamassa minulle jotain todella mieluista.

Jäin oikein miettimään tuota pelottomuuden puuskaani. Se hieman jopa yllätti minut, kun yleensä olen sangen varovainen ja riskitietoinen. Yleensä, jos lähden mökiltäni lenkille, otan usein mukaan taskulampun ja taittoveitsen, jos vaikka niille tulisi hätäkäyttöä matkan varrella. Huolehdin aina siitä, että olen syönyt ja juonut sopivasti lenkkiä varten ja niin edelleen. Vaatetusta on juuri sopivasti ja se on olosuhteisiin nähden tarpeeksi näkyvää. Nyt en jaksanut välittää kaikista riskeistä, vaikka olin mökilläni kahden poikani kanssa, eikä hän voi ajaa autoakaan hakeakseen minut jostain puskasta puolikuntoisena pois.

Pelottomuus voi olla myös osa masennusta, siis sitä, että ei jaksa välittää riskeistä. Joskus on tietysti hyvä, että ei tee itselleen liian kovia suojamuureja tai toimintaa haittaavia esteitä, mutta sitten voi olla, että tuollaiseen pelottomuuteen voi lopulta jopa menettää henkensä. On paradoksaalista, että joku asia voi olla sekä hyvä että huono samaan aikaan.

Olen joskus miettinyt, että tällainen pelottomuus voi olla sinällään jo jollekulle masentuneelle välillinen kuolinsyykin. Ei jaksa miettiä syömistään vaan syö mitä syö, juo alkoholia tai käyttää muita päihteitä vaikka tietää niiden riskit. Suhtautuu välinpitämättömästi vaikkapa turvavyön käyttämiseen juuri ratkaisevalla hetkellä. Tai sitten vain ajautuu tilanteisiin, joihin ei ajautuisi, jos ajattelisi asioita huolellisemmin.

Yleensä olen todella perusvarma tyyppi. Jos lähden vaikka yksin seikkailemaan tunturiin, niin mulla on muutamakin gps-laite mukana ja puhelin ja siihen vielä virtapankki. Enemmän vaatteita kuin tarvitsen ja ruokaa myös siten, että pystyn olemaan tarvittaessa vaikka tupla-ajan reissussa ilman, että joudun näkemään nälkää tai kärsimään sanottavammin janosta. Tämän teen osin siksi, että en kehtaisi soittaa apua, kun en itse pärjää. Se olisi ihan kamalan noloa. Vaikka kuulostaa sangen koomiselta, tuo on minulle yksi tärkeä syy olla huolellinen. Pärjätä täytyy ja apua haetaan vasta kun mitään muuta ei ole tehtävissä.

Masennuksen syvien hetkien synnyttämä huolettomuus tai pelottomuus saa minussa aikaan suoraan sanottuna tietynlaista pelkoakin. Ajattelen, että jos masennuksen tai sen aikaansaaman väsymyksen seurauksena teen yhden huonon valinnan tai sarjan sellaisia, saatan päätyä jopa puupalttooseen sen seurauksena. Se ei ajatuksena ole kovin riemukas. Vaikka jos niin kävisi, niin todennäköisesti tekisin juuri sillä hetkellä jotain itselleni todella mielekästä. Mutta kun näin perheenisänä en ole vastuussa aina pelkästään itsestäni, niin sen takia tämä pelko tuntuu sangen pisteliäältä. Ja pistelemistä voi tapahtua onneksi juuri niin paljon, ettei riski ikinä toteudu. Toivottavasti.

Kiitos, että luet.

Peloista pontta masennukselle

Kävin juuri äsken psykiatrilla. Vaikka minulla oli ihan käytännön asioitakin hoidettavana hänen kanssaan, sain onneksi keskustella hetken ihan omasta olostani ja pinnalla pulputtavista huolistani.

Hän teki erittäin terävän huomion, joka minulta on tainnut jäädä tekemättä, vaikka olenkin kovasti yrittänyt analysoida omaaa olemistani ja kuntoani sekä niihin vaikuttavia seikkoja.

Psykiatrin huomion mukaan minä kannan mukanani tällä hetkellä aika paljon pelkoja, jotka määrittävät tekemistäni ja olotilaani. Hätkähdin, kun hän teki tuon huomautuksen ja juuri siksi, että huomautus on todella perusteltu. Mietin työnhakuni takkuisuutta torjutuksi tulemisen pelon kautta. Parisuhteeni tulevaisuutta tai eroamista mietin epäonnistumisen ja sen julkitulemisen pelon kautta. Lääkityksen aloittamista mietin sivuoireiden pelon näkökulmasta.

Olen niin pelkojeni peittämä, että se haittaa melkoisesti objektiivista suhtautumista elämään ja olotilaani. Pelot ruokkivat ja antavat pontta masennukselleni ja tuostahan kehittyy ajan myötä sangen viheliäs kierre, ellei sitä saa katkaistua. Minulla vain on tällä hetkellä liikaa päätöksiä odottamassa päätöksiään, tekemistä odottamassa tekemistä ja niistä on vain nyt muodostunut lähinnä sellainen pelkojen peite, joka itse asiassa estää päätöksiä ja tekemistä.

No mitä nyt? Mitä tehdä, jotta saisin nuo pelot taltutettua ja käytyä toimeen? En todellakaan tiedä. Onneksi psykiatrillani oli joitain hyviä vinkkejä ja koitan niitä panna toimeen. Minun etuani vastaan vain toimii se tosiseikka, että en ole niin syvästi masentunut, että toimintakykyni olisi kokonaan poissa. Siksi julkisen terveydenhuollon palvelut taitavat olla itselleni aikalailla etäisissä mahdollisuusksissa. Taas kerran keskusteltiin lääkkeistä ja lupasin niitä taas kerran harkita. Ehkä jotain kevyttä julkisin varoin maksettua terapiaa saatan saada, joten sen mahdollisuutta tässä odotan innolla.

Pelot voi saada tietenkin hallintaan kohtaamalla ne. Minulla vaan nuo pelot liittyvät sen verran isoihin asioihin, että niiden kohtaaminen ei ole mitenkään yksinkertainen juttu tai edes ilmoitusasia. Jos pelot liittyvät elämän peruspilareihin, niiden kohtaaminen varsin harvinaista. Tässä ei ole kyse siitä, että otan hämähäkin käteeni ja araknofobia kaikkoaisi sillä.

Jean Paul Richter on sanonut, että ”pelokas kauhistuu ennen vaaraa, pelkuri vaaran hetkellä, rohkea vaaran mentyä ohi.” Tuolla määrittelyllä minä olen siis pelokas. Asia ei nyt vaan ole niin simppeli.

Kiitos, että luet

Photo by MART PRODUCTION on Pexels.com