Vastaamo-nytkähdys

Täytyy kyllä myöntää, että yllätyin pari päivää sitten uutisiin päässeestä tiedosta, jonka mukaan Vastaamon tietovuodon mahdollinen tekijä on saatu selvitettyä. Tietoverkkomaailmassa tehdyt rikokset kun pääsevät muita rikoksia nihkeämmin selvitettyjen rikosten pinoon. Eikä tässäkään täyttä varmuutta ole vielä tarjolla, ennen kuin tuomioistuin on tehnyt tehtävänsä.

Kerroin taannoin omasta kapeasta uhrisiivustani tässä kaameassa ja yksinkertaisesti raukkamaisessa rikoksessa, enkä voi siis sanoa kärsineeni varsinkaan vuotaneiden sairaskertomusten takia tästä rikoksesta paljoakaan. Mutta voin kuvitella, että kohtalotovereillani on ollut kivuliampaa kamppailua vuotaneiden tietojen takia. Ja sellaista synkkää seikkaa ei sovi unohtaa, että onhan joku voinut ajautua siihen rankimpaan ratkaisuun tämän tietovuodon takia. Siksi rikos onkin äärimmäisen tuomittava, niin tuomittava. Tekijän käsissä on paljon verta.

Sinänsä tekijän löytyminen ja toivottavasti tuomiolle tuominen ja tuomituksi saaminen ei varsinaisesti kylläkään muuta mitään: rikos on jo tehty, tiedot on jo vuodettu, eikä siten tekoa voi yksinkertaisesti enää saada tekemättömäksi. Silti uhrien ja tietysti mahdollisesti tulevien rikoksien uhrien oikeuden kannalta tämä on erittäin tärkeä tapahtuma. Varsinkin tämän rikoksen kohdalla, jossa on raukkamaisesti vuodettu erittäin intiimejä tietoja, on tärkeää oikeusjärjestelmän osoittaa tällaista tekoa edes harkitseville, että rikos ei vain kannata. Ei kannata yrittää ryhtyä tekoihin, josta voi hyvin jäädä kiinni.

Epäillyn tekijän julkisuudessa esittämät ensimmäiset kommentit asiaan ovat olleet kelvottomia, mikä ei tietysti varsinaisesti hätkähdytä tai yllätä yhtään. Hän toki kieltää tekonsa ja sehän on tietysti sallittuakin, mutta edelleen, ajatellen rikoksen vakavuutta, viestintä tästä asiasta kannattaisi tehdä harkiten. Hän on saanut jo harteilleen 32000 uhrin ja heidän lukuisten läheistensä vihat, joten kovinkaan paljoa omaa kuoppaa ei kannattaisi kaivaa lisää.

Uhriluku, tuo yllä mainittu 32000 on jo niin merkittävä, että tämä rikos koskettaa todella monta ihmistä. Kaikki liikehdintä, joka tämän rikoksen ympärillä, on massiivista, jopa käsittämätöntä. Jos kaikki uhrit koottaisiin esimerkiksi yhteen paikkaan, tuo tumma joukko täyttäisi kevyesti esimerkiksi Olympiastadionin katsomon. Siinäpä sitä olisikin aikamoinen stadionkeikka.

Toivottavasti tuomioistuin tekee työnsä hyvin ja ehkä jonkinasteinen lopputulema tässä tapauksessa saataisiin. Se on tärkeää oikeuden kannalta, mutta erityisesti uhrien kannalta. He -tai no siis me- kaipaavat jo rauhaa tästä tapauksesta.

Kiitos, että luet.

Menneisyyden vankina

Minun masennuksessani menneisyyden painolasti tuntuu ottavan isoa roolia aivan liian usein. Siis että on olemassa asioita, joita on tapahtunut menneisyydessä tai joita olen itse tehnyt historiassani, jotka sitten pahentavat omalla tavallaan masennustani. Käsittääkseni en ole aivan yksin tämän ongelman kanssa.

Kaikki mokaavat aina silloin tällöin, jotkut tietysti enemmän kuin toiset, mutta väittäisin, että eivät masentuneet noin ylipäänsä edusta mitään varsinaista mokien määreliittiä. Meille masentuneille tuntuu olevan välillä erittäin vaikeaa päästä yli mokistamme tai unohtaa ne. Ainakin minä annan kovin vaikeasti itselleni anteeksi tekemiäni tekoja. Jos ne ovat olleet huonoja tekoja, niin ne jäävät lähes ikuisesti puhaltamaan häpeän roihuun elämää. Tai ne vaan saattavat tuntua huonoilta teoilta, mutta lopputulokseksi saadaan sama reaktio. Armo itseään kohtaa tuntuu olevan sellainen ilmiö, jota masentuneen on kovin vaikeaa harjoittaa.

Sitten on tietenkin vielä sellaisia asioita, joita emme ole itse tehneet, vaan joissa olemme olleet teon kohteena. Sellaisetkin kokemukset saattavat ruokkia suoraan tai epäsuorasti masennusta. Vaikka nämä kokemukset tuntuisivat jopa epäreiluilta tai suoranaisesti vääriltä, ei niiden tehno masennuksen lisäämisessä välttämättä siltikään vähene.

Paljon vakavampia teemoja ovat tietysti kaikenlaiset postraumaattiset stressireaktiot, joiden tiedetään hyvinkin ruokkivan ja tietysti ihan aiheuttavankin masennusta. Pitkään ajattelin, että tämä ilmiö ei koske minua, mutta terapiaprosessissani tuli esiin viitteitä siitä, että minäkin olen ehkä kokenut tiettyjä tapahtumia sekä työ- että yksityiselämässäni hyvinkin traumaattisina. Tästä voisi päätellä, että en ole ihan kunnolla päässyt koluamaan tätä näkökulmaa historiassani. Sen aika koittanee joskus myöhemmin. Pintaraapaisuja olen tietysti päässyt jo tekemään, mutta varsinainen työ odottaa vielä tekemistä.

Kaikenlaiset, ehkä sinällään hyvää tarkoittavat ”get over it” tai ”mitä sitten, ei sillä ole väliä” -tyyppiset hokemat saattavat jopa pahentaa tilannetta. Kaiken mun ikävän lisäksi saa vielä sellaisen tunteen, että ei vaan pääse yksinkertaisesti asoiden yli omaa heikkouttaan tai kykenemättömyyttään. Siitähän se riemu sitten varsinaiseesti lopullisesti repeää ja noidankehä ottaa kierroksia. Noita tokaisuja saa toki tokaista, mutta mielellään hyvin ajoitettuna ja annosteltuna. Ihan terveillekin.

Pidän jonkinlaisena elämän ohjenuorana sitä, että menneistä pitää oppia eikä vain unohtaa. Jos löydät varsin nopeasti hyvinkin ison ristiriidan yllä kirjoitetun ja äskeisen virkkeen välillä, onnittelen, olet oikeassa. Ristiriitaa on kosolti. Uskoisin, että kaltaiselleni masentuneelle unohtamisen ja menneestä oppimisen välisen tasapainon löytäminen tuntuu työläältä, työläämmältä kuin terveellä. Mutta se on mahdollista löytää ja pitääkin yrittää löytää. Nimittäin virheiden toistaminenkin voi salakavalasti tai jopa hyvin ilmeisestikin lisätä masennusta. Vetelää suota edessä ja takana sekä vähän sivuillakin. Sitä tämä usein on.

Kiitos, että luet.

Masentuneiden heterogeeninen joukko

Olen kaikeksi onneksi ja rikkaudeksi päässyt viime aikoina tutustumaan pieneen joukkoon masennuksen koulimia ihmisiä. Olen hieman kuullut heidän tarinoitaan ja taustojaan sekä kertomuksia masennuksen kanssa taistelusta. Koen tämän erittäin hienona asiana, koska aiemmin olen lähinnä ollut oman sairauteni kanssa yksin. Olen siis kokenut masennuksen ja kamppaillut sitä vastaan ihan yksin ja omine tarinoineni. Totta kai olen masennustani käsitellyt juurta jaksain terpiassa, mutta ammattilaisen kanssa keskusteleminen on vähän eri juttu kuin itse masentuneen kanssa. Niin ja olenhan käsitellyt masennustani paljon blogissani, mutta vaikka yritänkin tehdä kirjoittamista dialoginomaisena tapahtumana, on tämä kuitenkin hyvinkin henkilökohtainen ja yksipuolinenkin foorumi.

Se tietty yksinäisyys on toiminut jonkin sortin taakkanakin, koska toisten ihmisten kanssa samasta teemasta keskusteleminen keventää sangen helpostikin yksittäisen ihmisen painolastia. Kun tietää, että joku toinenkin käy samaa sotaa ja kenties pystyy myös elämään sen kanssa, niin se jos mikä tuo edes pientä lohtua.

Meillä on uudessa porukassani keskinäisesti sovittu tiukasta intimiteettisuojasta, joten kerron tässä ja jatkossakin tästä asiasta hyvin yleisluontoisesti. Silti, vaatimattoman, mutta todennäköisesti myös kattavan otannan perusteella voi tehdä mielenkiintoisia havaintoja.

Masennus ei näy tai kuulu päällepäin. Tämä jos mikä on paikkaansapitävää. Joku saattaa kärsiä masennuksesta sillä tavalla, että se ei näy millään tavalla päällepäin. Joillekin tosin saattaa käydä niin, että masennuksen vietyä voimat minimiin voi esimerkiksi henkilökohtaisen hygienian kanssa käydä kalpaten, mutta tämä ei ole mikään väistämättömyys. Masentunut voi pukeutua pyykinpesukoneen käsittelyä rukoileviin vaatteisiin tai kalliin brändin villakangaspukuun. Masentunut saattaa jaksaa käydä suihkussa päivittäin ja kampaajallakin taajoin välein, tai sitten ei. Kun masentunut avaa suunsa, sieltä ei välttämättä tule heti mitään masennuksen värittämää juttua.

Yhtenevät tarinat, eriävät demografiset tekijät. Masennukseen johtavat tekijät tai vaikkapa masennuksen ilmenemismuodot ja oireet saattavat hyvin olla samankaltaisia, vaikka masentuneet tulevat aivan eri elämistä tai he ovat eri-ikäisiä tai sukupuoleltaan erilaisia. On ehkä vaikeaa kuvailla sitä rikkauden tunnetta, jota kokee, kun pinnaltaan ihan toisenlainen ihminen ymmärtää minun kokemuksiani sen takia, että ne kokemukset ovat samankaltaisia. Esimerkiksi nuori nainen saattaa käydä samoja asioita läpi kuin tällainen keski-ikäistyvä mörökölli.

Eriävät tarinat, yhteiset ilmenemismuodot ja oireet. Tai sitten toisin päin, että vaikka tarinat olisivat erilaisia, siis masennuksen syntytarinat, ne saattavat johtaa aivan samankaltaisiin tai jopa samoihin oireisiin. Tässä piileekin yksi rikkaus masentuneiden kanssa keskustelemiesssa, että aina kannattaa ennakkoluulottomasti puhua asioista ja mielellään hyvin suoraan, niin voi löytää vaikka mitä toisesta ihmisestä.

Heterogeenisyydestä seuraa se, että masentunutta voi olla vaikeaa tunnistaa masentuneeksi ulkopuolisin silmin. Tämä on tietysti valtaosin hyvä seikka. Toisaalta se voi johtaa esimerkiksi väärinymmärretyksi tulemiseen. Siis että masennuksesta johtuva vaitonaisuus tai voimattomuus tai muu asia ymmärretään välinpitämättömyytenä tai vaikkapa epäsosiaalisuutena tai jopa typeryytenä. Tästä voisi selvitä avoimesti asiasta keskustelemalla, mutta kuten kohtalotovereideni tarinoista voi hyvin päätellä, maailma ei ole aivan valmis masenuuksesta avoimesti kertomiseen paikasta ja ajasta riippumatta. Joskus joutuu valitsemaan pienemmän pahan ja kärsiä lieveilmiöistä hiljaa omissa nahoissaan.

Kiitos, että luet.

Kohti uutta nousua

Hei taas, sinä armoitettu lukijani. Terveiset Helsingin tuomiokirkosta! Tulin tänne muina turisteina vähän ajautumalla ja päätin alkaa kirjoittaa blogiini piiitkästä aikaa uutta kirjoitusta. Osallistuin aamulla ryhmäterapiaan, sitten lähdin ihan vain sinne, mihin nokka osoitti. Ensin kävin raitiovaunulla ajelemassa, päädyin Katajanokalle ja sieltä Suomenlinnaan. Sitten palasin mantereelle ja istahdin tähän. Ja sitten se iski, kauan kaivattu kirjoitusinto

Katosin näiltä eettereiltä toukokuussa. Olin pitkään jaksanut kirjoittaa kahden-kolmen kirjoituksen viikkovauhtia, minkä olinkin laittanut itselleni tekemistavoitteeksi. Mutta sitten se kolahti kohtalooni, ensimmäinen nollan käynnin päivä blogissani. Tietenkin pahoitin siitä mieleni (mutta syy ei siis ole sinussa, hyvä lukijani, tiedän sen, mutta salli minulle pieni inhimillinen pikkumaisuus, joka kyllä haihtuu. Ainakin toivottavasti). Yritin kirjoittaa sitten jotain sellaista, jonka arvelin vielä kiinnostavan, mutta suoraan sanottuna motivaationi ihan yhtäkkiä kyykähti.

Toki toukokuussa kyykähti moni muukin asia. Olin kamppaillut koko kevään sen tosiasian kanssa, että juuri aloittamani opinnot saattaisivat keskeytyä kuin seinään, kun joka paikasta, josta hain jonkinlaista rahallista tukea opinnoilleni, tuli märkää rättiä naamalleni. Kuin jostain onnellisen lopun kirjasta lainattuna, kun voimani ja toivoni olivat jo aivan sammumassa, sain tiedon, että ihan ensimmäinen hakemukseni, jonka työeläkeyhtiö hylkäsi, oli tekemäni valituksen perusteella hyväksytty. Tämä tarkoittaa sitä, että nyt rahoitus koko opiskelujeni ajalle on selvillä, enkä tarvitse kantaa huolta siitä enää ollenkaan, vaan voin vain keskittyä opiskelemiseen ja sen avulla itseni saattamiseen takaisin kuntoon, henkiseen kuntoon.

Kevään aikana kasvaneen epätoivon määrää on todella vaikeaa kuvailla, sen verran syviin vesiin se vei minut. Ja aivan samoin sitä helpotuksen tilannetta, jonka koin tuon myönteisen päätöksen myötä, on ihan yhtä vaikeaa kuvailla. Päätös kilahti kännykkääni opiskelupäiväni päätteeksi. Istuin pukuhuoneen penkillä ja itkin ilosta. Kerrankin ilosta.

Päätöksen vaikutusta voisi kuvailla merkittäväksi. Nyt saan rauhassa opiskella, oppia uutta. Minulla on viikko-ohjelma, tekemistä jokaiselle päivälle, mutta sellaista tekemistä, joka vahvistaa olemistani, mutta ei tule varmaankaan rasittamaan. Asiat saattavat korjaantua. Minulle saattaa jopa käydä hyvin. Ainakin se nyt on mahdollista.

En tietenkään tarjoile teille harhoja. Paljon on vielä tehtävää, paljon on vielä kiivettävää hyvinvoinnin rosoista vuorenrinnettä pitkin. En ole valmis vielä kaikkeen mihin haluaisin, mutta juuri nyt minun ei tarvitse kantaa siitä huolta.

Se toukokuinen minäni, joka seisoi Pasilan aseman sillalla ja mietti ohikiitävän hetken, että hypätäkö alas vai jatkaako matkaa bussipysäkille, teki oikean ratkaisun. Eikä tuo ajatus ollut edes vakava, mutta kun sellainen käväisi mielessä, se hätkähdytti. Oli selvää, että joku muutos tarvittaisiin. Se muutos tuli onneksi lahjan tavoin.

Tämä kirkko on minulle erityinen paikka. Ei siksi, että olisin kovinkaan uskonnollinen. Kuulun kyllä kirkkoon, mutta en varsinaisesti käy kirkossa. Mutta juuri tässä kirkossa tein aikoinani siviilipalvelukseni. Sisältä paikka näyttää aivan samalta kuin silloin ja turistien loppumattomalta tuntuva virta kohisee kirkon seinissä kuten silloin. Paljon on asioita muuttunut tällä aikavälillä, mutta jotkut asiat ovat jääneet ennalleen. Tasapaino tässäkin asiassa on hienoa.

Kiitos, että luet.

Maailmamme on terveiden maailma

Tämä otsikko syntyi jo puoli vuotta sitten, mutta olen suoraan sanottuna karttanut koko aiheen käsittelemistä sen takia, että tämä lienee yksi inhottavista piirteistä elämässäni juuri nyt. Kuten siis myös puoli vuotta sitten.

Kun elää suhteellisen normaalia elämää, saa tasaista tuloa jostakin, hoitaa asiansa aikalailla ajallaan ja hallitusti, ei ehkä havaitse sitä ikävää tosiseikkaa, että millaisia taakkoja ihan arkipäiväisissä asioissa piilee niille, jotka eivät kuulu normaalijakauman keskellä tarpoviin ihmisiin. Kuten otsikko julistaa, tämä maailma on rakennettu normaalien, normaalia elämää ja (vähintään) normaalin kyvykkyyden ihmisille. Jos siitä normaalista joutuu jostain syystä erilleen, ei hyvä heilu.

Kuten vaikka laskujen maksaminen. Jo pelkästään niiden maksaminen ajallaan voi osoittautua jollekin kovin suureksi asiaksi. Minullakin oli aikoinani hankaluuksia muistaa maksaa laskuja ajallaan, kun vielä oli rahaa. Nyt kun ei ole pankkisaldon painolastia, ei tietysti oikein tästä teemasta tule sen kummempaa lisätaakkaa. Sitten tietysti, jos joutuu painimaan rajallisten rahallisten resurssien ristipaineessa, asioiden hoitaminen hankaloituu. Joutuu miettimään, missä järjestyksessä laskujaan makselee, jos edes pystyy maksamaan. Joutuu miettimään kenties, onko pahempi paha se, että matkustaa rahapulan takia bussilla pummilla ja jää ehkä kiinni, vai jääkö puhelinlasku maksamatta, jolloin joutuu kokonaan tiedon valtatien ulottumattomiin. Pahoja vaihtoehtoja alkaa yhtäkkiä kertyä enemmän kuin sietokykyä.

Yleensä tällaiset ihmiset joutuvat kamppailemaan ties minkälaisten virastojen, viranomaisten ja muiden vastaavien instituutioiden kanssa. Kelalla on omat, esimerkiksi välillä hyvinkin tiukat ajalliset rajat hakea tiettyjä etuuksia ja jos nuo rajat ylittyvät, armoa ei anneta. Paradoksaalista on vain se, että näitä etuuksia tarjotaan ihmisille, jotka tarvitsevat apua ehkä juuri niihin ongelmiin, jotka aiheuttavat vaikeutta hakea apua tai tukea ajoissa. Hyvinvointiyhteiskunnan valuviat näkyvät esimerkiksi tällä tavalla.

Sitten jos pääsee johonkin apuputkeen, voi tulla eteen inhottavia lisähaasteita. Esimerkiksi Kelan tukemassa kuntoutusterapiaan on määrätty omavastuu, jonka kuntoutettava joutuu maksamaan itse. Tämä voi olla muutama kymppi per kerta, eli kuukaudessa tästä voi kertyä yli satanen omaa maksettavaa. Tämä sitten pitää kaivaa jostain, tai sitten siihenkin voi hakea tukea, mistäpä muualta kuin Kelasta, mutta eri putkesta.

Lisäksi sitä törmää ihan arjessa kaikenlaisiin haasteisiin, johon normaalilla energiamäärällä varustettu ihminen tarttuu tuossa tuokiossa ja joka on hoidettu pois päiväjärjestyksestä suit sait sukkelaan. Tuollainen normaalienergiainen ihminen ei ehkä ymmärräkään, miten paljon joskus tällaisiinkin peruspuuhiin menee joltain toiselta aikaa ja vaivaa. Ei sitä ymmärrä tällainen minun kaltainen ihminenkään välillä. Tai sitten sitä ajan ja vaivan holtitonta tarvetta ei edes häpeän tai muun syyn takia haluakaan myöntää.

Joten terveisiä täältä normaalijakauman äärilaidalta, jossa elämänsä keinulaudalla keikkuva ihmisraakile haluaisi välillä vain tuntea hyvin ansaittua keveyttä.

Kiitos, että luet.

Nettiterapiassakin on tulostavoite

Pääsin mukaan jokin aika sitten psykiatrini lähetteestä Husin järjestämään Terveyskylän nettiterapiaan. Olen sitä tehnyt jo kuusi jaksoa, mutta nyt se seitsemäs on jäänyt vielä tähän mennessä tekemättä. Toki aion sen tehdä, mutta se on jäänyt tekemättä monestakin syystä.

Sain juuri moitesähköpostin ja samanhenkisen tekstiviestin nettiterapiastani, kun en ole tarpeeksi usein käynyt siellä hoitamassa velvollisuuksiani. Viestissä kerrottiin, että jos en reagoi muutaman päivän sisällä, oikeuteni nettiterapiaan raukeaa.

Siispä siinäkin maailmassa on tulos tai ulos -meininki. Siis sellainen lähestymistapa, että jos ei tee velvollisuuksiaan säntillisesti ja säännöllisesti, ei edes saa tuota terapiaa niin kauan kuin periaatteessa voisi. Tässä yhteydessä minun tulkintani mukaan ei ehkä tunneta kovin hyvin palvelun asiakaskuntaa. Jos kohderyhmä koostuisi ihmisistä, joille suorittaminen ja tekeminen olisi kynnyksetöntä, ei he edes tarvitsisi tuollaista palvelua. Rankaisu toimii kovin huonosti tuolle (vai pitäisikö sanoa ”tälle”) porukalle, se lähinnä lannistaa, jos jotakin. Toki ymmärrän, että ei palvelussa voi roikkua tekemättömänä kuukausitolkulla, mutta tuollainen nuhteleminen ja uhkailu ei yksinkertaisesti toimi. Jos on esimerkiksi liian voimaton käymään sitä terapiaa, kun se vaatii myös sen oman kynnyksen ylittämisensä, niin silloin tarvitaan kyllä kannustamista, eikä pelottelua. Onhan nettiterapia toisaalta kovin matalakynnyksinen, kun siihen tarvitaan vain kännykkä tai läppäri, mutta silti terapiasession aloittaminen voi tuntua kovin uuvuttavalta, jos masennus on juuri siinä asennossa sillä hetkellä.

Tulen taas tässä samaan lopputulokseen kuin aiemminkin: jos haluaa terapiaa, siihen täytyy luottaa. Ja jos siihen haluaa luottaa, terapian tarjoajan täytyy olla uskottava ja empaattinen. Tässä mielestäni tämä nettiterapia on mennyt kyllä pahasti metsään. Sinänsä jo itsessään nettiterapia on sangen kasvotonta (en siis puhu tässä mistään kuvayhteydellä toteutettavasta liveterapiasta, vaan siitä, kun toisena osapuolena on nettisivu tms), niin sen uskottavuus löytyy isomman kiven alta muutenkin kuin perinteinen terapia.

Tuo terapia osoittautui muutenkin omaan tilanteeseeni sangen kevyeksi terapiamuodoksi, joten vaikka tulen sen tekemään loppuun, joudun toteamaan, että ei siitä ollut merkittäväksi avuntarjoajaksi muutenkaan. Sääli, sillä potentiaalia toki voisi olla ja minä uteliaana ihmisenä kyllä tutustun tällaisiinkin terapiamuotoihin innokkaasti. Pystyin kyllä kertaamaan joitain perusasioita masennuksesta, mutta ikävä kyllä vuosien kokemus on tuonut masennuksen kokemisessa kiusallisen paljon asiantuntijuutta.

Tästä tapauksesta tulee mieleen kyltti, jonka näin aikoinani Husin lastenpsykiatrian toimipisteessä. Kyltissä kerrottiin, että jos asiakkaalle (siis lapselle) tulee peruuttamattomia (peruutuksen pitää siis tehdä aikuinen) käyntejä, niin hänen hoitosuhteensa saattaa katketa. Tuossa rankaistaan lasta vanhempiensa virheestä, mikä kuulostaa kyllä sangen julmalta. Herää kysymys, miksi ihmisiä ei kannusteta tai houkutella, kun siihen on tarvetta. Lyödyn lyöminen on moraalitonta.

Kiitos, että luet.

Ruumisarkkuja nikkaroimassa

Twitterissä eteeni sattui pölähtämään Anna Kontulan twiitti, jossa hän kertoo, kuinka hänen masennuksen takia työkykynsä menettänyt tuttava oli saanut loistavaa, tai oikeammin siis ”loistavaa” palvelua sosiaalitoimistossa. Tuolle ihmiselle oli nimittäin ehdotettu kuntouttavaa työtoimintaa, jossa hän olisi mennyt nikkaroimaan ruumisarkkuja. Twiitti meni kokonaisuudessaaan näin:

Tämä kertoo omalla raa’alla tavalla sen, miten jotkut masentuneet -tai kiusallisen monet- joutuvat kovin helposti heittopussin rooliin ja heille ehdotetaan ”jotain”, kun ei oikein keksitä varsinaisesti mitään kunnollista ja mietittyä, saati tarpeellista. Eniten varmasti masentuneet kaipaisivat mielenterveyspalveluita, mutta niitähän on tunnetusti tarjolla paljon vähemmän kuin olisi tarvetta. Itsekin olen tässä odottamassa kunnallisen psykiatrian palveluita ja voisin kuvitella, että odotan niitä vielä sangen pitkään. Minä kun en ole virallisesti edes työkyvytön masennukseni takia. Tai en ole riistämässä itseltäni henkeä. Minä sijoittaudun siis varmaankin masentuneissa luokkaan ”ei akuuttia hätää” ja hehän tunnetusti pääsevät jonon hännille, jos sinnekään. Edes ne, jotka tarvitsisivat aivan akuuttia apua, eivät sitä välttämättä saa.

No jos masentuneelle ei tarjota mielenterveyspalveluita, niin toisena vaihtoehtona kaiketi tarjotaan jonkin sortin kuntouttavaa toimintaa. Itse en siis tuollaisesta toiminnasta tiedä -ainakaan vielä- omakohtaisesti mitään. Mutta sen tietysti masentuneena ihmisenä tiedän, että jos masentuneelle tarjotaan kuntouttavaa työtä, sen tarjooman pitäisi olla kunnolla räätälöityä juuri kyseiselle masentuneelle, eikä mitään yleispäteväksi miellettyä toimintaa. Minulle voisi toki tarjota vaikka tuota ruumisarkkujen tekemistä, mutta jos masentunut kärsii alttiudesta itsetuhoon, tuo toiminta voisi osoittautua hänelle kohtalokkaaksi. Hän tuskin haluaisi yhtään mitään ylimääräistä kontaktia kuoleman tematiikkaan. Tai jos masentunut kokee, että hänen elämästään puuttuu älyllistä haastetta, yksinkertainen puuhastelu ei ehkä sitten vastaa hänen tarpeisiinsa.

Asiakkaan tuntemista ja hänen tarpeidensa tuntemista ei voi mitenkään liikaa alleviivata, jos mietitään mielekkäitä tapoja saada masentunut pois alhostaan ja kenties takaisin tavalliseksi veronmaksajaksi. Hänelle ei voi eikä pidä tarjota mitään ”kunhan nyt jotain” -tyyppistä ratkaisua vaan täsmällistä, juuri hänelle mietittyä toimintaa.

Tässäkin esimerkistä paistaa läpi, varsinkin, jos asiaa hieman karrikoin, se tosiasia, että masentuneita kohdellaan älyllisesti vajavaisina. Se, että masennus tekee hallaa muistille ja toden totta myös alavireisyyden suossa rämpiminen saattaa väliaikaisesti alentaa kognitiivisia kykyjä, ei se mitenkään tarkoita sitä, että masentunut olisi jotenkin älyllisesti alempiarvoinen ihminen kuin kukaan muukaan. Minua ainakin risoo se stereotypia, jonka mukaan masentunut on laiska, tyhmä, saamaton, tunteeton poissaolija. Voin kertoa tämän sairauden sisältä päin, että itse asiassa tilanne on aivan toisin päin. Me masentuneet haluaisimme olla aikaansaavia, meidän älymme on vähintäänkin kehuttavaa, meillä on ehkä enemmän tunteita kuin keskimäärin ja sehän se meille osittain masennusta aiheuttaakin. Poissaolijuudella voi stereotypijoitsija pyyhkiä vaikka sen kuuluisan takapuolensa. Ainakin omasta kokemuksesta käsin voin todeta, että me olemme läsnä liiankin kanssa. Meidän toimintamme ei ehkä vaan näytä siltä.

Pitkäänhän minäkin toivoin, että tulisi joku hyväntahtoinen ihminen, joka tekisi minulle tai edes minun kanssani jonkinlaisen masennuksestapoistumissuunnitelman, mutta sellaista ihmistä ei ikinä ole minun polkuni varrelle tullut auttamaan. Ehkä nyt pikään asiasta kipuilleena saatan yrittää ottaa ohjat käsiini. Saatan ehkä jopa päätyä kenties nikkaroimaan vaikka niitä ruumisarkkuja, mutta itselleni en sellaista vielä tee. Ei ole sen aika. Ehkä vielä pitkään aikaan, jos se minusta riippuu.

Lopuksi todettakoon vähän samassa hengeesä kuin Anna Kontula. Tällainen tarina on lopulta todella hienoa materiaalia stand up -lavalle. Tosin ei tällaista kukaan uskoisi.

Kiitos, että luet

Vastaamo-tapauksen rikosilmoitus tehty

Lehtiä ja muuta mediaa seuraaville tapaus Vastaamo lienee hyvinkin tuttu. Kirjoitin aiheesta jo vuosi sitten, kun itsekin sain sen kuuluisan kiristyskirjeen. Sen jälkeen ei asiassa ole tapahtunut yhtään mitään, siis omalla kohdallani. Tiesin kyllä, että ihan oman oikeusturvani takia minun pitäsi tehdä rikosilmoitus, mutta en vain ole sitä saanut aikaiseksi.

Tällä viikolla viimein tein rikosilmoituksen ja vastoin odotuksia ja ihan häivähdyksenomaisia etukäteistiedusteluja sen ilmoituksen tekeminen ei onneksi ollut mikään kovin kummoinen juttu. En vain ollut saanut asiaa aikaisemmin tehtyä, varsinkin, kun se asia omassa inhottavuudessaan lähinnä työnsi minua poispäin, eikä houkutellut tehdyksi tulemistaan.

Viime syksynä, kun vielä asia sykki akuuttina, sain selvitettyä silloin vielä toimivasta Vastaamosta, mitä tietoja minusta oli tallennettuna heidän tiedostoihinsa. Kaikeksi onneksi tietoa oli hyvin vähän, vaikka joukossa tietenkin oli mukana ne kriittisimmät tiedot, eli henkilötunnukseni ja muut henkilökohtaiset tietoni. Nämä ovat ilmeisesti vuotaneet silloin aikoinaan jonnekin, mutta onneksi vielä ei ole minulle tullut tietoon, että niitä tietoja olisi käytetty väärin.

Oma pelkoni liittyy nimenomaan siihen, että henkilötietojani käytettäisiin väärin esimerkiksi maksupetoksiin, identiteettivarkauksiin tai sen kaltaisiin rikoksiin. Itse sanalliset tiedot minun parista terapeuttikäynnistä ovat onneksi niin valjut ja vähäiset, että niiden avulla ei minua olisi voinutkaan kiristää. Ja jostain kumman syystä osa tiedoista oli vielä virheellistä ja syy virheellisyyteen jäi selvittämättä. Tekstiä oli alle puoli arkillista, joten ei siihen määrään oikein kovin syvällisiä ja kiristyksessä käytettäviä tietoja ehdi kertyä.

Viime viikon uutisoinnissa kävi ilmi, että oletetusta tietovuodon uhrien määrästä noin kolmasosa on jättänyt tähän mennessä rikosilmoituksen tekemättä. On hieman sääli, että syitä tähän ilmiöön ei kovin kummoisesti pohdittu. Itselleni ainakin jo pelkästään rikosilmoituksen täyttäminen tuntui -silloin kun asia oli kipeimmillään- varsin työläältä. Ilmoitusta varten olisi pitänyt kerätä ruutukaappauksia ja muuta, eikä se silloin tuntunut kovin kutsuvalta. Kun aika kului, asia alkoi unohtua ja tavallaan taustalla kumisi pieni ahdistus koko asiasta, mikä sai ainakin minut jättämään rikosilmoituksen tekemättä. Uskon, että minulla on tässä mielessä paljon kohtalotovereita. Varsinkin sellainen, jolla on aidosti vahingollista aineistoa tekstimuotoisessa tiedoissaan, voi kokea asian äärimmäisen kiusalliseksi, ahdistavaksi ja kivuliaaksi. Sellainen saattaa sitten häpeän tai asian ihnottavuuden takia jättää ilmoituksen tekemättä, vaikka se olisi tietenkin kannattavaa. Näin sisältä päin on todettava, että tässä asiassa me rikoksen uhrit jäimme kyllä aika lahjakkaasti vaille kunnollista tukea. Olisi voinut olettaa asianomistajien määrästä, että vaikkapa poliisi olisi tullut vastaan esitäytetyn rikosilmoituksen kanssa. Tai muita vastaavia helpotuksia prosessiin olisi voinut tarjota.

Sitä ei saa unohtaa, että tämän rikoksen uhrit olivat terapiassa käyviä ihmisiä, joilla oli ja luultavasti on yhä ylimääräistä henkistä taakkaa kannettavanaan. Siksi on ikävää, että he ovat jääneet niin yksin. Tai siis me olemme jääneet yksin.

Seuraava askel olisi kuuleminen, joka tehdään verkkolomakkeella. Ikävä kyllä tässäkin tulee mutkia matkaan, koska ilmoituksen jättämisestä kuluu kuulemma nelisen viikkoa siihen, kun voin täyttää kuulemislomakkeen. Eli en voi samalla, nyt löytyneellä liikevoimalla hoitaa asiaa loppuun. Byrokratian ahtaus vain jatkuu, ikävä kyllä. Minulle jääkin vain reilu kuukausi asian hoitamiseen ja jään sen takia kiinnostuneena seuraamaan, että onnistunko tekemään kuulemisen ajallaan. Siitä kun ei -kuinka ollakaan- tule minulle mitään tietoa, milloin voin alkaa täyttää sitä kuulemislomaketta.

Toivon todellakin, että minua vielä heikommassa asemassa ja tilassa olevia autetaan. Ainakin Rikosuhripäivystyksellä on asiaan tarjota jonkin sortin apua.

Kafkamaisuus elää keskuudessamme ja voi ilmeisen hyvin.

Kiitos, että luet.

En katso sumeaan tulevaisuuteen

Masennus härmärtää tyypillisesti katsetta tulevaisuuteen. Jos nykyinenkin tunnelma on ahdistava ja vieraalta tuntuva, on luonnollisesti lähes epäinhimillistä odottaa, että tulevaisuuden kykenisi näkemään toisin. Masennus kun ei anna olettaa, että jonain päivänä se on lopullisesti ohi. Se hallitsee juuri niin kauan kuin se hallitsee. Jotkut kamppailevat masennuksensa kanssa pitkälti koko elämänsä, jotkut onnekkaammat lyhyemmän aikaa. Jotkut pääsevät hetkeksi eroon masennuksestaan mutta löytävät itsensä masennuksen ikeestä taas ennen pitkää.

Seison tällä hetkellä elämässäni selkeästi päätöksen tekemisen tienhaarassa. Minun pitäisi päättää, että jatkanko nykyistä parisuhdettani ja perhe-elämääni niillä olettamilla, jotka minulla tällä hetkellä on käsilläni. Tai sitten toinen vaihtoehto on tulla siihen tulokseen, että oman olotilani ja kehitykseni takia minun on valittava ero ja oman elämän rakentaminen.

Olemme vaimoni kanssa käyneet jo pidemmän aikaa pariterapiassa. Siellä olemme hieman yllättäen ja odotusten vastaisestikin löytäneet paljonkin ratkaisuja tai ainakin ymmärrystä parisuhteen lukkoihimme. On siis oletettavaa, että parisuhteemme voisi kehittyä parempaan suuntaan terapiassa tehtyjen löydösten ja oivallusten perusteella. Tähän liittyy se iso mutta: jos niin ei käy, saatan taas pettyä pahasti ja saatan vain päätyä vielä nykyistäkin pahempaan olotilaan.

Olen ennen tässä blogissa kertonut, että vaimollani on ollut omien puutteidensa takia taipumusta tehdä minulle sanallisia asioita, joilla on ollut minulle sangen kohtalokkaita seurauksia. Tarpeeksi kun tällaisia sanoja on toisteltu, niistä on tullut minulle tosiasioita, joita vastaan on varsin vaikeaa pyristellä. Tiedän, että jos olisi olemassa täysi varmuus, että nuo satuttavat sanat lakkaisivat kokonaan olemasta tulevaisuudessa, meillä olisi mahdollisuus jatkaa suhdettamme ja tehdä siitä ehkä vieläkin syvempi kuin mitä se on koskaan ollut. Ymmärrän vain piinaavaakin selkeämmin tosiasioiden tilan: ihmiset eivät ole koneita, eivätkä he muutu ihan tuosta noin vain. Retkahdukset ovat osa inhimillisyyttä. Siksi yhdessä pysyminen saattaa osoittautua minun kannaltani uhkapeliksi.

Tiedän, että kerron tilanteestamme ja historiastamme tässä yksipuolisesti, mutta sallinet sen minulle tämän kerran. Asioiden punnitseminen tässä suhteessa näin on olennaista, vaikka siis yksipuolista. Tiedän toki oman roolini parisuhteessamme.

Toinen vaihtoehto on siis se, että ilmoittaisin haluavani erota ja alkaa elää ja rakentaa omaa elämääni. Kun olen melkein 30 vuotta ollut parisuhteessa, tähän vaihtoehtoon liittyy tietenkin paljon pelkoja. Pelot pärjäämisestä, yksinäisyydestä, näivettymisestä, taloudellisista tekijöistä hallitsevat tämän vaihtoehdon miettimistä. En yksinkertaisesti tiedä, mitä elämäni voisi tarjota minulle tämän vaihtoehdon puitteissa. Se pelottaa. Ja surettaa tietenkin myös. Jos on näin kauan rakentanut jotain ja sitten joutuu toteamaan sen kelvottomaksi, pettymys on valtava.

Ehkä sinulle on piirtynyt jo kuva minun tienhaaran tilanteen toivottomuudesta, tai siis siitä, että se tuntuu toivottomalta. Molempiin vaihtoehtoihin liittyy isoja pelkoja, vaikkakin hyvin erilaisia. Siispä tulevaisuuteni näyttää kammottavan samealta enkä oikein haluaisi edes katsoa sinne päin. Se ehkä kuvastaa nykyistä stagnaattista elämäntilannettani. Olen menneisyyden ja masennukseni painolastin alla niin tukevasti, että tulevaisuuden ajatteleminen tuntuu työläältä. Sekin tuntuu ahdistavalta, etten tietenkään voi elää näinkään kovin pitkään. Jokin muutos tarvitaan, ja on oletettavaa, että oikea muutos saattaisi jopa pyyhkiä masennuksen pois elämästäni.

Kiitos, että luet.

Liian terve sairaaksi

Elämäntarinaani voisi hyvinkin kuvailla kaikenlaisten ristiriitaisuuksien ja epäloogisuuksien näkökulmasta. Samaa mallia noudattaa myös tarinani masentuneena. En ole ”liian” masentunut, joten minä taidan olla näennäisen toimintakykyinen, vaikka osittain toimintakykyni on kyllä luvattoman heikko. Aivan huomaamattani taidan olla päätynyt johonkin väliinputoajien lohduttomaan vallihautaan, jossa saa olla kiusallisen rauhasssa.

Sain masennusdiagnoosini reilu neljä vuotta sitten. Se, että diagnoosin saaminen kesti kauan, on aikalailla omaa syytäni. Olinhan kokenut masennuksen oireita jo vuosikymmeniä. En vain halunnut tunnustaa itselleni enkä tietenkään muille, että minussa olisi jotain selvästi vialla. Kun psykiatrini läimäisi eteeni paperin, jossa luki ”keskivaikea masennus”, se hetki tietenkin muutti aika paljon elämässäni, minäkuvassani ja suhteessani itseeni. Olin toisaalta helpottunut mutta toisaalta ajattelin, että voi *kaikki *kirosanat ja muutama keksittykin kaupan päälle. En olisi halunnut tätä, en olisi kaivannut yhtä vastoinkäymistä lisää painoksi hartoilleni, vaikka eihän diagnoosi sellainen olekaan, vaan selittävä tekijä.

Diagnoosin kautta sain kuitenkin ison, ison lahjan, eli Kelan tukeman kuntoutuspsykiatrian. Kävin kuuliaisesti koko tuetun prosessin läpi, viimeistä minuuttia myöten. Tilanne oli ikävä kyllä ehtinyt kroonistua niin paljon, että terapia jäi mielestäni pahasti kesken. Eivät auttaneet itkut eivätkä huudot, Kelan tuki loppuu kun se loppuu.

Nyt olen yrittänyt etsiä muita keinoja, joista voisi olla minulle apua tilanteeseeni, mutta valitettavasti nuo keinot taitavat olla varsin vähissä. Käyn juuri Husin tarjoamaa 7-viikkoista nettiterapiaa, mutta se tuntuu kolmen vuoden kunnon terapian jälkeen sangen pintaraapaisunomaiselta. Olen tuon nettiterapian lisäksi jonossa Helsingin kaupungin tarjoamaan ryhmäterapiaan, mutta sen toteutumisesta ei ole mitään varmuutta.

En oikein jaksa hakea töitä eikä arkikaan oikein tuo minulle sellaista energiaa, jota tarvitsisin, joten olen tosiaan kummallisessa tilassa. Kyllä, suoriudun sinänsä monestakin asiasta ja kykenen olemaan kelvollinen isä ja niin edelleen, mutta jokin tässä tilanteessa on sangen väärin. Kelan näkemyksen mukaan olen käynyt tarvittavan polun tervehtyäkseni, mutta siinä ei ihan käynytkään niin. Psykiatrini on toki laittanut lähetteitä moneen paikkaan, mutta mistään ei tule kunnon vastausta. Olen varmaankin tietämättäni jonossa jonnekin, mutta ongelmani on ilmeinen: olen sen verran tolpillani, että pystyn elämään. Kun en harkitse vakavasti esimerkiksi itsemurhaa, minut voi laittaa jonon hännille. Toki ymmärrän sen, että joku minua heikkokuntoisempi saa avun ennen minua. Mutta voisihan sitä jonoa ihan lyhentää muutenkin kuin kriisiytyneitä päältä kuorimalla. Minunkaltaisen on vaikea saada ääntään kuuluviin, kun en ole dramaattisessa tilanteessa, vaikka vaikeassa tilanteessa rämminkin. Minua ei oikein oteta tosissaan vaan järjestelmä odottaa, että joko tervehdyn kunnolla tai sitten minusta tulee niin sairas, että minulle kyllä tarjotaan apua akuuttiin hätään.

Näen itse tilanteeni niin, että elämällä on vielä paljonkin tarjottavaa minulle. Elämässäni on paljon arvokasta ja elämän arvoista. Siksi yritän tietenkin tehdä kaiken voitavani itse, mutta jos tarvitsen apua, niin tovoisin, että sitä myös tarjotaisiin. En huuda hätääni, koska en koe olevani hädän keskellä. Ja toki toivon, että en koskaan hätään joudukaan.

Kiitos, että luet.

Blogin kirjoittaminen helpottaa masennusta

Terapiani loppui jo puolisen vuotta sitten. Silloin koin kovaa ahdistusta siitä, että mitä seuraavaksi tapahtuisi, että miten tulen pärjäämään ilman terapiaa, josta olin kokenut olevan todella paljon hyötyä ja iloakin. Kelan maksama jakso kun loppuu, niin se todellakin loppuu. Mitään mahdollisuutta ei ole muuhunkaan ratkaisuun, ellei sitten kylve sen verran rahoissa, että on mahdollista maksaa itse oman terapiansa. Harva siihen pystyy

Aloin kirjoittaa tätä blogia jo yli vuosi sitten, mutta aluksi sain aikaiseksi vain muutaman kirjoituksen ja intoni lopahti aika tavalla. Viime keväänä, samoihin aikoihin terapian loppumisen kanssa, se sitten lopahti jopa niin paljon, että taisi kulua melkein kolme kuukautta, jonka aikana en kirjoittanut yhtään mitään. Jäin siis vaille terapiaa ja blogin kirjoittaminenkin oli hakusessa. Pari kuukautta sitten innostuin tästä puhteesta uudelleen ja sen jälkeen olenkin kirjoittanut tätä aikalailla säännöllisesti.

Kirjoitan näitä kirjoituksia tavallaan sillä tavalla lonkalta tai suunnittelematta, että käsittelen kulloinkin sellaista aihetta, joka on mieleni päällä. Tämä kirjoitusprosessi siis toimii vähän samankaltaisesti kuin terapiakin. Menin sinne istuntoihin ja aloin puhua sellaisesta aiheesta josta halusin tai kaipasin puhua. Nyt pienen lämmittelyn jälkeen huomaan, että minä pidän tämänkaltaisesta kirjoittamisesta ja se selkiyttää omia ajatuksiani. Olen myös palautteesta ja lukijaluvuista päätellyt sen, että en ehkä ole yksin näiden ajatusteni ja näkemyksieni kanssa vaan moni teistä lukijoista on kokenut kaikupohjaa kirjoitusteni kanssa. Hyvä niin.

Toden totta voin sanoa, että kirjoittaminen näistä aiheista on helpottanut olotilaani ja vaimentanut masennustani. Sillä on merkittävä rooli juuri nyt tämänhetkisessä elämäntilanteessani. Vaikka kirjoitan anonyymisti tai ehkä etenkin sen takia, on asioiden ja teemojen käsittely ollut yllättävänkin rehellistä ja pidäkkeetöntä. Olen kirjoittanut täällä aiheista ja yksityiskohdista, joista en ikinä olisi kuvitellut kirjoittavani sillä tavalla, että joku muu voisi niitä lukea. Lupaan jatkaa tällä tiellä niin kauan kuin vain jaksan ja pystyn.

Tämän toiminnan myötä olen kehittänyt yhden uuden addiktionkin: WordPressin tilastot. Pystyn seuraamaan reaaliaikaisesti kirjoituksieni lukemista ja blogini kävijämääriä. Sitä on kiehtovaa seurata, että välillä omasta mielestäni hieno kirjoitus saa suhteellisen vähän lukukertoja ja sitten taas jotkin kirjoitukset ovat melkeinpä lähteneet lentämään. En oikein vieläkään ymmärrä tätä mekanismia, mutta en aio siitä niin paljoa välittääkään. Kirjoitan itselleni tärkeistä teemoista ja toivon, että lukijat tykkäävät ja lukevat. Ja jos joku päivä hoksaan mekanismin, lupaan tehdä sen mukaan vieläkin kiinnostavampaa kirjoittelua.

Jokaisen kirjoitukseni loppuun olen kirjoittanut saman tekstin: ”kiitos, että luet.” Se ei ole minulle sanahelinää vaan ihan todellinen osoitus siitä kiitollisuudesta, että saan minun ajatuksilleni vastakaikua. Joten taas kerran, hyvä ja arvokas lukijani:

Kiitos, että luet

Photo by Eren Li on Pexels.com

Hoitoon hakeutumisen vaikeus

Minun tieni siihen pisteeseen, että ylipäänsä ymmärsin tarpeeni hakea apua olotilaani, osoittautui sangen pitkäksi ja vaivalloiseksi. Tosin olen ymmärtänyt että tässä en ole ihan yksin, vaan mielenterveydellisiin haasteisiin avun hakeminen koetaan muutenkin haastavaksi. Etenkin meillä miehillä tuo vaikeus on sangen hallitseva.

Minä ainakin kielsin itseltäni sen, että minussa voisi olla niin paljon vikaa, että tarvitsisin ammattilaisen apua. En oman olotilani puserruksessa ymmärtänyt tai halunnut ymmärtää, että jotain voisi olla pahemman kerran vialla. Olotilani on vaihdellut paljon vuosien varrella ja heti kun olotilani on helpottanut, ajatus avun tarpeeestakin on karannut aina vain kauemmaksi. Minun tasoiseni mielenterveysongelma on muutenkin sellainen, että sen voi itse tai muutkin käsittää tilaksi, joka menee vielä normaaliuden raamien sisäpuolelle. Oireet ovat mitä ovat. Väsymystä voi selittää vaikka millä, alakuloakin voi luonnehtia johtuvaksi vaikka mistä ja niin edelleen.

Kun olin vihdoin ymmärtänyt, että olotilani oli sellainen, ettei sitä tarvinnut tai edes kannattanut sietää, oma perisyntini, pärjäämisen pakkomielle piti vielä valtaistuimestaan kovasti kiinni. Ajattelin, että joo, on minulla ehkä jotain ongelmaa, mutta kyllä mä pärjään. Mä vaan psyykkaan itseäni, tsemppaan ja vaikka mitä, niin sillähän se poistuu. Minä en tohdi pyytää saati ottaa vastaan apua. Ajattelin myös niin, että onhan minua pahempiakin tapauksia olemassa, jotka tarvitsevat mutteivät saa apua. Harha siitä, että oma apu on paras apu istui todella tiukassa.

Leimautumisen pelko esitti myös merkittävää roolia omalla kivikkoisellani polulla avun saamiseksi. Ajattelin, että jos nyt myönnnän, että tarvitsen apua, myönnän samalla heikkouteni ja jollakin tavalla tuo asia tulisi myös julkiseksi. Mielsin leimautumisen kovin vahvasti siten, että jos vaikka päätyisin terapiaan, niin jos siitä joku saisi tietää, olisi ”maineeni” mennyttä, mitä se sitten tarkoittaneekaan. Tämä pelko on tietenkin kovin irrationaalinen, mutta itselleni se oli todellinen. Ja se, että kirjoitan tätä blogia nimettömänä, kertoo ehkä siitä, että elän tätä pelkoa jollakin tasolla vieläkin, vaikka onhan se jo vähän helpottanutkin.

Hoitoon hakeutuminen tuntui ajatuksena sangen vaivalloiselta. Kun otin asioista vähän selvää, niin selvisi, että minun pitäisi saada ensin hoitosuhde psykiatriin, saada häneltä lausunto ja sen jälkeen etsiä vielä itse itselleni terapeutti, minkä jälkeen vielä piti hakea ja anoa Kelalta tukea terapeutin käyttämiseen. Se tuntui todella työläältä ja ajattelin pitkään, että tästä se nyt vähintäänkin jää kiinni. Kaikki paperisota tuntui jäykältä ja vaikka olisi jo päässyt Kelan hyväksymisputkeen, niin terapiatkin pitää aina ensin itse muistaa ja sitten hakea Kelalta korvausta. Korvauksien hakemisellakin on omat aikarajansa, jotka tuntuivat ahdistavalta.

Eikä nyt edes vielä ole puhuttu siitä, että minun pitäisi sitoutua käymään terapeutilla kerran tai kaksi viikossa kolmen vuoden ajan. Se jos mikä kuulosti siltä, että jos mä nyt sitten vain pärjäisinkin ihan omillani, niin ei tarvitsisi nähdä tuollaista vaivaa.

Minä olin siinä onnellisessa asemassa, että näiden kuvioiden aiheuttamat taloudelliset seikat eivät olleet merkittäviä. Yksityisellä psykiatrilla käyminen ja vaikkapa terapeuttikäynnin omavastuiden maksaminen (noin 30 euroa per kerta) voi osoittautua jollekulle sangen isoksi maksettavaksi, jopa mahdottomaksi. Tässä kohtaa hyvinvointiyhteiskunnassamme on kyllä merkittävä aukko. Jotenkin vaikuttaisi siltä, että tämäkin tukimuoto on tehty niin hyvinvoiville, etteivät he melkein edes tarvitisi sitä tukea lainkaan.

Omat kokemukseni siitä, millaisten vuorten yli pitää osata kiivetä, jos masentunut haluaa apua, on kyllä sangen koruton. On omat pidäkkeet, sosiaaliset pidäkkeet, lääketieteelliset esteet ja taloudelliset huolet. Soisin kohtalotovereilleni, että hoitoon pääseminen olisi paljon, paljon helpompaa. Mitä matalampi kynnys, sitä nopeammin hoitoon pääsisi ja sitä vähemmän sitä taakkaa on ehtinyt kertyä.

Kiitos, että luet.

Photo by Tara Winstead on Pexels.com

On selvittävä ilman terapiaa

Koko terapiaprosessini ajan olen tiennyt, että sille odottaa loppu kolmen vuoden jälkeen. Tuo loppu sitten koitti tämän vuoden huhtikuussa.

Kelan tukema kuntouttava terapia on sellainen, että Kela korvaa 200 terapiakäyntiä kolmen vuoden aikana. Tämä on käsittääkseni hyvin standardi tapa korvattavuudessa, muu ei ilmeisesti oikein tule kysymykseenkään, kun siis puhutaan niin kutsutusta kuntoutuspsykoterapiasta, jonka tehtävänä on palauttaa työkunto tai pelastaa ihminen putoamasta työkunnosta pois. Kun tyypillinen hinta terapialle on noin 80-90 euroa tunnilta, niin on valitettavan mahdoton ajatus jatkaa terapiaa omin rahoin.

Olin suoraan sanottuna peloissani siitä, että mitä tulisi tapahtumaan kun terapia-aikani olisi lopussa. Olin jo kolmen vuoden aikana tottunut siihen, että minulla oli joku aikuinen kontakti, jonka kanssa voi aivan estoitta ja ilman pelkoa tuomitsevuudesta keskustella ihan mistä aiheesta tahansa ja saada tuon keskustelun perusteella vapauttavaa ja kohottavaa oloa. Toki jo pelkästään se, että ei voi ylipäänsä tuolla tasolla keskustella kenenkään kanssa, herätti etukäteen tyhjyyden tunnetta. Huoli tilani heikkenemisestä tai masennuksen tiukemmasta kuristusotteesta tuntui painavalta.

Näin neljän kuukauden ajanjakson jälkeen uskallan sanoa, että toisin kävi, ainakin toistaiseksi. Terapia tosiaankin auttaa myös sen päättymisen jälkeen, ainakin minulla, koska koen ottaneeni terapian tosissani ja omaksuneeni siellä käytettyjä toimintamalleja omaan päivittäiseen toimintaani. Yksi hedelmällisimmistä käyttöön jääneistä tekniikoista on sellainen, että kun huomaan ajattelevani tai tuntevani jotain kummallista, niin huomaan itseni kysyväni itseltäni, että miksi niin tunnen tai mikä tuossa nyt sitten on jotain kummallista. Nämä ovat siis sellaisia kysymyksiä, joita terapeuttini minulle asetteli. Ja totta kai hän kyseli myös paljon kiusallisempia kysymyksiä, sellaisia, joihin en terapiaa edeltävänä aikana olisi ikinä vastannut. Nyt olen jo tottunut siihen, että tuollaiset kysymykset ovat mitä parhaimpia, jos haluaa oikoa omaan mieleen tulevia mutkia ja tasoittaa mielialojen maininkeja.

Sikäli terapia jäi kesken, että ei minun masennukseni mihinkään ole kadonnut tai vaiennut. Se ei onneksi ole ottanut mitään käännettä huonompaankaan, mutta olisin totta kai suonut itselleni sellaisen kohtalon, jossa ei tarvitsisi kamppailla alituisen alakulon kanssa. Voin kutsua itseäni onnekkaaksi, koska aivan viime päivinä minulle on avautunut mahdollisuus vähän erityyppiseen terapiaan joka kaikeksi onneksi on myös yhteiskunnan maksamaa. Se on kovin paljon lyhyempi jakso, mutta uskallan toivoa, että siitä on minulle myös apua. Kerron tästä toisessa kirjoituksessani tuonnempana.

Kiitos, että luet

Photo by cottonbro on Pexels.com

Terapeuttisuhde on perin omituinen ihmissuhde

Kun olin viimein saanut vuosia sitten masennusdiagnoosin, minulla kesti lähes vuosi edes myöntää tilanne saati lähteä hakemaan itselleni terapeuttia. Onneksi en joutunut omaa terapeuttiani etsimään kovin kauaa, vaan taisin käydä parin eri (ja sääli kyllä Vastaamon) terapeutin käynnillä ennen kuin löysin itselleni todella sopivan terapeutin.

Kela näyttelee varsin näkyvää roolia terapiaprosessissa. Jos nyt ei satu kylpemään rahassa, niin useimmiten terapiakäyntien osamaksajaksi täytyy saada mukaan Kansaneläkelaitos. Onneksi psykiatrini kirjoittama lausunto oli sen verran karua luettavaa, että en epäillyt hetkeäkään, ettenkö saisi Kelan tukea omalle prosessilleni, eikä aikaakaan niin paperityöt oli saatu tehtyä ja tutkimusretki mieleni sopukoihin sai alkaa.

Terapeuttini on yksityisyrittäjä ja pitää omaa vastaanottoaan täällä Helsingissä. Miellyin aikalailla saman tien hänen tapaansa tehdä työtään. Hän osasi nähdä minussa ne kohdat, jotka kaipaavat tukemista ja osaa käydä niiden asioiden äärelle hämmästyttävällä tavalla. Varsinkin oikealta tuntui hänen tapansa esittää teräviltäkin tuntuvia kysymyksiä aiheista, joista en haluaisi puhua ja joita olen siis pyrkinyt jättämään käsittelemättä. Tottahan on, että terapiaan ei kannata antautua välttelyn, vaan nimenomaan kohtaamisen takia. Terapeutti osoittaa ammattitaitoaan myötätunnollaan, mutta myötäileväisyyttä ei kannata paljolti käyttää, jos haluaa prosessin etenevän. Olen huomannut prosessimme myötä kehittyneeni siinä, että jos kohtaan jonkin aiemmin välttelemäni asian tai vaikkapa tunteen, en enää niin helposti vältä niitä, koska kuulen mielessäni terapeutin kysyvän jonkin tarkentavan kysymyksen tuosta välttelemästäni asiasta. Tämä lienee tärkeä osa tervehtymistä ja eteenpäin menemistä.

Yksi tekijä, joka minua aika ajoin kiusaa, tosin useimmiten ei, on se, että terapeutin kanssa tiedon jakaminen on äärimmäisen toispuoleista, ainakin oman terapeuttini kanssa. Tiedän hänestä suurin piirtein vain nimen, ja tietysti tyypilliset koulutustiedot ja sen sellaiset, mutta muuten tarkemmin en hänestä tiedä oikeastaan mitään. Olen joskus yrittänyt hänelle tästä vihjatakin, mutta hän pitää työminänsä peiton alla oman minänsä eikä ole salaisuuden verhoa halunnut raottaa. Tämä toisaalta käy minulle ja ymmärrän sen osaksi terapeuttisuhdettani, mutta yleensähän ihmissuhteet perustuvat jonkinlaiseen vastavuoroisuuteen, ja tästä ihmissuhteestahan se puuttuu tästä näkökulmasta täysin. Terapeuttini kyllä tietää minusta varsin suuren määrän kiusallistakin tietoa, kaikenlaisia haaveita, unelmia, pettymyksen aiheita, salaisuuksia, alitajunnan absurdeja liikehdintöjä ja sen sellaista. Hän tietää asioita, joista en ole välttämättä kertonut kenellekään muulle ihmiselle koskaan. Se on tietenkin jo yksistään hyvin poikkeuksellista.

Hiljattaisen Vastaamon tietovuototapauksen yhteydessä puhuttin paljon myös luottamuksesta ja luottamuksellisuudesta. Luottamus onkin yksi kaikkein tärkein työkalu terapeuttisuhteessa. Minulla pitää olla tunne, että voin sanoa mitä haluan terapeuttini kuullen ilman, että joudun miettimään siitä koituvan minulle jollakin tavalla ikävyyksiä. Normaalisti luottamus kehittyy ihmissuhteissa ajan kanssa, mutta huomasin varsin nopeasti terapiasuhteeni alussa, että jos jään odottamaan ajan kanssa tapahtuvaa luottamuksen rakentamista, siinä menee aivan liian pitkään. Joten luottamuksen arvoisuus on tavallaan yksi ulottuvuus terapeutissa ammattilaisena ja häneen vain pitää -noh- luottaa.

Terapeuttisuhteen lopulta ehkä hämmentävin ulottuvuus on vähän yllättäenkin maksullisuus. Jaan hänen kanssaan elämäni pahimmat kipupisteet, siis tuntemattoman ihmisen kanssa ja hän saa siitä elantonsa. Hän tekee työtään, samassa tilanteessa minä pyörin oman elämäni keskellä ja hyöty minulle on henkinen, jos sitä hyötyä siis ikinä tulee. Toisaalta maksullisuus tarkoittaa myös sitä vapautta, että minä en jää terapeutilleni mitään velkaa, en taloudellista, sosiaalista enkä tietenkään henkistä velkaa. Toisin voisi käydä, jos käyttäisin ystäviäni ja läheisiäni terapeutin korvikkeina.

Lopuksi kerron ehkä huvittavan tekijän omasta terapeuttisuhteestani. Olen monasti miettinyt, että minkälaisia terapeuttini toiset asiakkaat ovat. Hän on järjestänyt aikataulunsa ja fasiliteettinsa siten, että en ole kohdannut näiden lähes kolmen vuoden aikana kuin ehkä kaksi muuta hänen asiakastaan ja heidätkin vain vilkaisulta. En ole kyllä toisaalta ikinä saanut itsestäni selvyyttä, että miksi tämä tieto olisi minulle millään tavalla merkityksellistä.

Kuvituskuva

Salattu elämäni yhtäkkiä julkiseksi – ehkä

Kirjoitan tätä hetkellä, jolloin Vastaamo-tapauksen ensimmäiset hyökyaallot ovat jo pyyhkäisseet elämäni rantaviivaan ja odottelen seuraavia tapahtumia. Kyllä, kuulun niihin, joille Vastaamo laittoi viisi päivää sitten viestiä, että minun tietoni on tietomurron yhteydessä varastettu ja ne ovat siirtyneet suhteellisen varmasti murtautujan haltuun. Polun seuraava mutka ei sitten periaatteessa yllättänyt enää niin paljoa, kun pari päivää sitten sain kiristäjältä sähköpostin, jossa hän halusi bitcoineja, jottei hän julkaisisi tietojani netissä.

En ole kertonut masennusdiagnoosistani kovinkaan laajalti, vaan ystäväpiirissäni on yhden käden sormilla lueteltava määrä ihmsiä, joille olen tästä asiasta kertonut. Lisäksi on eräs rajattu ja luotettu tuttavapiiri, jolle olen masennuksestani kertonut erään ryhmässä käydyn keskustelun yhteydessä. Muuten olen tästä asiasta vaiennut systemaattisesti. Tosin tässä on mainittava, että olen masennustani käyttänyt komiikassani, mutta genreen kuuluu olennaisesti se, että minä-muodossakin kerrotut jutut eivät aina pidä paikkaansa, joten tuota kertomista ei voi pitää aivan yhteismitallisena tunnustuksena verrattuna varsinaisiin keskusteluihin eri ihmisten kanssa. Olen pitänyt piilossa diagnoosini, sairauteni tai karikkoni, miksi masennusta sitten kulloinkin nimitän, ihan sen takia, että en halua positiivista tai negatiivista leimaa itselleni. Tästä leima-asiasta voisi kirjoittaa ihan oman tekstinsä, joten en puutu tällä erää tämän enempää. Olen joka tapauksessa pitänyt tilani tarkoin rajatun joukon tiedossa ihan omista syistäni.

Nyt kun kiristäjä sitten uhkaa kertoa tietojani julkisessa verkossa, olen joutunut miettimään omaa identiteettiäni aika perusteellisesti uudestaan. Eihän se välttämättä ole huonokaan asia, mutta juuri nyt ainakin tuntuu aivan liian vaivalloiselta, että miettisin itselleni edes jollakin tavalla hallinnassa olevan ulkoisen tarinani uudelleen. Olen siis tilanteessa, jossa en välttämättä pysty hallitsemaan sitä, mitä minun tilastani viestitään ulospäin. Se on yksi tekijä, joka tekee tästä tilanteesta niin epäreilun tuntuisen.

Toisaalta on aivan perusteltua esittää kiusallisen helppo kysymys: entäs sitten? Jos ihmiset tietäisivät masennuksestani, miten se vaikuttaisi mihinkään? Kysymys on toki helppo, mutta vastaus ei sitten ole niinkään. Monimutkaisuuden kaihtamiseen perustuu koko oma valintani leimojen välttämisestä. Sen toki tiedän, että maailmani ei tiedon paljastumiseen kaatuisi, mutta se maailma saattaisi olla minulle liian kompleksi elää, ainakin hetkellisesti. Masentuneita on maailmassa lukemattomia, enkä siis ole todellakaan yksin tätä tietä kulkemassa. Monella menee masennuksensa kanssa vieläkin huonommin kuin minulla. Tässä se varsinainen ansa lymyää: muut eivät elä minun elämääni, vaan minä itse. Toisten vieläkin suurempi hätä ei tee minua onnelliseksi. Eivätkä toisten selviytymistarinat synnytä omaa selviytymistäni.

Kaikeksi onnekseni varsinainen terapiasuhteeni ei ole Vastaamossa, vaan ihan jossain muualla. Tämä tarkoittaa myös sitä, että ne pahimmat ja arimmat terapiassa kertomani asiat eivät ole tämän tietovuodon piirissä millään tavalla. Mutta olen muutamaan kertaan käynyt Vastaamon terapeutilla vuosia sitten, enkä tiedä vielä tässä vaiheessa, mitä kaikkea heidän järjestelmäänsä on kirjattu. Tämä tietämättömyys kaihertaa luvalla sanoen varsin paljon.

Somessa on viime päivät pyörinyt eittämättä empatiaan ja hyvään tahtoon perustuvaa viestintää, jossa käyttäjät kertovat, että he eivät tule osallistumaan mitenkään yksityiseksi tarkoitetun tiedon levittämiseen tai lukemiseen. Voin kertoa näin omasta näkökulmastani sen, että minua ei lohduta kovinkaan paljoa se, että joku kansanedustaja tai vaikkapa Facebook-kaverini ei lue tietojani tai levitä niitä. Sehän on jo inhimillinen oletusarvo, kukaan täys- tai osajärkinenkään ei tee tuollaista. Nyt on kyse siitä, että tieto on hankittu rikollisella tavalla ja sitä on myös jo yritetty käyttää rikollisiin tarkoituksiin. Ja saatetaan käyttää jatkossakin. Siinä tilanteessa eivät sosiaalisessa mediassa vaeltavat kiertokirjeet ja häshtagit paljoa auta.

Yksi seikka on myös jäänyt liian vähälle huomiolle julkisessa keskustelussa. Se on Vastaamon vastuu. Vaikka itse tiedon anastaja on se varsinainen rikollinen, niin rikosta ei olisi ylipäänsä päässyt edes syntymään, jos Vastaamo olisi järjestänyt tietoturvansa sellaiselle tasolle, ettei sitä pystytä murtamaan. Missään ei ole ollut mainintaa, että tekijä olisi oman genrensä nero, joten Vastaamon rooli tässä tietomurrossa on eittämättä merkittävä. Minä olen ollut luottamussuhteessa Vastaamoon, en rikoksen tekijään. En tätä taustaa vasten näe Vastaamoa rikoksen uhrina. Uhreja olemme me kymmenet tuhannet Vastaamon asiakkaat.

Rikos oli tiedossa ainakin Vastaamolla ja poliisilla melkein kuukauden ennen sen julkituloa. Siksi voi ihmetellä aivan aiheesta, miten vähän tukea on tarjolla rikoksen varsinaisille uhreille tässä tilanteessa, juuri nyt. Poliisi kertoo mahdollisimman vähän, muut viranomaiset ovat lähinnä hiljaa, Vastaamo rikkoo päättäväiseltä tuntuvaa hiljaisuuttaan pienimuotoisilla kliseisiin perustuvilla kirjoituksilla nettisivuillaan. Vapaaehtoisvoimin toimivat auttavat puhelimet ruuhkautuvat pahasti. Toivon, että nyt alettaisiin määrätietoisesti alkaa auttaa kaikkia tarvitsevia alkaen kaikkein eniten apua tarvitsevista. Kenenkään ei saa antaa vaipua lopulliseen kuoppaan moraalittoman tapauksen takia. Yksikin kiikkuun itsensä kiskaissut ihminen on liikaa. Yksikin pelon takia käymättä jätetty terapiaistunto on liikaa.

Kiitos, että luet.

Photo by Pixabay on Pexels.com