Epävarmuuden kanssa elämistä

Vuosien mittaan olen kovinkin intohimoisesti tykännyt monenlaisesta varmuudesta elämässäni. Haluan, että lähitulevaisuuteni pystyy ennustamaan suhteellisen tarkasti ja kaukaisempaakin tulevaisuutta samoin. Tämä näkemys on tietysti maustanut kaikkea elämääni liittyvää, kuten päätöksien tekemistä. Kaipa voi perustellusti sanoa, että tykkään turvautua turvalliseen ja varmuuteen.

Nyt elämäni on menossa aivan mullin mallin pitkän parisuhteeni kaatumisen myötä, joten myös tuo varmuuteen pohjautuva elämänasenteeni joutuu korvattavaksi ihan jollain muulla asenteella. Vähän pakonkin edessä joudun siis tarkastelemaan myös omaa asennoitumista elämääni ja sen kulkuun. Lienee aivan turha sanoa, että tietystä pelottavuudestaan ja raskaudestaan huolimatta tämä haaste tuntuu kutkuttavan kutsuvalta. Uusi odottaa taivaanrannassa ja elämäni on siis hirvittävän monessa suhteessa kokemassa melkoisia mullistuksia.

Joo, kutkuttaa, pelottaa, on raskastakin, mutta voiko epävarmuuden kanssa elää kivalta tuntuva elämää? Aiemmin ajattelin, että ei, mutta nyt uskon kyllä, että voi, kuten niin moni elääkin. Myönnän, pohdiskeluni saattaa tuntua naivilta tai lapselliselta, mutta muista, arvon lukijani, että olen ollut viimeksi sinkku kun Suomi ei vielä ollut EU:ssa ja presidenttinä toimi Mauno Koivisto. Olen siis jättänyt tavallaan sellaiset tärkeät itsenäistymisen ja aikuistumisen vaiheet, jotka tehdään yksin eikä parisuhteessa. Niiden kehitysten vuoro on nyt, mutta uskoisin, että pystyn nuo vaiheet kohtaamaan aivan eri tavalla nyt kuin vaikkapa 30 vuotta sitten. Siitähän se kutkuttavuus tulee. Tämänikäisenä aivot toimivat enemmän vapaana höpsöydestä ja kaikkivoipaisuudesta. Teini-ikä oli riemastuttavaa aikaa, mutta sinne en välittäisi palata.

Olenpa kuullut erään fiksun ihmisen käyttävän jopa termiä epävarmuudessa lepääminen. Se kuulostaa jo varsin paradoksaaliselta, sillä kysyn kovin herkästi, että miten epävarmuus, joka herättää levottomuutta, voisi sallia mitään lepäämistä missään muodossa. Toisaalta puhutaanhan sitä virran vietävänä olemisesta, se lienee kai sukua tuolle epävarmuudessa lepäämiselle. Tosin lepääminen lienee helpompaa virran rannalla kuin virran keskellä.

Joka tapauksessa, edessäni väijyy väistämätön tutustuminen epävarmuuden arkeen. Koitan puskea sitä kohti ja sen kanssa epämääräinen virne kasvoillani. Välillä se virne muodostuu ihan luomuilosta, välillä varmaankin väkisin väännetystä tulevaisuudenuskosta.

Kiitos, että luet.

Eron aika

Kipuilin keväällä kovin paljon parisuhdetilannettani ja osittain tuon kipuilun takia hellitin hetkeksi tämän blogin kirjoittamisessakin. Nimittäin en oikein päässyt millään siitä kivusta ohi ja tuntui, että jokainen kirjoitus, peräti jokainen sana heijasteli vain omaa ankeuttani. Kyllästyin suoraan sanottuna siihen. Muut aiheet eivät iskeneet kipinää, koska parisuhde levitti vain sumua ympärilleen.

Syksy koitti, löysin uuden kirjoitusvireen ja -vaihteen. Mutta parisuhdetilanteeni oli korkeintaan ennallaan.

Pitkän, pitkän ajan jälkeen minä koin, että seisoin yhden ainoanvaihtoehdon edessä: 30-vuotinen parisuhteemme oli tullut tiensä päähän. Minä huomasin, että muilla elämänalueilla olin saavuttanut paljonkin hyvää oloa ja menevää meininkiä, mutta selkeästi parisuhde ei vaan päässyt enää pohjamudista ylöspäin. Halusin kuitenkin lopulta yrittää pyristellä kokonaan masennuksestani eroon ja aloin pikku hiljaa törmätä siihen aavistukseen, että tämän parisuhteen aikana se ei vain täysin onnistuisi.

Päätöksen lausuminen ääneen sai tietysti surun valloilleen. Pitkän taipaleen pää näyttäytyy luonnollisesti aina haikeana, mutta ehkä juuri pitkän parisuhteen päättyminen aiheuttaa poikkeuksellisen paljon surumieltä ja ahdistustakin. Pitkällinen yrittäminen ja ponnistelu ei tuottanutkaan tulosta, vaan ihan ankean lopun. Hukkaan heitetyn energian määrä tuntuu loputtoman suurelta. Tiedän toki, että ei se aika ole hukkaan heitettyä, mutta tunne kertoo muuta.

En tosin voi kieltää, etteikö eropäätöksellä olisi ollut jo nyt myös positiivisia puolia. Kivi vierähti sydämeltäni, kun sain lausuttua päätökseni ilmoille. Lapsille kertominen antoi selityksen monellekin asialle, jota he ehkä olivat aprikoineet. Ystäviltä saatu tsemppi on ollut voimakkuudeltaan järisyttävää.

Vaikka nyt on kaikki tavallaan vasta alussa ja näin pitkän suhteen purkaminen ihan noin käytännönkin tasolla tuntuu poskettoman isolta urakalta, tässä rakennetaan nyt kuitenkin jonkin sortin toiveikasta tulevaisuutta. Toiveikkuutta siitä, että vihdoin voin löytää elämääni sellaista sisältöä kuin tarvitsen. Ojasta pääse kenties könyämään maantielle. Tai ainakin se, mitä elämässäni tulee eteen, se on minun harkinnan ja ponnistelujeni varassa. Niin hyvässä kuin pahassa.

Juuri tämänhetkistä olotilaani on kovin vaikeaa selittää. Välillä itken, välillä olen poikkeuksellisen hymyileväinen. Painan pää punaisella opiskeluprojektiani, joka on onneksi nyt juuri tulossa loppuun. Elämä hengittää parhaillaan täysillä. Ehkä se on hyvä asia, kunhan en hengästy hengiltä.

Surun määrä on kuitenkin yllättänyt. Luulin etukäteen, että olen itkuni jo itkenyt, olen suruni jo kuluttanut. Mutta ei, nyt on niidenkin aika. Tosin nyt on aika myös katsoa tulevaan, josko siellä paistaisi aurinko.

Kiitos, että luet.