Keskityn kauneuteen

Vuosi vaihtui hiljattain ja tämän väkinäisen virstaanpylvään yhteydessä päätin jättää väliin sekä uudenvuodenlupauksien antamisen että menneen vuoden summaamisen.

Uudenvuodenlupauksien kanssa minulle on käynyt samoin kuten lukemattomille muillekin; ne eivät pysy hengissä edes säädyllistä ajanjaksoa. Siksi ehkä nyt tässä elämäntilanteessa lienee paljolti parempi, etten maksa tolkutonta tunnehintaa taivaita tavoittelevista lupauksista joita en pysty pitämään.

Viime vuosi oli sen verran vaiherikas ja sisälti sen verran runsaasti merkittäviä muutoksia kauan stagnaattisessa tilassa velloneeseen elämääni, että sen summaaminen ei ehkä ole inhimillisissä mittasuhteissa mahdollista eikä perin järkevääkään. Uuden alan opiskelu, masennuksen lieveneminen ja pitkän parisuhteen päättyminen kertonevat tiivistetysti vuoden vuoristoradasta.

Elämä hetki kerrallaan tuntuu juuri nyt oikealta. Kuulostaa kliseiseltä, mutta se toimii sittenkin.

Yhden lupauksen itselleni tein jo jokin aika sitten ja se olkoon tämän vuoden teema, mutta samalla ovenavauksella ajattelin elää saman lupauksen innoittamana ihan koko loppuelämäni. Päätin keskittyä kauneuteen.

Tässä vaiheessa, armoitettu lukijani, voit perustellusti miettiä, että olenko menettänyt järkeni, kun puhun kauneudesta pyrkimyksenä. Tai on ihan sallittua epäillä, että olenko nauttinut liikaa self help -oppaiden väljähtyneitä teesejä. Voin lohduttaa sinua, että ei, en ole menettänyt järkeäni enkä ainakaan ole uppoutunut mihinkään mitäänsanomattomuuksien suohon.

Minulle kauneuteen keskittyminen tarkoittaa ilmeisen, esteettisen kauneuden lisäksi henkistä, sosiaalista ja emotionaalista kauneutta. Elän juuri nyt vaihetta elämässäni, jossa kaikenlainen kauneus auttaa eteenpäin ja motivoi ylipäänsä tekemään sellaisia uusia ja vanhoja asioita, jotka tekevät minulle hyvää.

Esteettinen kauneus lienee näistä kauneuden lajeista helpoin selittää. Kun opiskelen käsityöammattia, voin sikäli etuoikeutetusti tehdä kauniita asioita ihan käsilläni. Voin miettiä, että millainen esine on sellainen, jonka tekemiseen minun kannattaa käyttää aikaani ja miten sen kauneutta voi aina pyrkiä lisäämään. Uin tässä hieman vastavirtaan; väittäisin, että elämme maailmassa jossa esineiden määrä (ja siten niiden alhainen hinta) on ajanut yli esteettisestä laadusta. Tällä tiellä aion jatkaa kykyjeni ja mahdollisuuksieni mukaan. Opiskellessa on toki helppo pyrkiä tekemään kauniita esineitä, mutta kun aamiaspöytään tällättävän leivän kohtalo riippuu taloudellisista tuloista, ei tällaista estetiikkapäätöstä voi aina noudattaa sataprosenttisesti. Pyrkimys on silti tärkeää pitää aina mielessä.

Sosiaalinen kauneus tarkoittaa minulle sitä, että aion pysyttäytyä sellaisissa ihmissuhteissa ja sosiaalisissa tilanteissa, jotka tuottavat minulle mahdollisimman hyvää. Voin tietenkin edesauttaa itsekin sosiaalista kauneutta omilla tekemisilläni, mutta myös valinnat siitä, missä ja kenen kanssa vuorovaikutan, ovat olennaisia.

Emotionaalinen kauneus riippuu jonkin verran tuosta yllämainitusta sosiaalisesta kauneudesta. Mutta sen lisäksi voi tehdä paljon muutakin. Minä voin valita (tiettyyn rajaan asti) miten suhtaudun ympärilläni könöttäviin asioihin ja tilanteisiin. Voin pyrkiä keskittymään lähinnä sellaisiin tunnetiloihin, jotka tuovat minulle hyvää oloa. Ja vaikka kohtaisinkin tummempia tunteita itsessäni, voin suhtautua niihin lempeästi ja antaa niiden mennä ohi. Emotionaalinen kauneus on hyvyyttä ja hyväksyvyyttä itseäni ja muita kohtaan. Se on rakkautta.

Kauneus koetaan laajalti pinnallisena kokemuksena. Mutta jos tarkasti katsotaan -noh- pinnan alle, niin kauneus ulottuu svyimpään sielun kolkkaan asti. Vaalikaamme sitä kauneutta kaikilla tavoilla.

Kiitos, että luet. Ja hyvää alkanutta vuotta!

Masennuksen hahmo

Kuulin kanssamasentuneelta, että joissain terapiamuodossa käytetään yhtenä harjoituksena sellaista kysymyksenasettelua, jossa mietitään, millaisena hahmona masennus näyttäytyy masentuneelle. Siis että jos pitäisi kuvailla toiselle ihmiselle, että miltä masennus näyttää, jos sen pitäisi vaikka piirtää. Tai mitä se masennus tekisi, jos se saisi fyysisen olemuksen.

Pinnallinen vastaukseni kysymykseen tuli suhteellisen nopeasti ja lonkalta ja käsittääkseni näkemykseni myötäilee varsin hyvin yleistä käsitystä masennuksen hahmosta. Nimittäin äkkiseltään olisin sanonut, että minulle masennus näyttää mustalta painopeitolta, joka peittää minut alleen. Musta väri tuntuu tietenkin turhankin ilmeiseltä vastaukselta samoin kuin sen painavuus. Pimeä, valoa läpäisemätön peitto ja sen painavuus tuntuvat välillä suhteellisen fyysisenäkin, kun masennus tekee infernaalisia taikojaan. Huolimatta ilmeisyydestään tämä hahmo tuntuu kovin tutulta ja varsin tyhjentävältä.

Tarkempi pohdinta tuottaa sitten huomattavasti monimutkaisemman ja sanoisinko pelottavammankin lopputuloksen. Nimittäin huomasin suhteellisen nopeasti, että tuo peittohahmo ei kerro lopulta masennuksestani kuin sen ihan helpoimmin hahmoteltavan ominaisuuden. Loput masennukseni ominaisuuksista jäävät tällä vertauksella -heh- aikalailla peittoon. Siispä hahmottamista kannattaa jatkaa.

Kun teemaa ajattelee hieman kauemmin, masennus saa aivan erilaisen hahmon. Yhtäkkiä se näyttäytyy kauhuelokuvien mustalta viikatemiesmäiseltä hahmolta (toki ilman sitä viikatetta), joka on siis pukeutunt mustiin ja sen kasvot ovat joko piilossa tai sillä ei ehkä edes ole kasvoja. Eihän kyse edes ole varsinaisesta ihmishahmosta vaan masennuksen ominaisuushahmosta. Välillä tuo mustanpuhuva hahmo näyttäytyy jopa itseäni suurempana, vieressä seisovana ja mukana kulkevana hahmona mustine ja niin kliseisine kaapuineen. Välillä taas tuo hahmo hyppää pienempänä hahmona olkapäälleni kuiskimaan korvaani. Toisinaan taas tuo tumma hahmo hyppää jopa kehoni sisään tekemään keljuja toimiaan.

Tässä tarkemmin pohditussa hahmossa tärkeintä ei kuitenkaan ole sen fyysinen olemus, joka siis vaihtelee tilanteen ja masennuksen määrän mukaan. Paljon tärkeämpää ja tuhoisammalta tuntuva ominaisuus tässä hahmosa on dialogi, tai lähinnä kylläkin synkeä monologi. Tuo pelottavalta näyttävä hahmo kuiskii korvaani alentavia, lannistavia tai muuten synkeitä lauseitaan. Välillä kuiskinta muuttuu kovemmaksi, välillä sellaiseksi jupinaksi, jota vaivoin edes kuulee. Mutta tuo monologi tekee hallaa itsetunnolle, olemiselle, tekemiselle, kaikelle. Ja kun hahmosta ei noin vain pääse eroon, kuiskinta ja vähäeleinen jupina saavat enemmän pontta ääneensä kuin pitäisi.

Ei, en ole menettämässä järkeäni, enkä oikeasti kuvittele masennukselleni mitään tuollaista kauhu- tai scifielokuvien kaameaa hahmoa todelisena fyysisenä hahmona. Kyseessä on siis lähinnä kuvaus siitä, miltä minä masennukseni koen. Ja se, että hahmon olemus vaihtelee, myötäilee sangen hyvin sitä, miltä minun masennukseni kulloinkin tuntuu ja on tuntunut. Joskus korvaankuiskija on pahasta, joskus sellainen tumma, iso ihmismäinen hahmo kanssakulkijana pelottaa. Hahmo luo kauhua itsessään, mutta sen puhe toimii varsinaisena keihäänkärkenä. Haavoja syntyy, vaikka miten väistelisi tai pyrkisi kuulemaan muita ääniä.

Juuri nyt masennukseni hahmo tuntuu isolta viikatemiesmäiseltä hahmolta, mutta se ei kulje kanssani. Se ei kuiski juuri nyt olkapäälläni diabolisia kirouksiaan. Se kurkkii nurkkien takaa ja yrittää päästä matkaani mukaan. Pyrin vain kulkemaan ohi ja olemaan katsomatta sen olemattomiin silmiin. Sillä tapaa sen hahmo pikku hiljaa -näin uskon- pienenee ja pienenee ja kenties katoaa tomuna ilmaan jonakin päivänä. Kunhan sinä päivänä tuulee navakasti ja minä pidän fokukseni jossain aivan muualla.

Marraskuun marras-sana viittaa kuolemaan. Väitetään, että tässä kuussa kauhistellaan kaiken kuolemaa. Luonnon, valon, kenties toivon kuolemaa. Mutta minä pyrin keskittämään hyvästien antamiseen synkeälle elämälleni. Se tuskin onnistuu vielä, mutta kerrankin näen pimeyden keskellä valoa. Synkkyys voi kuolla ja kaiken lisäksi sekä vastoin odotuksia, parhaiten synkkyys kuolee pimeyden keskellä.

Kiitos, että luet.

Analyysiparalyysi

Eräs masennuskollega oli keksinyt hienon runolliselta kuulostavan sanan analyysiparalyysi. Jos kuulut masentuneiden raskassoutajien heimoon, tunnistanet tämän problematiikan suhteellisen helposti. Jos et, yritän avata termiä. Niin ja lienee syytä kuitenkin, ainakin näin fennofiilinä, tarkoitan suomen kielen intoilijana, kääntää tuo sana omalle kielellemme. Vatvomishalvaus voisi olla sellainen termi, joka kuvaa tilannetta varsin hyvin. Jauhamisjumi kuulostaa jo hieman kieli poskessa -vaihtoehdolta, mutta toiminee myös.

Joka tapauksessa, tuntuu, että kovin monelle masentuneelle on tuttu se tunteiden ja mielentilojen kirjo, joka laukaisee tilanteen, jossa tuntuu olevan vain voimia asioiden pohtimiselle, vatvomiselle, analysoimiselle ja jauhannalle. Energiaa ei sitten jääkään enää itse toiminnalle. Ainakin itse tunnen ja tunnistan tuon tilanteen aivan liian hyvin. Turhan monesti asiat ja päätökset ovat vain purjehtineen minun ohitse, kun en ole halvaukseltani kyennyt tarttumaan niihin.

Tai jos heittäytyisin vallan rehelliseksi, niin täytyy tässä kohtaa tunnustaa, että jo pelkästään vatvomisen tunnistaminen toimii minun akilleen kantapäänäni. Uppoudun aivan liian helposti ja aivan liian syvälle asioiden pohtimiseen ja analysoimiseen, etten pääse siitä sen pidemmälle. Päätöstä ei synny, eikä sen jälkeistä toimintaa. Pirskatti.

Tällaista henkistä halvausta voi olla tosiaan perin hankalaa tunnistaa, kun tilanne on päällä. Jälkikäteen tai hyvinä hetkinä sen toki tunnistaa, jos vain vähän perehtyy asiaan, mutta tunnottomuuden keskiössä huomio ja voimavarat tuntuvat keskittyvän aivan muuhun. Luonnollistahan tuo on, inhimillistä myös. Sekä toki kiusallista.

Pahin seikka, joka aiheuttaa kerrottua ikävää jumittamista, on kysymys ”miksi”. Miksi minulle käy näin? Miksi minulle tehtiin näin? Miksi juuri minä olen joutunut tähänkin liemeen? Miksi minun kannettavakseni laitetaan tällaista taakkaa? Miksi-kysymyksen seuraaja on epäreiluuden tunne, ja se tunne vain pahentaa lamaannusta.

Miksi-kysymyksen jauhamisesta pitäisi saada katse kääntymään ongelmanratkaisuun. Tässä tietysti asuu se kaikkein vaikein asia tässä tematiikassa. Pitäisi ymmärtää, että jauhaa tuota miksi-kysymystä niin paljon, että se tekee jo kipeää, mutta ei sen takia pääse siitä kysymyksestä olennaisempaan, esimerkiksi siis vaikkapa juuri tuohon ongelmanratkaisuun.

Paljastan tässä vielä pahan noidankehän: tutkitusti vatvominen aiheuttaa masennusta ja masennus vatvotuttaa entistä enemmän. Siinä meillä sitten vasta oikein viheliäinen noidankehä. Kun sen vain saa tavalla tai toisella katkaistua, odotukset toipumiselle nousevat kummasti.

Kiitos, että luet.

Eron aika

Kipuilin keväällä kovin paljon parisuhdetilannettani ja osittain tuon kipuilun takia hellitin hetkeksi tämän blogin kirjoittamisessakin. Nimittäin en oikein päässyt millään siitä kivusta ohi ja tuntui, että jokainen kirjoitus, peräti jokainen sana heijasteli vain omaa ankeuttani. Kyllästyin suoraan sanottuna siihen. Muut aiheet eivät iskeneet kipinää, koska parisuhde levitti vain sumua ympärilleen.

Syksy koitti, löysin uuden kirjoitusvireen ja -vaihteen. Mutta parisuhdetilanteeni oli korkeintaan ennallaan.

Pitkän, pitkän ajan jälkeen minä koin, että seisoin yhden ainoanvaihtoehdon edessä: 30-vuotinen parisuhteemme oli tullut tiensä päähän. Minä huomasin, että muilla elämänalueilla olin saavuttanut paljonkin hyvää oloa ja menevää meininkiä, mutta selkeästi parisuhde ei vaan päässyt enää pohjamudista ylöspäin. Halusin kuitenkin lopulta yrittää pyristellä kokonaan masennuksestani eroon ja aloin pikku hiljaa törmätä siihen aavistukseen, että tämän parisuhteen aikana se ei vain täysin onnistuisi.

Päätöksen lausuminen ääneen sai tietysti surun valloilleen. Pitkän taipaleen pää näyttäytyy luonnollisesti aina haikeana, mutta ehkä juuri pitkän parisuhteen päättyminen aiheuttaa poikkeuksellisen paljon surumieltä ja ahdistustakin. Pitkällinen yrittäminen ja ponnistelu ei tuottanutkaan tulosta, vaan ihan ankean lopun. Hukkaan heitetyn energian määrä tuntuu loputtoman suurelta. Tiedän toki, että ei se aika ole hukkaan heitettyä, mutta tunne kertoo muuta.

En tosin voi kieltää, etteikö eropäätöksellä olisi ollut jo nyt myös positiivisia puolia. Kivi vierähti sydämeltäni, kun sain lausuttua päätökseni ilmoille. Lapsille kertominen antoi selityksen monellekin asialle, jota he ehkä olivat aprikoineet. Ystäviltä saatu tsemppi on ollut voimakkuudeltaan järisyttävää.

Vaikka nyt on kaikki tavallaan vasta alussa ja näin pitkän suhteen purkaminen ihan noin käytännönkin tasolla tuntuu poskettoman isolta urakalta, tässä rakennetaan nyt kuitenkin jonkin sortin toiveikasta tulevaisuutta. Toiveikkuutta siitä, että vihdoin voin löytää elämääni sellaista sisältöä kuin tarvitsen. Ojasta pääse kenties könyämään maantielle. Tai ainakin se, mitä elämässäni tulee eteen, se on minun harkinnan ja ponnistelujeni varassa. Niin hyvässä kuin pahassa.

Juuri tämänhetkistä olotilaani on kovin vaikeaa selittää. Välillä itken, välillä olen poikkeuksellisen hymyileväinen. Painan pää punaisella opiskeluprojektiani, joka on onneksi nyt juuri tulossa loppuun. Elämä hengittää parhaillaan täysillä. Ehkä se on hyvä asia, kunhan en hengästy hengiltä.

Surun määrä on kuitenkin yllättänyt. Luulin etukäteen, että olen itkuni jo itkenyt, olen suruni jo kuluttanut. Mutta ei, nyt on niidenkin aika. Tosin nyt on aika myös katsoa tulevaan, josko siellä paistaisi aurinko.

Kiitos, että luet.

Varjoja ilman valoa

Rammsteinin uusimmalla albumilla Zeit löytyy nimikappale, joka on kyllä aivan mahtavan hieno kappale. Siinä mietitään ajan kulumista ja sen vaikutusta ihmiseen. Kappale alkaa väkevästi: Manches sollte, manches nicht, wir sehen, doch sind wir blid, wir werfen Schatten ohne Licht. Vapaasti haparoiden tämän voisi kääntää seuraavasti: Joidenkin pitäisi, joidenkin ei, näemme, vaikka olemme sokeita, ilman valoa luomme varjoja. Kappale jatkuu yhtä hienosti, mutta minä jään tuon varjojen luomisen kohdalla miettimään tarkemmin.

Puhuuko Rammstein kenties masennuksesta? Ehkei tarkoituksella, mutta sitten toisaalta masennuksen ytimestä löytyy taipumus luoda varjoja ilman valoa. Minulle tuo fraasi toimii sangen tiiviinä luonnehdintana masennuksen viheliäisestä toimintalogiikasta. Tarkoitan sitä, että masentunut pystyy jostain kumman syystä luomaan synkkyytä, pelkoa, ja epätoivoa sinnekin, missä se ei tunnu kovin ilmeiseltä. Varjoja syntyy ilman sitä perinteisesti käsitettyä vastavoimaa tai syntymävoimaa, valoa tai toivoa tai turvallisuutta.

Tällainen taipumus nähdä pimeää siellä, missä sitä ei näyttäisi olevan, on yksi sellainen masennuksen ilmenemispiirre, jota on vähän hankalaa selittää ei-masentuneelle. Sellainen näkemysvinouma ei tottele tyypillistä logiikkaa eikä kumartele järkeilyllekään. Pinnallisesti tätä tunnevyyhtiä voisi kuvailla pessimismiksi, mutta se on kyllä paljon pahempaa kuin peruspessimismi. Se tunnevyyhti vie toivon, se syö sisältä yrittämisen halun, se pimentää tulevaisuuden.

Aina välillä tuo taipumus onneksi laantuu, se saattaa hävitä kokonaankin. Voi olla, että hetken aikaa masentuneesta voi tuntua normaalilta tai tyypilliseltä, mutta jokin tekijä saattaa syöstä takaisin tuohon varjojenluontitilaan. Väsymys, huonot kokemukset, tunne- tai ajatusjumit tai sen sellaiset antavat kasvupohjaa tuolle tilalle. Niitä oppii kenties vuosien varrella tunnistamaan itsessään ja siten masentunut saattaa saada otetta taipumukselleen ja parhaimmillaan ehkä saa sen vaimennettua jopa kokonaan, ainakin ajoittain.

On pakko jatkaa Zeit-biisin sanoja:

Wir sterben weiter bis wir leben. Sterben lebend in den Tod. Me kuolemme aina vaan kunnes elämme. Kuolemme elävänä kohti kuolemaa. Dem Ende treiben wir entgegen. Keine Rast, nur vorwärtsstreben. Am Ufer winkt Unendlichkeit. Gefangen so im Fluss der Zeit. Olemme törmäämässä loppuumme. Ei lepoa, vain raahautumista eteenpäin. Rannalla viittilöi iättömyys. Niin vangittuna ajan virtaan.

Jos tämä ei kerro masennuksesta, se kertoo ainakin omasta elämästäni. Kuolleena elämisestä olen saanut omaa kokoani suuremman annoksen. Eteenpäin raahautuminen on käynyt tyhjässä merkityksettömyydessään aivan liian tutuksi. Kaiken kukkuraksi, minä olen tainnut pukeutua ajan vankilan vankipukuun jo vuosien, vuosien ajan. Aina välillä viikatemieskin viittilöi munulle, mutta kaikeksi onneksi olemme toistaiseksi käyneet eri polkuja.

Tämän kerrottuani et ehkä ihmettele, että aika usein tämän kappaleen kuullessani joudun pyyhkimään kyyneleitä silmäkulmastani. Näin kävi viimeksi tänään. Ehkä päin vastoin kuin mitä saattaisi kuvitella, ne ovat kaikesta huolimatta lohdun kyyneleitä. Alkavaa toivon värähtelyä.

Kiitos, että luet.

Taas vuoristorataa

Masennukseni ominaispiirteisiin on aina kuulunut selkästi mielialojen vaihtelevuus. Se toimii ehkä hyvänä näköpanssarina minuuteeni, eli ajattelen, ettei minua tunnista niin kovin helposti masentuneeksi, kun mielialani vaihtelevat sen verran paljon ja pystyn sekä pyrin tsemppaamaan olotilaani monasti juuri sosiaalisissa tilanteissa eli muiden nähden. Olotilan aallonpohjat kohtaan useimmiten yksin ja omissa oloissani.

Pinnallinen olotilojen muutos on vain yksi ilmenemismuoto. Toinen on sisäinen mielialojen muutos, joka hädin tuskin näkyy ulospäin. Niiden olotilojen muutoksien vauhti ja laajuus ovat aivan erilaiset. Vaihtelevuus sisäisissä olotilojen muutoksissa on hitaampaa, sanoisin, mutta sitten toisaalta laajuus on suurempi. Tässä piilee paradoksi: voin siis madella sisäisten mielentilojen pohjamudissa mutta silti näyttää -ja tuntea- välillä pinnallisesti iloiselta. Samoin voi tapahtua myös toisin päin, mutta ehkä vähän harvemmin.

Minun ei tarvinne kauaa vakuuttaa sinulle, että olotilojen ja mielialojen vaihtelevuus ei tunnu kovinkaan kevyeltä. Tai miellyttävältä. Tai millään tavalla järkevältä. Lisäksi se, että vaihtelua tapahtuu ainakin kahdessa eri tasossa ja kaksin säännöin, niin sepä vain lisää sopan sakeutta.

Tätä mielialavaihteluiden kerroksellisuutta on ehkä hieman hankalaa edes kuvailla, saati sitten hahmottaa. Ja omien vaihteluideni havainnointikin tuntuu välillä erittäin haasteelliselta. Minulla meni kauan edes ymmärtää, että päällekkäisiä ja toisiinsa nähden itsenäisiä muutoksia on edes olemassa. Ja kun sitten nämä erilaiset muutokset pyrkii panemaan merkille ja ymmärtämään niiden taustat, parkkeerataan jo kovin lähelle ydinfysiikan lainalaisuuksien monimutkaisuutta.

Ehkä sitten kumminkin nämä vuodet masentuneena ovat koulineet minusta jonkin sortin omien tuntemuksien vaihteluiden havainnoijan. Ja ovat opettaneet minulle ymmärrystä siitä, että miksi vaihtelut tapahtuvat sekä ovat myös kasvattaneet minussa hyväksyntää niitä kohtaan. Nimittäin tämäkin piirre on sellainen, joka erottaa masentuneen valtavirrasta ja herättää taas kerran epäreiluuden tunnetta siitä, mitä kaikkea tämä tauti oikein aiheuttaa. Onneksi siis syyttely itseään kohtaan on jo aavistuksen vaihtunut tuskailuun siitä, ”että tätäkin sitten pitää sietää”.

Olen ollut nyt tuossa syvällisemman tason mielialassani korkeasuhdanteessa, mutta suhdanne tuntuu olevan hieman laskussa. Osan tekijöistä laskusuhdanteeseeni voin jo tunnistaa, mutta osa niistä on vielä hämärän peitossa. Merkkejä laskevasta mielialasta on näkyvillä: pienetkin asiat ärsyttävät, sosiaaliset suhteet kuormittavat entistä enemmän, minäkuva tuntuu kalpealta, tulevaisuuden epävarmuus painaa. Kaikkea tätä ja paljon muutakin.

Kaikkein uusin oivallus mielialojen vaihtelussa liittyy luovuuteen, josta kerroin edellisessä kirjoituksessani. Kun yritän toteuttaa omaa visiotani, joka on taas kerran kovin omituinen ja omintakeinen, niin se tuntuu jotenkin kummallisesti mielialaa painavalta. Kai se liittyy itsetuntoon -tai siis sen huonouteen- tai johonkin muuhun. Tätä asiaa täytyy tutkia vielä lisää.

Onneksi tunnen jo alamäen mekanismia edes peruskurssin verran, joten en viitsi hirveästi ottaa tilanteesta paniikkia. Olen varma, että ylämäki odottaa taas jossain ennen pitkää. Kaiketi.

Kiitos, että luet.

Mitä jos se vain on tällaista?

Tällainen tuskainen parahdus lipsahti pariterapeutin suusta kun pohdimme taas kerran sitä, miten me olimme jumahtaneet kummalliseen kehään työskentelyssämme. Tokaisullaan hän halusi kenties avat mahdollisuuden arkkua sille, että meidän parisuhteemme perusvire saattaa olla vain tällainen vinolta tuntuva kokonaisuus. Voi toki olla niinkin, että tuo kysymys oli vain turhautumisen aikaansaama sammakko, mutta mikä sammakko se olikaan!

Tavallaan tuo lause tuntui aluksi ehkä tylyltä tai pessimistiseltäkin, mutta olen näin myöhemmin löytänyt valtavan paljon kiitollisuuden aihetta hänen kysymyksestään. Eihän sitä tarvitse nähdä tylynä tai pessimistisenä, kun tuo kysymys on yksinkertaisuudessaan nerokas.

Nimittäin väärän ja perusteettoman toivon ylläpitäminen -jos mikä- on julmaa. Jos ei näköpiirissä nökötä mitään muuta kuin tunnettu todellisuus, miksi toisen pitäisi antaa haaveilla mistään muusta? Mehän törmäämme lopulta varsin usein tilanteisiin ja asioihin, jotka ovat juuri sitä mitä ne ovat eivätkä siitä miksikään muutu. Sellaista elämä on. Miksi ihmeessä pariterapian ammattilainen maalaisi seinille enkelinkuvia, kun sille ei ole mitään vastinetta tosielämästä. Päin vastoin, arvostan syvästi sitä, että asiat tuodaan julki todellisessa muodossaan.

Tuo kysymys luo pohjan aivan uudelle analyysille. Nyt ei etsitäkäkään jotain maagista ja mystistä kehitystä, joka ratkaisisi tilanteen ja loisi ulospääsyn tuskasta. Nyt me olemme sen tilanteen ääressä, että tumnustamme tosiasiat. Toteamme, että asia on suurin piirtein juuri niin kuin se on. Nyt pitää vain tehdä se valinta, että tullaanko asian kanssa toimeen vain etsitäänkö jotain täysin aivan muuta. Tästähän vapautuu valtavasti energiaa, kun ei haihattele epätodennäköisen tai harhaisen perään. Tilanne nyt vain on näin ja nyt pitää tehdä päätös hyväksymisestä tai hylkäämisestä.

Vapauttavaa ja helppoa, eikös? Ensimmäinen pitää tietenkin paikkaansa, mutta jäljimmäinen ei niinkään. Yksinkertaistus tai yksinkertaisuus ei välttämättä tarkoita helppoutta, se tarkoittaa vain yksinkertaista. Tuo kysymys pelkistää tavallaan koko problematiikan yhteen lauseeseen ja jää odottamaan kannanottoa. Se ei sinällään huuhdo pois kokonaisuutta ja monimutkaisuutta eikä edes peitä niitä. Se vaan tiivistää. Mutta ei helpota. Silti ja juuri sen takia tuossa kysymyksessä piilee paljon voimaa ja mahdollisuutta. Vanha klisee kaukaa katsomisesta lähelle pitää vieläkin paikkaansa.

Samaa olen jäänyt sittemmin pohtimaan masennukseni kanssa. Mitäs jos en ikinä täysin paranekaan masennuksestani? Mitä jos se vaan on niin, että minun taakkanani on olla masennuksen painamana? Tavallaan tuollaisista kysymyksistä herää lähinnä määrätöntä pelkoa, mutta sitten toisaalta ainakin tiedän, missä mennään. En havittele sellaista päivää, jolloin olemiseni tuntuisi kevyeltä kuin avaruuskävelijän liitely. Masennuksen vetovoima vetää minua keskipistettään kohti, mutta entäs sitten? Kyllähän meistä ihmisistä valtaosa joutuu vain elämään maan gravitaatiokentän vaikutuksen alaisena koko elämänsä. Vain harva pääsee kokemaan painottomuuden. Silti me emme päädy jostain maan halkeamasta maapallon keskipisteeseen. Siellä ei kuulemma edes olosuhteet tunnu kovin otollisilta.

No sitten kun yhdistän parisuhteeni tilan miettimisen ja oman masennukseni pohtimisen yksinkertaisen kysymyksen kautta, ollaankin niin monimutkaisessa kokonaisuudessa että hirvittää. Mutta vaikka hirvittäisi, todellisuuttahan se vain on.

Otsikon kysymyksestä on puolisen vuotta aikaa ja sittemmin terapiammekin loppui. Silti tuo kysymys on jäänyt elämään ja resonomaan ja hyvä niin. Monasti palaan siihen ja ehkä jonain päivänä olen valmis vastaamaan tuohon kysymykseen sen arvon mukaisella tavalla.

Kiitos, että luet.

37 (k)ilometriä juosten Lapissa

Jos pitäisi nimetä kuluvan kesän kohokohta, sangen korkealle ellei ihan korkeimmalle sijaluvulle kiipeäisi juoksutapahtuma Ylläksellä heinäkuun alkupuolella. Olin ilmoittautunut tapahtumaan jo loppuvuodesta 2018, mutta yhden rasitusmurtumat ja yhden pandemian takia osallistumiseni oli siirtynyt useaankin otteeseen. Mutta tänä kesänä se olisi nyt sitten toteutumassa, vihdoin. Nimittäin Nuts Ylläs-Pallas, jossa osallistuisin lyhyimmälle matkalle. Se matka olisi 37-kilometrinen reitti, joka kulkisi Äkäslompolosta Ylläksen ympäri, sitten Ylläksen yli ja siitä sitten Kesängin yli ja takaisin Äkäslomploon. Jos tunnet Ylläksen seutuja, saanet selkeän kuvan siitä, että vaikka tämä olikin tapahtuman lyhin reitti, niin kyseessä ei kuitenkaan ollut mikään pikkupyrähdys.

Olen kamppaillut tänä vuonna kummasti juoksumotivaationi kanssa ja sellainen motivaatiokuoppa ei tietysti ole omiaan edistämään kuntoa tai luottamusta kuntoon sen verran, että voisi rennosti kuvitella pääsevänsä lähdöstä maaliin kunnialla. Tai edes pääsevänsä ylipäänsä lähdöstä maaliin. Toisin kuitenkin onneksi kävi, tästä tapahtumasta kehkeytyi paitsi kesän kohokohta niin myös koko harrastajajuoksijaurani tähänastinen kohokohta.

Kirjoituksen otsikkokuva on otettu Ylläksen laelta. Siinä vaiheessa matkaa olin taivaltanut mukavat 20 kilometriä ja olin siis jo päässyt kiipeämään ensimmäiselle kahdesta tunturista. Siinä sitten pysähdyin ihailemaan ja osin myös kauhistelemaan Kesänkitunturia. Nimittäin kuvan keskellä näkyy selkeästi Kesängin Pirunkuru, joka on melkoinen esitys rakkaa (eli kivikkoa) ja jyrkkää rinnettä. Tiesin, että kun tuo Pirunkurun kiipeäminen alkaisi, olisin siinä kohtaa edennyt jo noin 29 kilometriä ja edessä olisi ”enää” 8, mutta arvioin, että tuossa kohtaa voisivat enimmät mehut olla jo kaikonneet. Päätin, että sallin kenties, jos kaamea väsymys iskee juuri ennen Kesänkiä, että voin pysäyttää juoksuni siihen. Tämä päätös oli ehkä yksi avainasioita siinä, että pääsin koko matkan maaliin. Jos on epävarma, kannattaa näköjään jättää pieni takaportti auki, niin minulle se ainakin tarkoittaa sitä, että saan kuitenkin siitä lisäpontta varsinaisen asian tekemiseen. Ja niin kävi nytkin.

Pirunkurun pirullisuus ja jyrkkyys eivät ehkä löydy kovin helposti tästä kuvasta. Jylhyys ja kauneus löytynevät helpommin. Vielä 7 kilometriä jäljellä!

Varoitin matkaseuraani, nuorempaa poikaani, että jos saavun juosten maaliin, niin saatan sitten puhjeta itkuun, joten hänen ei sitä pitäisi ihmetellä. Kerroin mahdollisen itkuni johtuvan ihan siitä, että maaliin pääsy olisi sen verran iso saavutus, että saatan tulla siitä itkun verran onnelliseksi. No maalissa ei sitten itkevää isukkia nähty. Koko juoksu oli sikäli mukavan yllätyksetön, että siitä tuli vain sellainen kokonaisuuden verhoava tyytyväisyyden tunne. Olin miettinyt tarkkaan etukäteen sen, mitä tavaroita tarvitsen juoksua varten, mitä syön aamulla ennen juoksemista, olin katsellut reittikarttaa tiukasti ja niin edelleen. Mietin vauhdinjaot ja muut etukäteen. Maaliin pääsy ei sitten tällaisen valmistautumisen jälkeen tuntunutkaan mystisen suurelta saavutukselta, vaan hyvän valmistautumisen kruununa. Vaikka kuulostaa ehkä lattealta, tuo kruunu tuntuu kuitenkin paljon, paljon paremmalta kuin mystinen saavutus. Olin tehnyt töitä juoksun eteen niin hyvin kujn pystyin ja loppu oli tavallaan odotettavissa oleva muodollisuus.

Sijoituksellani en pääse tässä kohtaa kehuskelemaan. Nimittäin noin 80% juoksijoista olivat minua nopeampia tällä reissulla, mutta se ei jäänyt minulle yllätykseksi. Matkaan kului reilut kuusi tuntia, kun nopein taivalsi reitin alle puolessa tuosta ajasta. Silti juoksusta jäi tunne, että olin voittanut jotain. Voitin nimittäin omat luutuneet käsitykseni siitä, että en muka pystyisi tällaiseen. En voi kylliksi painottaa sitä riemua, jonka tuo käsityksien voittaminen tuottaa.

Yksi riemuisa lisä koko juoksussa oli se, kun poikani kävi pyörän avulla morjenstamassa ja kannustamassa minua muutamassakin kohdassa matkan varrella. Olin sangen tyytyväinen siihen, että varsinaisen juoksun sain tehdä ihan omin nokkineni, mutta oma tsemppari matkan varrella tuotti tietysti erityistä iloa.

Vaikka tämä juoksu jäi pituudeltaan noin viisi kilometriä vajaaksi maratonista, niin yhden kilometrin verran nousua tekee siitä varmaankin vähintään yhtä vaativan kuin tasamaan maratonin. En ole ikinä ajatellut juoksevani maratonia, mutta nyt se on tavallaan jo saavutettu. Ja olen nyt jo päättänyt, että kunhan saan motivaatiodilemmani sivuutettua, varmaankin käyn sen täysmaratonin jossain kohtaa juoksemassa. Nyt se tuntuu luonnolliselta jatkolta tilanteeseeni. Niin ne asiat ja asenteet muuttuvat.

Kiitos, että luet.

Kuule minua!

Taas kerran arkielämä on osoittanut niin moneen kertaan ja niin monella tavalla, että minulla on suuren suuri kaipuu tulla kuulluksi. Kaipuuni tuskin lienee ainutlaatuinen, vaan uskoisin monen muunkin ihmisen -ellei kaikkien- kokevan valtavaakin tarvetta tulla muiden kuulemaksi.

Törmäsin eilen taas kerran tiiliseinään, samaan tiiliseinään, johon on otsani kuva ikuistunut lukuisten törmäämisten tuloksena. Vaimoni teki pölhösti, pyysin häntä tekemään jatkossa toisin, mutta hän ei mielipidettäni suvainnut. Selitti vain omiaan eikä ottanut vastuuta tekemisestään eikä ainakaan millään tavalla viitannut siihen, että jatkossa hänen toimintansa tulisi muuttumaan palautteeni pohjalta. Tällainen tilanne on niin omiaan herättämään minussa suurta epätoivoa. Haluaisin joskus, edes joskus saada viestini sillä tavalla läpi, että siitä ei tulisi suurta draamaa ja kovaa keskustelua. En voi mitenkään ymmärtää sitä, että miksi toinen haluaa oikein alleviivata asiaa olemalla järkähtämättömästi jotain mieltä eikä halua ymmärtää toisen asemaa mitenkään.

Tästä lähti sitten ajatus laajenemaan siihen, miten koen jatkuvaa tarvetta saada oma ääneni kuuluviin. Elämäni synkkiin puoliin tuntuu kuuluvan se, että huudan tuuleen, huutelen pimeyteen eikä yleisö ole vaivautunut olemaan paikalla. Minä olen ainakin kokenut niin, että kuulumatta jääminen on osoitus arvostuksen puutteesta. Jos minua ei kuulla, ei minun arvonikaan voi olla kovin kummoinen. Ajatus pohjautuu tietenkin tunteisiin, eikä järkeen, mutta se ei tietenkään muuta ajatuksen voimakkuutta.

Sellainen fakta tosielämästä pitää tietysti pitää mielessä, että minä olen vain yksi ihminen seitsemästä miljardista, eikä minun kuulukaan saada sen enempää ääntä kuin mitä minun osani on. Joskus vain tuntuu siltä, että tuotakaan pientä osaa en aina saa. Haluaisin varmaankin olla jollekulle se tärkeä, ehkä tärkein.

Toki kuulluksi tulemisen kaipuulla on hyvätkin puolensa. Kirjoitan tätä blogia, esitän stand-upia ja niin edelleen. Onpa minua opiskeluporukassa kehuttu siitä, että kerron kyllä avoimesti mielipiteistäni. Moni on sanonut, että pystyn hyvin ilmaisemaan omia ajatuksiani ja visioitani. Pyrin tuomaan maailmaan oman juttuni, oman ominaisen tapani ajatella tai omituisuuteni. Jos se jotakuta ilahduttaa tai rikastuttaa, niin sehän on vain hienoa.

Kysymys kuuluukin, onko haluni ja kaipuuni kohtuullinen. Mielestäni on, mutta sehän on toki vain oma mielipiteeni.

Kiitos, että luet. Kiitos, että annat lukemalla ääneni kuuluviin. Arvostan sitä korkealle.

Yksinäisyyttä ihmisvilinässä

Voi kuulostaa todela oudolta tai epäloogiselta, mutta varsinkin viime aikoina olen kokenut sangen paljon kummallista yksinäisyyttä nimenomaan ihmisjoukoissa. Etenkin, jos olen esimerkiksi marketissa tai muussa myymälässä. Siellä se iskee, ulkopuolisuuden ja yksinäisyyden tunne. Pahasti.

Osittain löydän tälle aivan loogisen selityksen. Kun olen ikävässä välitilassa tulojeni suhteen, en oikein voi ostaa kunnolla mitään vaan joudun katsomaan tavarapaljoutta sellaisin silmin, että tiedän, etten voi saada siitä tavaramäärästä yhtään mitään. En sitä ansaitse, kun minulla ei ole käytännössä rahaa. En voi ostaa, joten en kuulu sinne, en koe mitään yhtäläisyyttä niihin ihmisiin, jotka siellä käyttävät rahojaan. Holtittomasti tai tarkasti, sillä ei ole väliä, kun en voi tehdä kumpaakaan kuluttamista.

Muutenkin ihmisten parissa oleskelu tuntuu nykyään jotenkin väärältä. Koen jotenkin niin, että minulla ei ole täällä oikein paikkaa, minulla ei ole roolia, minua ei tarvita, minusta ei ole hyötyä. Joten en siis kuulu siihen muuhun ihmisjoukkoon, siihen ihmisten kokonaisuuteen, jossa kaikilla on jonkin sortin rooli kokonaisuudessa. Jokainen laittaa omansa yhteiseen hyvään, osallistuu yhteiskuntaan omalla panoksellaan. Minusta tuntuu siltä, että olen joutunut sen kaiken ulkopuolelle omien valintojeni ja mekanistisen byrokratian takia. Minulla ei ole annettavaa, mutta ei myöskään saatavaa.

Katselen siis tätä maailmaa ikään kuin ulkopuolelta, vaikkakin kaiken keskellä. Katson sitä kuin elokuvaa, kuin näytelmää, joka ympäröi minut, joka herättää minussa paljon ajatuksia ja kommentoinnin tarvetta, mutta niille ei ole sijaa.

Kaikki ylläoleva perustuu vain tunteeseen. Todellisuudessa minä opiskelen kumminkin kolmena päivänä viikossa. Seitsemänä päivänä viikossa minä olen isä, kannan huolta ja ylpeyttä pojistani. Pidän huolta siitä, että oman jaksamiseni rajoissa teen sen mitä voin kaikein ympärillä olevan eteen. Silti ulkopuolisuuden tunne on vain voimistunut. Diabolinen tilanne, suoraan sanottuna. Tunteet kuitenkin kertovat usein jostain kokoaan suuremmasta asiasta.

Kiitos, että luet.

Headhunterin soitto piristi kummasti

Kaikenlaista sitä näköjään tapahtuu. Myös positiivista. Nimittäin eräs rekryfirma oli bongannut minut Linkedinistä ja tarjosi mahdollisuutta osallistua erään yrityksen rekrytointiprosessiin. Se, että joku soittaa minulle ja tarjoaa tällaista mahdollisuutta, tuntuu unenomaiselta, mutta tietenkin myös hienolta.

Lähden tietenkin tuohon reissuun mukaan, kävi siinä sitten miten kävi. Ajattelen niin, että pysynpähän ainakin vähän tässäkin elämän osa-alueessa kiinni, vaikka en saisi lopulta työpaikkaa.

Keskustelin eilen lyhyesti rekrytoijan kanssa puhelimessa ja jatkamme virallisella haastattelulla ensi viikolla. Lyhyen puhelun aikana päätin jo, että olen rehellinen tilanteestani. Kerroin opinnoistani ja siitä, miten olen tähän tilanteeseeni päätynyt. Kaikeksi onneksi puhelun toisessa päässä rekrytoija oli todella ymmärtäväinen ja sanoi jopa arvostavansa unelmien seuraamistani. Hän ei siis nähnyt syntynyttä aukkoani CV:ssäni mitenkään esteenä prosessin jatkamiselle. En ehkä osaa edes kuvailla tässä kohtaa, miten hyvältä tuo tieto tuntuu.

En edes tiedä, mitä tekisin, jos työtä lopulta tarjottaisiin minulle. Opiskeluni ovat lähteneet erittäin hyvin alkuun ja koen, että minulla on alalle paljonkin lahjoja, mutta vaakakupissa painaa myös sellainen tosiasia, että opiskeluni rahoitus on edelleen epäämääräisyyden peiton alla piilossa, joten huoli toimeentulossa kaihertaa päivittäistä olemistani. Eikä ole mitään takeita, että se rahoitus heltiää, joten jos saan siitä lopullisen kielteisen päätöksen, löydän itseni pahemmasta taloudellisesta pulasta kuin missä olen ikinä ollutkaan. Siksi on hyvä tietenkin pitää ovia auki myös muihin mahdollisuuksiin.

Päätin jo, että jos kävisi niin hyvin, että työtä tarjottaisiin minulle, teen päätöksen työstä sillä hetkellä sen hetkisten tietojen ja tunteiden varalla. Luulen jopa, että kun minulla on enemmän vaihtoehtoja käsilläni, en joudu puristamaan työnhakua rystyset valkoisena ja se voi toimia ainoastaan minun edukseni. Liika yrittäminen näkyy kyllä haastattelupöydän toiselle puolelle aivan liian helposti.

Tätä elämäni hyvin tyypillisesti on ollut kautta aikain. Aina kun tuntuu, että synkkyys on ottanut lähtemättömän vallan, nurkan takaa kurkkaa mahdollisuuden aurinko. Jo pelkästään tämä käänne tuntuu piristävän.

Kiitos, että luet.

Epäonnistuminen masentaa

Arkijärjellä ajateltuna sellainen tosiasia ei päässe (ei, tuossa ei muuten ollut kirjoitusvirhettä) yllättämään, että kaikenlainen epäonnistuminen ruokkii masennuksen roihua. Ihan tavallinenkin ihminen tietysti saattaa ottaa omista epäonnistumisista siipeensä, joskus ihan kunnollakin, mutta toipuminen pettymyksestä itseen on kai se tekijä, joka erottaa masentuneen muista. Me masentuneet näet saatamme jäädä märehtimään epäonnistumistamme tarpeettoman kauaksi aikaa ja lisäksi, ainakin minulla, olotilaa synkentävät kaikenkarvaiset tilan jatkojalosteet.

Minulle on tyypillistä miettiä kaikenlaisia, mielellään tietysti mahdollisimman synkeitä skenaariota siitä, mitä epäonnistumiseni saattaa aiheuttaa. Ollessani masennuskuoppani pohjalla jo valmiiksi nämä skenaariot saattavat paisua aivan mahdottoman suuriksi. Ikään kuin minun epäonnistumiseni olisi se perhosen siiven ensimmäinen heilautus, joka johtaisi lopulta varmaankin maailman lopulliseen tuhoon. Tässä piilee taas sellainen jännittävä piirre omassa tavassani ajatella ja tuntea, nimittäin osaan kyllä tällaisissakin tilanteissa järkeillä itselleni, että omat mokani eivät todellakaan ole johtamassa maailmanloppuun, mutta silti se ahdistava tunne, joka minulle joskus epäonnistumisten yhteydessä pesiytyy, ei salli järjen aivan kokonaan vaimentaa ahdistuksen tunnetta. Näissä tilanteissa katselen itseäni ikään kuin ulkopuolelta, aivan kuin en saisi itseeni intellektuaalista otetta. Tietysti tilanne pitkälti onkin juuri noin, kun tunteeni istuvat valtaistuimella.

Tietenkin tuollaiset kammottavat skenaariot aiheuttavat massiivista häpeää, joka onkin yksi ilkeimmistä seurauksista epäonnistumisissani. Häpeän enpäonnistumistani, piilottelen sen takia omaa mokaani, sitten ehkä epäonnistun vielä sen alkuperäisen epäonnistumisen piilottelemisessa, joten epäonnistuminen ikään kuin tuplaantuu. Siihen lisätään vielä häpeän ja ahdistuksen tunne, niin soppa alkaa olla sangen huolellisesti keitetty ja tulisesti maustettu.

Näistä johtuu kovin luontevasti ja sangen välittömästi se, että alan pelätä epäonnistumista. Joskus se epäonnistumisen pelko äityy niin pahaksi, että se estää tekemistä. Siis sitä varsinaista tekemistä, jossa saattaisin epäonnistua, mutta pahimmillaan jopa kaikenlaista tekemistä, jossa ehkä sitten teoriassa saattaiaisin myöskin epäonnistua. Tämä aiheuttaa ikävän pelon ja ahdistuksen turruttaman olotilan, jossa jään mieluummin peiton alle kuin yritän tehdä yhtään mitään. Nyt puhumme siis yhdestä masennuksen oireilun ydinasiasta. Eikä välttämättä pelkästään minun ydinasiastani.

Epäonnistuminen johtaa häpeään ja se taasen johtaa hylätyksi tulemisen pelkoon. Minulla kun on sen verran miellyttämiseen pohjautuva ja miellyttämisestä intoa saava ego, niin hylätyksi tulemisen pelko on minulla varsin voimakas. Se todellakin taas kerran antaa pontta epäonnistumisen aiheuttamalle matalalle tunnelmalle ja saa taas kerran sekä epäonnistumisen pelon ja siten tietysti hylätyksi tulemisen pelon valtaamaan alaa.

Epäonnistumisesta kaarretaan siis häpeän kautta hylätyksi tulemisen pelkoon. Kaamean kuuloinen asiainkulku, joka varmaankin ei-masentuneelle on paljon typistetympi, jos sitä kulkua edes lainkaan on. Jos jotain lohtua haluaisin tässä ja nyt hakea, niin kenties tämän kirjoittaminen on avannut asiaa itselleni tavalla, jota en ehkä ole aikaisemmin ajatellut. Toivon, että tästä kirjoituksesta on sinullekin hyötyä.

Kiitos, että luet.

En pelkää kuolemaa

Otsikon mukainen lausahdus tuntuu mukailevan omalla tavalla aikaamme. Pelottomuus on osa sitä rohkeuden saagaa, jolla kannustetaan ihmisiä tekemään mitä haluavat ja ylittämään itsensä kerta toisensa jälkeen. Meidän pitäisi mennä jopa niin pitkälle, että emme teoissamme ajattelisi seurauksia liikaa, koska ne vain vangitsevat meitä. Siispä jos seikkailuamme voisi varjostaa vaikkapa mahdollisuus kuolla, me emme muka saisi antaa sen varjon häiritä touhuamistamme.

Taas kerran tämäkin ajattelutapa ei tietenkään ole läpensä paha, mutta sitten toisaalta liiallisesti annosteltuna sitä ei voi suositella oikein kenellekään. Kuolemanvaaran kanssa kosiskelu pitkälle vietynä harvoin johtaa mihinkään muuhun kuin -noh- kuolemaan. Eikä pelottomuuden ihannointikaan ole millään tavalla tervettä. Pelot kertovat meille, että meidän tulee tai kannattaa vältellä tiettyjä tilanteita tai tekemisiä ihan sen takia, että säilyisimme hengissä ja mielellään myös vahingoittumattomina. Ei tosin pelkojakaan kannata liian pitkälle kuunnella, niillä kun on ylivoipaisina tapana vain heikentää elämänlaatuamme ja pienentää paljolti elinpiiriämme.

Masentunutkin voi todeta, että en pelkää kuolemaa, mutta hän saattaa tarkoittaa sillä aivan eri asiaa. Hän saattaa nimittäin löytää itsensä sellaisesta tilasta, jossa ei paljoa jaksa välittää kohtalostaan, joten kuolemanpelko ei toimi sillä oikealla, ohjailevalla tavalla, vaan lähinnä turruttaa elämänmyönteisyyttämme. Aina välillä minäkin löydän itseni sellaisesta tilanteesta, jossa tulen ajatelleeksi, että ei haittaa, mitä tästä tulee, tulkoon vaikka kalman valkeus. Toki ne tilanteet ovat olleet onneksi harvassa, mutta kumminkin.

Monelle masentuneelle tilansa kanssa kamppailu muistuttaa hyvin jollain tasolla kuoleman kanssa flirttailua. Moni masentunut pitää jopa kuolemaa ainoana porttina ulos sairaudestaan ja ovat siinä tilanteessa tietysti jo sangen vaarallisessa vaiheessa. Useimmat meistä kai eivät sinänsä aktiivisesti toivo tai edistä kuolemaa, mutta ainakin itselleni kuolema lienee enemmän läsnä arkisessa ajattelussa kuin keskimääräisellä ihmisellä. Joskus kyllä suoraan sanottuna mietin, että varmaankin olisi helpompaa, jos sydän ei sykkisi ollenkaan. Onneksi nuo hetket ovat varsin ohimeneviä.

Paradoksaalisesti tällainen hieman läheisempi suhde kuolemaan voi toimia myös positiivisella tavalla. Maassamme kuolee reilut 50 000 ihmistä vuosittain ja maailmalla kymmeniä miljoonia, joten kuolema kyllä koskettaa monia ihmisiä ihan päivittän. Jos kuolemaan ei suhtaudu kauhunsekaisin ja vieraantuinein tuntein, se saattaa jopa lievittää pelkoja. Aikaamme taitaa myös leimata sellainen tosiasia, että vaikka ihmisiä todella kuolee totta kai jatkuvasti, on kuoleman olemassaolo siivottu kauniisti pääasiassa laitoksiin, siististi poissa mielestä ja poissa näkyviltä. Vaikka saattaa kuulostaa pöhköltä, kuolema on osa elämää.

Tänään kyllä toivon, että pääsen ihan tavallisella tavalla nukkumaan ja herään huomiseen päivään yhtä elossa kuin tänään. Toivon sen tilanteen vielä tietysti jatkuvan mahdollisimman pitkään. Vaikka juuri nyt elämässä on paljon epämääräisyyttä ja epätietoisuutta, ilmassa on myös toivon tuoksu.

Kiitos, että luet.

Masentunutkin rakastaa syvästi

Masennukseen liitetään varsin monia stereotypiaksi luettavia ennakkoluuloja. Se, että masentunut saattaa joskus vaikuttaa poissaolevalta, voidaan nähdä pinnalta katsoen tyhmyytenä, osaamattomuutena, laiskuutena ja kykenemättömyytenä tunne-elämään. Ei ehkä tarvitse kovin kovaa huutaa sitä, että nuo stereotypiat ovat harhaisia ja virheellisiä. Tietenkin.

Oma kokemukseni masennuksesta kertoo korutonta kieltään tunteista. Minä en ainakaan ole vieraantunut tunteista, vaan aivan päin vastoin. Minulle masennus tarkoittaa enemmänkin liiallista kosketusta omiin tunteisiini kuin etäisyyttä. Koen, että tunteet yrittävät ottaa minusta vallan ja nimenomaan sillä tavalla, että ne ottavat sen vallan hämmennyksen keinoin. Tunteet tulevat välillä ryöppynä ja aiheuttavat hämmennystä, joka sitten tekee olemisesta ahdasta ja kuormittavaa. Jos siis olen etäisen oloinen, se voi hyvinkin tarkoittaa sitä, että tunteita on aivan liikaa, eikä liian vähän. Ymmärrän kyllä, että tämä kuulostaa oudolta ja paradoksaaliselta, mutta niin se vain on, ainakin siis minulla.

Kun kerran niitä tunteita sitten tulee hyökyaallon lailla, niiden joukkoon mahtuu tietenkin negatiivisten tunteiden ohella myös hyvinkin positiivisia ja lämpimiä tunteita. Taas kerran, vaikka vaikkuttaisin etäiseltä, niin olen ehkä juuri silloin tunteideni aallonharjalla, ja etäisyyden vaikutuksesta huolimatta saatan olla hyvin iloinen, onnellinen tai sitten vaikkapa jopa rakastava.

Väitetty kyvyttömyys rakastamaan onkin ehkä yksi pahimpia ja jopa julmimpia stereotypioita, joita liitetään masennukseen.

Minä ainkakin kykenen rakastamaan, vähintäänkin tarpeeksi. Isänä koen valtavaa rakkautta lapsiani kohtaan. Heidän rakastamisensa tuo minulle tarvittavaa henkeä ja merkityksellisyyttä elämääni sekä tietynlaista vakautta ja ennustettavuutta. Ylpeys lämmittää sydäntäni. Ja vaikka parisuhteemme lentää juuri nyt kovin matalalla, en usko, että masennukseni on tehnyt minusta kykenemättömän romanttiseen rakkauteen. En mitenkään usko, että olisin jollakin tavalla kuollut rakastamiseni suhteen, vaan masennuksestani huolimatta pystyn, kun tilanne on oikea, rakastamaan juuri niin voimallisesti kuin on vain mahdollista. Tiedä sitten tämän asian todistusvoimasta, mutta pöytälaatikkoni pursuaa rakkausruonoja, joita kirjoittelen aina kun inspiraatio iskee. Minulle se ainakin kertoo sen, että en ole mitenkään tunnekuollut, päin vastoin.

Voisin asettaa sanani lyhyesti niin, että toivo toimii rakkauden toverina ja innoittajana.

Yksi tie masennuksesta parantumiseen on eittämättä se, että tulee sinuiksi tunteidensa kanssa ja oppii ymmärtämään omia tunteitaan. Eikä anna niille liikaa valtaa, mutta toki kuuntelee ja kuulostelee niitä.

Kiitos, että luet.

Toivosta saa vankkaa voimaa

”Ilman toivoa ei ole elämää, ilman elämää ei ole toivoa.” En kaiketi voi kutsua itseäni tuon toteamuksen keksijäksi, mutta jotenkin olen aina pitänyt tuon virkkeen kehäpäätelmäisestä ikuisuusteemasta. Meidän jokapäiväinen sängystänousemishalukkuutemme taitaa pohjautua paljolti toivoon. Toivoon siitä, että juuri tänään me voimme tehdä tai kokea jotain sellaista, että se tekee elämästämme tänään(kin) merkityksellistä. Harva meistä pystyy ainakaan kovin kauaa elämään vaistonvaraisesti siten, että elää elämäänsä ilman toivoa siitä, että elämä joko pysyy ainakin nykyisellä tasollaan tai jopa kohenee.

Masennus on etenkin toivoa sammuttava sairaus. Joillakin masentuneilla toivo sammuu niin totaalisesti, että he jopa ajautuvat sen takia itsemurhaan. Jos ei näe edessään mitään toivoa, on vaikeaa ajatella elämäänsä elämisen arvoisena. Kyseessä on tietenkin masennuksen aiheuttama pimennysverhomainen valoisuusharha, mutta sen kokijalle tuo harha on yhtä kaikki juuri senhetkinen todellisuus. Toivottomuuden keskellä kärsivälle masentuneelle ei ehkä ole parasta todeta, että ”kyllä se siitä”, kun hän ei mitenkään juuri sillä hetkellä voi olla sitä mieltä. Toivottomuuden hetkellä parasta lienee se, että vierellä on ihminen, joka lupaa pitää kädestä koko matkan toivottomuuden aavikon yli. Ja myös tekee niin.

Itsekin olen kokenut ajoittain ja joskus liiankin usein selkeää, synkkää ja tulevaisuuden tummentamaa toivottomuutta. Sellaista, joka on saanut sängystä nousemisen tuntumaan Mount Everestin valloittamiselta ilman lisähappea ja vaatteita. Ja onhan minulla niitä päiviä ollut, jolloin sängystä nouseminen on osoittautunut todella vaikeaksi. Tosin en minä sellaista päivää ole vielä onneksi kohdannut, jolloin en olisi lopulta sängystä päässyt ylös. Toisaalta vastaavanlaista jumittautumista olohuoneeni nojatuoliin olen kokenut varsin usein. Se tuntuu jotenkin hieman hyväksytymmältä jumittautumiselta, kun sentään on päivävaatteet päällä ja pää kohti kattoa. Ero toimintakyvyssä on kumminkin lopulta aika pieni.

Voisiko sitä ajatella jopa niin, että ensin saa sykäyksen toivoa kohti, toivo herättää merkityksellisyyden ja siten voi lopulta saavuttaa onnen? Moni taitaa asettaa elämänsä tavoitteekseen olla onnellinen, mutta onneen katsominen on lopputuotteeseen katsomista. Onnellisuutta ei näet oikein voi saavuttaa ilman jonkinlaista tapahtumain ketjua ennen sitä onnellisuutta. Kun toivo löytyy jostain, se auttaa näkemään elämän merkityksellisyyden. Ja kun tiedostaa elämän merkityksellisyyden, se kasvattaa onnellisuutta. Toivo voi olla -tai on- siis kaiken perusta, elämän perusta. Toivo tosin ei ole todellisuutta, tässä ja nyt, vaan se on lupaus tulevasta. Silti ja juuri siksi toivo on niin tärkeä. Toivo ennakoi ja ennustaa pahan vähenemistä ja hyvän kasvua. Se ennakoi pimeän hiipumista ja valon voittoa.

Sitten kun kaltaisen masentunut kohtaa voimakasta toivoa, sen olotilan energiataso on todella korkea. Kun ponnahtaa pohjalta, suhteellisen nousun määrä voi olla valtava. Juuri nyt koen tymäkkää toivoa paremmasta tulevaisuudesta. Olo on ainakin hetken aikaa kevyt ja eteenpäin kulkeminen tuntuu hyvältä. Tämän olotilan soisi jatkuvan pitkään.

Kiitos, että luet.