Analyysiparalyysi

Eräs masennuskollega oli keksinyt hienon runolliselta kuulostavan sanan analyysiparalyysi. Jos kuulut masentuneiden raskassoutajien heimoon, tunnistanet tämän problematiikan suhteellisen helposti. Jos et, yritän avata termiä. Niin ja lienee syytä kuitenkin, ainakin näin fennofiilinä, tarkoitan suomen kielen intoilijana, kääntää tuo sana omalle kielellemme. Vatvomishalvaus voisi olla sellainen termi, joka kuvaa tilannetta varsin hyvin. Jauhamisjumi kuulostaa jo hieman kieli poskessa -vaihtoehdolta, mutta toiminee myös.

Joka tapauksessa, tuntuu, että kovin monelle masentuneelle on tuttu se tunteiden ja mielentilojen kirjo, joka laukaisee tilanteen, jossa tuntuu olevan vain voimia asioiden pohtimiselle, vatvomiselle, analysoimiselle ja jauhannalle. Energiaa ei sitten jääkään enää itse toiminnalle. Ainakin itse tunnen ja tunnistan tuon tilanteen aivan liian hyvin. Turhan monesti asiat ja päätökset ovat vain purjehtineen minun ohitse, kun en ole halvaukseltani kyennyt tarttumaan niihin.

Tai jos heittäytyisin vallan rehelliseksi, niin täytyy tässä kohtaa tunnustaa, että jo pelkästään vatvomisen tunnistaminen toimii minun akilleen kantapäänäni. Uppoudun aivan liian helposti ja aivan liian syvälle asioiden pohtimiseen ja analysoimiseen, etten pääse siitä sen pidemmälle. Päätöstä ei synny, eikä sen jälkeistä toimintaa. Pirskatti.

Tällaista henkistä halvausta voi olla tosiaan perin hankalaa tunnistaa, kun tilanne on päällä. Jälkikäteen tai hyvinä hetkinä sen toki tunnistaa, jos vain vähän perehtyy asiaan, mutta tunnottomuuden keskiössä huomio ja voimavarat tuntuvat keskittyvän aivan muuhun. Luonnollistahan tuo on, inhimillistä myös. Sekä toki kiusallista.

Pahin seikka, joka aiheuttaa kerrottua ikävää jumittamista, on kysymys ”miksi”. Miksi minulle käy näin? Miksi minulle tehtiin näin? Miksi juuri minä olen joutunut tähänkin liemeen? Miksi minun kannettavakseni laitetaan tällaista taakkaa? Miksi-kysymyksen seuraaja on epäreiluuden tunne, ja se tunne vain pahentaa lamaannusta.

Miksi-kysymyksen jauhamisesta pitäisi saada katse kääntymään ongelmanratkaisuun. Tässä tietysti asuu se kaikkein vaikein asia tässä tematiikassa. Pitäisi ymmärtää, että jauhaa tuota miksi-kysymystä niin paljon, että se tekee jo kipeää, mutta ei sen takia pääse siitä kysymyksestä olennaisempaan, esimerkiksi siis vaikkapa juuri tuohon ongelmanratkaisuun.

Paljastan tässä vielä pahan noidankehän: tutkitusti vatvominen aiheuttaa masennusta ja masennus vatvotuttaa entistä enemmän. Siinä meillä sitten vasta oikein viheliäinen noidankehä. Kun sen vain saa tavalla tai toisella katkaistua, odotukset toipumiselle nousevat kummasti.

Kiitos, että luet.

Kuule minua!

Taas kerran arkielämä on osoittanut niin moneen kertaan ja niin monella tavalla, että minulla on suuren suuri kaipuu tulla kuulluksi. Kaipuuni tuskin lienee ainutlaatuinen, vaan uskoisin monen muunkin ihmisen -ellei kaikkien- kokevan valtavaakin tarvetta tulla muiden kuulemaksi.

Törmäsin eilen taas kerran tiiliseinään, samaan tiiliseinään, johon on otsani kuva ikuistunut lukuisten törmäämisten tuloksena. Vaimoni teki pölhösti, pyysin häntä tekemään jatkossa toisin, mutta hän ei mielipidettäni suvainnut. Selitti vain omiaan eikä ottanut vastuuta tekemisestään eikä ainakaan millään tavalla viitannut siihen, että jatkossa hänen toimintansa tulisi muuttumaan palautteeni pohjalta. Tällainen tilanne on niin omiaan herättämään minussa suurta epätoivoa. Haluaisin joskus, edes joskus saada viestini sillä tavalla läpi, että siitä ei tulisi suurta draamaa ja kovaa keskustelua. En voi mitenkään ymmärtää sitä, että miksi toinen haluaa oikein alleviivata asiaa olemalla järkähtämättömästi jotain mieltä eikä halua ymmärtää toisen asemaa mitenkään.

Tästä lähti sitten ajatus laajenemaan siihen, miten koen jatkuvaa tarvetta saada oma ääneni kuuluviin. Elämäni synkkiin puoliin tuntuu kuuluvan se, että huudan tuuleen, huutelen pimeyteen eikä yleisö ole vaivautunut olemaan paikalla. Minä olen ainakin kokenut niin, että kuulumatta jääminen on osoitus arvostuksen puutteesta. Jos minua ei kuulla, ei minun arvonikaan voi olla kovin kummoinen. Ajatus pohjautuu tietenkin tunteisiin, eikä järkeen, mutta se ei tietenkään muuta ajatuksen voimakkuutta.

Sellainen fakta tosielämästä pitää tietysti pitää mielessä, että minä olen vain yksi ihminen seitsemästä miljardista, eikä minun kuulukaan saada sen enempää ääntä kuin mitä minun osani on. Joskus vain tuntuu siltä, että tuotakaan pientä osaa en aina saa. Haluaisin varmaankin olla jollekulle se tärkeä, ehkä tärkein.

Toki kuulluksi tulemisen kaipuulla on hyvätkin puolensa. Kirjoitan tätä blogia, esitän stand-upia ja niin edelleen. Onpa minua opiskeluporukassa kehuttu siitä, että kerron kyllä avoimesti mielipiteistäni. Moni on sanonut, että pystyn hyvin ilmaisemaan omia ajatuksiani ja visioitani. Pyrin tuomaan maailmaan oman juttuni, oman ominaisen tapani ajatella tai omituisuuteni. Jos se jotakuta ilahduttaa tai rikastuttaa, niin sehän on vain hienoa.

Kysymys kuuluukin, onko haluni ja kaipuuni kohtuullinen. Mielestäni on, mutta sehän on toki vain oma mielipiteeni.

Kiitos, että luet. Kiitos, että annat lukemalla ääneni kuuluviin. Arvostan sitä korkealle.

Toivosta saa vankkaa voimaa

”Ilman toivoa ei ole elämää, ilman elämää ei ole toivoa.” En kaiketi voi kutsua itseäni tuon toteamuksen keksijäksi, mutta jotenkin olen aina pitänyt tuon virkkeen kehäpäätelmäisestä ikuisuusteemasta. Meidän jokapäiväinen sängystänousemishalukkuutemme taitaa pohjautua paljolti toivoon. Toivoon siitä, että juuri tänään me voimme tehdä tai kokea jotain sellaista, että se tekee elämästämme tänään(kin) merkityksellistä. Harva meistä pystyy ainakaan kovin kauaa elämään vaistonvaraisesti siten, että elää elämäänsä ilman toivoa siitä, että elämä joko pysyy ainakin nykyisellä tasollaan tai jopa kohenee.

Masennus on etenkin toivoa sammuttava sairaus. Joillakin masentuneilla toivo sammuu niin totaalisesti, että he jopa ajautuvat sen takia itsemurhaan. Jos ei näe edessään mitään toivoa, on vaikeaa ajatella elämäänsä elämisen arvoisena. Kyseessä on tietenkin masennuksen aiheuttama pimennysverhomainen valoisuusharha, mutta sen kokijalle tuo harha on yhtä kaikki juuri senhetkinen todellisuus. Toivottomuuden keskellä kärsivälle masentuneelle ei ehkä ole parasta todeta, että ”kyllä se siitä”, kun hän ei mitenkään juuri sillä hetkellä voi olla sitä mieltä. Toivottomuuden hetkellä parasta lienee se, että vierellä on ihminen, joka lupaa pitää kädestä koko matkan toivottomuuden aavikon yli. Ja myös tekee niin.

Itsekin olen kokenut ajoittain ja joskus liiankin usein selkeää, synkkää ja tulevaisuuden tummentamaa toivottomuutta. Sellaista, joka on saanut sängystä nousemisen tuntumaan Mount Everestin valloittamiselta ilman lisähappea ja vaatteita. Ja onhan minulla niitä päiviä ollut, jolloin sängystä nouseminen on osoittautunut todella vaikeaksi. Tosin en minä sellaista päivää ole vielä onneksi kohdannut, jolloin en olisi lopulta sängystä päässyt ylös. Toisaalta vastaavanlaista jumittautumista olohuoneeni nojatuoliin olen kokenut varsin usein. Se tuntuu jotenkin hieman hyväksytymmältä jumittautumiselta, kun sentään on päivävaatteet päällä ja pää kohti kattoa. Ero toimintakyvyssä on kumminkin lopulta aika pieni.

Voisiko sitä ajatella jopa niin, että ensin saa sykäyksen toivoa kohti, toivo herättää merkityksellisyyden ja siten voi lopulta saavuttaa onnen? Moni taitaa asettaa elämänsä tavoitteekseen olla onnellinen, mutta onneen katsominen on lopputuotteeseen katsomista. Onnellisuutta ei näet oikein voi saavuttaa ilman jonkinlaista tapahtumain ketjua ennen sitä onnellisuutta. Kun toivo löytyy jostain, se auttaa näkemään elämän merkityksellisyyden. Ja kun tiedostaa elämän merkityksellisyyden, se kasvattaa onnellisuutta. Toivo voi olla -tai on- siis kaiken perusta, elämän perusta. Toivo tosin ei ole todellisuutta, tässä ja nyt, vaan se on lupaus tulevasta. Silti ja juuri siksi toivo on niin tärkeä. Toivo ennakoi ja ennustaa pahan vähenemistä ja hyvän kasvua. Se ennakoi pimeän hiipumista ja valon voittoa.

Sitten kun kaltaisen masentunut kohtaa voimakasta toivoa, sen olotilan energiataso on todella korkea. Kun ponnahtaa pohjalta, suhteellisen nousun määrä voi olla valtava. Juuri nyt koen tymäkkää toivoa paremmasta tulevaisuudesta. Olo on ainakin hetken aikaa kevyt ja eteenpäin kulkeminen tuntuu hyvältä. Tämän olotilan soisi jatkuvan pitkään.

Kiitos, että luet.

Jos se ei tapa, se vie ennen pitkää hengen

Olen löytänyt jonkinlaista lohtua ja eteenpäin vievää voimaa self helpistä, siis sellaisista elämäntapakirjoista, -podcasteista ja -kursseistakin. Jo aikaisin kyllä huomasin, että tuota maailmaa edustavia asioita kannattaa kuluttaa sangen valveutuneesti, jotta niiden vangiksi ei jää ja jotta ne eivät vie elämältä pohjaa. Tämä oivallus onkin hieman etäännyttänyt minut tuosta toiminnasta, mutta valikoiden luen toki kirjoja ja kuuntelen asiaan liittyviä tarinoita.

Kaikenlaiset puheet 110-prosenttisesta suorittamisesta, itsensä uusiin tekemistaivaisiin kohottamisesta, elämänhallinnasta ja muusta superihmisyyden jumaloimisesta voisi kyllä ylipäänsä vaimentaa, vaikka kyllähän varmasti moni löytää niistä puheista itseään kohottavia ja kehittäviä näkökulmia ja ne vievät sitä ihmistä eteenpäin. Toisaalta, jos on kohdannut alentuneen kriittisyyden tilan kuten millainen esimerkiksi masennus saattaa olla, tuollaiset puheet saattavat pahimmillaan vain satuttaa ja viedä sitä omaa alhoa vieläkin alemmaksi. Kun kuuntelee sitä, että ota vaan itseästi niskasta kiinni ja tee, se voi olla aika kaukana omien todellisten mahdollisuuksien kirjosta.

Myytti oman osaamisen ja vaikutusvallan mahdista on ollut self helpissä perinteisesti kovin voimallisessa roolissa, melkeinpä polttoaineen ellei sitten jopa -genren dramaattisen otteen keinoilla ilmaisten- räjähdysaineen asemassa. Masentunut kohtaa karvaalla tavalla kyllä oman rajallisuutensa ja varmaankin valtaosa masentuneista myös kamppailee tämän rajallisuuden asettamia kiusallisia vaikutuksia vastaan, ja siihen kohtaan ei välttämättä ole kovin hyväksi kuunnella sitä, että me käytämme vain rajallisesti potentiaaliamme hyväksi ja auvoisen huomisen sekä ankean huomisen tienristeyksessä kylttejä kääntelen minä itse. Meidän mahdollisuuksiimme vaikuttaa todella moni asia, eikä kaikki ole meidän omien valintojemme takana. Ainakaan silloin, kun voimat ovat vähissä. Jos pitää saada tehdyksi, niin sitten vaan alkaa tehdä, siinäpä mukaoiva neuvo masentuneelle.

Yksi vanha ja turhan käytetty klisee on sanonta ”jos se ei tapa, se vahvistaa” ja luonnollisesti tuon sanonnan voi tuomita valheelliseksi kovin helposti . Sanonnan takana on väite, että jos kohtaamme mitä tahansa elämässä, niin se joko vie meidät krematorion uuniin tai me selviämme siitä voittajana ja entistä vahvempina. Vaihtoehtoja lopputulemalle voi helposti luetella useampia. Voisinkin väittää tuohon vastaan tämän kirjoituksen otsikon mukaisesti, että jos jonkin tapahtuman tai kokemuksen kohtalokkuutta täytyy edes miettiä, se voi olla hyvinkin kuolemaksi, ei välttämättä heti, mutta ennen pitkää. Mehän voimme voimakkaista muistoista kantaa traumaattisia elementtejä pitkän aikaa ennen kuin ne kasvavat ylitsepääsemättömäksi muuriksi. Toisaalta me kyllä kohtaamme elämässämme valtaosaltaan sellaisia kokemuksia, jotka eivät tapa eivätkä vahvista, vaan ovat esimerkiksi viihyttäviä, koskettavia tai jopa yhdentekeviä. Yllättävätkin ja toisille yhdentekevätkin asiat saattavat osoittautua toisille kohtalokkaiksi. Me olemme yksilöitä kaikki, diagnoosista tai sen olemattomuudesta huolimatta. Ja ihmisiä.

Kiitos, että luet.

Photo by lalesh aldarwish on Pexels.com

Kirjoittamalla voi unohtaa tai panna muistiin

Keksin noin vuosi sitten, että voisin kokeilla päivittäistä rutiininomaista kirjoittamista. Ajatus on, että kirjoitan joka päivä tuhannen sanan kirjoituksen, jonka aihe on vapaa ja kumpuaa lähinnä alitajunnan syövereistä. Kirjoitan päivän tapahtumista, tunteista, mietteistäni ja joskus ihan vain siitä, mitä mieleen juolahtaa. Idean kuulin Stephen Kingiltä, joka kertoi kirjoittamisesta kertovassa kirjassaan kirjoittavansa 2000 sanaa päivässä kaunokirjallista tekstiään. Hän ehdotti, että aloittelevalle kirjoittajalle riittäisi vähempikin, esimerkiksi tuhannen sanan määrä. Tuo tekniikka kuulosti niin hyvältä ja mielenkiintoiselta, että päätin kokeilla ja sillä tiellä tarvon edelleen.

Kirjoittaminen on osoittautunut varsin hyväksi tavaksi käsitellä asioitani, joita päässäni pyörii. Kirjoittamista voisi kutsua jopa kevytterapiaksi, vaikka eihän se tietenkään toisen ihmisen kohtaamisessa tapahtuvaa, keskustelevaa terapiaa korvaa mitenkään. Silti, asioiden käsitteleminen omien sormien läpi näppäimistöltä näytölle tuntuu hyvältä tavalta olla läsnä niiden asioiden kanssa.

Minulle kirjoittaminen toimii mukavasti kahdella tavalla: kirjoitan sekä muistaakseni asioita että unohtaakseni niitä. Päivittäisessä elämässäni saattaa tulla eteen esimerkiksi tunteita, joiden käsitteleminen kirjoittamalla saattaa vapauttaa jonkinasteisesta lukosta, jonka tuo tunne aiheuttaa. Tuollaiset lukkotilanteet ovat sen verran joko kiusallisia tai huvittavia tai jotain muutakin, että ne on parasta unohtaa, mutta jotta tuohon unohdukseen pääsisi, ne on pakko kirjoittaa ylös ennen kun pääsee siihen unohtamisen vaiheeseen. Tietenkin kirjoitan myös sellaisista asioista, joita haluan muistaa, tunteista, joita haluan tarkkaan tallentaa, koska ne kertovat minulle oman maailmani tärkeistä alkutekijöistä. En ole vielä lukenut kovinkaan tarkkaan nyt yli vuoden kestäneen kirjoittamiseni tuotoksia, mutta on mielenkiintoista leikkiä ajatuksella, että erotanko sitten aikoinaan unohdukseen tai muistamiseen tarkoittamiani ylöskirjoittamisiani, jos siis kirjoituksiani joskus luen. Tavallaan myös mietin sitä, että onko sillä enää vuosien päästä väliä, olenko kirjoittanut asioita unohtaakseni tai muistaakseni, koska ne molemmat puolet ovat yhtä tärkeitä muistomerkkejä elämästäni.

Kokemukseni mukaan rehellisyyttä on vaikeaa saavuttaa tällaisessakaan kirjoittamisen tyylissä, jossa teksti on tarkoitettu vain minun luettavakseni. Kirjoitan ihan teknisistä syistä laitteilla, koska en halua kirjoittaa käsin omia tekstejäni. Ja jotta kirjoittaminen olisi mahdollisimman matalakynnyksistä, käytän kirjoittamiseen pilvipalvelussa sijaitsevaa tiedostoa, johon pääsen käsiksi myös mobiililaitteilla ja tarvittaessa vaikka millä tahansa muulla nettiin kytketyllä laitteella. Huomaan miettiväni, että kun tiedosto on olemassa jossain digitaalisessa muodossa, on aina ja ainakin teoriassa mahdollista, että joku saa sen käsiinsä jollakin tapaa. Siispä ihan kaikkia tuntojani en ole vielä kirjoitukseeni kirjoittanut, mikä on tavallaan vähän surullistakin. Sama tässä pätee totta kai myös, jos kirjoittaisin johonkin vihkoon. Sen kun kerran unohtaisin jonnekin, niin olo olisi sangen kiusallinen. Ehkä pilvessä lymyävä tiedosto on jopa varmempi paikka säilöä tarinaani kuin fyysinen paperi. Kenties jonakin päivänä pääsen yli tuosta ajatuksesta ja kirjoittamiseni pääsee täysin valloilleen, kuten sen tietenkin pitäisi olla jo nyt.

Kiitos, että luet.