Jäähyväiset äidilleni

Istuin juuri junaan ja aion matkustaa äitini luo tervehtimään häntä. Tämä tervehdyskäynti ei lukeudukaan niihin aivan tavallisiin käynteihin vaan tällä kertaa minulla on suuri epäilys siitä, että saatan nähdä äitini viimeistä kertaa elossa. Nimittäin hänen keväällä diagnosoitu sairautensa on ottamassa odotetusti tiukemman, lopullisen otteensa äitini elämästä.

Minun kevääni ja kesäni on täyttynyt oman elämän mullistuksilla, lopullisella erolla ja muutolla ja kaikkeen tähän uuteen sopeutumisella, joten ajatus äitini kohtalosta on päässyt välillä karkaamaan mielestäni. Nyt asia vain aktivoitui toden teolla, kun lääkärit olivat päättäneet lopettaa äitini lääkitysyritykset lohduttomana ja siten tarpeettomana. Seuraavaksi vain odotellaan, että mitä tapahtuu. Ja nykylääketieteen tiedon valossa tiedämme kaikki, mitä tulee tapahtumaan. Ajankohta vain lymyilee epätietoisuuden verhon takana. Voin olla jo nyt myöhässä tai sitten joulukin kerkeää tulemaan. Todennäköisyys puhuu kylläkin enemmän päivistä tai muutamasta viikosta.

Äitini oli keväällä diangoosin saamisen aikaan suhteellisen huonossa kunnossa ja vietti pitkän ajan saiaraalassa. Hän lopulta kotiutui ja kuntoutui lähes ikäryhmänsä tasoiseen kuntoon. Hetken aikaa näytti jopa siltä, että on tapahtumassa jonkin sortin lääketieteellinen ihme, mutta eihän sitä ihmettä sitten tullutkaan. Ehkä oli vain armollista, että hän sai viettää ilmeisen laadukkaan viimeisen kesänsä.

Tunnelmani juuri nyt on kaikkea muuta kuin tyypillinen. Ilmassa leijuu tietysti surua, mutta myös haikeutta. Toki myös muitakin tunteita voin löytää sisimmästäni.

Jos olet lukenut blogiani aiemmin, niin muistanet sen, että suhde vanhempiini ei ole ollut ihan täysin kunnollinen ja normaali, mitä ikinä se tarkoittaakaan. Mutta ei myöskään kovin dramaattinenkaan, mutta ei kuitenkaan sellainen, että en sillä tavalla haluaisi elää omaa isänrooliani. Enkä olekaan elänyt.

Siksi nämä hyvästit tulevat olemaan kovin ristiriitaiset. Äitini tietenkin on minut synnyttänyt ja siten tähän maailmaan saattanut, eikä ilman häntä minuakaan olisi. Ja on hän tehnyt monia hyviä valintoja puolestani, esimerkiksi kouluun ja harrastuksiin liittyviä valintoja. Mutta on hän myös satuttanut minua tarpeettoman paljon. Hän ei ikinä oikein tullut sinuiksi itsensä kanssa ja siten yrittänyt elää paremmin kuin lähtökohtansa. Siis jos puhutaan emootiotasolla. Hän kylläkin onnistui ponnistamaan lähtökohtiaan huomattavasti korkeammalle esimerkiksi akateemisen uransa muodossa.

En oikein tiedä, mitä ajatella juuri nyt. Tällaisen tilanteen kohtaamisessa minulla on kertynyt jo jonkin verran harjaantuneisuutta, joten sikäli en malta hämmentyä hämmentymisestäni. Menen nyt vain katsomaan, mikä tilanne äitini kanssa on ja ajatukset tulevat kuten tulevat.

Kiitos, että luet.