Hektisyyden jälkijäristyksiä

Kirjoitan tätä kirjoitusta merellä, talvisella merellä. Yksinkertaisen kaunis merimaisema meinaa salvata hengitykseni upeudellaan. Vielä ei tuulen määrä yllä myrskyksi asti, mutta ilta saattaa muuttaa tilanteen. Elän seuraavat päivät luonnonvoimien armoilla, toki onneksi sentään kuivien sisätilojen armeliaassa suojassa. Aion kyllä ulkoilla mahdollisimman paljon, oli sää mikä hyvänsä. On talvilomani aika.

Kun asetuin eilen illalla majoitukseeni mantereella, pieneen kylään ja sen idylliseen aamiasmajoituspaikkaan, huomasin konkreettisesti, millaisen loman olen itselleni valinnut. Tiesin varsin hyvin etukäteen, että päätyisin suhteellisen yksinäiseen lomailuun ja arvokkaaseen askeesiin, mutta jollakin tavalla huomasin mieleni nousevan aavistuksenomaiseen kapinaan ratkaisuni suhteen.

Vietin viimeiset kaksi viikkoa työharjoittelussa. Nuo päivät toivat paljon iloa ja oppimista, mutta myös osoittivat tulevan ammattini fyysisyyden. Koko päivä vietetään käytännössä jalkojen päällä ja vaikka välillä mietitään millimetrin osia työn tuloksissa, niin toisaalta välillä ammattiin kuuluu erittäin painavien esineiden nostelu, siirtely ja käsittely. Lisäksi vielä julkiset kulkuvälineet harjoittelupaikalleni eivät toimi kovin liukkaasti, joten joudun tai saan aamuisin kävellä vajaat neljä kilometriä harjoittelupaikkaani. Fysiikkaani on siis koeteltu ja sen huomaa. Kaikeksi onneksi juoksuharrastukseni on auttanut kovasti tässä asiassa, vaikka harrastus onkin kokenut hieman vaimenemista viime aikoina.

Henkinen ja kognitiivinen kuormitus tulee esiin samalla tavalla. Aluksi jännitin kovasti harjoittelua paljolti siitä näkökulmasta, että jaksanko ylipäänsä käydä viitenä päivänä viikossa työnomaisissa olosuhteissa niin monen vuoden hiljaiselon jälkeen. Kun tämä huoli alkoi pikku hiljaa hälventyä, esiin nousi harjoitteluun liittyvä perin juurin positiivinen, mutta vaativa piirre. Uuden oppiminen on aina hyvin kuormittavaa, vaikkakin tietysti samalla kertaa myös antoisaa ja mielenkiintoista. Sen verran fyysisen ja henkisen kuormittumisen huomaa, että iltaisin kykenen lähinnä laittamaan seuraavan päivän tavarat ja eväät kuntoon ja loppuillan jaksankin lähinnä katsoa kattoon.

Eilisillan kokemus retriittiin päätymisestä tuntui sekä fysiikassa että mielessä. Mietin, että viime viikot vauhti on ollut sen verran kova, että pudotus virikkeettömyyten saattaa osoittautua turhan isoksi. Niin ehkä käykin, mutta seuraamukset tuskin osoittautuvat mitättömiä kummemmiksi. Jäin kuitenkin miettimään, että onko mitään järkeä sulkeutua maailmalta ja mennä jonnekin hyvin syrjäiseen paikkaan ja nauttia lähinnä luonnon estetiikasta. Olisinko voinut kuitenkin hyödyntää hyvin alkanutta liikevoimaa ja olisin vaikkapa käynyt nauttimassa kulttuurin antimista? Ehkä, mutta nyt ei niin käynyt.

Epäröintini ei kuitenkaan saa kovin paljon pontta. Olen varma, että rauhoittuminen osuu juuri oikeaan kohtaan ja auttaa minut jaksamaan lopun harjoittelun onnistuneesti.

Toipumisen tie tuntuu mysteeriltä. On kuunneltava sydäntään ja tunteitaan, mutta välillä pitää antaa järjen määrätä kulkua. Kun vain aina tietäsi, mikä tilanne kulloinkin vallitsee.

Kiitos, että luet.

Analyysiparalyysi

Eräs masennuskollega oli keksinyt hienon runolliselta kuulostavan sanan analyysiparalyysi. Jos kuulut masentuneiden raskassoutajien heimoon, tunnistanet tämän problematiikan suhteellisen helposti. Jos et, yritän avata termiä. Niin ja lienee syytä kuitenkin, ainakin näin fennofiilinä, tarkoitan suomen kielen intoilijana, kääntää tuo sana omalle kielellemme. Vatvomishalvaus voisi olla sellainen termi, joka kuvaa tilannetta varsin hyvin. Jauhamisjumi kuulostaa jo hieman kieli poskessa -vaihtoehdolta, mutta toiminee myös.

Joka tapauksessa, tuntuu, että kovin monelle masentuneelle on tuttu se tunteiden ja mielentilojen kirjo, joka laukaisee tilanteen, jossa tuntuu olevan vain voimia asioiden pohtimiselle, vatvomiselle, analysoimiselle ja jauhannalle. Energiaa ei sitten jääkään enää itse toiminnalle. Ainakin itse tunnen ja tunnistan tuon tilanteen aivan liian hyvin. Turhan monesti asiat ja päätökset ovat vain purjehtineen minun ohitse, kun en ole halvaukseltani kyennyt tarttumaan niihin.

Tai jos heittäytyisin vallan rehelliseksi, niin täytyy tässä kohtaa tunnustaa, että jo pelkästään vatvomisen tunnistaminen toimii minun akilleen kantapäänäni. Uppoudun aivan liian helposti ja aivan liian syvälle asioiden pohtimiseen ja analysoimiseen, etten pääse siitä sen pidemmälle. Päätöstä ei synny, eikä sen jälkeistä toimintaa. Pirskatti.

Tällaista henkistä halvausta voi olla tosiaan perin hankalaa tunnistaa, kun tilanne on päällä. Jälkikäteen tai hyvinä hetkinä sen toki tunnistaa, jos vain vähän perehtyy asiaan, mutta tunnottomuuden keskiössä huomio ja voimavarat tuntuvat keskittyvän aivan muuhun. Luonnollistahan tuo on, inhimillistä myös. Sekä toki kiusallista.

Pahin seikka, joka aiheuttaa kerrottua ikävää jumittamista, on kysymys ”miksi”. Miksi minulle käy näin? Miksi minulle tehtiin näin? Miksi juuri minä olen joutunut tähänkin liemeen? Miksi minun kannettavakseni laitetaan tällaista taakkaa? Miksi-kysymyksen seuraaja on epäreiluuden tunne, ja se tunne vain pahentaa lamaannusta.

Miksi-kysymyksen jauhamisesta pitäisi saada katse kääntymään ongelmanratkaisuun. Tässä tietysti asuu se kaikkein vaikein asia tässä tematiikassa. Pitäisi ymmärtää, että jauhaa tuota miksi-kysymystä niin paljon, että se tekee jo kipeää, mutta ei sen takia pääse siitä kysymyksestä olennaisempaan, esimerkiksi siis vaikkapa juuri tuohon ongelmanratkaisuun.

Paljastan tässä vielä pahan noidankehän: tutkitusti vatvominen aiheuttaa masennusta ja masennus vatvotuttaa entistä enemmän. Siinä meillä sitten vasta oikein viheliäinen noidankehä. Kun sen vain saa tavalla tai toisella katkaistua, odotukset toipumiselle nousevat kummasti.

Kiitos, että luet.

Paratiisista nopeasti alas

Kirjoitin jokin aika sitten sellaisesta ilmiöstä, että maailman melskeet tuntuvat iskevän minuun kovin etäisesti, kun masennus on kunnolla voimissaan. Jo tu0lloin alkukeväästä huomasin, että ehkä jollakin tasolla masennukseni on ottamassa hellempää otetta minusta, kun koin kovin vahvasti ahdistusta Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan. Sama tilanne on jatkunut, ehkä jopa intensiivisempänä. Minua on siunattu (ainakin omasta mielestäni) normaalitilassa melkoisella määrällä empatiaa, joten massiiviset yksilöiden kohtaamat kauheudet ovat kyllä satuttaneet minuakin viimeisen puolen vuoden aikana. Ja sitten toisaalta järkeni ei ole millään tasolla ymmärtänyt sitä, että miksi tuo sota piti aloittaa ja miksi sitä pitää jatkaa päivästä toiseen. Hyökkäyssodan järjettömyys tuntuu saavan vain yhä enemmän ja enemmän järjenvastaisia ulottuvuuksia ja ilmenemismuotoja.

Tänään oli taas hyvä opiskelupäivä. Sain tehtyä vaikka mitä ja etenin projekteissani, vaikka jouduin tietysti venymään osaamiseni ja sinnikkyyteni kanssa. Jos olet lukenut aiempia kirjoituksiani, olet ehkä tietoinen, miten paljon tunnen saavani kohottavaa energiaa opiskeluistani. Mutta sitten kun tänään kännykkään kilahti ikävä uutinen itänaapurimme liikekannallepanosta, tunnelma latistui saman tien. Tiesin heti, että järjettömyys on jatkumassa, kärsimystä on tulossa lisää, julmuutta ja käsittämättömyyttä tulee eteen aina vain kiihtyvällä tahdilla. Ja kaiken kruunuksi nyt on jo aivan selvää, että naapurimaatamme johdetaan eriskummallisin motiivein ja ottein.

Vaikka minun henkilökohtainen kärsimykseni ei saa eikä kuulukaan saada mitään merkittävää roolia aidosti kärsivien rinnalla, niin silti tiedän, että tämä sodan uusi käänne todennäköisesti syöksee minunkin ympäristöni uuteen epävarmuuteen, taantuvaan talouteen ja vaikka mihin negatiiviseen.

Siispä aamulla hyvin alkanut päivä saikin melko matalaviritteisen käänteen ja myönnän, että loppupäivä meni matalalennon tavoin.

Tavallaan se, että tuollaiset käänteet vetävät mielen matalaksi, voi osoittautua minulle henkilökohtaisesti hyväksi uutiseksi masennukseni kannalta, niin paradoksaaliselta kuin se ehkä kuulostaakin. Minun empatiakykyni siis on entisestään elpymässä. Siinä ei ole mitään kummallista, että dramaattiset käänteen maailmanpolitiikassa saavat terveen ihmisen ottamaan olotilassaan kyykkytilaa. Ehkä siis masennukseni on tosiaan hieman heikentymässä, kun saan tällaisia reaktioita. Ehkä olen siis ainakin tässä suhteessa kenties jo vähän tervehtynytkin.

Muisto elää kovin vahvana niistä ajoista, jolloin isot draamat maailmalla eivät hetkauttaneet minua miltei millään tavalla. Siihen olotilaan ei olisi kiva palata. Mieluummin olen muiden puolesta huolissani kuin massiivisen masentunut.

Kiitos, että luet.

Melkoiset juoksumotivaatio-ongelmat

Tänä vuonna olen kamppaillut enemmän juoksumotivaationi kanssa kuin koskaan aiemmin sen jälkeen kun aloin juosta säännöllisesti. Tahdon taisto alkoi joskus alkuvuodesta ja on jatkunut pahenevana nyt tähän asti ja varmastikin ainakin lähitulevaisuudessani.

Ehkä syynä motivaationkuoppaani on se, että viime vuonna saavutin aikalailla teoreettisen maksimin vuosikilometreilleni, eli noin 1600 km. Enempää en oikein voi kuvitella saavuttavani. Suuremmat määrät vaatisivat todennäköisesti perehtyneisempää otetta ja valmentajan tai edes neuvojan käyttämistä. Ehkä juuri ongelmani juontuvat siitä, että en voi enää saavuttaa tuossa sinnikkyyttä vaativassa, koko vuoden kattavassa tavoitteessani sen enempää kuin olen jo saavuttanut. Luonteelleni tuttua on se, että jos ei voi tehdä enemmän kuin aiemmin, tekeminen tuntuu varsin valjulta.

Paradoksaalista kyllä, juuri tänä vuonna olen kuitenkin saavuttanut suurimmat saavutukseni juoksuharrastuksessani. Pisin juoksu Ylläksellä, 37 kilometriä, sekä pari muuta ikimuistoista juoksukokeilua kolmenkympin molemmin puolin ovat värittäneet tämän vuoden muuten niin tutuksi käyneitä juoksurutiinejani. Kesän lopulla suunnittelin vielä juoksevani täysmaratonin, mutta toistaiseksi se ajatus on nyt pantu telakalle.

Tai sitten muutenkin vanha kaamea ystäväni, liiallisten tavoitteiden asettaminen on syömässä motivaatiotani. Kuten yllä totesin, luonteelleni on kovin ominaista itsensä alinomainen ylittäminen ja se jos mikä voi tietyssä kohtaa alkaa haitata tekemistä. En valitettavasti koe kovin merkityksellisenä jo saavutetun toistamista, mikä on tietysti näin rauhallisesti ajateltuna sangen pöhkö tapa käsittää tekemisensä.

Opiskelu vaikuttaa myös totta kai. Olen kuitenkin kolme päivää viikossa pitkän päivän -aamusta iltaan- opiskeluiden parissa ja se tietysti haittaa harrastetta. Keväällä kokeilin muutaman kerran juosta joko junalle mennessä (vaatii kotoa lähdön jo kello 4.45) tai paluumatkan yhteydessä (muuten hankalaa vaatteiden ja syömisen kannalta), mutta se tuntui jotenkin ylitsepääsemättömältä. Juuri nyt kolme intensiivistä päivää vaativat melkeinpä perjantain palautumispäiväksi ja maanantaisin minulla on nykyään muuta, joten viikko on miltei varattuna muihin puuhiin.

Kurjuuden kruununa sain elo-syyskuun vaihteessa jonkin kummallisen, ilmeisesti poikani koulusta tulleen taudin (ei kylläkään k-tauti), joka pitää hieman vieläkin otteessaan. Pari viikkoa mennä hujahti sellaisessa olotilassa, että pieni lämpöily aiheutti vaahtomuovilla kävelemisen tunteen. Nyt se jo helpottaa, mutta tällaisen kummallisen tilan jälkeen juoksemisen aloittaminen arveluttaa. Minä kun en osaa oikein juosta rauhallisesti vaan menen aivan liian kovaa ja se voi olla huono juttu tuon mystisen taudin jälkilaineilla.

Päätin jossain vaiheessa, että suhtaudun ymmärtäväisesti ja armollisesti tähän motivaatio-ongelmaani, mutta sen pitkittyessä alan jo pikku hiljaa miettiä, että olenko kenties ottamassa lopullista etäisyyttä harrastukseeni. Muuten se ei ehkä niin haittaisikaan, mutta kun olen käyttänyt juoksemista mielenterveyteni ja olotilani kohentajana, joten sen rooli ei ole ollut ihan vähäinen. Tällä haavaa saan onneksi iloa ja toiveikkuuta muusta tekemisestä, joten ihan tyhjän päällä en makaa. Silti huolella hankittu fyysinen kunto voisi tarvita ylläpitoa.

Kiitos, että luet.

Toipumisen yrittämättömyyden hyödyt

Sain tehtäväksi muiden mukana vastata kysymykseen, että mitkä ovat hyödyt siitä, että ei yritä toipua masennuksesta tai ei ponnistele masennuksen toipumisen eteen.

Aluksi tuo kysymys vaikuttaa täysin pöhköltä; mielestäni ei vain ole olemassa mitään sellaista hyötyä, jota voisi saavuttaa sillä, että ei yrittä toipua masennuksesta. Masennus katsos ei ole sellainen tila, jossa haluaa olla yhtään määräänsä enempää jos edes sitäkään. Ainakin minä haluaisin olla vapaa kaikesta masennuksen taakasta ja vieläpä heti, jos mahdollista. Tällaista halua vasten tarkasteltuna tuohon ylläolevaan kysymykseen ei kyllä löydä mitään vastausta.

Minulle sana ”hyöty” on varattu sangen konkreettiseen käyttöön. Siis että voi saavuttaa taloudellista, sosiaalista, (mielen)terveydellistä tai vaikka mitä hyötyä. Ponnistelemalla voi saavuttaa jotain. Ja jos ei ponnistele, ei voi saavuttaa mitään, eli ei voi hyötyä. Hyöty toimii ikään kuin aktiivisuuden, tekemisen ja ponnistelun mahdollisena jatkeena.

Onneksi minulla on ympärilläni silloin tällöin -ja aika useinkin- minua oivaltavampia ihmisiä. Vastauksia kysymykseen löydettiin ja vieläpä sangen ymmärrettäviä. He eivät selkeästi kärsi samanlaisesta termistön lukittuneisuudesta kuin minä hyöty-sanan kanssa.

Masennus on kavala tauti ja sen määrä on usein luontaisesti vaihtelevaa. Joskus masennus hellittää otteestaan ja masentunut voi elää jopa hyvin normaalinkaltaista elämää. Ja sitten välillä masennus ottaa tiukan kurkkuotteen ja tukehtumisen tunne koetaan miltei fyysisenä tunteena. Etenkin tällaisen olotilan kuopan aikaan voi olla hyvinkin riskialtista yrittää merkittäviä paranemiseen ja olon kohentamiseen johtavia tekoja sen takia, että jos ne epäonnistuvat, voi olla, että epäonnistuminen saattaa vieläkin pahentaa sitä senhetkistä olotilaa. Siksi voi olla järkevää, että odottaa hetken eikä altista itseään ylimääräisille pettymyksille. Kuulostaa ehkä flegmaattisuuden ihannoinnilta, mutta puhun kylläkin terveestä ja tarkoin ajoitetusta itsesuojelusta.

Pidin tästä harjoituksesta sen takia, että siinä kohtasin oman ehdottomuuteni ja pääsin laajentamaan taas kerran tajuntaani muiden ajatuksien aaltovoimalla. Sitä jos mitä voi kutsua rikkaudeksi.

Kiitos, että luet.

Masennuksen juurisyiden tonkimista

Sain tehtäväksi miettiä, millaiset tekijät ovat vaikuttaneet masennukseeni pahentavasti. Tarkemmin määriteltynä minun pitäisi pohtia asioita, joita on ollut liikaa tai toisaalta liian vähän. Liialliset asiat pahentavat suoraan oloa, mutta liian vähäiset asiat eivät sitten toisaalta pääse parantamaan olotilaani. Tasapainoa tavoitellaan tässäkin, tai jopa ennemminkin liiallisten tekijöiden suoranaista poissaoloa.

Tehtävänanto tuntui aluksi helpolta. Sain suhteellisen kitkatta lueteltua seuraavat asiat:

Luettelin, että minulla oli ollut liikaa töitä, liikaa tekemistä ja aivan liian paljon utopistisia tavoitteita.

Toisaalta sitten ajattelin, että minulla oli ollut liian vähän palautumista, palautetta (positiivista ja rakentavaa), tyytyväisyyttä, joutilaisuutta ja unta.

Luonnollisesti nuo listat eivät ole tyhjentäviä vaan ihan spontaanisti löydettyjä. Voisin jo nyt lisätä enemmänkin tekijöitä noihin listoihin, mutta jätän ihan mielenkiinnon takia vain nämä stetson-menetelmällä löydetyt tähän kirjoitukseeni. Toki näitä syitä olen luetteloinut aiemmissakin kirjoituksissani useaankin otteeseen.

Yksi huomio herättää mielenkiintoa, nimittäin se, että luettelin kovin helposti ja luontaisen tuntuisesti (yhtä lukuunottamatta) sellaisia tekijöitä, joihin pystyisin itse vaikuttamaan, mutta syystä jos monestakin en ole sitten vaikuttanut. Tässä paljastuu siten yksi tärkeä tekijä masennuksen syntytarinassani: jollain synkällä tasolla olen kai sitä mieltä, että suurin syy masennukseeni (ja siten hankaluuksiin siitä toipumisessa) on ihan itsessäni. Olen kovin arka miettimään ulkoisia olosuhteita ja itsestäni riippumattomia kokemuksia masennuksen lähteinä. Toki niitä tietysti löytää pienen pohdinnan jälkeen vaikka kuinka paljon. Jonkinlainen ajatusharha tämäkin on. Minulla ainakin masennus käperryttää oloa itseeni, siis että masennuksen syy ja siitä toipuminen on erityisesti minun vastuullani.

Pohtiminen herätti suoraan sanottuna surua, epäreiluuden tunnetta ja turhautumista siitä, että miksi olen joutunut ja joudun kokemaan tällaista. Miksi elämääni on astunut liikaa haitallisia asioita ja liian vähän hyvää tekeviä tekijöitä? Näitä asioita on tietysti tervettä pohtia, mutta jos niiden pohtiminen saa tunnelman latistumaan tai herättämään jopa surun tai vihan tunteita, kannattanee analyysissä pitää pieni tai pidempikin tauko. Sinänsä tämä analyysi on erittäin tervetullut ja tehokaskin. Etenkin noiden liikaa-tekijöiden olemassaoloon ja niiden vaikuttavuuteen saa aivan uutta otetta tämän analyysin voimalla.

Kiitos, että luet.

Juoksu saa testosteronit tenhoamaan

Ensisijaisesti juoksen ihan sen takia, että saan siitä iloa ja energiaa, jaksamista ja voimavaroja. Juostessa pääsen usein sellaiseen huolettomaan tilaan, jossa on helpompi ajatella ylipäänsä ja saavutan ehkä sellaisia ajatuksia, joita en oikein voi muuten saavuttaa.

Juoksusta saatava hyvä olo kerryttää tietenkin kaiken päälle plussaa. Sen tiesin jo vanhastaan, että juoksussa keho vapauttaa kunnollisia määriä endorfiineja ja muita sellaisia hormoneja, jotka saavat aikaan hyvän olon joko ihan juoksun aikana tai sitten viimeistään juoksun jälkeen. Lisäksi nämä hormonit toimivat jopa kivunlievittäjinä, mikä tarkoittaa sitä, että jos vaikka joku lihas on kipeänä, sitä ei välttämättä edes huomaa juoksun aikana. Keho luulee, että ehkä juoksen henkeni edestä ja silloin on turha juoksijaa vaivata pienillä kipusignaaleilla.

Enpä kyllä olisi arvannut, että noiden juoksun vuoksi ilmaantuvien hormonien joukkoon kuuluisi testosteroni, tuo äijäeliksiiri. Luin taannoin Helsingin Sanomista artikkelin, joka kertoi Ilpo Huhtaniemen uudesta kirjasta Hyvä ja paha testosteroni. Artikkelissa kerrottiin sellaisesta tieteellisestä havainnosta, jonka mukaan sopivan rento ja sopivasti kestänyt juoksu saa toden totta testosteronin erittymään. Kirjaa en ole vielä lukenut, mutta lukulistalla se odottaa vuoroaan. Täytyy perehtyä enemmän aiheseen.

Tuo havainto tukee kylläkin omaa kokemustani. Olen jo aiemmin huomannut, miten välillä, ei siis kaikkien lenkkien jälkeen, mutta välillä lenkin jälkeen on jotenkin mystisesti hieman miehekkäämpi olo. Olen kuitannut sen jonkinlaiseksi egoistiseksi olotilaksi, mutta nyt on sitten ilmeisesti niin, että saan juoksusta ajoittain pienen miehisen piristysruiskeen.

Tuo pieni hormonisykäys ei siis ole kovin valtaisa, joten se ei sinällään saa aikaan kuin ehkä vaatimattoman lisän hyvään oloon, mutta sitten toisaalta sillä on minulle jonkinlainen arvo sinänsä. Ei se tietenkään haittaa, jos hetken tunnen itseni jotenkin normaalia miehekkäämmäksi. Ja kuten sanottua, se olotila menee kyllä ehkä tunnissa jo ohi.

Tällaista ilonpitoa minä joskus pidän ainaisen alhoni vastapainoksi. Toisaalta tällainen havainnointi ei varmaankaan kiusaa ketään. Sallittakoon minulle pieni hymynkare, kun huomaan jotain tämän kaltaista tapahtuvan. Elämää voi koristella pienillä ilon hetkillä. Toivottavasti sinäkin löydät yllättävistä paikoista itsellesi ilon aihetta. Ehkä myös jonkun hassun keski-ikäisen miehen hormonihavainnoista lukemalla.

Kiitos, että luet.

%d bloggaajaa tykkää tästä: