Hektisyyden jälkijäristyksiä

Kirjoitan tätä kirjoitusta merellä, talvisella merellä. Yksinkertaisen kaunis merimaisema meinaa salvata hengitykseni upeudellaan. Vielä ei tuulen määrä yllä myrskyksi asti, mutta ilta saattaa muuttaa tilanteen. Elän seuraavat päivät luonnonvoimien armoilla, toki onneksi sentään kuivien sisätilojen armeliaassa suojassa. Aion kyllä ulkoilla mahdollisimman paljon, oli sää mikä hyvänsä. On talvilomani aika.

Kun asetuin eilen illalla majoitukseeni mantereella, pieneen kylään ja sen idylliseen aamiasmajoituspaikkaan, huomasin konkreettisesti, millaisen loman olen itselleni valinnut. Tiesin varsin hyvin etukäteen, että päätyisin suhteellisen yksinäiseen lomailuun ja arvokkaaseen askeesiin, mutta jollakin tavalla huomasin mieleni nousevan aavistuksenomaiseen kapinaan ratkaisuni suhteen.

Vietin viimeiset kaksi viikkoa työharjoittelussa. Nuo päivät toivat paljon iloa ja oppimista, mutta myös osoittivat tulevan ammattini fyysisyyden. Koko päivä vietetään käytännössä jalkojen päällä ja vaikka välillä mietitään millimetrin osia työn tuloksissa, niin toisaalta välillä ammattiin kuuluu erittäin painavien esineiden nostelu, siirtely ja käsittely. Lisäksi vielä julkiset kulkuvälineet harjoittelupaikalleni eivät toimi kovin liukkaasti, joten joudun tai saan aamuisin kävellä vajaat neljä kilometriä harjoittelupaikkaani. Fysiikkaani on siis koeteltu ja sen huomaa. Kaikeksi onneksi juoksuharrastukseni on auttanut kovasti tässä asiassa, vaikka harrastus onkin kokenut hieman vaimenemista viime aikoina.

Henkinen ja kognitiivinen kuormitus tulee esiin samalla tavalla. Aluksi jännitin kovasti harjoittelua paljolti siitä näkökulmasta, että jaksanko ylipäänsä käydä viitenä päivänä viikossa työnomaisissa olosuhteissa niin monen vuoden hiljaiselon jälkeen. Kun tämä huoli alkoi pikku hiljaa hälventyä, esiin nousi harjoitteluun liittyvä perin juurin positiivinen, mutta vaativa piirre. Uuden oppiminen on aina hyvin kuormittavaa, vaikkakin tietysti samalla kertaa myös antoisaa ja mielenkiintoista. Sen verran fyysisen ja henkisen kuormittumisen huomaa, että iltaisin kykenen lähinnä laittamaan seuraavan päivän tavarat ja eväät kuntoon ja loppuillan jaksankin lähinnä katsoa kattoon.

Eilisillan kokemus retriittiin päätymisestä tuntui sekä fysiikassa että mielessä. Mietin, että viime viikot vauhti on ollut sen verran kova, että pudotus virikkeettömyyten saattaa osoittautua turhan isoksi. Niin ehkä käykin, mutta seuraamukset tuskin osoittautuvat mitättömiä kummemmiksi. Jäin kuitenkin miettimään, että onko mitään järkeä sulkeutua maailmalta ja mennä jonnekin hyvin syrjäiseen paikkaan ja nauttia lähinnä luonnon estetiikasta. Olisinko voinut kuitenkin hyödyntää hyvin alkanutta liikevoimaa ja olisin vaikkapa käynyt nauttimassa kulttuurin antimista? Ehkä, mutta nyt ei niin käynyt.

Epäröintini ei kuitenkaan saa kovin paljon pontta. Olen varma, että rauhoittuminen osuu juuri oikeaan kohtaan ja auttaa minut jaksamaan lopun harjoittelun onnistuneesti.

Toipumisen tie tuntuu mysteeriltä. On kuunneltava sydäntään ja tunteitaan, mutta välillä pitää antaa järjen määrätä kulkua. Kun vain aina tietäsi, mikä tilanne kulloinkin vallitsee.

Kiitos, että luet.

Ihmeellinen itsekidutus

Hiihtoloma lähestyy tasaista mutta päättäväistä vauhtia ja minua odottaa ensimmäinen hiihtoloma ilman perhettäni. Aluksi pohdin oleskelua tuttuun tapaan mökillämme, mutta sitten keksin alistaa itseni oikein kunnolliseen seikkailuun, jonka voi järjestää erittäin pienellä budjetilla. Siispä sunnittelemaan!

Aion lähteä olosuhteisiin, jossa myöhästymisiin ei voi syyllistyä ja toisaalta antaudun luonnonolosuhteiden varaan siinä määrin, että luovun samalla vaikutusmahdollisuuksistani ja itsemääräämisoikeuksistani tavalla, joka on minulle jännittävä mutta myös kutkuttava. Huomaan jo nyt mielessäni tiettyä levottomuutta ja rauhattomuutta, mikä kuuluu kylläkin asiaan. Henkeäni en laita vaaraan, mutta jos asiat menevät pieleen, saatan kokea kyllä melkoista epämukavuutta.

Jäin miettimään sitä, että miksi ihmeessä haluan kiduttaa itseäni tällaisella seikkailulla, kun voisin vaan parkkeerata itseni tutulle mökille viikoksi ja nauttia vain siitä levollisuudesta, jonka tuttu ympäristö tuottaa. Miksi ihmeessä aikataulutan itselleni sellaisen seikkailuun, joka vaatii minulta venymistä ja etukäteisjännitystä? Vastaus löytyy kylläkin helposti; jos reissu menee suurin piirtein suunnitelmien mukaan, pääsen nauttimaan aivan tolkuttoman hienoista luonnonolosuhteista ja maisemista. Pääsen myöskin kokemaan onnistumista ja jopa sellaista rauhoittumista, jota en omalla mökilläni voisi kokea.

Kuvailen tässä yhtä voimakasta puolta ja piirrettä itsessäni. Vaikka kokisin voimattomuutta ja neuvotomuutta sekä kaipuuta rauhassa olemiseen, minulla on myös unelmia ja kaipuuta, jotka likimain vaativat toteutusta. Yleensä unelmani eivät ole ihan helpoimpia toteuttaa, mutta pysyttäytyvät silti ihan normaalien inhimillisten rajallisuuksien sisäpuolella. Enhän ole sentään matkalla soutuveneellä kuuhun ilman lisähappea. Unelmien toteuttaminen kiehtoo vaikka sillä on tietysti oma hintansa.

Vaikka koenkin tarpovani jo ainakin tämänkertaisen masennuksen loppusuoralla, ainakin toivottavasti, masennuksen pahat oireet vaikuttavat vielä kovinkin voimakkaasti. Väsymys ja voimattomuuden tunne, kehno kyky tehdä päätöksiä ja epäusko omaan pystymiseen ja osaamiseen ovat näitä oireita muiden muassa. Jollakin kummallisen perverssillä tavalla haluan kokeilla, että saanko venytettyä itseäni noiden haitakkeiden yli, pääsenkö toteuttamaan unelmiani huolimatta noista esteistä.

Itsensä venyttämistä kannattaa harjoittaa, muutenhan sitä ei pääse kokeilemaan rajojaan. Pitää vaan olla valppaana, ettei se muut kovin voimakkaaksi itsekidutukseksi. Pientä kidutusta voi silti tehdä ja siitä voi jopa nauttia. Jos siis pääsee toteuttamaan unelmiaan ja kokemaan jotain ainutlaatuista. Kunhan merkityksellisyys ylittää hinnan. Näin toivon tapahtuvan muutaman viikon päästä. Pikku hiljaa yritän varustautua vastatuuleen, joka puhaltaa minusta pahaa oloa kohti takavasenta.

Kiitos, että luet.

Positiivinen masentunut

Elämänsä polkuaan kun tarpoo uutterasti eteenpäin, törmää vähän kaikenlaisiin luonnehdintoihin itsestään. Monet voi helposti sivuuttaa joko siksi, että ne eivät kuvaa minua ytimekkäästi eikä välttämättä lainkaan tai ne voivat olla vaikkapa liian yliolkaisia tai yleistäviä. Kaikeksi onneksi noiden ohitettavien luonnehdintojen lisäksi aina välillä törmää sellaisiin, jotka ottaa mieluusti vastaan.

Yhden tällaisen luonnehdinnan kuulin jokin aika sitten kanssamasentuneelta. Hän määritti minut positiiviseksi masentuneeksi. Luonnollisesti tuo sanapari sekä ilahdutti että hätkähdytti myönteisellä tavalla.

Toden totta on niin, että pyrin elämänasenteessani kurkkimaan mieluummin positiivisia asioita, kokemaan positiivisia tunteita ja pyrkimään positiivisiin kohtaamisiin toisten ihmisten kanssa. Olen sitä mieltä, että jos päästän liiallisen tummuuden valloilleen elämässäni, se tarkoittaa sitten tylyä menoa siitä lähtien. En silti kutsuisi asennettani valheelliseksi tai minkäänlaiseksi hattarahötöksi, vaan enemmänkin ohjenuoraksi sille, millaisiin asioihin keskityn. Kyynikko voisi todeta, että väritän maailmaani, mutta minähän en muita kyynikkoja kuuntele. Paitsi itseäni, mutta se onkin jo toinen tarina.

Ristiriita piilee siinä, että niin minusta kuin monesta muustakin masentuneesta ei välttämättä näe ulospäin masennuksen kalvakkaa kirousta. Meillä masentuneilla on kehuttavaksi asti kykyä piilottaa vaivamme ja jätämme kärsimyksemme sellaiseen ajankohtaan, jolloin muut eivät näe tuskaamme. Masennus jyllää muutenkin lähinnä oman pienen pään sisällä, joten ulkoisesti oireilua ei oikein pääse näkemään.

Tästä kaksinaisuudesta seuraa helposti se, että minä vaikutan ulospäin paljon, paljon positiivisemmalta kuin mitä itse asiassa sisimmissäni tunnen. Tuskin monikaan sellaisista ihmisistä, jotka tunnen ohimenevästi tai puolittain, arvaa mitään minun kokonaisesta todellisuudestani. Se ei välttämättä ole huono juttu, paitsi sen puolesta, että minua ei näy rohkeiden rinnalla antamassa kasvoja masennukselle. Teen vaatimattomasti oman osani tätä blogia kirjoittamalla, ainakin nyt toistaiseksi.

Vielä yksi hassu ilmenemismuoto tälle positiivisen masentuneen olemukselle on se, että harrastan komiikan esittämistä. Stereotypian mukaan masentunut ei voi haluta naurattaa muita, kun itseäänkään ei naurata. Voin kertoa näin kokemuksen rintaäänellä, että masennus ei millään tavalla estä koomikan kirjoittamista tai esittämistä. Paradoksi kuuluukin niin, että havaintoni mukaan koomikoiden joukosta löytyy useammin masentuneita ja muita mieleltään heilahtaneita kuin valtaväestöstä. Se käy hyvinkin järkeen, kun asiaa miettii tarkemmin.

Kiitos, että luet.

Harjoittelua, jaksamisharjoittelua

Opintoihini kuuluu olennaisena osana ammatillinen harjoittelu ja 20-viikkoisen harjoittelumäärän ensimmäinen jakso, kahdeksan viikkoa, on alkamassa muutaman viikon päästä. Huomaan tuntevani yllättävääkin innokkuutta, vaikka huolien pilvet roikkuvat tietysti myös taivaalla.

Pitkällisen masennusjakson mukanaan tuoma kroonisen väsymyksen ja voimattomuuden tunteen paljous huolestuttaa luonnollisesti tässä tilanteessa kaikkein eniten. Opintoni olen tehnyt menneenä vuonna kolme päivää viikossa -tahtia, mutta harjoitteluni teen ihan kokopäiväisen työntekijän roolissa. Maanantaista perjantaihin kello 8-16 kuulostaa tietysti monelle arkipäiväiseltä, mutta minussa se herättää huolta jaksamisesta. Aion alkaa rasittaa itseäni vaiheittain enemmän: seuraavat viikot saan käydä opiskelemassa neljänä päivänä viikossa, joten siten pääsen vähän lähemmäksi sitä rytmiä, jota noudatan harjoittelussani. Ja onneksi hiihtoloma osuu keskelle harjoittelujaksoa, joten pääsen silloin ottamaan vähän vauhtia palautumisen ja rentoutumisen voimin.

Työtahti toimii toisena huolenaiheena. Olen opiskeluissani huomannut, että en ole porukassani suinkaan nopeimpien ihmisten joukossa. Osin olen lohduttanut itseäni sillä, että pyrinkin tekemisessäni mieluummin tinkimättömään laatuun kuin nopeuteen, mutta rehellisesti sanottuna tuo periaate ei selitä kaikkea nopeuseroa muihin. Masennuksen vuodet ovat vieneet räjähtävän dynaamisuuden mennessään. Ikä tekee varmaan tietysti oman osansa.

Jo pelkästään harjoittelupaikan hakeminen tuotti oman kamaluutensa. Olen aiemmin tässä kirjoitussarjassani kertonut työnhakuun liittyvien itsetunto-ongelmien painolastista ja sama problematiikka nousi tietysti esiin, kun harjoittelupaikan hakeminen tuli ajankohtaiseksi. Pelkäsin, että minua ei otettaisi todesta tai minua ei haluttaisi harjoitteluun. Kerrottakoon tässä vaiheessa, että harjoittelu on luonnollisesti, kuten alalla yleisesti, palkatonta ja muutenkin vastikkeetonta. Siten kynnys ottaa minut harjoitteluun luonnollisesti madaltuu. Silti en voinut oikein uskoa, että sain harjoittelupaikan sovittua ensimmäisellä puhelinsoitolla ja lyhyellä käynnillä tulevassa paikassani. Tämä valaa tietysti uskoa tulevaan laajemminkin.

Itsetunto-ongelmiin voi törmätä sitten kätevästi myös itse harjoittelun aikana. Epäröin oman ammatillisen osaamiseni kanssa ja pelkään, että osaamiseni puutteet tulevat harjoittelussa jotenkin kavalalla tavalla esiin. Opetuksen laatu oppilaitoksessamme ei ehkä ole sellaista, jota toivoisin, joten osa osaamiseni hämäristä kohdista johtuu varmastikin ihan siitä. Toisaalta väittäisin, että kaikenlaisessa ongelmanratkaisussa ja sinnikkyyden tarpeessa aiempi työurani sekä luonteenlaatuni voivat toimia vahvuuksina. Tämä spennaaminen liittynee tietysti myös siihen, että en ole koskaan ollut vastaavassa harjoittelussa vastaavanlaisessa yrityksessä. Epäröinnin takaa kurkkii onneksi suhteellisen usein luottamuksensekainen toivo: kyllä mä pärjään, koska olen lillunut paljon sakeammissakin sopissa.

Opiskellessa voi lymyillä lahjakkaasti mukavuusalueella, jos niin haluaa. Ja vaikka pidänkin vierailuista epämukavuusalueillani, koska siellä oppii kaikkein eniten, olen voinut näitä eri alueiden välisiä hyppelyitä säädellä aikalailla oman pääni mukaan. Olettaisin, että työelämässä ja ihan harjoittelussakin tällainen pomppuilu piilottelee määritellyn työtahdin takana.

Kaiken epäröinnin ohella tunnen myös suurta innokkuutta. Pääsen nyt näkemään aitiopaikalta, millaista tämän alan varsinainen työ on, miltä se tuntuu ja millaisia ihmisiä alalla toimii. Uskon myös siihen, että harjoittelupaikassa pääsen oppimaan asioita, joita oppilaitoksessamme ei olisi kuunaan pystynyt oppimaan.

Kiitos, että luet.

Haihtuiko masennukseni?

Tein eilen osana ryhmäterapiaprosessiani masennustestin. Sen sellaisen noin 30 väitteen testin, jonka pistemäärän perusteella voidaan määritellä, että miten vakavasta masennuksesta kärsin -siis jos kärsin ylipäätään.

Toki testin tekemiseen oli tarjolla vain hetki aikaa, joten pudottelin vastaukseni aikalailla miettimättä, mutta toisaalta niinhän tuo testi perimmiltään pitäisikin tehdä. Lonkalta heitettynä eikä mitenkään tarkemmin miettimättä. Fiilis kertoo enemmän kuin tuhat prosessoitua fiilistä.

Testin lopputulos meinasi huitaista minut alas tuolistani. Nimittäin pistemäärä osoitti, että minä olen toki hieman alla päin, mutta en kuitenkaan kärsi masennuksesta. Tahtoo siis sanoa sitä, että minulla ei tuon testin perusteella olisikaan enää sitä räksyttävää taakkapuudelia tuossa olkapäälläni, ei edes lievää masennusta.

Suhtauduin ihan rauhallisesti testin tulokseen, mutta tietenkin se teki minut saman tien mietteliääksi. Viimeaikaiset fiilikseni eivät ehkä puhu testin tuloksen kanssa ihan samaa kieltä, joten jollain tasolla rohkenen olla tuloksen kanssa eri mieltä. Mutta sitten toisaalta onhan kyllä myönnettävä, että minun fiilikseni ovat kokeneet merkittävää, nytkytellen nousujohteista kehitystä viime kuukaudet. Siten testin tulos antaa ainakin vahvasti viitteellisen tilannekuvan masennukseni tämänpäiväisestä olotilasta ja muutoksen suunnasta.

Minä olen paitsi kärsiny† masennuksesta jo aivan liian kauan, mutta sen lisäksi masennus on oikeastaan myös määrittänyt minua ja olemistani ja tekemistäni ainakin sen aikaa, kun olen tiennyt diagnoosistani, eli noin viimeiset viisi vuotta. Testin tulos antaa vihjeen siitä, että olen ehkä tulossa tilanteeseen, jossa minun pitää keksiä uusia attribuutteja olemiselleni ja tekemiselleni masennukseni ulkopuolella. Mikäs sen riemukkaampaa sinänsä, mutta tilanne on tymäkän uusi.

Jos minun pitäisi tehdä omasta kehityksestäni jonkinlaisen tiivistelmän, tuskin osaisin sitä tehdä. Mitään radikaalia ei ole tapahtunut, en ole hoksannut jotain merkittävää asiaa tai tekniikkaa, ei ole tullut vastaan mitään mielen vallankumousta, joka olisi vapauttanut minut masennuksesta. En pysty kertomaan mitään yhtä, iskulauseeseen puristettavaa, sosiaalisesti ja tarinankerronnallisesti ylvästä asiaa, jonka koin, että näin kävi. Carpediemit ja sen sellaiset eivät saa minun kokemuksistani vertaistaan haastajaa.

Jos sitten olen hieman epäileväinen testituloksesta ja siten myös masennukseni tilasta, sen enemmän olen vielä epäileväisempi tilanteen pysyvyydestä. Elämä on sen verran päässyt minuakin kolhimaan 47 elinvuoteni aikana, että en enää kerralla usko mihinkään merkittävään käänteeseen ja sen lopullisuuteen. Tiedostan hyvin, että masennus voi hyvin vaania minua nurkan takana. Niin se tekee monelle. Tietysti, jos hyvin käy, marssin sen nurkan ohi sivuille vilkuilematta ja sinne se masennus jää sitten ruikuttamaan yksinäisyyttään. Kunnes menee lymyilemään seuraavan nurkan taakse. Tärkeintä on tietysti juuri se, että nautin olotilastani ja arvostan hyviä hetkiä.

Kiitos, että luet.

Varjoja ilman valoa

Rammsteinin uusimmalla albumilla Zeit löytyy nimikappale, joka on kyllä aivan mahtavan hieno kappale. Siinä mietitään ajan kulumista ja sen vaikutusta ihmiseen. Kappale alkaa väkevästi: Manches sollte, manches nicht, wir sehen, doch sind wir blid, wir werfen Schatten ohne Licht. Vapaasti haparoiden tämän voisi kääntää seuraavasti: Joidenkin pitäisi, joidenkin ei, näemme, vaikka olemme sokeita, ilman valoa luomme varjoja. Kappale jatkuu yhtä hienosti, mutta minä jään tuon varjojen luomisen kohdalla miettimään tarkemmin.

Puhuuko Rammstein kenties masennuksesta? Ehkei tarkoituksella, mutta sitten toisaalta masennuksen ytimestä löytyy taipumus luoda varjoja ilman valoa. Minulle tuo fraasi toimii sangen tiiviinä luonnehdintana masennuksen viheliäisestä toimintalogiikasta. Tarkoitan sitä, että masentunut pystyy jostain kumman syystä luomaan synkkyytä, pelkoa, ja epätoivoa sinnekin, missä se ei tunnu kovin ilmeiseltä. Varjoja syntyy ilman sitä perinteisesti käsitettyä vastavoimaa tai syntymävoimaa, valoa tai toivoa tai turvallisuutta.

Tällainen taipumus nähdä pimeää siellä, missä sitä ei näyttäisi olevan, on yksi sellainen masennuksen ilmenemispiirre, jota on vähän hankalaa selittää ei-masentuneelle. Sellainen näkemysvinouma ei tottele tyypillistä logiikkaa eikä kumartele järkeilyllekään. Pinnallisesti tätä tunnevyyhtiä voisi kuvailla pessimismiksi, mutta se on kyllä paljon pahempaa kuin peruspessimismi. Se tunnevyyhti vie toivon, se syö sisältä yrittämisen halun, se pimentää tulevaisuuden.

Aina välillä tuo taipumus onneksi laantuu, se saattaa hävitä kokonaankin. Voi olla, että hetken aikaa masentuneesta voi tuntua normaalilta tai tyypilliseltä, mutta jokin tekijä saattaa syöstä takaisin tuohon varjojenluontitilaan. Väsymys, huonot kokemukset, tunne- tai ajatusjumit tai sen sellaiset antavat kasvupohjaa tuolle tilalle. Niitä oppii kenties vuosien varrella tunnistamaan itsessään ja siten masentunut saattaa saada otetta taipumukselleen ja parhaimmillaan ehkä saa sen vaimennettua jopa kokonaan, ainakin ajoittain.

On pakko jatkaa Zeit-biisin sanoja:

Wir sterben weiter bis wir leben. Sterben lebend in den Tod. Me kuolemme aina vaan kunnes elämme. Kuolemme elävänä kohti kuolemaa. Dem Ende treiben wir entgegen. Keine Rast, nur vorwärtsstreben. Am Ufer winkt Unendlichkeit. Gefangen so im Fluss der Zeit. Olemme törmäämässä loppuumme. Ei lepoa, vain raahautumista eteenpäin. Rannalla viittilöi iättömyys. Niin vangittuna ajan virtaan.

Jos tämä ei kerro masennuksesta, se kertoo ainakin omasta elämästäni. Kuolleena elämisestä olen saanut omaa kokoani suuremman annoksen. Eteenpäin raahautuminen on käynyt tyhjässä merkityksettömyydessään aivan liian tutuksi. Kaiken kukkuraksi, minä olen tainnut pukeutua ajan vankilan vankipukuun jo vuosien, vuosien ajan. Aina välillä viikatemieskin viittilöi munulle, mutta kaikeksi onneksi olemme toistaiseksi käyneet eri polkuja.

Tämän kerrottuani et ehkä ihmettele, että aika usein tämän kappaleen kuullessani joudun pyyhkimään kyyneleitä silmäkulmastani. Näin kävi viimeksi tänään. Ehkä päin vastoin kuin mitä saattaisi kuvitella, ne ovat kaikesta huolimatta lohdun kyyneleitä. Alkavaa toivon värähtelyä.

Kiitos, että luet.

Raha masennuslääkkeenä

Huomaan empiväni tästä aiheesta kirjoittamista, kun aika pikaisesti rahateeman voisi käsittää pinnallisena. Näin kovassa istuu pinnallisuuden välttämisen kaipuuni. Yritän nyt välttää tuon välttelyn ja käydä itse asiaan.

Itselläni tietty taloudellisen turvallisuuden tietoisuus on nyt toiminut kovinkin tehokkaana masennuksen vähentäjänä. Mutta se ei ole toiminut yksin. Yksi pahimmista masennusjaksoistani on asettunut ajankohtaan, jolloin olin pitkään ansiosidonnaisella työttömyystuella ja tuo tuki on tunnetusti sangen avokätinen, ainakin panostettavaan ponnisteluun nähden. Siispä pelkkä taloudellinen turva ei avaa tietä pois masennuksesta, mutta sillä on kyllä tärkeä rooli tarvittaessa.

Moni masentunut kärsii tavattoman pahoista taloudellisista ahdingoista. Masennus vie helposti työkyvyn osittain tai jopa kokonaan, joten ansaintamahdollisuudet voivat huveta olemattomiin masennuksen kourassa kamppailevilta. Lisäksi taudinkuvaan kuuluvat huonomuistisuudet ja energiattomuus asioiden hoitoa kohtaan keittävät monelle taloudellisia myrkkykeitoksia. Ikään kuin masennuksesta ei olisi tarpeeksi siedettävää jo sinällään, mutta taloudelliset huolet painavat mielentilaa väistämättä alaspäin. Minullekin kävi keväällä juuri näin, kun elin koko ajanjakson tammikuusta kesäkuuhun ilman yhtäkään euroa tuloja. Tilanteen aiheuttama epätoivo sai minutkin tuijottamaan hetkeksi viikatemiestä silmästä silmään. Tästä kerroinkin aiemmassa kirjoituksessani.

Raha ei todellakaan yksin ratkaise masennusta tai paranna sitä. Hyvinkin menestyneissä ihmisissä on myös masentuneita. Monelle, varsinkin taiteen parissa työskentelevälle masennus saattaa kuulua jopa osana luovaan prosessiin. Heillekään raha ja menestys ei yksinään tuo onnea, kuten esimerkiksi Robin Williamsin tapaus kertoo.

Minun paranemiseni (ei toki parantumiseni) tie löytyi taloudellisen varmuuden lisäksi mielekkäästä tekemisestä. Opiskeleminen yhdistettynä siihen, ettei minun tarvitse kantaa kaameaa huolta toimeentulosta, ovat yhdessä tehneet hyvää pohjaa paremmalle huomiselle. Minä koen tekeväni päivittäin asioita, joilla on tarkoitus, mutta jotka juuri nyt eivät millään logiikalla käänny ilman ulkopuolista apua taloudelliseksi kannattavuudeksi. Uskon, että ensi vuoden joulukuussa tilanne on voinut kääntyä sellaiseksi, että osaamiseni tuottaa minulle ja muille taloudellista ja toivottavasti myös esteettistä hyötyä. Nyt on se hetki, jolloin kasvatan ja kehitän tuota osaamista päivittäin. Turvassa huolilta, tai ainakin taloudellisilta huolilta.

Minä en ole vielä tähän mennessä päätynyt syömään masennuslääkkeitä. Juuri nyt ratkaisuni tuntuu juuri minulle oikealta. Aina ei toki siltä ole tuntunut. Siinä kuten niin monessa muussakin asiassa tunnen näköjään tarvetta uida vastavirtaan. Se toimii minulle, mutta ei tietenkään välttämättä kenellekään muulle.

Raha ei tuo onnea, mutta yhdistettynä muihin asioihin se kyllä tuo tiettyä turvaa tervehtyä ja toipua. Ja tervehtyminen ja toipuminen luovat pohjaa pitkäaikaiselle turvan luomiselle.

Kiitos, että luet.

Turhan päissäni

Olen turhan päissäni

Rakastaakseni sinua

Kuten jumalat sen tarkoittivat

Kun ilta taipuu yöksi

Ja seinien staattiset perkeleet

Heräävät eloon

En osaa lausua nimeäsi

Koska en tiedä sitä

Muistan vain silmiesi valkeuden

Ja sanojesi synkkyyden

Sanoit:

Jos haluaa täyden kontrollin,

On irroitettava ote ruorista

Purjeiden lepatus

Ennakoi vapautta

Repeämät vahvistavat kokonaisuuden

Myrskyn tullen olemme valmiina

Koska kaaoksen keskellä

Rikkinäisimmät ovat ehjimpiä

Lusikkaan laittautuessamme

Mietin:

Ei mitään järkeä

Ei mitään mieltä

Ja silti kaikki

On tässä

Ja on nyt

Jumalat siunaavat sen

Jota meillä ei vielä ole

Jonka keskellä me loppumme kohtaamme

Josta jumalattomat etsivät epätoivoisesti juotavaansa

Janomme ei sammu juomalla

Vaan nauttimalla

Eläkeyhtiö hylkii pientä ihmistä

Kafka tuntisi olonsa varmaan ylpeäksi, koska hän aikoinaan sanoitti pienen ihmisen pyörimistä byrokratian julmissa rattaissa Oikeusjuttu-kirjassaan ja hänen kuvauksensa pitää edelleen kovin hyvin paikkaansa. Ainakin minä koen niin.

Kerroin aiemmin, miten eläkeyhtiöni päätti minua näkemättä ja minua liiemmin millään tavalla aidosti kuulematta tai muutenkaan huomioimatta, että aikeeni opiskella uutta alaa ei millään tavalla voisi vaikuttaa minun masennukseni kulkuun saati sitten estää mitenkään päätymistäni kovin sekä aivan liian aikaisin työkyvyttömyyseläkkeelle. Väittäisin nyt, että minun ajatukseni opiskelusta hyvinvointini ja työkykyni uudelleenherättämisessä on osoittautumassa oikeaksi.

Asia nousi esille uudelleen pari päivää sitten, kun eläkeyhtiöni kertoi päätöksestään valitukseeni heidän päätöksestään. Täysin yllätyksettömästi eläkeyhtiö pitää kiinni edelleen näkemyksestään joten asia siirtyy seuraavaksi työeläkeasioiden muutoksenhakulautakuntaan. Mielestäni jotenkin kovin kylmäävä näkökulma tässä asiassa on se, että eläkeyhtiölläni oli kuukausi aikaa vastata valitukseeni ja täsmälleen viimeisenä mahdollisena päivänä he ilmoittivat hylkäävänsä valitukseni. Tästä tulee kiusallisesti sellainen kuva, että he vain pelaavat hävyttömästi aikaa. Uskoisin, että heillä ei ollut missään vaiheessa mitään aietta hyväksyä valitustani, vaan vetivät asian viimeiseen päivään ehkä kiusallaan, ehkä jostain tuntemattomasta prosessisyystä. Joka tapauksessa, minun toimeentuloni on tästä kiinni ja se tuntuu niin väärältä, että miljarditaseinen yritys tekee näin pienelle ihmiselle. En mitenkään jaksa uskoa, että valitukseni käsitteleminen viimeisenä mahdollisena päivänä on sattumaa. Henkinen pienuus voi näköjään vaivata myös organisaatioita.

Ikävin piirre heidän vastineessaan oli se, että he väittivät, etten ollut tuonut esille mitään uutta asiaa, vaikka olinkin kertonut olotilani kohenemisesta. On joltisenkin ikävää lukea suomalaisen korporaation suoltavan suoranaista valhetta kirjeessään. En voi ymmärtää heidän motiivejaan saatikka etiikkaansa. Huvittaa mutta myös kovin alentavaa on sellainen yksityiskohta, että valitus piti toimittaa heille heidän nettisivunensa viestitoiminnon kautta, enkä nyt enää näe omaa tekstiäni siellä. Millainen viestipalvelu ei näytä lähetettyjä viestejä?

Matka jatkuu siis eteenpäin. Seuraavan vaiheen käsittelyaika on kuukausia, ehkä noin neljä kuukautta. Eläkeyhtiöni teki tällaisen peliliikkeen varmasti myös sen takia, että mitä pidemmälle asia menee, sen kapeammaksi käyvät minun mahdollisuuteni opiskella ilman säännöllistä toimeentukea. Joten tälläkin tavalla he voivat osoittaa suuruutensa. He tietävät kyllä, että tavalliselle ihmiselle jokainen päivä on merkityksellinen, kun ei ole tietoa toimeentulosta.

On suhteellisen todennäköistä, että eläkeyhtiöni tulee voittamaan tämän taistelun. Todennäköisesti joudun katkaisemaan opiskeluni ja sitä myöten hyvästelemään toiveeni siitä, että minä palautuisin jatkossa työmarkkinoille. Näin kahden kuukauden perusteella voin todeta, että minulla on tietyt lahjat tälle uudelle alalleni ja varmasti pystyisin toimimaan työelämässä tällä alalla seuraavat 20 vuotta, ennen kuin se varsinainen eläkeikä tulisi minulla eteen.

Pelkään pahoin, että seuraava taistelu odottaisi sitten taivaanannassa, kun joutuisin toteamaan, että ehkä minun pitää sitten hakea työkyvyttömyyseläkettä, jotta saisin jotain säännöllistä toimeentuloa. Tosin siinä prosessissa menestyminen on varmaankin vieläkin epätodennäköisempää ja siellä valitusprosessi tulee viemään noin vuoden.

Suoraan sanottuna, nyt minun taivaani koostuu toinen toistaan tummemmista pilvistä. Oli hetken aikaa hienoa elää toivossa ja innossa. Tulevaisuudessa ei tunnu odottavan mitään voitettavaa. Ja kaikki hävittäväkin alkaa olla jo hävitty.

Kiitos, että luet.

Erikoisuudentavoittelijan epäkiitollinen kohtalo

Minä olen kovin taipuvainen tekemään asioita ja kiinnostumaan niistä aivan eri tavalla ja eri tahtiin kuin muut tai sanotaanko suurin osa ihmisistä. Asian tila on ollut aikalailla näin niin kauan kuin muistan. Joskus teininä luin Markus Kajon Kettunen-kirjoja ja sieltä elämäntavalleni löytyi jopa nimikin: erikoisuudentavoittelija. Toki Kajon kirjoissa tuo hahmo etsi vaikka kuinka erikoisia tapoja elää ja olla, mutta kyllä minä pystyin löytämään paljon samaistumispintaa tuon fiktiivsen ihmisen kanssa.

En siis oikein halua mielelläni tehdä asioita kuten muut. Huomaan, että välttelen esimerkiksi jotain massiivisia muoti-ilmiöitä. Jos yhtäkkiä jostain asiasta puhutaan poikkeuksellisen paljon, jättäydyn mieluummin asian ulkopuolelle kuin alan ottaa selvää, että mistä nyt sitten puhutaan. Tai sitten vain vältän tekemistä asioita samalla tavalla kuin muut. Esimerkkinä tästä voisi vaikka mainita vanhojentanssini joskus 90-luvulla. Kun luokkatoverini valitsivat poikkeuksetta frakit tanssispektaakkelin asuksi, minä marssin Kansallisoopperan puvustamoon ja vuokrasin itselleni barokkipuvun. Siis sellaisen, jossa on röyhelöä enemmän kuin kalaa Silakkamarkkinoilla, polvihousut ja niiden jatkeena toimivat sellaiset kiiltävät polvisukat. Asukokonaisuuden toki kruunasi peruukki.

Viimeisin esimerkki tästä elämäntavasta löytyy ihan tältä viikolta. Kun opettajani kertoi, että opeteltava projekti voitaisiin tehdä kahdesta materiaalista X ja Y, joista Y on se vaikeampi ja X helpompi, ei liene tarpeellista edes kertoa, että valitsin tuon Y:n, mutta suurin osa tietenkin X:n. Ja sitä olen sitten kironnut useaan otteeseen. En sitten tässäkään voinut päästää itseäni helpolla vaan piti ihan alkeita opiskellessakin valita se haastavampi tapa tehdä tämäkin asia. Toki tuo Y on upeampi materiaali ja onnistuessaan lopputulos on hieno, mutta siihen mennessä täytyy nyt astella sitten melkoinen matka. Joitain työvaiheita onkin pitänyt jo kerrata kerran jos toisenkin. Onneksi näin opiskelun kolmantena päivänä ei tarvitse heti osua aivan napakymppiin.

Haluan siis tehdä asioita toisin, mutta toki on tunnustettava, että en minä mikään normaalijakauman äärilaidoilla taivaltava ihminen ole. Variointini on lopulta aika maltillista, mutta silti huomionarvoista.

Ajattelen niin, että tällainen hienoinen erilaisuus tuottaa elämääni sellaista merkityksellisyyttä, jota tarvitsen kokeakseni elämäni elämisen arvoiseksi. Se tuottaa siis hyvää, mutta toisaalta kyllä on aika raskaskin tapa elää, ainakin ajoittain.

Mieltäni on alkanut kaihertaa ajatus siitä, että onko tällä minun kovin tunnuksenomaisella piirteelläni jotain yhteyttä masennukseen. Vastaus ei paljoa horju: onhan sitä tietenkin. Erilaisena olemisen positiivisten puolien vastapainona mieltä vetää kohti mielen infernon gravitaatiopistettä se, että erilaisuuteen sisältyy tietty alituinen ulkopuolisuuden tunne. Ja jos tekee asioita omalla tavallaan, löytää itsensä hyvin helposti yksinäisyyden kourista. Lisäksi tietenkin erilailla tekemiseen kuuluu epäonnistumiset ja kompastelut suuremmin määrin kuin keskimäärin. Vähemmän tarvottuja polkuja on aina haastavampaa kävellä ja eksymisen vaarakin on todellisempi, eikä vastaantulijoitakaan ole turhan viljalti. Kaikki nuo tekijät ovat minulle sellaisia asitoita, jotka kyllä pahimmillaan voimistavat masennustani. Uskon tosin siihen, että ne asiat eivät lisäystyötä tee itsessään, vaan se, miten itse suhtaudun niihin. Jos vain saan ruuvattua suhtautumistani, näiden tekijöiden masennusta lisäävä vaikutus liudentuu ja kenties haihtuu jokin päivä.

Aivan perustellusti minulta voisi kyllä kysyä, että miten ihmeessä haluan piinata itseäni tällä erilaisuudella. Haluan siksi, että juuri tuo erilaisuus lisää elämääni sellaisia mausteita, joita tarvitsen. Koen siis lopulta, että tämä määrä erilaisuutta on minulle enemmän hyväksi kuin haitaksi. Nyt jos vain osaisin lisätä pientä armoa itseäni kohtaan, enkä tuomitsisi itseäni erilaisuuden kompuroinnin takia, niin paketti olisi jo aika toimiva. Siis sitä kohti!

Kiitos, että luet.

Toivosta saa vankkaa voimaa

”Ilman toivoa ei ole elämää, ilman elämää ei ole toivoa.” En kaiketi voi kutsua itseäni tuon toteamuksen keksijäksi, mutta jotenkin olen aina pitänyt tuon virkkeen kehäpäätelmäisestä ikuisuusteemasta. Meidän jokapäiväinen sängystänousemishalukkuutemme taitaa pohjautua paljolti toivoon. Toivoon siitä, että juuri tänään me voimme tehdä tai kokea jotain sellaista, että se tekee elämästämme tänään(kin) merkityksellistä. Harva meistä pystyy ainakaan kovin kauaa elämään vaistonvaraisesti siten, että elää elämäänsä ilman toivoa siitä, että elämä joko pysyy ainakin nykyisellä tasollaan tai jopa kohenee.

Masennus on etenkin toivoa sammuttava sairaus. Joillakin masentuneilla toivo sammuu niin totaalisesti, että he jopa ajautuvat sen takia itsemurhaan. Jos ei näe edessään mitään toivoa, on vaikeaa ajatella elämäänsä elämisen arvoisena. Kyseessä on tietenkin masennuksen aiheuttama pimennysverhomainen valoisuusharha, mutta sen kokijalle tuo harha on yhtä kaikki juuri senhetkinen todellisuus. Toivottomuuden keskellä kärsivälle masentuneelle ei ehkä ole parasta todeta, että ”kyllä se siitä”, kun hän ei mitenkään juuri sillä hetkellä voi olla sitä mieltä. Toivottomuuden hetkellä parasta lienee se, että vierellä on ihminen, joka lupaa pitää kädestä koko matkan toivottomuuden aavikon yli. Ja myös tekee niin.

Itsekin olen kokenut ajoittain ja joskus liiankin usein selkeää, synkkää ja tulevaisuuden tummentamaa toivottomuutta. Sellaista, joka on saanut sängystä nousemisen tuntumaan Mount Everestin valloittamiselta ilman lisähappea ja vaatteita. Ja onhan minulla niitä päiviä ollut, jolloin sängystä nouseminen on osoittautunut todella vaikeaksi. Tosin en minä sellaista päivää ole vielä onneksi kohdannut, jolloin en olisi lopulta sängystä päässyt ylös. Toisaalta vastaavanlaista jumittautumista olohuoneeni nojatuoliin olen kokenut varsin usein. Se tuntuu jotenkin hieman hyväksytymmältä jumittautumiselta, kun sentään on päivävaatteet päällä ja pää kohti kattoa. Ero toimintakyvyssä on kumminkin lopulta aika pieni.

Voisiko sitä ajatella jopa niin, että ensin saa sykäyksen toivoa kohti, toivo herättää merkityksellisyyden ja siten voi lopulta saavuttaa onnen? Moni taitaa asettaa elämänsä tavoitteekseen olla onnellinen, mutta onneen katsominen on lopputuotteeseen katsomista. Onnellisuutta ei näet oikein voi saavuttaa ilman jonkinlaista tapahtumain ketjua ennen sitä onnellisuutta. Kun toivo löytyy jostain, se auttaa näkemään elämän merkityksellisyyden. Ja kun tiedostaa elämän merkityksellisyyden, se kasvattaa onnellisuutta. Toivo voi olla -tai on- siis kaiken perusta, elämän perusta. Toivo tosin ei ole todellisuutta, tässä ja nyt, vaan se on lupaus tulevasta. Silti ja juuri siksi toivo on niin tärkeä. Toivo ennakoi ja ennustaa pahan vähenemistä ja hyvän kasvua. Se ennakoi pimeän hiipumista ja valon voittoa.

Sitten kun kaltaisen masentunut kohtaa voimakasta toivoa, sen olotilan energiataso on todella korkea. Kun ponnahtaa pohjalta, suhteellisen nousun määrä voi olla valtava. Juuri nyt koen tymäkkää toivoa paremmasta tulevaisuudesta. Olo on ainakin hetken aikaa kevyt ja eteenpäin kulkeminen tuntuu hyvältä. Tämän olotilan soisi jatkuvan pitkään.

Kiitos, että luet.

Juoksumotivaatio kyykähti

Kerroin pari viikkoa sitten, että saavutin myyttiseltäkin tuntuvan ja kuulostavan tuhannen juoksukilometrin rajapyykin. Sen tein nopeahkosti, kun ensisijainen tavoite tälle koko vuodelle oli juosta tuo tonni täyteen. Toissijaisena tavoitteena, lähes mahdottomana sellaisena pidän 1500 kilometrin saavuttamista saman kalenterivuoden aikana. Siihen kumminkin nyt yritän tähdätä.

Kun tonni tuli täyteen, koin yhtäkkisen laskun juoksumotivaatiossani. Tosin onnistuin jotenkin hankkimaan juuri samoihin aikoihin selkäni kipeäksi, minkä takia jouduin muutenkin pitämään reilun viikon taukoa juoksemisessa. Tuo yhdistelmä tuntui sangen myrkylliseltä juoksumotivaation kannalta.

Minulla on jo jonkin aikaa ollut hyvin mutkaton suhde juoksemiseen. Se tuntuu hyvältä ja tuottaa mielelle mukavia hetkiä, joten koen parhaimmillaan juoksemisen ikään kuin luontevaksi osaksi tapaani liikkua. Näköjään vaan kun saavuttaa yhden tavoitteen ja samalla joutuu vähäksi aikaa himmaamaan muutenkin juoksemista, niin tuo tavaksi muuttunut juokseminen yhtäkkiä lopahtaa.

Samaan aikaan tuo lopahtamisen kanssa huomasin myös mielentilassani jonkin sortin lerpahtamista. Nyt en vain ole varma, että mikä laskea syyksi ja mikä seuraukseksi. Voi hyvin olla, että kun jouduin pitämään hetken taukoa juoksemisesta, mielentila laski sen takia tai sitten sattumalta masennukseni sitten muuten otti käänteen huonompaan suuntaan ja samaan syssyyn kun tuli tauko juoksemisessa, niin mielen alamäki oli vieläkin tylympi ja tuntuvampi. Ikävä noidankehä oli joka tapauksessa valmis.

Näitä asioita olen tässä syyskuun nyt parannellut. Selkä on nyt jo aikalailla kunnossa mutta vasta nyt ihan viime päivinä olen päässyt takaisin juoksemisen rytmiin. En yleensä ole juossut peräkkäisinä päivinä, mutta tänään tein poikkeuksen siinäkin.

Voi aivan perustellusti kysyä, että mikä nyt sitten sen juoksumotivaation toi takaisin. Uskoisin, että tässä auttaa todella paljon se, että tänäkin vuonna olen juossut niin paljon, että vaikka hetkellisesti koin juoksemisessa jonkin sortin hetkellisen innon lopahtamisen, niin juoksu on kumminkin jo niin tuttu tapa liikkua, että se motivaatio vain tuli takaisin kuin itsestään. Hassu mekanismi, mutta totta. Ei tahdonalainen, vaan tavanalainen, kuten Jari Sarasvuo on sanonut.

Minulla on myös yksi numeerinen tavoite juoksemisessani: haluan juosta joka kuukausi ainakin sata kilometriä ja niin olenkin tehnyt jo 14 kuukautta putkeen. Sen tahdin ylläpitäminen osoittaa mielestäni hyvää tasaista tekemistä. Vielä olisi tässä kuussa juostavaa vajaat 30 kilometriä, jotta saan satasen täyteen. Muuten tuo määrä ei olisikaan mikään varsinainen ongelma, mutta juoksuja täytyy tässä suunnitella tarkemmin, kun ensi viikon lauantaina pääsen laittamaan pitkästä aikaa lapun rintaani. Aion nimittäin kirmata Helsingissä puolimaratonille.

Kiitos, että luet.

Photo by Visually Us on Pexels.com

Joskus tai usein on vaikeampaa

Yllätyin itsekin, kun huomasin, että viimeisestä kirjoituksesta on kulunut melkein neljä kuukautta. Kesä tuli ja meni ja keskitin selkeästi voimiani siihen, että sain hoidettua isän roolini kunnialla ja luova kirjoittaminen jäi taka-alalle.

Niin kauan, kun olen tunnistanut itsessäni masennuksen oireita, olen myös huomannut sen, että olotila aaltoilee kahdella tavalla. On päivän sisällä tapahtuvaa aallottaista liikettä olotilassa mutta on myös tunnistettavissa pidemmän ajan muutokset ja heilahdukset.

Päivittäiset heilahdukset tulevat usein pienistä laukaisevista tekijöistä. Itselläni sellaisia ovat mm tekemättömistä jutuista muistuttavat asiat, kuten joku maksua odottava lasku pöydällä tai vielä pahempaa siitä tullut muistutuslasku tai jopa perintälasku. Tällaisia pieniä asioita on joskus ikävän paljon, mutta niidenkin määrä toki vaihtelee. Ja toinen tärkeä masennusta syventävä tekijä voi olla se, että kun keskustelen lasteni kanssa ja he kertovat vaikkapa haaveistaan tehdä jotain tai saada joku rahaa maksava tavara itselleen, ymmärrän yhtäkkiä koko sen työkyvyttömyyteen ja siksi valjuihin tuloihin johtavan masennusketjun ja se tietenkin masentaa sitten hetkellisesti paljonkin. Näitä tällaisia pieniä sosiaalisissa tilanteissa eteen tulevia seikkoja on valtava määrä ja ne saattavat tulla täysin puskan takaa, kuten on tyypillistä sosiaalisissa suhteissa.

Pidemmän aikavälin vaihtelut olotilassa toimivat vieläkin mystiikan ehdoin, vaikka olenkin yrittänyt terapian ja muun päättelyn avulla päästä kiinni asian vaikuttimiin. Todennäköisesti nuo yllä mainitut päivittäiset tekijät vaikuttavat myös pidempiaikaisiin fiiliksenvaihteluihin, jos niitä tulee paljon tai pitkään tai olen jostain syystä alttiimpi niitä ottamaan vastaan. Se, että saanko tehdyksi pieniä asioita, vaikuttaa toki myös, sekä se, että saanko itseni houkuteltua juoksemaan. Olotilaani vaikuttaa kyllä selkeästi se, että jos minulla on hyvä kausi juoksemisessa, niin se myös nostaa muuta olotilaa kummasti. Muitakin tekijöitä on, kuten se, että pääseekö vaikkapa esiintymään stand up -lavalle ja niin edelleen. Ylipäänsä kaikki positiiviset kokemukset sopivin annoksin lisäävät virtaa. Sitten ne hetket, jolloin taas kerran ymmärrän oman alhoni, työttömyyden ja masennuksen, niin ne ovat omiaan lisäämään myös pidemmän aikavälin matalalentoa.

Kun en (toistaiseksi) syö mielialalääkkeitä, olen tavallaan hyvin paljon oman mieleni tilojen vaihteluiden armolla. Se on sitä oikeaa elämää, ehkä, mutta sitten toisaalta välillä, kun lentelen pidempiaikaisesti matalalla, toivoisi kummasti jotain apua nousun saavuttamiseksi.

Kiitos, että luet.

Photo by Harrison Haines on Pexels.com
%d bloggaajaa tykkää tästä: