Kelpaaminen on kirosana

Juha Tapio laulaa Kelpaat kelle vaan -laulussaan hyvin myötätuntoisesti sinä-muodossa kuulijalleen, että ”Mut joku aamu mä tiedän sen / sä heräät huomaamaan / sinä selvisit ja kelpaat kelle vaan”. Ymmärrän toki sanoituksen hyvää tarkoittavan kädenojennuksen, mutta jäin silti pohtimaan kelpaamisen teemaa. Ja päädyin sangen nopeasti eri ajatuksiin kuin Juha Tapio.

Nimittäin minä miellän kelpaamisen minimivaatimukseksi. Jos esimerkiksi viranomainen puhuu kelpoisuusvaatimuksista, pitää täyttää tietyt kriteerit, jotka on usein määritelty määräyksissä. Tässä piilee kelpaamisen sudenkuoppa: kelpaamisen ylittävien ominaisuuksien määrää tai laatua ei huomioida mitenkään, kun puhutaan kelpaamisesta sinällään. Miellän kelpaamisen Juha Tapion kuvaamassa maailmassa niin, että kyseessä olisi jonkinasteinen kädenlämpöinen ihmissuhteen ennakkoläpäisyprosessi. Minimivaatimuksen täyttäminen toimii porttina, mutta jos haluaa elää merkityksellisesti, ei voi vain pelkästään kelvata. Pitää olla jotain paljon syvempää ja laajempaa, ainutlaatuisempaa.

Minun on enää vaikeaa ajatella eläväni ihmissuhteessa, jossa kyllä kelpaan, mutta en herättäisi sen suurempaa tunnekorkeapainetta. Olen aiemmin elänyt pitkään sellaisessa parisuhteessa, jossa jouduin ajoittain tai jopa liiankin usein miettimään, että kelpaanko lainkaan. Ja jos tunsin joskus kelpaavani, kyse oli todellakin minimimäärästä parisuhteen rakennuspalikoista, ei siitä, että voisin olla jollakin tavalla kokea olevani ainutlaatuinen. Kaikeksi onneksi elämäni vei minut hiljattain tilanteeseen, jossa minulla on nyt vierelläni ihminen, jolle en pelkästään kelpaa, vaan jolle olen paljon, paljon enemmän. Ja hän minulle yhtälailla. Ero entiseen on niin tuntuva, että kelpaamisesta on tullut minulle terminä melkeinpä kirosana.

Ongelma kätkeytyy myös kieleemme: kelpaamista positiivisempaa sanaa on vaikeaa keksiä. Riittäminen kuuluu samaan sukuun kelpaamisen kanssa. Voihan toista ihmistä luonnehtia esimerkiksi tavalla, että ”sinä sykähdytät” tai ”olet täydellinen”, mutta kovin helposti tämänkaltaiset termit vievät aivan väärään spektriin. Me ihmiset kun harvoin ollaan täydellisiä, ja esimerkiksi sykähdyttäminen voi vallita hetken vain. Nyt haetaan parisuhteen hovimuotoa, jossa voi olla oma itsensä omine puutteineen ja vikoineen, mutta silti ainutlaatuinen toiselle.

Jos siis kelpaat kelle vaan, onneksi olkoon, mutta älä tyydy siihen. Toinen saattaa ajatella, että ”tuo kelpaa, mutta jos parempi tulee polun varrelle, kelpaavan voi helposti hylätä”. Hylätyksi tulemisen pelko varjostaa sellaista kulkijaa, joka vain ”kelpaa”. Mutta jos on toiselle jotain erityistä, ei tarvitse olla huolissaan omasta asemastaan, ainakaan niin aktiivisesti. Pelko ei kuulu parisuhteisiin, eikä pelkoa viljelevät ja ravitsevat termitkään.

Kelpaaminen on toki perusedellytys, että voi alkaa rakentaa tukevaa ja pysyvää ihmissuhdetta. Ei vain kannata pysähtyä siihen, vaan suosittelisin pyrkimystä ainutlaatuisuuden tunteeseen. Olet sen ansainnut.

Kiitos, että luet.

Oikeus onneen?

Otsikkoni kuulostaa tällä erää ehkä vieläkin itsestäänselvemmältä kuin kenties monet aiemmat otsikkoni. Ja vaikka kaikilla on tietysti, näin lonkalta sanottuna, oikeus onneen, eivät onnen tavoittelu, saavuttaminen ja vaaliminen ole niin itsestäänselviä asioita kuin pinnalta katsoen voisi kuvitella.

Onni tai onnellisuus tarkoittavat minulle pääasiassa sellaista olotilaa, jossa kokee elämänsä merkitykselliseksi. Silloin saa tehdä itselleen tärkeiksi kokemiaan asioita, on kohottavien ihmissuhteiden ympäröimä ja muutenkin kokee olemisensa korkealentoisuuden.

0nnellisuutta mystifioidaan usein esimerkiksi kirjallisuudessa tai elokuvissa. Se kuvaillaan olotilaksi, jonka saavuttaa vain sellainen, joka elämän lottoarvonnassa on saanut tarpeeksi monta numeroa oikein. Tietenkin sattuma auttaa ja tukee onnen saavuttamisessa, mutta valtaosa onnellisuuden rakennuspalikoista on ihan itse hankittavissa. Ei kannata eikä tarvitse odotella ihmettä saapuvaksi onnen esijulistajana.

Vaikka ymmärrän ja hyväksyn yllä olevan -itsehän sen kirjoitin- aina en ole ollut kovin varma siitä, että minä olen onneni ansainnut tai että minulle olisi varattuna oikeutta onneen. Nyt jo päättyneen parisuhteen viimeisinä aikoina pohdin paljonkin sitä, että vaikka en kokenut olotilaani onnelliseksi, niin olisiko sitä edes saatavilla. Onko lähes 50-vuotiaan ihmisen elämä väistämättä sitä, että onnea ei koe eikä miellä pystyvänsäkään onneen. Huonon itsetunnon ja masennuksen korventama mieleni halusi uskoa, että silloinen olotilani oli maksimaalisen onnellinen. Oli turha ponnistella onnea kohti, jos sitä ei ollut luvassa nykyistä enempää. Lisäksi ajattelin, että onnellisuuden puutoksen tila oli jollakin tavalla omaa syytäni, omien valintojeni lopputulos ja siten väistämättömän kohtalokas juuri minulle.

Sitten aloin tehdä valintoja, jotka kuin huomaamatta johtivat minut uuden onnellisuuden tilaan. Päätin alkaa opiskella, taistelin saadakseni siihen riittävän rahallisen tuen, opiskelin innokkaasti ja sain positiivisia kokemuksia. Lopulta tuli aika myös tehdä lopullinen päätös parisuhteemme suhteen. Jouduin toteamaan, että meidän parisuhteellamme ei ollut odotettavissa sellaista tulevaisuutta, jonka mukana pystyisin elämään. Koin päätöksenteon pitkään varsin vaikeaksi, mutta lopulta en löytänyt enää kuin yhden vaihtoehdon tulevaisuudelle. Monet muut pienemmätkin päätökset viime vuosina ovat lisänneet oman pienen annoksensa uuden onnellisuuden keitokseeni. Näin keskellä kaamosta aurinko syttyi loistamaan tavalla, jota en osannut odottaa. Vaikka kaikki tämä tuntuu lähinnä ihmeeltä, käännettä ei olisi tapahtunut, ellen olisi tehnyt valintojani. Ja tein ne toisella tavalla kuin olisin kenties aiemmin tehnyt. Sattuma on myötävaikuttanut totta kai polkuni suuntaan, mutta ei ratkaisevalla tavalla. Tärkeintä on mielestäni pitää sydän avoinna ja uskoa hyvään.

Kuten totesin, jokainen on oikeutettu onneen, siitä ei ole epäilystäkään. Kysymys oikeutuksesta on jopa kummallinen. Älä siis kysy, mitä onnellisuus voi tehdä sinulle, vaan mitä sinä voit tehdä onnellisuutesi eteen, näin Kennedyä soveltaen lainatakseni.

Kiitos, että luet

Eroaminen ei sovi pirtaani

Kerron tämän siitä huolimatta, että saatan kuulostaa pinnalliselta: en haluaisi olla eronnut, en haluaisi kuulua siihen synkeän isoon joukkoon ihmisiä, jotka ovat pitkän parisuhteen joutuneet päättämään. Tätä tunnelmaa vahvistaa ja värittää kovasti epäonnistumisen tunne, joka paikoin jyskyttää kovaakin takaraivossani.

Eroamista ei sinänsä tarvitse nykyään sen kummemmin selitellä, sen verran yleistä eroaminen tietysti on. Ja se ehkä minua jonkin verran jäytääkin, että aiemmin kuuluin suhteellisen harvinaiseen (omanikäisteni) porukkaan, joka on viettänyt samassa parisuhteessa yli 30 vuotta. Siitä porukasta vaihdoinkin yhdellä päätöksellä aikalailla valtavirran porukkaan.

En osaa suoraan sanottuna tarkkaan edes selittää, miksi tämä asia minua vaivaa. Ehkä alituinen alemmuudentunteeni saa minut tuntemaan itseni varsin huonoksi, kun en pystynyt pitämään yllä pitkää parisuhdettani. Ehkä leimaan itseni luuseriksi, mutta se olisi sangen julma toimi, koska samalla tulisin leimanneeksi luuseriksi ison joukon muitakin (eronneita) ihmisiä.

Aikoinaan avioliittolaki vaati eron kynnyksellä sitä, että erolle piti löytää syy ja syyllinen. Joissakin maissa käytäntö voi edelleen hyvin, vaikka se kuulostaa pöhköltä. Mistä muusta parisuhdetyypistä tahansa voi erota ihan ilman moraalista sormenheilutusta ja niin se kuuluukin olla. Vain me naimisiin haksahtaneet joudumme tekemään tiliä esivallalle.

Nyt eron syyn kertominen jää lähinnä lähimpien ystävien tasolle. Ihmisiä tietenkin tuntuu kovasti kiinnostavan eron syy ja olenkin rakennellut sopiviin tilanteisiin soveltuvia vastauksia, jotka ovat kaikki tietenkin totta, mutta kertonevat vain yhden näkökulman asiaan. Hieman yllättäen äskettäin eräs perhetuttu kysyi suoraan, että onko minulla toista naista ja oliko se eron syy. Hänen näkökulmansa yllätti hieman, kun hänen ja hänen puolisonsa kanssaan olemme kuitenkin keskustelleet ehkä eniten minun ja exäni dynamiikasta. Siksi juuri hänelle sen ei olisi pitänyt olla yllätys, että me lopulta päädyimme eroon. Ja ihan siis kotikutoisista syistä, erossamme ei ainakaan minun tietääkseni toimi taustalla kolmansia osapuolia.

Häpeä on myös hyvin läheisesti läsnä tunnelmissani. Ehkä kuulun sikäli sellaiseen vanhakantaisempaan koulukuntaan, jossa parisuhteet eivät ole kulutustavaraa, eivätkä näyttelyesineitä. Sellaisten tyylisuuntien edustajat tuntuvat eroavan herkimmin. Minä toki tiedän sisimmässäni, että eroni ei ollut äkkipikaistuksissa tehty päätös vaan pitkän harkinnan ja loputtomalta tuntuvan eroa estämään pyrkivien tekojen jälkiseuraus.

Kirjoitan alun perin tätä ensimmäisen, uuden elämäni aamuna. Muutto on tehty, erot on tuomittu ja uusi elämä koitti jo. Uusi kotini on vallannut äärimmäinen muuttokaaos, mutta tavara tavaralta otan aina uuden askeleen kohti tulevaisuutta.

Vaikka mietin näköjään pinnallisia imagoasioita, mieleni valtaa etupäässä helpotus. Vuosien pohdinta on jäänyt selän taakse, nyt alan elää päätökseni mukaan. Väistämätön elämänmuutoksen aamu on koittanut.

Kiitos, että luet.

Jäähyväiset äidilleni

Istuin juuri junaan ja aion matkustaa äitini luo tervehtimään häntä. Tämä tervehdyskäynti ei lukeudukaan niihin aivan tavallisiin käynteihin vaan tällä kertaa minulla on suuri epäilys siitä, että saatan nähdä äitini viimeistä kertaa elossa. Nimittäin hänen keväällä diagnosoitu sairautensa on ottamassa odotetusti tiukemman, lopullisen otteensa äitini elämästä.

Minun kevääni ja kesäni on täyttynyt oman elämän mullistuksilla, lopullisella erolla ja muutolla ja kaikkeen tähän uuteen sopeutumisella, joten ajatus äitini kohtalosta on päässyt välillä karkaamaan mielestäni. Nyt asia vain aktivoitui toden teolla, kun lääkärit olivat päättäneet lopettaa äitini lääkitysyritykset lohduttomana ja siten tarpeettomana. Seuraavaksi vain odotellaan, että mitä tapahtuu. Ja nykylääketieteen tiedon valossa tiedämme kaikki, mitä tulee tapahtumaan. Ajankohta vain lymyilee epätietoisuuden verhon takana. Voin olla jo nyt myöhässä tai sitten joulukin kerkeää tulemaan. Todennäköisyys puhuu kylläkin enemmän päivistä tai muutamasta viikosta.

Äitini oli keväällä diangoosin saamisen aikaan suhteellisen huonossa kunnossa ja vietti pitkän ajan saiaraalassa. Hän lopulta kotiutui ja kuntoutui lähes ikäryhmänsä tasoiseen kuntoon. Hetken aikaa näytti jopa siltä, että on tapahtumassa jonkin sortin lääketieteellinen ihme, mutta eihän sitä ihmettä sitten tullutkaan. Ehkä oli vain armollista, että hän sai viettää ilmeisen laadukkaan viimeisen kesänsä.

Tunnelmani juuri nyt on kaikkea muuta kuin tyypillinen. Ilmassa leijuu tietysti surua, mutta myös haikeutta. Toki myös muitakin tunteita voin löytää sisimmästäni.

Jos olet lukenut blogiani aiemmin, niin muistanet sen, että suhde vanhempiini ei ole ollut ihan täysin kunnollinen ja normaali, mitä ikinä se tarkoittaakaan. Mutta ei myöskään kovin dramaattinenkaan, mutta ei kuitenkaan sellainen, että en sillä tavalla haluaisi elää omaa isänrooliani. Enkä olekaan elänyt.

Siksi nämä hyvästit tulevat olemaan kovin ristiriitaiset. Äitini tietenkin on minut synnyttänyt ja siten tähän maailmaan saattanut, eikä ilman häntä minuakaan olisi. Ja on hän tehnyt monia hyviä valintoja puolestani, esimerkiksi kouluun ja harrastuksiin liittyviä valintoja. Mutta on hän myös satuttanut minua tarpeettoman paljon. Hän ei ikinä oikein tullut sinuiksi itsensä kanssa ja siten yrittänyt elää paremmin kuin lähtökohtansa. Siis jos puhutaan emootiotasolla. Hän kylläkin onnistui ponnistamaan lähtökohtiaan huomattavasti korkeammalle esimerkiksi akateemisen uransa muodossa.

En oikein tiedä, mitä ajatella juuri nyt. Tällaisen tilanteen kohtaamisessa minulla on kertynyt jo jonkin verran harjaantuneisuutta, joten sikäli en malta hämmentyä hämmentymisestäni. Menen nyt vain katsomaan, mikä tilanne äitini kanssa on ja ajatukset tulevat kuten tulevat.

Kiitos, että luet.

Masennusten välinen kausi?

Huomaan toistelevani itselleni suhteellisen usein kysymystä siitä, että olenko masentunut vai en. Kaikeksi harmikseni masennus kuuluu sellaisiin sairauksiin, joiden diagnosointi ei loju minkään lääketieteellisen kovan ja teknisillä laitteilla havaittavan faktan päällä. Masennusta sairastetaan hyvin henkilökohtaisista syistä ja samoin masennuksen kokeminen käydään henkilökohtaisten mielentuntemuksien kautta.

On toki olemassa ja alalla aktiivisessa käytössä muutamakin testi, jolla voidaan kartoittaa masennuksen tilaa ja voimakkuutta. Minäkin olen niitä aika ajoin tehnyt ja tulokset ovat kertyneet kovin kirjavina. Tuo kirjavuus tietysti mukailee varmaankin ihan todellista masennukseni vaihtelevuutta. Keskivaikea masennukseni diagnosoitiin aikoinaan testin ja subjektiivisten tuntemuksieni pohjalta.

Masennusta voi mitata ihan subjektiivisten tuntemusten avulla päivittäin tai sitten pidemmällä aikavälillä omin nokkinensa. Toki pitää pitää kirkkaana mielessä se, että kun itse mittaa omaa olotilaansa, mittaamisen tieteellinen tarkkuus on korkeintaan hatara, jos sitäkään. Toisaalta masennus kun on paljolti pään sisällä tapahtuvaa kärsymystä, ei tuntemuksien arvoa pidä myöskään vähätellä.

Nämä henkilökohtaiset mittaukseni ovat jo hieman pidempään näyttäneet sellaisia lukemia, että kyseenalaistan kovin voimmakkaasti sen, että kuulunko enää lainkaan masentuneiden tummaan ja tiiviiseen joukkoon. Uuden alan opiskelut ja pitkän parisuhteen päättymiseen liittyvät kohottavat voimat ovat vienee olotilaani kovin paljon ylöspäin. Voin sanoa näin sekä päivittäisten tuntemuksien että pidempiaikaisten kokemusten perusteella.

Koko ajan silti jossain takaraivossa jäytää epäilys siitä, että elän jotain lyhyttä ja nopeasti ohimenevää masennusjaksojen välistä suvantokautta. Pelkään suoraan sanottuna sitä, että joku ulkoinen tekijä tai oma sisäinen jauhaminen syöksevät minut takaisin masennuksen tuttuun mutta kylmään syleilyyn. Pelko ei ole turha, sillä masennus uusii tunnetusti hyvin helposti ja herkästi.

Kaiken kukkuraksi ihan kaikki ihmiset törmäävät aika-ajoin alakuloon ja olotilan kuoppiin ja sehän osoittaa vain inhimillisyyttä. Itsekin toki huomaan tätä vaihtelua, mutta arvioiminen sen kannalta, että onko kyseessä ”normaali” vaihtelu vai masennuksen esiasteinen oireilu, on jo todella vaikeaa, käytännössä mahdotonta. Pitää vaan mennä joka ilta nukkumaan ja pyrkiä toteamaan huomenna tilanne uudelleen, jos mahdollista.

Ahdistus, nukkumisvaikeudet ja haasteet muistin kanssa ovat sellaisia ikäviä asioita, joiden olen kuvitellut olleen paljolti masennuksen seurauksia, siis ikään kuin sivuoireita tai välillisiä oireita. Vaikka olenkin kokenut masennuksen haihtuneen tai ainakin merkittävästi vähentyneen, niin nuo kolme juurakkoa seuraavat minua edelleen. Paikoitellen vieläkin ahdistus äityy jopa toimintakykyä halvaannuttavaksi kiristyspannaksi, eikä ahdistus ole siis kadonnut minnekään. Nukkumisvaikeudet nyt ovat olleet matkatoverinani jo vaikka kuinka kauan, joten niiden poistumisesta minä en olekaan kovin paljoa haaveillutkaan. Muistini toimii edelleen sangen oikukkaasti ja sen kanssa kamppailen päivittäin. Unohdan asioitani hyvin helposti ja lyhytmuistini tekee välillä ällistyttävän ikäviä temppujaan. Ehkä nämä tekijät sitten helpottavat viiveellä tai myöhemmin, mutta voisin vallan mieluusti päästää irti noista riippakivistä vaikka saman tien. Voisihan tässä kappaleen päätteeksi mainita myös keskittymisvaikeudet, jotka tuntuvat voivan juuri nyt melkeinpä paremmin kuin koskaan.

Koen, että minun pitäisi vain löytää jonkinasteinen sisäinen rauha tai huolettomuus ja luopua päivittäisestä olotilan mittaamisesta. Toisaalta masennus huonontaa olotilaa pahimmillaan äärimmäisen paljon, joten taudin uusimista lienee inhimillistä pelätä.

Kiitos, että luet.

Alivertaisuusvinouma

Psykologia tuntee runsain määrin erilaisia vinouma-loppuisia ilmiöitä ihmisten ajattelussa. Niitä kaikkia yhdistänee se seikka, että ihminen huijaa itseään ottaessaan vastaan syötettä ja havaintoja ympäröivästä maailmasta. Ihmisellä on itsellään joku käsitys, miten asiat makaavat ja poimii syötteestä lähinnä ne seikat, jotka tukevat tätä harhaista tai vinoutunutta käsitystä.

Tuskin saan sinua, arvokas lukijani, pois tolaltasi kun kerron itse rakentamani ajatuskehitelmän siitä, että masentuneita vaivaavat juuri tämän ilmiön erilaiset muodot ehkä poikkeuksellisen paljon. Muut ovat onnellisempia, menestyksekkäämpiä, tyytyväisempiä, merkityksellisempiä kuin minä, senhän näkee kaikkialla. Vinouman ytimestä löytää kaamean asetelman. Minä vastaan muut muuttuu muodoksi minä vastaan toinen. Minä pysyn minänä, mutta kaikki muut seitsemän miljardia muuttuvat siksi toiseksi. Tuollaista ihmismassaa vasten minä tunnun sangen vähäpätöiseltä ja mitättömältä. Saavutukseni eivät ole mitään verrattuna muihin seitsemään miljardiin ihmiseen. Näin kirjoitettuna tuo ajatusmaailma kuulostaa hassulta, tyhmältä ja absurdiltakin, mutta monelle kovin totuudenmukaiselta. Ainakin ajoittain. Masennuksen synkkinä hetkinä vertailu muihin tuottaa kivaa lisäpolttoainetta masennuksen roihuun.

Minua on vaivannut, niin kauan kuin muistan, alivertaisuusvinouma. Tuota termiä ei käsittääkseni käytetä ammattipiireissä, vaan siellä lähinnä puhutaan päinvastaisesta vinoumasta, ylivertaisuusvinoumasta, jossa ihminen kuvittelee osaavansa, tietävänsä ja olevansa parempi kuin onkaan. Masentuneiden alivertaisuusvinouma toimii juuri päin vastoin.

Jos ihminen on jo itsessään taipuvainen olettamaan muiden olevan parempia kuin mitä itse on, se tuottaa tarpeeksi kärsimystä jo sinällään. Mutta oman kokemukseni mukaan tällaiset ihmiset ovat vielä kaiken kukkuraksi salaa halukkaita etsiytymään sellaisten ihmisten äärelle, jotka vahvistavat tuota harha-ajatusta. Ylivertaisuusvinoutuneiden ihmisten ihanneyleisönä ja kumppaneina toimivat alivertaisuusvinoutuneet muodostavat yhdessä varsin infernaalisen inhimillisen sotkun ainesten sekoituksen. Kummankaan vinoutuneen hyväksi ei ole se, että toinen vahvistaa toisen harhakäsityksiä. Alivertaiseksi itsensä kokeva kaipaa tukea ja ymmärrystä. Ylivertaisvinoutunut kaipaa palautusta maan pinnalle, jotta hänen krooninen arvioton arvonnousunsa saisi realistiset mittasuhteet. Minulle on käynyt juuri näin, ja voin täältä kokemuksen keskeltä antaa varoituksen sanoja tällaista elämäntyyliä kokeville tai suunnitteleville.

Olen tässä viime vuosien aikana pyrkinyt taaperonaskelin eroon ainaisesta alemmuudentunteestani. Se tie on osoittautunut vaikeaksi ja juurakkoiseksi, mutten oikein näe muitakaan järkeviä vaihtoehtoja. Se on myös vaatinut radikaaleja toimia uran ja sosiaalisten kuvioideni suhteen. Uskon vahvasti siihen, että palkinto tästä työstä odottaa jossain tulevaisuudessa. Tai sitten palkinto saadaan osissa ja ehkä olen jopa kaikeksi onneksi saanut ensimmäiset osat, vaikka en sitä välttämättä oikein kunnolla ole mieltänyt.

Uusi ura on auttanut kovasti tällä tiellä. Vaikka tiedän, että aikaisemmalla urallani olin osaamisessani sangen menestynyt, sitä ei oikein voi kiistää, mutta silti koin alituiseen riittämättömyyttä ja alimittaisuutta. Ymmärsin jossain vaiheessa, että näin ei voi jatkaa, en voi lyödä päätäni samaan seinään kerrasta toiseen ja kuvitella kivun katoavan. Piti tehdä muutos, vaikka se tuntui ja tuntuu pelottavalta. Tässä mä seison, muutoksen keskellä ja osin vasta edessä. Pelottaa, mutta kutkuttaa myös.

Yksi miellyttävä muistutus tästä vinoumastani ja siitä toipumisesta tuli eteen vähän yllättäen uudella työpaikallani. Jokin aika sitten toimin harjoittelijana eräällä verstaalla, jonne harjoittelun päätteeksi solmin osa-aikaisen työsuhteen. Käyn töissä opintojen ohessa, kun se on mahdollista. Nyt kun olen jo joitain kertoja käynyt töissä, hieman yllättäen olen tehnyt siellä projekteja, jossa minulla on ollut apuna -kas kummaa- seuraava harjoittelija. Pääsin nopeasti siis harjoittelijasta minityönjohtajaksi. Vaikka olemme hänen kanssaan opiskelleet suurin piirtein saman ajan, asetelma töissä on selvä: minä kannan vastuun ja samoin päätöksenteon mahdollisuuden. Hän ikään kuin katsoo minua aavistuksenomaisesti ylöspäin huolimatta siitä, että teoriassa olemme suurin piirtein viettäneet saman ajan ammatin parissa.

Lienee sanomattakin selvää, että tällainen asetelma luo hyvää valoa vinoutumalleni. Huomaan näin käytännön kautta, että minä osaan tätä alaa ja kykenen jopa hatarasti johtamaan projekteja. Maailmanhistoriassa tämä tapahtuma on toki erittäin mitätön, mutta omalle kehitykselleni ihmisenä tämä tilanne on osoittautunut kultaakin arvokkaammaksi. Ennen kaikkea, koen saavani toivoa siitä, että pitkään rämmitty taival kammottavan huonon itsetunnon ja alituisen alimittaisuustuntemuksen kanssa saattaa joskus kenties joko päättyä tai ainakin hellittää merkittävästi.

Vinouma-sanan osa vino kertoo olennaisimman. Ei ole kiva ottaa vastaan vinoutunutta dataa maailmalta minusta. Haluan kulkea niin pystyssä päin kuin vain mahdollista. Haluan, että osaan joko verrata itseäni muihin terveellä tavalla tai -mikä vielä parempaa- lakata vertaamasta aikalailla tyystin.

Kiitos, että luet.

Hektisyyden jälkijäristyksiä

Kirjoitan tätä kirjoitusta merellä, talvisella merellä. Yksinkertaisen kaunis merimaisema meinaa salvata hengitykseni upeudellaan. Vielä ei tuulen määrä yllä myrskyksi asti, mutta ilta saattaa muuttaa tilanteen. Elän seuraavat päivät luonnonvoimien armoilla, toki onneksi sentään kuivien sisätilojen armeliaassa suojassa. Aion kyllä ulkoilla mahdollisimman paljon, oli sää mikä hyvänsä. On talvilomani aika.

Kun asetuin eilen illalla majoitukseeni mantereella, pieneen kylään ja sen idylliseen aamiasmajoituspaikkaan, huomasin konkreettisesti, millaisen loman olen itselleni valinnut. Tiesin varsin hyvin etukäteen, että päätyisin suhteellisen yksinäiseen lomailuun ja arvokkaaseen askeesiin, mutta jollakin tavalla huomasin mieleni nousevan aavistuksenomaiseen kapinaan ratkaisuni suhteen.

Vietin viimeiset kaksi viikkoa työharjoittelussa. Nuo päivät toivat paljon iloa ja oppimista, mutta myös osoittivat tulevan ammattini fyysisyyden. Koko päivä vietetään käytännössä jalkojen päällä ja vaikka välillä mietitään millimetrin osia työn tuloksissa, niin toisaalta välillä ammattiin kuuluu erittäin painavien esineiden nostelu, siirtely ja käsittely. Lisäksi vielä julkiset kulkuvälineet harjoittelupaikalleni eivät toimi kovin liukkaasti, joten joudun tai saan aamuisin kävellä vajaat neljä kilometriä harjoittelupaikkaani. Fysiikkaani on siis koeteltu ja sen huomaa. Kaikeksi onneksi juoksuharrastukseni on auttanut kovasti tässä asiassa, vaikka harrastus onkin kokenut hieman vaimenemista viime aikoina.

Henkinen ja kognitiivinen kuormitus tulee esiin samalla tavalla. Aluksi jännitin kovasti harjoittelua paljolti siitä näkökulmasta, että jaksanko ylipäänsä käydä viitenä päivänä viikossa työnomaisissa olosuhteissa niin monen vuoden hiljaiselon jälkeen. Kun tämä huoli alkoi pikku hiljaa hälventyä, esiin nousi harjoitteluun liittyvä perin juurin positiivinen, mutta vaativa piirre. Uuden oppiminen on aina hyvin kuormittavaa, vaikkakin tietysti samalla kertaa myös antoisaa ja mielenkiintoista. Sen verran fyysisen ja henkisen kuormittumisen huomaa, että iltaisin kykenen lähinnä laittamaan seuraavan päivän tavarat ja eväät kuntoon ja loppuillan jaksankin lähinnä katsoa kattoon.

Eilisillan kokemus retriittiin päätymisestä tuntui sekä fysiikassa että mielessä. Mietin, että viime viikot vauhti on ollut sen verran kova, että pudotus virikkeettömyyten saattaa osoittautua turhan isoksi. Niin ehkä käykin, mutta seuraamukset tuskin osoittautuvat mitättömiä kummemmiksi. Jäin kuitenkin miettimään, että onko mitään järkeä sulkeutua maailmalta ja mennä jonnekin hyvin syrjäiseen paikkaan ja nauttia lähinnä luonnon estetiikasta. Olisinko voinut kuitenkin hyödyntää hyvin alkanutta liikevoimaa ja olisin vaikkapa käynyt nauttimassa kulttuurin antimista? Ehkä, mutta nyt ei niin käynyt.

Epäröintini ei kuitenkaan saa kovin paljon pontta. Olen varma, että rauhoittuminen osuu juuri oikeaan kohtaan ja auttaa minut jaksamaan lopun harjoittelun onnistuneesti.

Toipumisen tie tuntuu mysteeriltä. On kuunneltava sydäntään ja tunteitaan, mutta välillä pitää antaa järjen määrätä kulkua. Kun vain aina tietäsi, mikä tilanne kulloinkin vallitsee.

Kiitos, että luet.

Ihmeellinen itsekidutus

Hiihtoloma lähestyy tasaista mutta päättäväistä vauhtia ja minua odottaa ensimmäinen hiihtoloma ilman perhettäni. Aluksi pohdin oleskelua tuttuun tapaan mökillämme, mutta sitten keksin alistaa itseni oikein kunnolliseen seikkailuun, jonka voi järjestää erittäin pienellä budjetilla. Siispä sunnittelemaan!

Aion lähteä olosuhteisiin, jossa myöhästymisiin ei voi syyllistyä ja toisaalta antaudun luonnonolosuhteiden varaan siinä määrin, että luovun samalla vaikutusmahdollisuuksistani ja itsemääräämisoikeuksistani tavalla, joka on minulle jännittävä mutta myös kutkuttava. Huomaan jo nyt mielessäni tiettyä levottomuutta ja rauhattomuutta, mikä kuuluu kylläkin asiaan. Henkeäni en laita vaaraan, mutta jos asiat menevät pieleen, saatan kokea kyllä melkoista epämukavuutta.

Jäin miettimään sitä, että miksi ihmeessä haluan kiduttaa itseäni tällaisella seikkailulla, kun voisin vaan parkkeerata itseni tutulle mökille viikoksi ja nauttia vain siitä levollisuudesta, jonka tuttu ympäristö tuottaa. Miksi ihmeessä aikataulutan itselleni sellaisen seikkailuun, joka vaatii minulta venymistä ja etukäteisjännitystä? Vastaus löytyy kylläkin helposti; jos reissu menee suurin piirtein suunnitelmien mukaan, pääsen nauttimaan aivan tolkuttoman hienoista luonnonolosuhteista ja maisemista. Pääsen myöskin kokemaan onnistumista ja jopa sellaista rauhoittumista, jota en omalla mökilläni voisi kokea.

Kuvailen tässä yhtä voimakasta puolta ja piirrettä itsessäni. Vaikka kokisin voimattomuutta ja neuvotomuutta sekä kaipuuta rauhassa olemiseen, minulla on myös unelmia ja kaipuuta, jotka likimain vaativat toteutusta. Yleensä unelmani eivät ole ihan helpoimpia toteuttaa, mutta pysyttäytyvät silti ihan normaalien inhimillisten rajallisuuksien sisäpuolella. Enhän ole sentään matkalla soutuveneellä kuuhun ilman lisähappea. Unelmien toteuttaminen kiehtoo vaikka sillä on tietysti oma hintansa.

Vaikka koenkin tarpovani jo ainakin tämänkertaisen masennuksen loppusuoralla, ainakin toivottavasti, masennuksen pahat oireet vaikuttavat vielä kovinkin voimakkaasti. Väsymys ja voimattomuuden tunne, kehno kyky tehdä päätöksiä ja epäusko omaan pystymiseen ja osaamiseen ovat näitä oireita muiden muassa. Jollakin kummallisen perverssillä tavalla haluan kokeilla, että saanko venytettyä itseäni noiden haitakkeiden yli, pääsenkö toteuttamaan unelmiani huolimatta noista esteistä.

Itsensä venyttämistä kannattaa harjoittaa, muutenhan sitä ei pääse kokeilemaan rajojaan. Pitää vaan olla valppaana, ettei se muut kovin voimakkaaksi itsekidutukseksi. Pientä kidutusta voi silti tehdä ja siitä voi jopa nauttia. Jos siis pääsee toteuttamaan unelmiaan ja kokemaan jotain ainutlaatuista. Kunhan merkityksellisyys ylittää hinnan. Näin toivon tapahtuvan muutaman viikon päästä. Pikku hiljaa yritän varustautua vastatuuleen, joka puhaltaa minusta pahaa oloa kohti takavasenta.

Kiitos, että luet.

Positiivinen masentunut

Elämänsä polkuaan kun tarpoo uutterasti eteenpäin, törmää vähän kaikenlaisiin luonnehdintoihin itsestään. Monet voi helposti sivuuttaa joko siksi, että ne eivät kuvaa minua ytimekkäästi eikä välttämättä lainkaan tai ne voivat olla vaikkapa liian yliolkaisia tai yleistäviä. Kaikeksi onneksi noiden ohitettavien luonnehdintojen lisäksi aina välillä törmää sellaisiin, jotka ottaa mieluusti vastaan.

Yhden tällaisen luonnehdinnan kuulin jokin aika sitten kanssamasentuneelta. Hän määritti minut positiiviseksi masentuneeksi. Luonnollisesti tuo sanapari sekä ilahdutti että hätkähdytti myönteisellä tavalla.

Toden totta on niin, että pyrin elämänasenteessani kurkkimaan mieluummin positiivisia asioita, kokemaan positiivisia tunteita ja pyrkimään positiivisiin kohtaamisiin toisten ihmisten kanssa. Olen sitä mieltä, että jos päästän liiallisen tummuuden valloilleen elämässäni, se tarkoittaa sitten tylyä menoa siitä lähtien. En silti kutsuisi asennettani valheelliseksi tai minkäänlaiseksi hattarahötöksi, vaan enemmänkin ohjenuoraksi sille, millaisiin asioihin keskityn. Kyynikko voisi todeta, että väritän maailmaani, mutta minähän en muita kyynikkoja kuuntele. Paitsi itseäni, mutta se onkin jo toinen tarina.

Ristiriita piilee siinä, että niin minusta kuin monesta muustakin masentuneesta ei välttämättä näe ulospäin masennuksen kalvakkaa kirousta. Meillä masentuneilla on kehuttavaksi asti kykyä piilottaa vaivamme ja jätämme kärsimyksemme sellaiseen ajankohtaan, jolloin muut eivät näe tuskaamme. Masennus jyllää muutenkin lähinnä oman pienen pään sisällä, joten ulkoisesti oireilua ei oikein pääse näkemään.

Tästä kaksinaisuudesta seuraa helposti se, että minä vaikutan ulospäin paljon, paljon positiivisemmalta kuin mitä itse asiassa sisimmissäni tunnen. Tuskin monikaan sellaisista ihmisistä, jotka tunnen ohimenevästi tai puolittain, arvaa mitään minun kokonaisesta todellisuudestani. Se ei välttämättä ole huono juttu, paitsi sen puolesta, että minua ei näy rohkeiden rinnalla antamassa kasvoja masennukselle. Teen vaatimattomasti oman osani tätä blogia kirjoittamalla, ainakin nyt toistaiseksi.

Vielä yksi hassu ilmenemismuoto tälle positiivisen masentuneen olemukselle on se, että harrastan komiikan esittämistä. Stereotypian mukaan masentunut ei voi haluta naurattaa muita, kun itseäänkään ei naurata. Voin kertoa näin kokemuksen rintaäänellä, että masennus ei millään tavalla estä koomikan kirjoittamista tai esittämistä. Paradoksi kuuluukin niin, että havaintoni mukaan koomikoiden joukosta löytyy useammin masentuneita ja muita mieleltään heilahtaneita kuin valtaväestöstä. Se käy hyvinkin järkeen, kun asiaa miettii tarkemmin.

Kiitos, että luet.

Harjoittelua, jaksamisharjoittelua

Opintoihini kuuluu olennaisena osana ammatillinen harjoittelu ja 20-viikkoisen harjoittelumäärän ensimmäinen jakso, kahdeksan viikkoa, on alkamassa muutaman viikon päästä. Huomaan tuntevani yllättävääkin innokkuutta, vaikka huolien pilvet roikkuvat tietysti myös taivaalla.

Pitkällisen masennusjakson mukanaan tuoma kroonisen väsymyksen ja voimattomuuden tunteen paljous huolestuttaa luonnollisesti tässä tilanteessa kaikkein eniten. Opintoni olen tehnyt menneenä vuonna kolme päivää viikossa -tahtia, mutta harjoitteluni teen ihan kokopäiväisen työntekijän roolissa. Maanantaista perjantaihin kello 8-16 kuulostaa tietysti monelle arkipäiväiseltä, mutta minussa se herättää huolta jaksamisesta. Aion alkaa rasittaa itseäni vaiheittain enemmän: seuraavat viikot saan käydä opiskelemassa neljänä päivänä viikossa, joten siten pääsen vähän lähemmäksi sitä rytmiä, jota noudatan harjoittelussani. Ja onneksi hiihtoloma osuu keskelle harjoittelujaksoa, joten pääsen silloin ottamaan vähän vauhtia palautumisen ja rentoutumisen voimin.

Työtahti toimii toisena huolenaiheena. Olen opiskeluissani huomannut, että en ole porukassani suinkaan nopeimpien ihmisten joukossa. Osin olen lohduttanut itseäni sillä, että pyrinkin tekemisessäni mieluummin tinkimättömään laatuun kuin nopeuteen, mutta rehellisesti sanottuna tuo periaate ei selitä kaikkea nopeuseroa muihin. Masennuksen vuodet ovat vieneet räjähtävän dynaamisuuden mennessään. Ikä tekee varmaan tietysti oman osansa.

Jo pelkästään harjoittelupaikan hakeminen tuotti oman kamaluutensa. Olen aiemmin tässä kirjoitussarjassani kertonut työnhakuun liittyvien itsetunto-ongelmien painolastista ja sama problematiikka nousi tietysti esiin, kun harjoittelupaikan hakeminen tuli ajankohtaiseksi. Pelkäsin, että minua ei otettaisi todesta tai minua ei haluttaisi harjoitteluun. Kerrottakoon tässä vaiheessa, että harjoittelu on luonnollisesti, kuten alalla yleisesti, palkatonta ja muutenkin vastikkeetonta. Siten kynnys ottaa minut harjoitteluun luonnollisesti madaltuu. Silti en voinut oikein uskoa, että sain harjoittelupaikan sovittua ensimmäisellä puhelinsoitolla ja lyhyellä käynnillä tulevassa paikassani. Tämä valaa tietysti uskoa tulevaan laajemminkin.

Itsetunto-ongelmiin voi törmätä sitten kätevästi myös itse harjoittelun aikana. Epäröin oman ammatillisen osaamiseni kanssa ja pelkään, että osaamiseni puutteet tulevat harjoittelussa jotenkin kavalalla tavalla esiin. Opetuksen laatu oppilaitoksessamme ei ehkä ole sellaista, jota toivoisin, joten osa osaamiseni hämäristä kohdista johtuu varmastikin ihan siitä. Toisaalta väittäisin, että kaikenlaisessa ongelmanratkaisussa ja sinnikkyyden tarpeessa aiempi työurani sekä luonteenlaatuni voivat toimia vahvuuksina. Tämä spennaaminen liittynee tietysti myös siihen, että en ole koskaan ollut vastaavassa harjoittelussa vastaavanlaisessa yrityksessä. Epäröinnin takaa kurkkii onneksi suhteellisen usein luottamuksensekainen toivo: kyllä mä pärjään, koska olen lillunut paljon sakeammissakin sopissa.

Opiskellessa voi lymyillä lahjakkaasti mukavuusalueella, jos niin haluaa. Ja vaikka pidänkin vierailuista epämukavuusalueillani, koska siellä oppii kaikkein eniten, olen voinut näitä eri alueiden välisiä hyppelyitä säädellä aikalailla oman pääni mukaan. Olettaisin, että työelämässä ja ihan harjoittelussakin tällainen pomppuilu piilottelee määritellyn työtahdin takana.

Kaiken epäröinnin ohella tunnen myös suurta innokkuutta. Pääsen nyt näkemään aitiopaikalta, millaista tämän alan varsinainen työ on, miltä se tuntuu ja millaisia ihmisiä alalla toimii. Uskon myös siihen, että harjoittelupaikassa pääsen oppimaan asioita, joita oppilaitoksessamme ei olisi kuunaan pystynyt oppimaan.

Kiitos, että luet.

Haihtuiko masennukseni?

Tein eilen osana ryhmäterapiaprosessiani masennustestin. Sen sellaisen noin 30 väitteen testin, jonka pistemäärän perusteella voidaan määritellä, että miten vakavasta masennuksesta kärsin -siis jos kärsin ylipäätään.

Toki testin tekemiseen oli tarjolla vain hetki aikaa, joten pudottelin vastaukseni aikalailla miettimättä, mutta toisaalta niinhän tuo testi perimmiltään pitäisikin tehdä. Lonkalta heitettynä eikä mitenkään tarkemmin miettimättä. Fiilis kertoo enemmän kuin tuhat prosessoitua fiilistä.

Testin lopputulos meinasi huitaista minut alas tuolistani. Nimittäin pistemäärä osoitti, että minä olen toki hieman alla päin, mutta en kuitenkaan kärsi masennuksesta. Tahtoo siis sanoa sitä, että minulla ei tuon testin perusteella olisikaan enää sitä räksyttävää taakkapuudelia tuossa olkapäälläni, ei edes lievää masennusta.

Suhtauduin ihan rauhallisesti testin tulokseen, mutta tietenkin se teki minut saman tien mietteliääksi. Viimeaikaiset fiilikseni eivät ehkä puhu testin tuloksen kanssa ihan samaa kieltä, joten jollain tasolla rohkenen olla tuloksen kanssa eri mieltä. Mutta sitten toisaalta onhan kyllä myönnettävä, että minun fiilikseni ovat kokeneet merkittävää, nytkytellen nousujohteista kehitystä viime kuukaudet. Siten testin tulos antaa ainakin vahvasti viitteellisen tilannekuvan masennukseni tämänpäiväisestä olotilasta ja muutoksen suunnasta.

Minä olen paitsi kärsiny† masennuksesta jo aivan liian kauan, mutta sen lisäksi masennus on oikeastaan myös määrittänyt minua ja olemistani ja tekemistäni ainakin sen aikaa, kun olen tiennyt diagnoosistani, eli noin viimeiset viisi vuotta. Testin tulos antaa vihjeen siitä, että olen ehkä tulossa tilanteeseen, jossa minun pitää keksiä uusia attribuutteja olemiselleni ja tekemiselleni masennukseni ulkopuolella. Mikäs sen riemukkaampaa sinänsä, mutta tilanne on tymäkän uusi.

Jos minun pitäisi tehdä omasta kehityksestäni jonkinlaisen tiivistelmän, tuskin osaisin sitä tehdä. Mitään radikaalia ei ole tapahtunut, en ole hoksannut jotain merkittävää asiaa tai tekniikkaa, ei ole tullut vastaan mitään mielen vallankumousta, joka olisi vapauttanut minut masennuksesta. En pysty kertomaan mitään yhtä, iskulauseeseen puristettavaa, sosiaalisesti ja tarinankerronnallisesti ylvästä asiaa, jonka koin, että näin kävi. Carpediemit ja sen sellaiset eivät saa minun kokemuksistani vertaistaan haastajaa.

Jos sitten olen hieman epäileväinen testituloksesta ja siten myös masennukseni tilasta, sen enemmän olen vielä epäileväisempi tilanteen pysyvyydestä. Elämä on sen verran päässyt minuakin kolhimaan 47 elinvuoteni aikana, että en enää kerralla usko mihinkään merkittävään käänteeseen ja sen lopullisuuteen. Tiedostan hyvin, että masennus voi hyvin vaania minua nurkan takana. Niin se tekee monelle. Tietysti, jos hyvin käy, marssin sen nurkan ohi sivuille vilkuilematta ja sinne se masennus jää sitten ruikuttamaan yksinäisyyttään. Kunnes menee lymyilemään seuraavan nurkan taakse. Tärkeintä on tietysti juuri se, että nautin olotilastani ja arvostan hyviä hetkiä.

Kiitos, että luet.

Varjoja ilman valoa

Rammsteinin uusimmalla albumilla Zeit löytyy nimikappale, joka on kyllä aivan mahtavan hieno kappale. Siinä mietitään ajan kulumista ja sen vaikutusta ihmiseen. Kappale alkaa väkevästi: Manches sollte, manches nicht, wir sehen, doch sind wir blid, wir werfen Schatten ohne Licht. Vapaasti haparoiden tämän voisi kääntää seuraavasti: Joidenkin pitäisi, joidenkin ei, näemme, vaikka olemme sokeita, ilman valoa luomme varjoja. Kappale jatkuu yhtä hienosti, mutta minä jään tuon varjojen luomisen kohdalla miettimään tarkemmin.

Puhuuko Rammstein kenties masennuksesta? Ehkei tarkoituksella, mutta sitten toisaalta masennuksen ytimestä löytyy taipumus luoda varjoja ilman valoa. Minulle tuo fraasi toimii sangen tiiviinä luonnehdintana masennuksen viheliäisestä toimintalogiikasta. Tarkoitan sitä, että masentunut pystyy jostain kumman syystä luomaan synkkyytä, pelkoa, ja epätoivoa sinnekin, missä se ei tunnu kovin ilmeiseltä. Varjoja syntyy ilman sitä perinteisesti käsitettyä vastavoimaa tai syntymävoimaa, valoa tai toivoa tai turvallisuutta.

Tällainen taipumus nähdä pimeää siellä, missä sitä ei näyttäisi olevan, on yksi sellainen masennuksen ilmenemispiirre, jota on vähän hankalaa selittää ei-masentuneelle. Sellainen näkemysvinouma ei tottele tyypillistä logiikkaa eikä kumartele järkeilyllekään. Pinnallisesti tätä tunnevyyhtiä voisi kuvailla pessimismiksi, mutta se on kyllä paljon pahempaa kuin peruspessimismi. Se tunnevyyhti vie toivon, se syö sisältä yrittämisen halun, se pimentää tulevaisuuden.

Aina välillä tuo taipumus onneksi laantuu, se saattaa hävitä kokonaankin. Voi olla, että hetken aikaa masentuneesta voi tuntua normaalilta tai tyypilliseltä, mutta jokin tekijä saattaa syöstä takaisin tuohon varjojenluontitilaan. Väsymys, huonot kokemukset, tunne- tai ajatusjumit tai sen sellaiset antavat kasvupohjaa tuolle tilalle. Niitä oppii kenties vuosien varrella tunnistamaan itsessään ja siten masentunut saattaa saada otetta taipumukselleen ja parhaimmillaan ehkä saa sen vaimennettua jopa kokonaan, ainakin ajoittain.

On pakko jatkaa Zeit-biisin sanoja:

Wir sterben weiter bis wir leben. Sterben lebend in den Tod. Me kuolemme aina vaan kunnes elämme. Kuolemme elävänä kohti kuolemaa. Dem Ende treiben wir entgegen. Keine Rast, nur vorwärtsstreben. Am Ufer winkt Unendlichkeit. Gefangen so im Fluss der Zeit. Olemme törmäämässä loppuumme. Ei lepoa, vain raahautumista eteenpäin. Rannalla viittilöi iättömyys. Niin vangittuna ajan virtaan.

Jos tämä ei kerro masennuksesta, se kertoo ainakin omasta elämästäni. Kuolleena elämisestä olen saanut omaa kokoani suuremman annoksen. Eteenpäin raahautuminen on käynyt tyhjässä merkityksettömyydessään aivan liian tutuksi. Kaiken kukkuraksi, minä olen tainnut pukeutua ajan vankilan vankipukuun jo vuosien, vuosien ajan. Aina välillä viikatemieskin viittilöi munulle, mutta kaikeksi onneksi olemme toistaiseksi käyneet eri polkuja.

Tämän kerrottuani et ehkä ihmettele, että aika usein tämän kappaleen kuullessani joudun pyyhkimään kyyneleitä silmäkulmastani. Näin kävi viimeksi tänään. Ehkä päin vastoin kuin mitä saattaisi kuvitella, ne ovat kaikesta huolimatta lohdun kyyneleitä. Alkavaa toivon värähtelyä.

Kiitos, että luet.

Raha masennuslääkkeenä

Huomaan empiväni tästä aiheesta kirjoittamista, kun aika pikaisesti rahateeman voisi käsittää pinnallisena. Näin kovassa istuu pinnallisuuden välttämisen kaipuuni. Yritän nyt välttää tuon välttelyn ja käydä itse asiaan.

Itselläni tietty taloudellisen turvallisuuden tietoisuus on nyt toiminut kovinkin tehokkaana masennuksen vähentäjänä. Mutta se ei ole toiminut yksin. Yksi pahimmista masennusjaksoistani on asettunut ajankohtaan, jolloin olin pitkään ansiosidonnaisella työttömyystuella ja tuo tuki on tunnetusti sangen avokätinen, ainakin panostettavaan ponnisteluun nähden. Siispä pelkkä taloudellinen turva ei avaa tietä pois masennuksesta, mutta sillä on kyllä tärkeä rooli tarvittaessa.

Moni masentunut kärsii tavattoman pahoista taloudellisista ahdingoista. Masennus vie helposti työkyvyn osittain tai jopa kokonaan, joten ansaintamahdollisuudet voivat huveta olemattomiin masennuksen kourassa kamppailevilta. Lisäksi taudinkuvaan kuuluvat huonomuistisuudet ja energiattomuus asioiden hoitoa kohtaan keittävät monelle taloudellisia myrkkykeitoksia. Ikään kuin masennuksesta ei olisi tarpeeksi siedettävää jo sinällään, mutta taloudelliset huolet painavat mielentilaa väistämättä alaspäin. Minullekin kävi keväällä juuri näin, kun elin koko ajanjakson tammikuusta kesäkuuhun ilman yhtäkään euroa tuloja. Tilanteen aiheuttama epätoivo sai minutkin tuijottamaan hetkeksi viikatemiestä silmästä silmään. Tästä kerroinkin aiemmassa kirjoituksessani.

Raha ei todellakaan yksin ratkaise masennusta tai paranna sitä. Hyvinkin menestyneissä ihmisissä on myös masentuneita. Monelle, varsinkin taiteen parissa työskentelevälle masennus saattaa kuulua jopa osana luovaan prosessiin. Heillekään raha ja menestys ei yksinään tuo onnea, kuten esimerkiksi Robin Williamsin tapaus kertoo.

Minun paranemiseni (ei toki parantumiseni) tie löytyi taloudellisen varmuuden lisäksi mielekkäästä tekemisestä. Opiskeleminen yhdistettynä siihen, ettei minun tarvitse kantaa kaameaa huolta toimeentulosta, ovat yhdessä tehneet hyvää pohjaa paremmalle huomiselle. Minä koen tekeväni päivittäin asioita, joilla on tarkoitus, mutta jotka juuri nyt eivät millään logiikalla käänny ilman ulkopuolista apua taloudelliseksi kannattavuudeksi. Uskon, että ensi vuoden joulukuussa tilanne on voinut kääntyä sellaiseksi, että osaamiseni tuottaa minulle ja muille taloudellista ja toivottavasti myös esteettistä hyötyä. Nyt on se hetki, jolloin kasvatan ja kehitän tuota osaamista päivittäin. Turvassa huolilta, tai ainakin taloudellisilta huolilta.

Minä en ole vielä tähän mennessä päätynyt syömään masennuslääkkeitä. Juuri nyt ratkaisuni tuntuu juuri minulle oikealta. Aina ei toki siltä ole tuntunut. Siinä kuten niin monessa muussakin asiassa tunnen näköjään tarvetta uida vastavirtaan. Se toimii minulle, mutta ei tietenkään välttämättä kenellekään muulle.

Raha ei tuo onnea, mutta yhdistettynä muihin asioihin se kyllä tuo tiettyä turvaa tervehtyä ja toipua. Ja tervehtyminen ja toipuminen luovat pohjaa pitkäaikaiselle turvan luomiselle.

Kiitos, että luet.

Turhan päissäni

Olen turhan päissäni

Rakastaakseni sinua

Kuten jumalat sen tarkoittivat

Kun ilta taipuu yöksi

Ja seinien staattiset perkeleet

Heräävät eloon

En osaa lausua nimeäsi

Koska en tiedä sitä

Muistan vain silmiesi valkeuden

Ja sanojesi synkkyyden

Sanoit:

Jos haluaa täyden kontrollin,

On irroitettava ote ruorista

Purjeiden lepatus

Ennakoi vapautta

Repeämät vahvistavat kokonaisuuden

Myrskyn tullen olemme valmiina

Koska kaaoksen keskellä

Rikkinäisimmät ovat ehjimpiä

Lusikkaan laittautuessamme

Mietin:

Ei mitään järkeä

Ei mitään mieltä

Ja silti kaikki

On tässä

Ja on nyt

Jumalat siunaavat sen

Jota meillä ei vielä ole

Jonka keskellä me loppumme kohtaamme

Josta jumalattomat etsivät epätoivoisesti juotavaansa

Janomme ei sammu juomalla

Vaan nauttimalla

Eläkeyhtiö hylkii pientä ihmistä

Kafka tuntisi olonsa varmaan ylpeäksi, koska hän aikoinaan sanoitti pienen ihmisen pyörimistä byrokratian julmissa rattaissa Oikeusjuttu-kirjassaan ja hänen kuvauksensa pitää edelleen kovin hyvin paikkaansa. Ainakin minä koen niin.

Kerroin aiemmin, miten eläkeyhtiöni päätti minua näkemättä ja minua liiemmin millään tavalla aidosti kuulematta tai muutenkaan huomioimatta, että aikeeni opiskella uutta alaa ei millään tavalla voisi vaikuttaa minun masennukseni kulkuun saati sitten estää mitenkään päätymistäni kovin sekä aivan liian aikaisin työkyvyttömyyseläkkeelle. Väittäisin nyt, että minun ajatukseni opiskelusta hyvinvointini ja työkykyni uudelleenherättämisessä on osoittautumassa oikeaksi.

Asia nousi esille uudelleen pari päivää sitten, kun eläkeyhtiöni kertoi päätöksestään valitukseeni heidän päätöksestään. Täysin yllätyksettömästi eläkeyhtiö pitää kiinni edelleen näkemyksestään joten asia siirtyy seuraavaksi työeläkeasioiden muutoksenhakulautakuntaan. Mielestäni jotenkin kovin kylmäävä näkökulma tässä asiassa on se, että eläkeyhtiölläni oli kuukausi aikaa vastata valitukseeni ja täsmälleen viimeisenä mahdollisena päivänä he ilmoittivat hylkäävänsä valitukseni. Tästä tulee kiusallisesti sellainen kuva, että he vain pelaavat hävyttömästi aikaa. Uskoisin, että heillä ei ollut missään vaiheessa mitään aietta hyväksyä valitustani, vaan vetivät asian viimeiseen päivään ehkä kiusallaan, ehkä jostain tuntemattomasta prosessisyystä. Joka tapauksessa, minun toimeentuloni on tästä kiinni ja se tuntuu niin väärältä, että miljarditaseinen yritys tekee näin pienelle ihmiselle. En mitenkään jaksa uskoa, että valitukseni käsitteleminen viimeisenä mahdollisena päivänä on sattumaa. Henkinen pienuus voi näköjään vaivata myös organisaatioita.

Ikävin piirre heidän vastineessaan oli se, että he väittivät, etten ollut tuonut esille mitään uutta asiaa, vaikka olinkin kertonut olotilani kohenemisesta. On joltisenkin ikävää lukea suomalaisen korporaation suoltavan suoranaista valhetta kirjeessään. En voi ymmärtää heidän motiivejaan saatikka etiikkaansa. Huvittaa mutta myös kovin alentavaa on sellainen yksityiskohta, että valitus piti toimittaa heille heidän nettisivunensa viestitoiminnon kautta, enkä nyt enää näe omaa tekstiäni siellä. Millainen viestipalvelu ei näytä lähetettyjä viestejä?

Matka jatkuu siis eteenpäin. Seuraavan vaiheen käsittelyaika on kuukausia, ehkä noin neljä kuukautta. Eläkeyhtiöni teki tällaisen peliliikkeen varmasti myös sen takia, että mitä pidemmälle asia menee, sen kapeammaksi käyvät minun mahdollisuuteni opiskella ilman säännöllistä toimeentukea. Joten tälläkin tavalla he voivat osoittaa suuruutensa. He tietävät kyllä, että tavalliselle ihmiselle jokainen päivä on merkityksellinen, kun ei ole tietoa toimeentulosta.

On suhteellisen todennäköistä, että eläkeyhtiöni tulee voittamaan tämän taistelun. Todennäköisesti joudun katkaisemaan opiskeluni ja sitä myöten hyvästelemään toiveeni siitä, että minä palautuisin jatkossa työmarkkinoille. Näin kahden kuukauden perusteella voin todeta, että minulla on tietyt lahjat tälle uudelle alalleni ja varmasti pystyisin toimimaan työelämässä tällä alalla seuraavat 20 vuotta, ennen kuin se varsinainen eläkeikä tulisi minulla eteen.

Pelkään pahoin, että seuraava taistelu odottaisi sitten taivaanannassa, kun joutuisin toteamaan, että ehkä minun pitää sitten hakea työkyvyttömyyseläkettä, jotta saisin jotain säännöllistä toimeentuloa. Tosin siinä prosessissa menestyminen on varmaankin vieläkin epätodennäköisempää ja siellä valitusprosessi tulee viemään noin vuoden.

Suoraan sanottuna, nyt minun taivaani koostuu toinen toistaan tummemmista pilvistä. Oli hetken aikaa hienoa elää toivossa ja innossa. Tulevaisuudessa ei tunnu odottavan mitään voitettavaa. Ja kaikki hävittäväkin alkaa olla jo hävitty.

Kiitos, että luet.