Masennuksen hahmo

Kuulin kanssamasentuneelta, että joissain terapiamuodossa käytetään yhtenä harjoituksena sellaista kysymyksenasettelua, jossa mietitään, millaisena hahmona masennus näyttäytyy masentuneelle. Siis että jos pitäisi kuvailla toiselle ihmiselle, että miltä masennus näyttää, jos sen pitäisi vaikka piirtää. Tai mitä se masennus tekisi, jos se saisi fyysisen olemuksen.

Pinnallinen vastaukseni kysymykseen tuli suhteellisen nopeasti ja lonkalta ja käsittääkseni näkemykseni myötäilee varsin hyvin yleistä käsitystä masennuksen hahmosta. Nimittäin äkkiseltään olisin sanonut, että minulle masennus näyttää mustalta painopeitolta, joka peittää minut alleen. Musta väri tuntuu tietenkin turhankin ilmeiseltä vastaukselta samoin kuin sen painavuus. Pimeä, valoa läpäisemätön peitto ja sen painavuus tuntuvat välillä suhteellisen fyysisenäkin, kun masennus tekee infernaalisia taikojaan. Huolimatta ilmeisyydestään tämä hahmo tuntuu kovin tutulta ja varsin tyhjentävältä.

Tarkempi pohdinta tuottaa sitten huomattavasti monimutkaisemman ja sanoisinko pelottavammankin lopputuloksen. Nimittäin huomasin suhteellisen nopeasti, että tuo peittohahmo ei kerro lopulta masennuksestani kuin sen ihan helpoimmin hahmoteltavan ominaisuuden. Loput masennukseni ominaisuuksista jäävät tällä vertauksella -heh- aikalailla peittoon. Siispä hahmottamista kannattaa jatkaa.

Kun teemaa ajattelee hieman kauemmin, masennus saa aivan erilaisen hahmon. Yhtäkkiä se näyttäytyy kauhuelokuvien mustalta viikatemiesmäiseltä hahmolta (toki ilman sitä viikatetta), joka on siis pukeutunt mustiin ja sen kasvot ovat joko piilossa tai sillä ei ehkä edes ole kasvoja. Eihän kyse edes ole varsinaisesta ihmishahmosta vaan masennuksen ominaisuushahmosta. Välillä tuo mustanpuhuva hahmo näyttäytyy jopa itseäni suurempana, vieressä seisovana ja mukana kulkevana hahmona mustine ja niin kliseisine kaapuineen. Välillä taas tuo hahmo hyppää pienempänä hahmona olkapäälleni kuiskimaan korvaani. Toisinaan taas tuo tumma hahmo hyppää jopa kehoni sisään tekemään keljuja toimiaan.

Tässä tarkemmin pohditussa hahmossa tärkeintä ei kuitenkaan ole sen fyysinen olemus, joka siis vaihtelee tilanteen ja masennuksen määrän mukaan. Paljon tärkeämpää ja tuhoisammalta tuntuva ominaisuus tässä hahmosa on dialogi, tai lähinnä kylläkin synkeä monologi. Tuo pelottavalta näyttävä hahmo kuiskii korvaani alentavia, lannistavia tai muuten synkeitä lauseitaan. Välillä kuiskinta muuttuu kovemmaksi, välillä sellaiseksi jupinaksi, jota vaivoin edes kuulee. Mutta tuo monologi tekee hallaa itsetunnolle, olemiselle, tekemiselle, kaikelle. Ja kun hahmosta ei noin vain pääse eroon, kuiskinta ja vähäeleinen jupina saavat enemmän pontta ääneensä kuin pitäisi.

Ei, en ole menettämässä järkeäni, enkä oikeasti kuvittele masennukselleni mitään tuollaista kauhu- tai scifielokuvien kaameaa hahmoa todelisena fyysisenä hahmona. Kyseessä on siis lähinnä kuvaus siitä, miltä minä masennukseni koen. Ja se, että hahmon olemus vaihtelee, myötäilee sangen hyvin sitä, miltä minun masennukseni kulloinkin tuntuu ja on tuntunut. Joskus korvaankuiskija on pahasta, joskus sellainen tumma, iso ihmismäinen hahmo kanssakulkijana pelottaa. Hahmo luo kauhua itsessään, mutta sen puhe toimii varsinaisena keihäänkärkenä. Haavoja syntyy, vaikka miten väistelisi tai pyrkisi kuulemaan muita ääniä.

Juuri nyt masennukseni hahmo tuntuu isolta viikatemiesmäiseltä hahmolta, mutta se ei kulje kanssani. Se ei kuiski juuri nyt olkapäälläni diabolisia kirouksiaan. Se kurkkii nurkkien takaa ja yrittää päästä matkaani mukaan. Pyrin vain kulkemaan ohi ja olemaan katsomatta sen olemattomiin silmiin. Sillä tapaa sen hahmo pikku hiljaa -näin uskon- pienenee ja pienenee ja kenties katoaa tomuna ilmaan jonakin päivänä. Kunhan sinä päivänä tuulee navakasti ja minä pidän fokukseni jossain aivan muualla.

Marraskuun marras-sana viittaa kuolemaan. Väitetään, että tässä kuussa kauhistellaan kaiken kuolemaa. Luonnon, valon, kenties toivon kuolemaa. Mutta minä pyrin keskittämään hyvästien antamiseen synkeälle elämälleni. Se tuskin onnistuu vielä, mutta kerrankin näen pimeyden keskellä valoa. Synkkyys voi kuolla ja kaiken lisäksi sekä vastoin odotuksia, parhaiten synkkyys kuolee pimeyden keskellä.

Kiitos, että luet.

Loppuratkaisu kummittelee nurkan takana

Kuulin erään masentuneen tarinan pari päivää sitten. Hänelle meinasi käydä kaamean kalpaten ihan viime viikolla. Hän on taistellut masennuksensa kanssa vuosia tai jopa vuosikymmeniä, mutta nyt sitten hänen masennuksensa oli ottanut selvän käänteen huonompaan suuntaan ja hän oli ollut vähällä riistää oman henkensä.

Tällaiset tarinat herättävät ja pysäyttävät, nostattavat suoraan sanottuna pelkoakin. Pelottavan muistutuksen siitä, millainen tauti masennus loppujen lopuksi on. Se ei anna armoa, kun sille päälle sattuu. Ei anna ilmaiseksi, mutta ei anna välillä maksuakaan vastaan yhtään mitään. Tyhjentää tunnelompakon tyystin ja vaatii lisää. Painaa alas alhaalla olijaa.

Vielä osuvammaksi tällaiset tarinat tulevat, kun tunee tarinan henkilön, kuten minulle nyt kävi.

Tämä masentunut oli kaikeksi onneksi ymmärtänyt hakea ja pystynyt hakemaan apua akuuttiin tilanteeseen. Ystävät olivat auttaneet ja saattaneet hänet sairaanhoidon piiriin. Ei hän tosin ollut mitään mullistavan mainittavaa lääketieteellistä apua saanut, mutta vahvempi lääkitys oli kuitenkin avannut pahimmat masennuksen lukot ja hän oli päässyt taas elämän syrjään kiinni.

Tuo tarina hätkähdytti eritoten siksi, että hänen kuvauksensa omaehtoisesta kuolemansuunnitelmastaan kuulosti kovin tutulta. Siltä tilanteelta, jossa itse heräsin tähän asiaan eräällä sillalla taannoin toukokuussa. Silloin tuntemukseni tuskin oli niin vahva kuin tällä kanssamasentuneella, mutta muistan kyllä hyvin samankaltaiset ajatukset. Silloin voi sanoa olevansa pohjalla, kun katsoo viikatemiehen kutsuvaa viittilöintiä sillan alapuolella.

Masentuneelle tulee kuolema väistämättä tervettä tutummaksi. Nimttäin varmasti kaikki masentuneet ovat kerran tai miljoona kertaa miettineet, että voi kun tästä olotilasta vain pääsisi eroon, saisi nukkua unta tai mieluummin ikiunta. Kuolema muuttuu myytistä välineeksi, pelon aiheesta lupaukseksi tai helpotukseksi. Mahdolliseksi helpotukseksi. Kuolema saattaa tuntua ratkaisulta, tuli se sitten omaehtoisesti edistäen tai muilla tavoin.

Kuoleman arkipäiväistyminen tai välineistyminen ei välttämättä ole huono asia. Paradoksaalista kyllä, tutuksi tuleva kuolema, sen vaaniminen nurkan takana saa arvostamaan elämää vieläkin enemmän. Näin ainakin itse koen. Kuoleman ajatteleminen hätäpoistumistienä saa lukitsemaan sen oven tiukemmin. Aiemmin kavahdin koko kuoleman ajattelemista, koska pelkäsin pelkän ajattelemisenkin toimivan kutsuhuutona, mutta kokemus on osoittanut lähinnä päinvastaista. Tämäkin teema täytyy käydä läpi, ettei se saa myyttisiä mittasuhteita.

Tuo kanssamasentunut tuntui olevan jo selkeästi paremmassa kunnossa, vaikka ymmärsikin olleensa hyvin lähellä loppua. Olosuhteisiin nähden hän tuntui purjehtivan vaihteeksi elämänsä myötätuulessa. Olisi karmeaa, jos hän ei olisikaan juuri nyt siinä tilanteessa. Jollekin toiselle on voinut käydä pahasti, myös viime viikolla.

Onpas tästä aiheesta hankala kirjoittaa. Toivottavasti pääsit edes vähän jyvälle ajattelustani.

Kiitos, että luet.

En pelkää kuolemaa

Otsikon mukainen lausahdus tuntuu mukailevan omalla tavalla aikaamme. Pelottomuus on osa sitä rohkeuden saagaa, jolla kannustetaan ihmisiä tekemään mitä haluavat ja ylittämään itsensä kerta toisensa jälkeen. Meidän pitäisi mennä jopa niin pitkälle, että emme teoissamme ajattelisi seurauksia liikaa, koska ne vain vangitsevat meitä. Siispä jos seikkailuamme voisi varjostaa vaikkapa mahdollisuus kuolla, me emme muka saisi antaa sen varjon häiritä touhuamistamme.

Taas kerran tämäkin ajattelutapa ei tietenkään ole läpensä paha, mutta sitten toisaalta liiallisesti annosteltuna sitä ei voi suositella oikein kenellekään. Kuolemanvaaran kanssa kosiskelu pitkälle vietynä harvoin johtaa mihinkään muuhun kuin -noh- kuolemaan. Eikä pelottomuuden ihannointikaan ole millään tavalla tervettä. Pelot kertovat meille, että meidän tulee tai kannattaa vältellä tiettyjä tilanteita tai tekemisiä ihan sen takia, että säilyisimme hengissä ja mielellään myös vahingoittumattomina. Ei tosin pelkojakaan kannata liian pitkälle kuunnella, niillä kun on ylivoipaisina tapana vain heikentää elämänlaatuamme ja pienentää paljolti elinpiiriämme.

Masentunutkin voi todeta, että en pelkää kuolemaa, mutta hän saattaa tarkoittaa sillä aivan eri asiaa. Hän saattaa nimittäin löytää itsensä sellaisesta tilasta, jossa ei paljoa jaksa välittää kohtalostaan, joten kuolemanpelko ei toimi sillä oikealla, ohjailevalla tavalla, vaan lähinnä turruttaa elämänmyönteisyyttämme. Aina välillä minäkin löydän itseni sellaisesta tilanteesta, jossa tulen ajatelleeksi, että ei haittaa, mitä tästä tulee, tulkoon vaikka kalman valkeus. Toki ne tilanteet ovat olleet onneksi harvassa, mutta kumminkin.

Monelle masentuneelle tilansa kanssa kamppailu muistuttaa hyvin jollain tasolla kuoleman kanssa flirttailua. Moni masentunut pitää jopa kuolemaa ainoana porttina ulos sairaudestaan ja ovat siinä tilanteessa tietysti jo sangen vaarallisessa vaiheessa. Useimmat meistä kai eivät sinänsä aktiivisesti toivo tai edistä kuolemaa, mutta ainakin itselleni kuolema lienee enemmän läsnä arkisessa ajattelussa kuin keskimääräisellä ihmisellä. Joskus kyllä suoraan sanottuna mietin, että varmaankin olisi helpompaa, jos sydän ei sykkisi ollenkaan. Onneksi nuo hetket ovat varsin ohimeneviä.

Paradoksaalisesti tällainen hieman läheisempi suhde kuolemaan voi toimia myös positiivisella tavalla. Maassamme kuolee reilut 50 000 ihmistä vuosittain ja maailmalla kymmeniä miljoonia, joten kuolema kyllä koskettaa monia ihmisiä ihan päivittän. Jos kuolemaan ei suhtaudu kauhunsekaisin ja vieraantuinein tuntein, se saattaa jopa lievittää pelkoja. Aikaamme taitaa myös leimata sellainen tosiasia, että vaikka ihmisiä todella kuolee totta kai jatkuvasti, on kuoleman olemassaolo siivottu kauniisti pääasiassa laitoksiin, siististi poissa mielestä ja poissa näkyviltä. Vaikka saattaa kuulostaa pöhköltä, kuolema on osa elämää.

Tänään kyllä toivon, että pääsen ihan tavallisella tavalla nukkumaan ja herään huomiseen päivään yhtä elossa kuin tänään. Toivon sen tilanteen vielä tietysti jatkuvan mahdollisimman pitkään. Vaikka juuri nyt elämässä on paljon epämääräisyyttä ja epätietoisuutta, ilmassa on myös toivon tuoksu.

Kiitos, että luet.