Arkijärjellä ajateltuna sellainen tosiasia ei päässe (ei, tuossa ei muuten ollut kirjoitusvirhettä) yllättämään, että kaikenlainen epäonnistuminen ruokkii masennuksen roihua. Ihan tavallinenkin ihminen tietysti saattaa ottaa omista epäonnistumisista siipeensä, joskus ihan kunnollakin, mutta toipuminen pettymyksestä itseen on kai se tekijä, joka erottaa masentuneen muista. Me masentuneet näet saatamme jäädä märehtimään epäonnistumistamme tarpeettoman kauaksi aikaa ja lisäksi, ainakin minulla, olotilaa synkentävät kaikenkarvaiset tilan jatkojalosteet.
Minulle on tyypillistä miettiä kaikenlaisia, mielellään tietysti mahdollisimman synkeitä skenaariota siitä, mitä epäonnistumiseni saattaa aiheuttaa. Ollessani masennuskuoppani pohjalla jo valmiiksi nämä skenaariot saattavat paisua aivan mahdottoman suuriksi. Ikään kuin minun epäonnistumiseni olisi se perhosen siiven ensimmäinen heilautus, joka johtaisi lopulta varmaankin maailman lopulliseen tuhoon. Tässä piilee taas sellainen jännittävä piirre omassa tavassani ajatella ja tuntea, nimittäin osaan kyllä tällaisissakin tilanteissa järkeillä itselleni, että omat mokani eivät todellakaan ole johtamassa maailmanloppuun, mutta silti se ahdistava tunne, joka minulle joskus epäonnistumisten yhteydessä pesiytyy, ei salli järjen aivan kokonaan vaimentaa ahdistuksen tunnetta. Näissä tilanteissa katselen itseäni ikään kuin ulkopuolelta, aivan kuin en saisi itseeni intellektuaalista otetta. Tietysti tilanne pitkälti onkin juuri noin, kun tunteeni istuvat valtaistuimella.
Tietenkin tuollaiset kammottavat skenaariot aiheuttavat massiivista häpeää, joka onkin yksi ilkeimmistä seurauksista epäonnistumisissani. Häpeän enpäonnistumistani, piilottelen sen takia omaa mokaani, sitten ehkä epäonnistun vielä sen alkuperäisen epäonnistumisen piilottelemisessa, joten epäonnistuminen ikään kuin tuplaantuu. Siihen lisätään vielä häpeän ja ahdistuksen tunne, niin soppa alkaa olla sangen huolellisesti keitetty ja tulisesti maustettu.
Näistä johtuu kovin luontevasti ja sangen välittömästi se, että alan pelätä epäonnistumista. Joskus se epäonnistumisen pelko äityy niin pahaksi, että se estää tekemistä. Siis sitä varsinaista tekemistä, jossa saattaisin epäonnistua, mutta pahimmillaan jopa kaikenlaista tekemistä, jossa ehkä sitten teoriassa saattaiaisin myöskin epäonnistua. Tämä aiheuttaa ikävän pelon ja ahdistuksen turruttaman olotilan, jossa jään mieluummin peiton alle kuin yritän tehdä yhtään mitään. Nyt puhumme siis yhdestä masennuksen oireilun ydinasiasta. Eikä välttämättä pelkästään minun ydinasiastani.
Epäonnistuminen johtaa häpeään ja se taasen johtaa hylätyksi tulemisen pelkoon. Minulla kun on sen verran miellyttämiseen pohjautuva ja miellyttämisestä intoa saava ego, niin hylätyksi tulemisen pelko on minulla varsin voimakas. Se todellakin taas kerran antaa pontta epäonnistumisen aiheuttamalle matalalle tunnelmalle ja saa taas kerran sekä epäonnistumisen pelon ja siten tietysti hylätyksi tulemisen pelon valtaamaan alaa.
Epäonnistumisesta kaarretaan siis häpeän kautta hylätyksi tulemisen pelkoon. Kaamean kuuloinen asiainkulku, joka varmaankin ei-masentuneelle on paljon typistetympi, jos sitä kulkua edes lainkaan on. Jos jotain lohtua haluaisin tässä ja nyt hakea, niin kenties tämän kirjoittaminen on avannut asiaa itselleni tavalla, jota en ehkä ole aikaisemmin ajatellut. Toivon, että tästä kirjoituksesta on sinullekin hyötyä.
Kiitos, että luet.
Tahmeat jalat 