Epäonnistuminen masentaa

Arkijärjellä ajateltuna sellainen tosiasia ei päässe (ei, tuossa ei muuten ollut kirjoitusvirhettä) yllättämään, että kaikenlainen epäonnistuminen ruokkii masennuksen roihua. Ihan tavallinenkin ihminen tietysti saattaa ottaa omista epäonnistumisista siipeensä, joskus ihan kunnollakin, mutta toipuminen pettymyksestä itseen on kai se tekijä, joka erottaa masentuneen muista. Me masentuneet näet saatamme jäädä märehtimään epäonnistumistamme tarpeettoman kauaksi aikaa ja lisäksi, ainakin minulla, olotilaa synkentävät kaikenkarvaiset tilan jatkojalosteet.

Minulle on tyypillistä miettiä kaikenlaisia, mielellään tietysti mahdollisimman synkeitä skenaariota siitä, mitä epäonnistumiseni saattaa aiheuttaa. Ollessani masennuskuoppani pohjalla jo valmiiksi nämä skenaariot saattavat paisua aivan mahdottoman suuriksi. Ikään kuin minun epäonnistumiseni olisi se perhosen siiven ensimmäinen heilautus, joka johtaisi lopulta varmaankin maailman lopulliseen tuhoon. Tässä piilee taas sellainen jännittävä piirre omassa tavassani ajatella ja tuntea, nimittäin osaan kyllä tällaisissakin tilanteissa järkeillä itselleni, että omat mokani eivät todellakaan ole johtamassa maailmanloppuun, mutta silti se ahdistava tunne, joka minulle joskus epäonnistumisten yhteydessä pesiytyy, ei salli järjen aivan kokonaan vaimentaa ahdistuksen tunnetta. Näissä tilanteissa katselen itseäni ikään kuin ulkopuolelta, aivan kuin en saisi itseeni intellektuaalista otetta. Tietysti tilanne pitkälti onkin juuri noin, kun tunteeni istuvat valtaistuimella.

Tietenkin tuollaiset kammottavat skenaariot aiheuttavat massiivista häpeää, joka onkin yksi ilkeimmistä seurauksista epäonnistumisissani. Häpeän enpäonnistumistani, piilottelen sen takia omaa mokaani, sitten ehkä epäonnistun vielä sen alkuperäisen epäonnistumisen piilottelemisessa, joten epäonnistuminen ikään kuin tuplaantuu. Siihen lisätään vielä häpeän ja ahdistuksen tunne, niin soppa alkaa olla sangen huolellisesti keitetty ja tulisesti maustettu.

Näistä johtuu kovin luontevasti ja sangen välittömästi se, että alan pelätä epäonnistumista. Joskus se epäonnistumisen pelko äityy niin pahaksi, että se estää tekemistä. Siis sitä varsinaista tekemistä, jossa saattaisin epäonnistua, mutta pahimmillaan jopa kaikenlaista tekemistä, jossa ehkä sitten teoriassa saattaiaisin myöskin epäonnistua. Tämä aiheuttaa ikävän pelon ja ahdistuksen turruttaman olotilan, jossa jään mieluummin peiton alle kuin yritän tehdä yhtään mitään. Nyt puhumme siis yhdestä masennuksen oireilun ydinasiasta. Eikä välttämättä pelkästään minun ydinasiastani.

Epäonnistuminen johtaa häpeään ja se taasen johtaa hylätyksi tulemisen pelkoon. Minulla kun on sen verran miellyttämiseen pohjautuva ja miellyttämisestä intoa saava ego, niin hylätyksi tulemisen pelko on minulla varsin voimakas. Se todellakin taas kerran antaa pontta epäonnistumisen aiheuttamalle matalalle tunnelmalle ja saa taas kerran sekä epäonnistumisen pelon ja siten tietysti hylätyksi tulemisen pelon valtaamaan alaa.

Epäonnistumisesta kaarretaan siis häpeän kautta hylätyksi tulemisen pelkoon. Kaamean kuuloinen asiainkulku, joka varmaankin ei-masentuneelle on paljon typistetympi, jos sitä kulkua edes lainkaan on. Jos jotain lohtua haluaisin tässä ja nyt hakea, niin kenties tämän kirjoittaminen on avannut asiaa itselleni tavalla, jota en ehkä ole aikaisemmin ajatellut. Toivon, että tästä kirjoituksesta on sinullekin hyötyä.

Kiitos, että luet.

Masennus on vaaraksi hengelle

Tänään on kansainvälinen itsemurhien ehkäisypäivä. Se herättää minussa paljon ajatuksia.

Monelle, aivan liian monelle masennus on hengen vievä tauti. Toisin kuin monet muut vaaralliset taudit, tämä tauti itsessään ei tapa ketään, vaan sen oireet. Masennus saattaa viedä kiinnostuksen hoitaa itseään, ja aliravitsemus tai liikkumattomuus voivat johtaa tauteihin, jotka ovat kohtalokkaita. Tai sitten masennuksen monelle aiheuttavat univaikeudet saattavat aiheuttaa kaikenlaista tarkkaavuuden heikentymistä esimerkiksi liikenteessä. Tai krooninen väsymys sinänsä voi altistaa vaikkapa kaikenlaisille infektioille, joista jotkin saattavat viedä jopa siihen viimeiseen kuoppaan.

Kaikkein stereotyyppisin ja kohtalokkain masennuksen aiheuttama kuolema on kuolema oman käden kautta. Oman elämänsä päättäneitä oli vuonna 2019 vajaat kuusi sataa, yrittäneitä lienee paljon paljon enemmän. Tuo määrä on melkoisen tyrmäävä ja on perustellusti kysyttävä, että tekeekö yhteiskunta kaikkensa, että tuota lukua saataisiin pienemmäksi. On aika hurja ajatus, että itsemurha on viidenneksi yleisin kuolinsyy. Tapaturmaisesti kuolee vain aavistuksen enemmän ihmisiä kuin itsemurhaan.

Ensimmäinen oma kosketukseni tähän synkeään osaan elämää liittyy harrastuksen kautta tuntemaani kaveriin nuoruusvuosilta. Hän kertoi minulle löytäneensä aika pienenä koululaisena koulupäivänsä jälkeen isänsä kotoa kuolleena. Kaverini ei ollut vajaassa kymmenessä vuodessa oikeastaan ollenkaan toipunut tapahtumasta vaan se vainosi muuten lahjakasta ja luovaa nuorta ihmistä. Tämä tieto tietenkin liikahdutti minussakin jotain ja silloin jo päätin, että jos minä olen joskus isä, en voi mitenkään tuottaa tuollaista kärsimystä lapsilleni.

Osittain varmaan sen takia masennukseni synkimmilläkin hetkillä en ole mitenkään vakavasti harkinnut oman henkeni riistämistä. Totta kai heikkoina hetkinä tulee miettineeksi, miten helpompaa olisi vain olla olematta, mutta silti mikään aktiivinen teko asian suhteen ei ole ollut minulla mitenkään mielessä. Halu suojella lapsiani saattaa olla myös piilevästi halu suojella itseäni.

Sinänsä mietin kyllä ajoittain, että aiheuttavatko nuo muut yllä mainitut masennuksen sivuoireet kenties minulle hengenvaaraa. Terveydellisiä ongelmia olen pyrkinyt välttämään aktiivisesti juoksemalla, mutta univaikeudet kyllä aiheuttavat kaikenlaista pahvipäisyyttä Vielä onneksi tuo pahvipäisyys ei ole aiheuttanut tahatonta komiikkaa vakavampia tilanteita.

Juuri läheisille aiheutetun kärsimyksen takia itsemurhan tehneitä sanotaan usein itsekkäiksi tai pelkureiksi tai muuten egoonsa käpertyneiksi. Heikoiksikin. Sen verran olen oman masennukseni kanssa kamppaillut, että en voi oikeastaan allekirjoittaa mitään noista väitteistä Jokaisella on oma tarinansa ja jokaisen tie omaan tragediaansa ja oman käden kautta poistumiseen elävien keskuudesta on omanlaisensa. Ei voi tuomita sellaisia ihmisiä, joille tulevaisuus on niin synkkä, että he eivät sitä halua nähdä.

Kuten aiemmassa kirjoituksessa kirjoitin, kysymys ”mitä sinulle kuuluu” on todella tärkeä. Niin kysyjälle kuin vastaajalle.

Kiitos, että luet.