Analyysiparalyysi

Eräs masennuskollega oli keksinyt hienon runolliselta kuulostavan sanan analyysiparalyysi. Jos kuulut masentuneiden raskassoutajien heimoon, tunnistanet tämän problematiikan suhteellisen helposti. Jos et, yritän avata termiä. Niin ja lienee syytä kuitenkin, ainakin näin fennofiilinä, tarkoitan suomen kielen intoilijana, kääntää tuo sana omalle kielellemme. Vatvomishalvaus voisi olla sellainen termi, joka kuvaa tilannetta varsin hyvin. Jauhamisjumi kuulostaa jo hieman kieli poskessa -vaihtoehdolta, mutta toiminee myös.

Joka tapauksessa, tuntuu, että kovin monelle masentuneelle on tuttu se tunteiden ja mielentilojen kirjo, joka laukaisee tilanteen, jossa tuntuu olevan vain voimia asioiden pohtimiselle, vatvomiselle, analysoimiselle ja jauhannalle. Energiaa ei sitten jääkään enää itse toiminnalle. Ainakin itse tunnen ja tunnistan tuon tilanteen aivan liian hyvin. Turhan monesti asiat ja päätökset ovat vain purjehtineen minun ohitse, kun en ole halvaukseltani kyennyt tarttumaan niihin.

Tai jos heittäytyisin vallan rehelliseksi, niin täytyy tässä kohtaa tunnustaa, että jo pelkästään vatvomisen tunnistaminen toimii minun akilleen kantapäänäni. Uppoudun aivan liian helposti ja aivan liian syvälle asioiden pohtimiseen ja analysoimiseen, etten pääse siitä sen pidemmälle. Päätöstä ei synny, eikä sen jälkeistä toimintaa. Pirskatti.

Tällaista henkistä halvausta voi olla tosiaan perin hankalaa tunnistaa, kun tilanne on päällä. Jälkikäteen tai hyvinä hetkinä sen toki tunnistaa, jos vain vähän perehtyy asiaan, mutta tunnottomuuden keskiössä huomio ja voimavarat tuntuvat keskittyvän aivan muuhun. Luonnollistahan tuo on, inhimillistä myös. Sekä toki kiusallista.

Pahin seikka, joka aiheuttaa kerrottua ikävää jumittamista, on kysymys ”miksi”. Miksi minulle käy näin? Miksi minulle tehtiin näin? Miksi juuri minä olen joutunut tähänkin liemeen? Miksi minun kannettavakseni laitetaan tällaista taakkaa? Miksi-kysymyksen seuraaja on epäreiluuden tunne, ja se tunne vain pahentaa lamaannusta.

Miksi-kysymyksen jauhamisesta pitäisi saada katse kääntymään ongelmanratkaisuun. Tässä tietysti asuu se kaikkein vaikein asia tässä tematiikassa. Pitäisi ymmärtää, että jauhaa tuota miksi-kysymystä niin paljon, että se tekee jo kipeää, mutta ei sen takia pääse siitä kysymyksestä olennaisempaan, esimerkiksi siis vaikkapa juuri tuohon ongelmanratkaisuun.

Paljastan tässä vielä pahan noidankehän: tutkitusti vatvominen aiheuttaa masennusta ja masennus vatvotuttaa entistä enemmän. Siinä meillä sitten vasta oikein viheliäinen noidankehä. Kun sen vain saa tavalla tai toisella katkaistua, odotukset toipumiselle nousevat kummasti.

Kiitos, että luet.

Varjoja ilman valoa

Rammsteinin uusimmalla albumilla Zeit löytyy nimikappale, joka on kyllä aivan mahtavan hieno kappale. Siinä mietitään ajan kulumista ja sen vaikutusta ihmiseen. Kappale alkaa väkevästi: Manches sollte, manches nicht, wir sehen, doch sind wir blid, wir werfen Schatten ohne Licht. Vapaasti haparoiden tämän voisi kääntää seuraavasti: Joidenkin pitäisi, joidenkin ei, näemme, vaikka olemme sokeita, ilman valoa luomme varjoja. Kappale jatkuu yhtä hienosti, mutta minä jään tuon varjojen luomisen kohdalla miettimään tarkemmin.

Puhuuko Rammstein kenties masennuksesta? Ehkei tarkoituksella, mutta sitten toisaalta masennuksen ytimestä löytyy taipumus luoda varjoja ilman valoa. Minulle tuo fraasi toimii sangen tiiviinä luonnehdintana masennuksen viheliäisestä toimintalogiikasta. Tarkoitan sitä, että masentunut pystyy jostain kumman syystä luomaan synkkyytä, pelkoa, ja epätoivoa sinnekin, missä se ei tunnu kovin ilmeiseltä. Varjoja syntyy ilman sitä perinteisesti käsitettyä vastavoimaa tai syntymävoimaa, valoa tai toivoa tai turvallisuutta.

Tällainen taipumus nähdä pimeää siellä, missä sitä ei näyttäisi olevan, on yksi sellainen masennuksen ilmenemispiirre, jota on vähän hankalaa selittää ei-masentuneelle. Sellainen näkemysvinouma ei tottele tyypillistä logiikkaa eikä kumartele järkeilyllekään. Pinnallisesti tätä tunnevyyhtiä voisi kuvailla pessimismiksi, mutta se on kyllä paljon pahempaa kuin peruspessimismi. Se tunnevyyhti vie toivon, se syö sisältä yrittämisen halun, se pimentää tulevaisuuden.

Aina välillä tuo taipumus onneksi laantuu, se saattaa hävitä kokonaankin. Voi olla, että hetken aikaa masentuneesta voi tuntua normaalilta tai tyypilliseltä, mutta jokin tekijä saattaa syöstä takaisin tuohon varjojenluontitilaan. Väsymys, huonot kokemukset, tunne- tai ajatusjumit tai sen sellaiset antavat kasvupohjaa tuolle tilalle. Niitä oppii kenties vuosien varrella tunnistamaan itsessään ja siten masentunut saattaa saada otetta taipumukselleen ja parhaimmillaan ehkä saa sen vaimennettua jopa kokonaan, ainakin ajoittain.

On pakko jatkaa Zeit-biisin sanoja:

Wir sterben weiter bis wir leben. Sterben lebend in den Tod. Me kuolemme aina vaan kunnes elämme. Kuolemme elävänä kohti kuolemaa. Dem Ende treiben wir entgegen. Keine Rast, nur vorwärtsstreben. Am Ufer winkt Unendlichkeit. Gefangen so im Fluss der Zeit. Olemme törmäämässä loppuumme. Ei lepoa, vain raahautumista eteenpäin. Rannalla viittilöi iättömyys. Niin vangittuna ajan virtaan.

Jos tämä ei kerro masennuksesta, se kertoo ainakin omasta elämästäni. Kuolleena elämisestä olen saanut omaa kokoani suuremman annoksen. Eteenpäin raahautuminen on käynyt tyhjässä merkityksettömyydessään aivan liian tutuksi. Kaiken kukkuraksi, minä olen tainnut pukeutua ajan vankilan vankipukuun jo vuosien, vuosien ajan. Aina välillä viikatemieskin viittilöi munulle, mutta kaikeksi onneksi olemme toistaiseksi käyneet eri polkuja.

Tämän kerrottuani et ehkä ihmettele, että aika usein tämän kappaleen kuullessani joudun pyyhkimään kyyneleitä silmäkulmastani. Näin kävi viimeksi tänään. Ehkä päin vastoin kuin mitä saattaisi kuvitella, ne ovat kaikesta huolimatta lohdun kyyneleitä. Alkavaa toivon värähtelyä.

Kiitos, että luet.

Turhan päissäni

Olen turhan päissäni

Rakastaakseni sinua

Kuten jumalat sen tarkoittivat

Kun ilta taipuu yöksi

Ja seinien staattiset perkeleet

Heräävät eloon

En osaa lausua nimeäsi

Koska en tiedä sitä

Muistan vain silmiesi valkeuden

Ja sanojesi synkkyyden

Sanoit:

Jos haluaa täyden kontrollin,

On irroitettava ote ruorista

Purjeiden lepatus

Ennakoi vapautta

Repeämät vahvistavat kokonaisuuden

Myrskyn tullen olemme valmiina

Koska kaaoksen keskellä

Rikkinäisimmät ovat ehjimpiä

Lusikkaan laittautuessamme

Mietin:

Ei mitään järkeä

Ei mitään mieltä

Ja silti kaikki

On tässä

Ja on nyt

Jumalat siunaavat sen

Jota meillä ei vielä ole

Jonka keskellä me loppumme kohtaamme

Josta jumalattomat etsivät epätoivoisesti juotavaansa

Janomme ei sammu juomalla

Vaan nauttimalla

Kuule minua!

Taas kerran arkielämä on osoittanut niin moneen kertaan ja niin monella tavalla, että minulla on suuren suuri kaipuu tulla kuulluksi. Kaipuuni tuskin lienee ainutlaatuinen, vaan uskoisin monen muunkin ihmisen -ellei kaikkien- kokevan valtavaakin tarvetta tulla muiden kuulemaksi.

Törmäsin eilen taas kerran tiiliseinään, samaan tiiliseinään, johon on otsani kuva ikuistunut lukuisten törmäämisten tuloksena. Vaimoni teki pölhösti, pyysin häntä tekemään jatkossa toisin, mutta hän ei mielipidettäni suvainnut. Selitti vain omiaan eikä ottanut vastuuta tekemisestään eikä ainakaan millään tavalla viitannut siihen, että jatkossa hänen toimintansa tulisi muuttumaan palautteeni pohjalta. Tällainen tilanne on niin omiaan herättämään minussa suurta epätoivoa. Haluaisin joskus, edes joskus saada viestini sillä tavalla läpi, että siitä ei tulisi suurta draamaa ja kovaa keskustelua. En voi mitenkään ymmärtää sitä, että miksi toinen haluaa oikein alleviivata asiaa olemalla järkähtämättömästi jotain mieltä eikä halua ymmärtää toisen asemaa mitenkään.

Tästä lähti sitten ajatus laajenemaan siihen, miten koen jatkuvaa tarvetta saada oma ääneni kuuluviin. Elämäni synkkiin puoliin tuntuu kuuluvan se, että huudan tuuleen, huutelen pimeyteen eikä yleisö ole vaivautunut olemaan paikalla. Minä olen ainakin kokenut niin, että kuulumatta jääminen on osoitus arvostuksen puutteesta. Jos minua ei kuulla, ei minun arvonikaan voi olla kovin kummoinen. Ajatus pohjautuu tietenkin tunteisiin, eikä järkeen, mutta se ei tietenkään muuta ajatuksen voimakkuutta.

Sellainen fakta tosielämästä pitää tietysti pitää mielessä, että minä olen vain yksi ihminen seitsemästä miljardista, eikä minun kuulukaan saada sen enempää ääntä kuin mitä minun osani on. Joskus vain tuntuu siltä, että tuotakaan pientä osaa en aina saa. Haluaisin varmaankin olla jollekulle se tärkeä, ehkä tärkein.

Toki kuulluksi tulemisen kaipuulla on hyvätkin puolensa. Kirjoitan tätä blogia, esitän stand-upia ja niin edelleen. Onpa minua opiskeluporukassa kehuttu siitä, että kerron kyllä avoimesti mielipiteistäni. Moni on sanonut, että pystyn hyvin ilmaisemaan omia ajatuksiani ja visioitani. Pyrin tuomaan maailmaan oman juttuni, oman ominaisen tapani ajatella tai omituisuuteni. Jos se jotakuta ilahduttaa tai rikastuttaa, niin sehän on vain hienoa.

Kysymys kuuluukin, onko haluni ja kaipuuni kohtuullinen. Mielestäni on, mutta sehän on toki vain oma mielipiteeni.

Kiitos, että luet. Kiitos, että annat lukemalla ääneni kuuluviin. Arvostan sitä korkealle.

Epäonnistuminen masentaa

Arkijärjellä ajateltuna sellainen tosiasia ei päässe (ei, tuossa ei muuten ollut kirjoitusvirhettä) yllättämään, että kaikenlainen epäonnistuminen ruokkii masennuksen roihua. Ihan tavallinenkin ihminen tietysti saattaa ottaa omista epäonnistumisista siipeensä, joskus ihan kunnollakin, mutta toipuminen pettymyksestä itseen on kai se tekijä, joka erottaa masentuneen muista. Me masentuneet näet saatamme jäädä märehtimään epäonnistumistamme tarpeettoman kauaksi aikaa ja lisäksi, ainakin minulla, olotilaa synkentävät kaikenkarvaiset tilan jatkojalosteet.

Minulle on tyypillistä miettiä kaikenlaisia, mielellään tietysti mahdollisimman synkeitä skenaariota siitä, mitä epäonnistumiseni saattaa aiheuttaa. Ollessani masennuskuoppani pohjalla jo valmiiksi nämä skenaariot saattavat paisua aivan mahdottoman suuriksi. Ikään kuin minun epäonnistumiseni olisi se perhosen siiven ensimmäinen heilautus, joka johtaisi lopulta varmaankin maailman lopulliseen tuhoon. Tässä piilee taas sellainen jännittävä piirre omassa tavassani ajatella ja tuntea, nimittäin osaan kyllä tällaisissakin tilanteissa järkeillä itselleni, että omat mokani eivät todellakaan ole johtamassa maailmanloppuun, mutta silti se ahdistava tunne, joka minulle joskus epäonnistumisten yhteydessä pesiytyy, ei salli järjen aivan kokonaan vaimentaa ahdistuksen tunnetta. Näissä tilanteissa katselen itseäni ikään kuin ulkopuolelta, aivan kuin en saisi itseeni intellektuaalista otetta. Tietysti tilanne pitkälti onkin juuri noin, kun tunteeni istuvat valtaistuimella.

Tietenkin tuollaiset kammottavat skenaariot aiheuttavat massiivista häpeää, joka onkin yksi ilkeimmistä seurauksista epäonnistumisissani. Häpeän enpäonnistumistani, piilottelen sen takia omaa mokaani, sitten ehkä epäonnistun vielä sen alkuperäisen epäonnistumisen piilottelemisessa, joten epäonnistuminen ikään kuin tuplaantuu. Siihen lisätään vielä häpeän ja ahdistuksen tunne, niin soppa alkaa olla sangen huolellisesti keitetty ja tulisesti maustettu.

Näistä johtuu kovin luontevasti ja sangen välittömästi se, että alan pelätä epäonnistumista. Joskus se epäonnistumisen pelko äityy niin pahaksi, että se estää tekemistä. Siis sitä varsinaista tekemistä, jossa saattaisin epäonnistua, mutta pahimmillaan jopa kaikenlaista tekemistä, jossa ehkä sitten teoriassa saattaiaisin myöskin epäonnistua. Tämä aiheuttaa ikävän pelon ja ahdistuksen turruttaman olotilan, jossa jään mieluummin peiton alle kuin yritän tehdä yhtään mitään. Nyt puhumme siis yhdestä masennuksen oireilun ydinasiasta. Eikä välttämättä pelkästään minun ydinasiastani.

Epäonnistuminen johtaa häpeään ja se taasen johtaa hylätyksi tulemisen pelkoon. Minulla kun on sen verran miellyttämiseen pohjautuva ja miellyttämisestä intoa saava ego, niin hylätyksi tulemisen pelko on minulla varsin voimakas. Se todellakin taas kerran antaa pontta epäonnistumisen aiheuttamalle matalalle tunnelmalle ja saa taas kerran sekä epäonnistumisen pelon ja siten tietysti hylätyksi tulemisen pelon valtaamaan alaa.

Epäonnistumisesta kaarretaan siis häpeän kautta hylätyksi tulemisen pelkoon. Kaamean kuuloinen asiainkulku, joka varmaankin ei-masentuneelle on paljon typistetympi, jos sitä kulkua edes lainkaan on. Jos jotain lohtua haluaisin tässä ja nyt hakea, niin kenties tämän kirjoittaminen on avannut asiaa itselleni tavalla, jota en ehkä ole aikaisemmin ajatellut. Toivon, että tästä kirjoituksesta on sinullekin hyötyä.

Kiitos, että luet.

Ruumisarkkuja nikkaroimassa

Twitterissä eteeni sattui pölähtämään Anna Kontulan twiitti, jossa hän kertoo, kuinka hänen masennuksen takia työkykynsä menettänyt tuttava oli saanut loistavaa, tai oikeammin siis ”loistavaa” palvelua sosiaalitoimistossa. Tuolle ihmiselle oli nimittäin ehdotettu kuntouttavaa työtoimintaa, jossa hän olisi mennyt nikkaroimaan ruumisarkkuja. Twiitti meni kokonaisuudessaaan näin:

Tämä kertoo omalla raa’alla tavalla sen, miten jotkut masentuneet -tai kiusallisen monet- joutuvat kovin helposti heittopussin rooliin ja heille ehdotetaan ”jotain”, kun ei oikein keksitä varsinaisesti mitään kunnollista ja mietittyä, saati tarpeellista. Eniten varmasti masentuneet kaipaisivat mielenterveyspalveluita, mutta niitähän on tunnetusti tarjolla paljon vähemmän kuin olisi tarvetta. Itsekin olen tässä odottamassa kunnallisen psykiatrian palveluita ja voisin kuvitella, että odotan niitä vielä sangen pitkään. Minä kun en ole virallisesti edes työkyvytön masennukseni takia. Tai en ole riistämässä itseltäni henkeä. Minä sijoittaudun siis varmaankin masentuneissa luokkaan ”ei akuuttia hätää” ja hehän tunnetusti pääsevät jonon hännille, jos sinnekään. Edes ne, jotka tarvitsisivat aivan akuuttia apua, eivät sitä välttämättä saa.

No jos masentuneelle ei tarjota mielenterveyspalveluita, niin toisena vaihtoehtona kaiketi tarjotaan jonkin sortin kuntouttavaa toimintaa. Itse en siis tuollaisesta toiminnasta tiedä -ainakaan vielä- omakohtaisesti mitään. Mutta sen tietysti masentuneena ihmisenä tiedän, että jos masentuneelle tarjotaan kuntouttavaa työtä, sen tarjooman pitäisi olla kunnolla räätälöityä juuri kyseiselle masentuneelle, eikä mitään yleispäteväksi miellettyä toimintaa. Minulle voisi toki tarjota vaikka tuota ruumisarkkujen tekemistä, mutta jos masentunut kärsii alttiudesta itsetuhoon, tuo toiminta voisi osoittautua hänelle kohtalokkaaksi. Hän tuskin haluaisi yhtään mitään ylimääräistä kontaktia kuoleman tematiikkaan. Tai jos masentunut kokee, että hänen elämästään puuttuu älyllistä haastetta, yksinkertainen puuhastelu ei ehkä sitten vastaa hänen tarpeisiinsa.

Asiakkaan tuntemista ja hänen tarpeidensa tuntemista ei voi mitenkään liikaa alleviivata, jos mietitään mielekkäitä tapoja saada masentunut pois alhostaan ja kenties takaisin tavalliseksi veronmaksajaksi. Hänelle ei voi eikä pidä tarjota mitään ”kunhan nyt jotain” -tyyppistä ratkaisua vaan täsmällistä, juuri hänelle mietittyä toimintaa.

Tässäkin esimerkistä paistaa läpi, varsinkin, jos asiaa hieman karrikoin, se tosiasia, että masentuneita kohdellaan älyllisesti vajavaisina. Se, että masennus tekee hallaa muistille ja toden totta myös alavireisyyden suossa rämpiminen saattaa väliaikaisesti alentaa kognitiivisia kykyjä, ei se mitenkään tarkoita sitä, että masentunut olisi jotenkin älyllisesti alempiarvoinen ihminen kuin kukaan muukaan. Minua ainakin risoo se stereotypia, jonka mukaan masentunut on laiska, tyhmä, saamaton, tunteeton poissaolija. Voin kertoa tämän sairauden sisältä päin, että itse asiassa tilanne on aivan toisin päin. Me masentuneet haluaisimme olla aikaansaavia, meidän älymme on vähintäänkin kehuttavaa, meillä on ehkä enemmän tunteita kuin keskimäärin ja sehän se meille osittain masennusta aiheuttaakin. Poissaolijuudella voi stereotypijoitsija pyyhkiä vaikka sen kuuluisan takapuolensa. Ainakin omasta kokemuksesta käsin voin todeta, että me olemme läsnä liiankin kanssa. Meidän toimintamme ei ehkä vaan näytä siltä.

Pitkäänhän minäkin toivoin, että tulisi joku hyväntahtoinen ihminen, joka tekisi minulle tai edes minun kanssani jonkinlaisen masennuksestapoistumissuunnitelman, mutta sellaista ihmistä ei ikinä ole minun polkuni varrelle tullut auttamaan. Ehkä nyt pikään asiasta kipuilleena saatan yrittää ottaa ohjat käsiini. Saatan ehkä jopa päätyä kenties nikkaroimaan vaikka niitä ruumisarkkuja, mutta itselleni en sellaista vielä tee. Ei ole sen aika. Ehkä vielä pitkään aikaan, jos se minusta riippuu.

Lopuksi todettakoon vähän samassa hengeesä kuin Anna Kontula. Tällainen tarina on lopulta todella hienoa materiaalia stand up -lavalle. Tosin ei tällaista kukaan uskoisi.

Kiitos, että luet

Masennuksen ja häpeän symbioosi

Kyllä, en haluaisi myöntää sitä, mutta minä häpeän masennustani ja häpeäni ruokkii masennustani. Siinäpä minulla on tarjolla sangen viheliäinen noidankehä.

Tiedän totta kai sen, että mikään mielenterveyden harhapolku, kuten masennus, ei ole eikä pitäisi olla häpeän aihe kenellekään, mutta kun tämä prosessini pyörii niin tunnetason syvimmissä kerroksissa, että sen estäminen ei olekaan niin kovin helppo juttu.

Olen näissä kirjoituksissani pala palalta myös käsitellyt niitä aiheita, jotka aiheuttavat minussa häpeää. Muistiongelmat, aikaansaamisen ongelmat, haasteet tehdä päätöksiä, ainaiselta tuntuva ilottomuus ja sen näkyminen ulkomaailmaan, ne kaikki aiheuttavat häpeää. Kun lisätään vielä alituinen osattomuuden ja osaamattomuuden tunne, voimattomuus, etäiseltä vaikuttaminen, hallinnan puutteen aiheuttama ärtymys ja uniongelmat, niin soppa vaan sakenee entisestään.

En ihan usko, että yllä on lueteltu edes kaikki syyt, jotka aiheuttavat minussa häpeää, mutta onpa lista ainakin häivähdyksenomainen kosketus siihen maailmaan, jossa elän. Nyt kun kirjoitin nuo kaikki ylös, huomaan järkeni puskevan vastavirtaan: eihän noista voi mitenkään järjellä ajateltuna kokea edes häpeää. Nuohan ovat inhimillisiä ominaisuuksia, kaikiilla on tuon kaltaisia haasteita elämässään. No ei, taas kerran, järkeily ei ihan kokonaan auta. Mutta täytyy sanoa, että juuri tuo luetteloiminen auttaa myös tunnetasolla saamaan asiaan jotain -jos ei nyt järkeä, niin ainakin- järjestelmällisyyttä ja se taas auttaa käsittelemään asiaa.

Totuus on se, että en haluaisi olla masentunut, tuskin kukaan haluaa. Tässä sitä vaan ollaan ja tässä sitä yritetään kamppailla näiden asioiden kanssa.

Häpeä ja sen pelkääminen aiheuttaa itselleni tällä hetkellä kyllä sangen kovaa vaivaa. Haluan nimittäin peitellä häpeää aiheuttavia asioita ja ilmiöitä elämässäni. Häpeä ei nyt ole sellainen tunne, jota kovin mielellään toitottaisi muille. Minulle on esimerkiksi sangen kovaa kauhua herättävä kysymys, että mitä minulle kuuluu. En haluaisi kertoa totuutta, mutta valehtelu tuntuu myös typerältä. Siispä käytän kiertoilmaisuja tai kerron vain niistä vähäisistä asioista, jotka herättävät minussa iloa ja riemua. Niitäkin onneksi sentään on. Se on tavallaan sääli, että en tässä pyri rehellisyyteen, mutta toisaalta ajattelen niin, että en halua kuormittaa muita omilla totuuksillani. Enkä suoraan sanottuna aina itsekään halua lausua ääneen niitä asioita. Joskus puhe aroista asioista helpottaa, mutta joskus ne myös saavat lisäpontta toistelusta.

Nyt jotenkin tuntuu siltä, että tämä kirjoitus jää hieman vajaaksi. Nimittäin tähän loppuun olisi jotenkin riemukkaan mukavaa antaa parannuskeino tähän kelvottomaan masennuksen ja häpeän toisiaan tukevaan yhteiseloon. Mutta minulla sitä ei nyt ole antaa sinulle, hyvä lukijani. Paitsi tietenkin se, että pyristelee masennuksesta eroon tavalla tai toisella. Ja niitä keinoja onneksi on tarjolla. Minullekin.

Kiitos, että luet.

Äly antaa masennukselle siivet

Yritän nyt olla kuulostamatta ylimieliseltä. Tätä aihetta täytyy vaan avata siitä riskistä huolimatta.

Olen miettinyt paljon masennuksen syntytarinaa monestakin näkökulmasta, ja yksi tekijöistä, joka on tullut eteen sekä omissa pohdinnoissani samoin kuin keskusteluissa muiden kanssa, on äly.

Jos ihminen on saanut synnyinlahjakseen älykkyyttä, hän on helposti taipuvainen hahmottamaan isoja kokonaisuuksia, eri asioiden välisiä yhteyksiä sekä syy-seuraus-suhteita keskimääräistä oivaltavammin ja laajemmin. Hän ymmärtää myös omaa rooliaan suhteessa muuhun maailmaan ja sen tapahtumiin ehkä seikkaperäisemmin ja tarkemmin kuin moni muu.

Älyn aikaansaama ymmärrys voi altistaa kovin helposti masennukselle. Altistumista voi aiheutaa se, että kokee asiat korostetuksi turhautumista aiheuttaviksi, koska mitä isompi kokonaisuus on, sitä vähemmän yksilö voi siihen vaikuttaa. Samoin muiden ihmisten ymmärtämättömyys ja sen aiheuttama kitka ihmissuhteisiin voi tehdä hallaa. Itse olen kokenut, että asioiden laaja ymmärrys ja niiden välisten suhteiden hahmottaminen aiheuttaa turvattomuuden tai kodittomuuden tai runsauden pulan tunnetta, jotka ovat selkeästi olleet minulle iso ahdistuksen ja masennuksen aihe. Tuo runsauden pula, siis ajattelu, että ”kaikki on mahdollista”, voi olla erittäin hyvä ominaisuus sopivasti käytettynä, mutta muutenkin masentuneisuuteen taipuvaisella se voi toimia tuota älyllä armoitettua ihmistä vastaan.

Tunteiden älyllistäminen, siis käytännössä tunteiden muuttaminen ikään kuin järjen tuotoksiksi tai tunteiden torjuminen älyn vastaisina voi myös aiheuttaa eksymistä. Ainakin itse olen kompastunut moneen otteeseen siihen, että koen mahdolliseksi ja tarpeelliseksikin sen, että laitan tunteeni syrjään, koska ne eivät vastaa järkeni juoksua. Tämä on tietenkin hölmö ajatus. Tunteet eivät ole vastakohta järjelle, vaan ne ovat aivan eri käyttövoimaa ihmiselle. Ja tunteiden kieltäminen tai kuoppaaminen on yksi isoja tekijöitä masennuksen synnyssä ja kasvussa. Satoja vuosia kestänyt järjen glorifiointi tunteiden kustannuksella alkaa onneksi olla taakse jäänyttä elämää. Järjen käyttäminen oman hyvinvoinnin alasajossa on -paradoksaalista kyllä- järjenvastaista.

”Autuaita ovat tietämättömät” sanotaan jossain vanhassa viisaudessa. En ehkä haluaisi sanoa asiaa ihan noin suoraan, mutta olen sangen vakuuttunut siitä, että vähemmällä ymmärryksen asteella voisi olla masentaa vähentävä vaikutus.

Kiitos, että luet.

Photo by Pixabay on Pexels.com

Jos se ei tapa, se vie ennen pitkää hengen

Olen löytänyt jonkinlaista lohtua ja eteenpäin vievää voimaa self helpistä, siis sellaisista elämäntapakirjoista, -podcasteista ja -kursseistakin. Jo aikaisin kyllä huomasin, että tuota maailmaa edustavia asioita kannattaa kuluttaa sangen valveutuneesti, jotta niiden vangiksi ei jää ja jotta ne eivät vie elämältä pohjaa. Tämä oivallus onkin hieman etäännyttänyt minut tuosta toiminnasta, mutta valikoiden luen toki kirjoja ja kuuntelen asiaan liittyviä tarinoita.

Kaikenlaiset puheet 110-prosenttisesta suorittamisesta, itsensä uusiin tekemistaivaisiin kohottamisesta, elämänhallinnasta ja muusta superihmisyyden jumaloimisesta voisi kyllä ylipäänsä vaimentaa, vaikka kyllähän varmasti moni löytää niistä puheista itseään kohottavia ja kehittäviä näkökulmia ja ne vievät sitä ihmistä eteenpäin. Toisaalta, jos on kohdannut alentuneen kriittisyyden tilan kuten millainen esimerkiksi masennus saattaa olla, tuollaiset puheet saattavat pahimmillaan vain satuttaa ja viedä sitä omaa alhoa vieläkin alemmaksi. Kun kuuntelee sitä, että ota vaan itseästi niskasta kiinni ja tee, se voi olla aika kaukana omien todellisten mahdollisuuksien kirjosta.

Myytti oman osaamisen ja vaikutusvallan mahdista on ollut self helpissä perinteisesti kovin voimallisessa roolissa, melkeinpä polttoaineen ellei sitten jopa -genren dramaattisen otteen keinoilla ilmaisten- räjähdysaineen asemassa. Masentunut kohtaa karvaalla tavalla kyllä oman rajallisuutensa ja varmaankin valtaosa masentuneista myös kamppailee tämän rajallisuuden asettamia kiusallisia vaikutuksia vastaan, ja siihen kohtaan ei välttämättä ole kovin hyväksi kuunnella sitä, että me käytämme vain rajallisesti potentiaaliamme hyväksi ja auvoisen huomisen sekä ankean huomisen tienristeyksessä kylttejä kääntelen minä itse. Meidän mahdollisuuksiimme vaikuttaa todella moni asia, eikä kaikki ole meidän omien valintojemme takana. Ainakaan silloin, kun voimat ovat vähissä. Jos pitää saada tehdyksi, niin sitten vaan alkaa tehdä, siinäpä mukaoiva neuvo masentuneelle.

Yksi vanha ja turhan käytetty klisee on sanonta ”jos se ei tapa, se vahvistaa” ja luonnollisesti tuon sanonnan voi tuomita valheelliseksi kovin helposti . Sanonnan takana on väite, että jos kohtaamme mitä tahansa elämässä, niin se joko vie meidät krematorion uuniin tai me selviämme siitä voittajana ja entistä vahvempina. Vaihtoehtoja lopputulemalle voi helposti luetella useampia. Voisinkin väittää tuohon vastaan tämän kirjoituksen otsikon mukaisesti, että jos jonkin tapahtuman tai kokemuksen kohtalokkuutta täytyy edes miettiä, se voi olla hyvinkin kuolemaksi, ei välttämättä heti, mutta ennen pitkää. Mehän voimme voimakkaista muistoista kantaa traumaattisia elementtejä pitkän aikaa ennen kuin ne kasvavat ylitsepääsemättömäksi muuriksi. Toisaalta me kyllä kohtaamme elämässämme valtaosaltaan sellaisia kokemuksia, jotka eivät tapa eivätkä vahvista, vaan ovat esimerkiksi viihyttäviä, koskettavia tai jopa yhdentekeviä. Yllättävätkin ja toisille yhdentekevätkin asiat saattavat osoittautua toisille kohtalokkaiksi. Me olemme yksilöitä kaikki, diagnoosista tai sen olemattomuudesta huolimatta. Ja ihmisiä.

Kiitos, että luet.

Photo by lalesh aldarwish on Pexels.com

Masennus saa voimaa myös järjeltä

Yleisesti tunnettu käsitys kertoo, että masennus on tunne-elämän häiriö. Totta on, että masennus kasvaa tunne-elämän ongelmista, mutta on myös varsin todennäköistä, että masennus saa mukavaa lisäravinnetta myös järkeilystä. Kuten aiemmin kerroin, oma käsitykseni masennuksen juurisyystä on se, että me masentuneet koemme ideaaliminän ja todelliseksi koetun minän välillä niin suuren eron, että se ero puhkeaa masennukseksi.

Järkeily voi kiillottaa ideaaliminää hohtavan kirkkaaksi, mutta toisaalta se saattaa myös alivalottaa kuvaa todelliseksi koetusta minästä. Meillä on hyvin yleistetty ja mukamas muihin samankaltaisiin ihmisiin perustuvakuva omasta potentiaalista, siitä, mihin meidän kaiken järjen mukaan pitäisi kyetä toimimaan ja olemaan. Täytyy muistaa, että varsinkin masentuneen ihmisen järki toimii varsinkin masentunutta itseään kohtaan suhteellisen armottomasti, joten tuo ”kaiken järjen mukaan” -argumentaatio on aika mekanistinen ja huonoa oloa ruokkiva ajattelumalli.

Kulttuurissamme taitaa olla suhteellisen syvään juurtunut tapa ajatella, että järki on ihmisen ylin voima ja tunteet toimivat järjen vastavoimana. Usein tunteiden kuunteleminen ja noudattaminen koetaan heikkoutena. Kuten niin moni myytti, myös tämä myytti ei kestä lähempää tarkastelua. Ylipäänsä järjen ja tunteiden erottaminen on monasti -noh- järjetöntä. Ihminen toimii yhtenä kokonaisuutena, mikä tarkoittaa sitä, että vaikka voitaisiin erotella jollakin tavalla järki ja tunteet, ei järkeä olisi ilman tunteita eikä tunteita ilman järkeä. Moni sellainen ihminen, joiden koetaan toimivan silkan järjen voimin, osoittautuukin melkomoiseksi tunneihmiseksi. Ainakin itse olen tutustunut tuollaisiin ihmisiin.

Olen ihmisenä hyvin avarakatseinen ja utelias enkä mielelläni ripustaudu minkään yhden ismin tai uskomuksen varaan. Olen myös valmis muuttamaan mielipiteitäni, jos minulle tarjoutuu omasta mielestäni mielekästä tietoa, joka haastaa nykyisen mielipiteeni ja käsitykseni. Koen tämän erittäin suureksi rikkaudeksi, koska meillä ihmisillä on se hieno piirre laumaeläiminä, että erilaisuutta on tarjolla loppumattomiin ja sen myötä pohjaton mahdollisuus oppia uutta. Kyseealaistaminen on tiettyyn pisteeseen asti tervettä, myös ja etenkin itsensä kyseenalaistaminen. Se, missä olen mennyt luvalla sanoen metsään, on tuon kyseenalaistamisen kroonistuminen. En osaa oikein ankkuroida itseäni mihinkään sosiaaliseen tai muuhunkaan kontekstiin, joten koen sen myötä myös kovin suurta yksinäisyyttä, ulkopuolisuutta ja myrkyllistä erilaisuutta. Tuo erilaisuus taas ruokkii myös masennustani. Järkeilemällä olemistani, katselemalla mielenkiinnolla ympäröivää elämääni saatan epähuomiossa teholannoittaa sitä kaameaa ajatusta, että onko minusta mihinkään, kun ympärilläni on niin paljon kaikkea tietoa ja itselläni on niistä tiedoista vain murusia. Antamalla järjen raksuttaa liian laajalti tulen ehkä pahentaneeksi masennustani. Pirullinen kierre.

Kiitos, että luet.