Hei taas, sinä armoitettu lukijani. Terveiset Helsingin tuomiokirkosta! Tulin tänne muina turisteina vähän ajautumalla ja päätin alkaa kirjoittaa blogiini piiitkästä aikaa uutta kirjoitusta. Osallistuin aamulla ryhmäterapiaan, sitten lähdin ihan vain sinne, mihin nokka osoitti. Ensin kävin raitiovaunulla ajelemassa, päädyin Katajanokalle ja sieltä Suomenlinnaan. Sitten palasin mantereelle ja istahdin tähän. Ja sitten se iski, kauan kaivattu kirjoitusinto
Katosin näiltä eettereiltä toukokuussa. Olin pitkään jaksanut kirjoittaa kahden-kolmen kirjoituksen viikkovauhtia, minkä olinkin laittanut itselleni tekemistavoitteeksi. Mutta sitten se kolahti kohtalooni, ensimmäinen nollan käynnin päivä blogissani. Tietenkin pahoitin siitä mieleni (mutta syy ei siis ole sinussa, hyvä lukijani, tiedän sen, mutta salli minulle pieni inhimillinen pikkumaisuus, joka kyllä haihtuu. Ainakin toivottavasti). Yritin kirjoittaa sitten jotain sellaista, jonka arvelin vielä kiinnostavan, mutta suoraan sanottuna motivaationi ihan yhtäkkiä kyykähti.
Toki toukokuussa kyykähti moni muukin asia. Olin kamppaillut koko kevään sen tosiasian kanssa, että juuri aloittamani opinnot saattaisivat keskeytyä kuin seinään, kun joka paikasta, josta hain jonkinlaista rahallista tukea opinnoilleni, tuli märkää rättiä naamalleni. Kuin jostain onnellisen lopun kirjasta lainattuna, kun voimani ja toivoni olivat jo aivan sammumassa, sain tiedon, että ihan ensimmäinen hakemukseni, jonka työeläkeyhtiö hylkäsi, oli tekemäni valituksen perusteella hyväksytty. Tämä tarkoittaa sitä, että nyt rahoitus koko opiskelujeni ajalle on selvillä, enkä tarvitse kantaa huolta siitä enää ollenkaan, vaan voin vain keskittyä opiskelemiseen ja sen avulla itseni saattamiseen takaisin kuntoon, henkiseen kuntoon.
Kevään aikana kasvaneen epätoivon määrää on todella vaikeaa kuvailla, sen verran syviin vesiin se vei minut. Ja aivan samoin sitä helpotuksen tilannetta, jonka koin tuon myönteisen päätöksen myötä, on ihan yhtä vaikeaa kuvailla. Päätös kilahti kännykkääni opiskelupäiväni päätteeksi. Istuin pukuhuoneen penkillä ja itkin ilosta. Kerrankin ilosta.
Päätöksen vaikutusta voisi kuvailla merkittäväksi. Nyt saan rauhassa opiskella, oppia uutta. Minulla on viikko-ohjelma, tekemistä jokaiselle päivälle, mutta sellaista tekemistä, joka vahvistaa olemistani, mutta ei tule varmaankaan rasittamaan. Asiat saattavat korjaantua. Minulle saattaa jopa käydä hyvin. Ainakin se nyt on mahdollista.
En tietenkään tarjoile teille harhoja. Paljon on vielä tehtävää, paljon on vielä kiivettävää hyvinvoinnin rosoista vuorenrinnettä pitkin. En ole valmis vielä kaikkeen mihin haluaisin, mutta juuri nyt minun ei tarvitse kantaa siitä huolta.
Se toukokuinen minäni, joka seisoi Pasilan aseman sillalla ja mietti ohikiitävän hetken, että hypätäkö alas vai jatkaako matkaa bussipysäkille, teki oikean ratkaisun. Eikä tuo ajatus ollut edes vakava, mutta kun sellainen käväisi mielessä, se hätkähdytti. Oli selvää, että joku muutos tarvittaisiin. Se muutos tuli onneksi lahjan tavoin.
Tämä kirkko on minulle erityinen paikka. Ei siksi, että olisin kovinkaan uskonnollinen. Kuulun kyllä kirkkoon, mutta en varsinaisesti käy kirkossa. Mutta juuri tässä kirkossa tein aikoinani siviilipalvelukseni. Sisältä paikka näyttää aivan samalta kuin silloin ja turistien loppumattomalta tuntuva virta kohisee kirkon seinissä kuten silloin. Paljon on asioita muuttunut tällä aikavälillä, mutta jotkut asiat ovat jääneet ennalleen. Tasapaino tässäkin asiassa on hienoa.
Kiitos, että luet.
Tahmeat jalat 
Aivan ihanaa! Kirjoitustyyliäsi olikin jo ikävä. Mahtava kuulla, että elämä hymyilee ja toiveikkuutta on ilmassa. Kaikkea hyvää sinne!
TykkääLiked by 1 henkilö
Kiitos, Zerahar! Sanasi lämmittävät kovasti.
TykkääTykkää
Kiitos kun kirjoitit! Ehdin jo olla huolissani, että mihin olet kadonnut. Siis ihan oikeasti kävit mielessäni useita kertoja kesän aikana ja kävi jopa mielessä, että pitäisikö laittaa viesti ja tarkistaa että olet kunnossa.
Tosi mahtavaa kuulla, että opiskeluhomma järjestyi! Se on kyllä mielenterveydelle ihan mielettömän tärkeää, että on joka päivä mielekästä tekemistä, joka vie eteenpäin.
Minullakin kyykähti kirjoitusinspiraatio ihan täysin keväällä. Tai kaikki kyykähti: läheiseni kuoli, sain ulkomaanmatkalla koronan, joka venäytti matkan yli kuukauden pituiseksi, terapeuttini lopetti, kaikki kurssit sekä opiskelut loppuivat kesäksi ja samalla sitten kirjoitusintokin katosi. Ai niin, osa-aikainen työni loppui myös yllättäen samaan aikaan. Nyt kun kirjoitin kaiken tähän putkeen, niin en ihmettele yhtään että on ollut aika paskat fiilikset!
Ehkä minunkin kannattaisi alkaa vähän herätellä kirjoitusintoa. Kirjoittamisesta tulee yleensä aina parempi olo. Olen kyllä huomannut, että jos teen siitä liian tavoitteellista alkaa se helposti ahdistaa. Tuo lukijoiden kyttäys on kyllä just sellainen vitsaus – on tosi motivoivaa nähdä, että joku käy lukemassa blogia, mutta sitten sitä alkaa helposti haluamaan lisää lukijoita eikä sille halulle ole loppua.
TykkääLiked by 1 henkilö
Kiitos, Pseudoriina! Mieltäni kohottaa kovasti, jos olet kaivannut kirjoittamistani. Erityiskiitos siitä!
Kirjoittaminen vaati kyllä jonkin sortin motivaatiota, ei tätä muuten tule kirjoitettua. Toki välillä olen komentanut itseäni (siis esimerkiksi keväällä) istumaan ja kirjoittamaan, mutta aivan nollamotivaatiolla se komentaminenkaan ei vie mihinkään.
Ehkä on jotenkin kummalla tavalla vapauttavaa kuulla, että en ole ainoa, joka kyttäilee lukijamääriä. Ja tuo lisälukijatoive on minulle tuttuakin tutumpaa.
TykkääLiked by 1 henkilö