Positiivinen masentunut

Elämänsä polkuaan kun tarpoo uutterasti eteenpäin, törmää vähän kaikenlaisiin luonnehdintoihin itsestään. Monet voi helposti sivuuttaa joko siksi, että ne eivät kuvaa minua ytimekkäästi eikä välttämättä lainkaan tai ne voivat olla vaikkapa liian yliolkaisia tai yleistäviä. Kaikeksi onneksi noiden ohitettavien luonnehdintojen lisäksi aina välillä törmää sellaisiin, jotka ottaa mieluusti vastaan.

Yhden tällaisen luonnehdinnan kuulin jokin aika sitten kanssamasentuneelta. Hän määritti minut positiiviseksi masentuneeksi. Luonnollisesti tuo sanapari sekä ilahdutti että hätkähdytti myönteisellä tavalla.

Toden totta on niin, että pyrin elämänasenteessani kurkkimaan mieluummin positiivisia asioita, kokemaan positiivisia tunteita ja pyrkimään positiivisiin kohtaamisiin toisten ihmisten kanssa. Olen sitä mieltä, että jos päästän liiallisen tummuuden valloilleen elämässäni, se tarkoittaa sitten tylyä menoa siitä lähtien. En silti kutsuisi asennettani valheelliseksi tai minkäänlaiseksi hattarahötöksi, vaan enemmänkin ohjenuoraksi sille, millaisiin asioihin keskityn. Kyynikko voisi todeta, että väritän maailmaani, mutta minähän en muita kyynikkoja kuuntele. Paitsi itseäni, mutta se onkin jo toinen tarina.

Ristiriita piilee siinä, että niin minusta kuin monesta muustakin masentuneesta ei välttämättä näe ulospäin masennuksen kalvakkaa kirousta. Meillä masentuneilla on kehuttavaksi asti kykyä piilottaa vaivamme ja jätämme kärsimyksemme sellaiseen ajankohtaan, jolloin muut eivät näe tuskaamme. Masennus jyllää muutenkin lähinnä oman pienen pään sisällä, joten ulkoisesti oireilua ei oikein pääse näkemään.

Tästä kaksinaisuudesta seuraa helposti se, että minä vaikutan ulospäin paljon, paljon positiivisemmalta kuin mitä itse asiassa sisimmissäni tunnen. Tuskin monikaan sellaisista ihmisistä, jotka tunnen ohimenevästi tai puolittain, arvaa mitään minun kokonaisesta todellisuudestani. Se ei välttämättä ole huono juttu, paitsi sen puolesta, että minua ei näy rohkeiden rinnalla antamassa kasvoja masennukselle. Teen vaatimattomasti oman osani tätä blogia kirjoittamalla, ainakin nyt toistaiseksi.

Vielä yksi hassu ilmenemismuoto tälle positiivisen masentuneen olemukselle on se, että harrastan komiikan esittämistä. Stereotypian mukaan masentunut ei voi haluta naurattaa muita, kun itseäänkään ei naurata. Voin kertoa näin kokemuksen rintaäänellä, että masennus ei millään tavalla estä koomikan kirjoittamista tai esittämistä. Paradoksi kuuluukin niin, että havaintoni mukaan koomikoiden joukosta löytyy useammin masentuneita ja muita mieleltään heilahtaneita kuin valtaväestöstä. Se käy hyvinkin järkeen, kun asiaa miettii tarkemmin.

Kiitos, että luet.

10 000 kohtaamista

En ole sen suuremmin (enää) pitänyt tavoitteita yllä tämän blogini kirjoittamisen suhteen, mutta yhtä virstanpylvästä olen pitänyt silmällä jo jonkin aikaa. Ajattelin taannoin, että olisihan se kova, jos joskus saisin nähdä blogini tilastoissa sellaisen lukeman, että kirjoituksiani olisi luettu komeat kymmenen tuhatta kertaa. Tuollainen lukema tuntui lähes mahdottomalta tai ainakin unenomaiselta. Kunnes tuli tammikuun 16. päivä armottomana vuonna 2023, jolloin laskurini todella näytti tuota lukemaa.

Tietenkin ensimmäisenä tietenkin haluan lausua sinulle, hyvä lukijani, mitä nöyrimmät ja lämpimimmät kiitokset siitä, että olet halunnut lukea kirjoituksiani. Olen hämmentynyt, olen suoraan sanottuna pää hieman pilvissä.

Toki tiedän, että tällaisia lukemia saattaa joku tunnettu bloggaaja saada yhden kirjoituksen voimin, mutta minä olen kuitenkin kirjoittanut tätä saagaani anonyyminä vailla taloudellisia tai sosiaalisia sitoumuksia ja siksi ajattelen, että tämä saavutus on silti maininnan arvoinen. Kirjoitukseni lähtevät sydämestäni ja tähtää sinun sydämeesi. Ihmiseltä toiselle.

Tämä tapahtuma vaikuttaa tietysti positiivisesti myös olotilaani ja itsetuntooni. Onhan se ravisuttavan hienoa, että minun tarinani on ollut noinkin kiinostava ja olen sitä onnistunut sanoittamaan sellaisella tavalla, että tarinaani on jaksettu lukeakin. Näiden yli 150 kirjoituksen myötä olen pyrkinyt antamaan paitsi ihan henkilökohtaista näkemystäni masennukseen ja sen lieveilmiöihin, mutta myös yleisluontoisempia huomioita masennuksesta ja sen ympärillä liikuviin teemoihin. Tietenkään en ole unohtanut komiikkaani ja juoksemistani.

Aina välillä, kuten juuri viime aikoina, kirjoittaminen on tuntunut sen verran raskaalta, että en ole jaksanut tarttua näppäimistöön. Tällaisia tahattomia pausseja on tullut eteen muutamia ja toivon, että juuri nyt olen pääsemässä niistä viimeisimmästä eroon. Aika näyttää, miten käy.

Masennus on kamala ja kavala tauti joka koskettaa yllättävän monia suomalaisia. Joko tempoilemme itse taudin kourissa tai lähellämme taistelee ihmisiä masennuksensa kanssa. Yhtä kaikki, masennus tuntuu todella tärkeältä teemalta ja sen soisi saavan paljonkin äänenpainetta osakseen. Toisaalta masentuneelle riehuminen tai julistaminen saati mikään äänekäs toiminta ei välttämättä tule ensimmäisenä mieleen. Häpeä ja voimattomuus ajavat meidät lähinnä vaikenemaan kärsimyksestämme. Lähellämme kulkevat ihmiset taasen varmaan kokevat paljonkin neuvottomuutta ja vaikutusvallattomuutta sairautemme suhteen ja siksi eivät ehkä pysty kertomaan omaa tarinaansa.

Minä jatkan tällä tiellä niin kauan kuin sen koen merkitykselliseksi. Juuri nyt ainakin se kokemus on vahva.

Kiitos, että luet. Taas kerran.

Kohti uutta nousua

Hei taas, sinä armoitettu lukijani. Terveiset Helsingin tuomiokirkosta! Tulin tänne muina turisteina vähän ajautumalla ja päätin alkaa kirjoittaa blogiini piiitkästä aikaa uutta kirjoitusta. Osallistuin aamulla ryhmäterapiaan, sitten lähdin ihan vain sinne, mihin nokka osoitti. Ensin kävin raitiovaunulla ajelemassa, päädyin Katajanokalle ja sieltä Suomenlinnaan. Sitten palasin mantereelle ja istahdin tähän. Ja sitten se iski, kauan kaivattu kirjoitusinto

Katosin näiltä eettereiltä toukokuussa. Olin pitkään jaksanut kirjoittaa kahden-kolmen kirjoituksen viikkovauhtia, minkä olinkin laittanut itselleni tekemistavoitteeksi. Mutta sitten se kolahti kohtalooni, ensimmäinen nollan käynnin päivä blogissani. Tietenkin pahoitin siitä mieleni (mutta syy ei siis ole sinussa, hyvä lukijani, tiedän sen, mutta salli minulle pieni inhimillinen pikkumaisuus, joka kyllä haihtuu. Ainakin toivottavasti). Yritin kirjoittaa sitten jotain sellaista, jonka arvelin vielä kiinnostavan, mutta suoraan sanottuna motivaationi ihan yhtäkkiä kyykähti.

Toki toukokuussa kyykähti moni muukin asia. Olin kamppaillut koko kevään sen tosiasian kanssa, että juuri aloittamani opinnot saattaisivat keskeytyä kuin seinään, kun joka paikasta, josta hain jonkinlaista rahallista tukea opinnoilleni, tuli märkää rättiä naamalleni. Kuin jostain onnellisen lopun kirjasta lainattuna, kun voimani ja toivoni olivat jo aivan sammumassa, sain tiedon, että ihan ensimmäinen hakemukseni, jonka työeläkeyhtiö hylkäsi, oli tekemäni valituksen perusteella hyväksytty. Tämä tarkoittaa sitä, että nyt rahoitus koko opiskelujeni ajalle on selvillä, enkä tarvitse kantaa huolta siitä enää ollenkaan, vaan voin vain keskittyä opiskelemiseen ja sen avulla itseni saattamiseen takaisin kuntoon, henkiseen kuntoon.

Kevään aikana kasvaneen epätoivon määrää on todella vaikeaa kuvailla, sen verran syviin vesiin se vei minut. Ja aivan samoin sitä helpotuksen tilannetta, jonka koin tuon myönteisen päätöksen myötä, on ihan yhtä vaikeaa kuvailla. Päätös kilahti kännykkääni opiskelupäiväni päätteeksi. Istuin pukuhuoneen penkillä ja itkin ilosta. Kerrankin ilosta.

Päätöksen vaikutusta voisi kuvailla merkittäväksi. Nyt saan rauhassa opiskella, oppia uutta. Minulla on viikko-ohjelma, tekemistä jokaiselle päivälle, mutta sellaista tekemistä, joka vahvistaa olemistani, mutta ei tule varmaankaan rasittamaan. Asiat saattavat korjaantua. Minulle saattaa jopa käydä hyvin. Ainakin se nyt on mahdollista.

En tietenkään tarjoile teille harhoja. Paljon on vielä tehtävää, paljon on vielä kiivettävää hyvinvoinnin rosoista vuorenrinnettä pitkin. En ole valmis vielä kaikkeen mihin haluaisin, mutta juuri nyt minun ei tarvitse kantaa siitä huolta.

Se toukokuinen minäni, joka seisoi Pasilan aseman sillalla ja mietti ohikiitävän hetken, että hypätäkö alas vai jatkaako matkaa bussipysäkille, teki oikean ratkaisun. Eikä tuo ajatus ollut edes vakava, mutta kun sellainen käväisi mielessä, se hätkähdytti. Oli selvää, että joku muutos tarvittaisiin. Se muutos tuli onneksi lahjan tavoin.

Tämä kirkko on minulle erityinen paikka. Ei siksi, että olisin kovinkaan uskonnollinen. Kuulun kyllä kirkkoon, mutta en varsinaisesti käy kirkossa. Mutta juuri tässä kirkossa tein aikoinani siviilipalvelukseni. Sisältä paikka näyttää aivan samalta kuin silloin ja turistien loppumattomalta tuntuva virta kohisee kirkon seinissä kuten silloin. Paljon on asioita muuttunut tällä aikavälillä, mutta jotkut asiat ovat jääneet ennalleen. Tasapaino tässäkin asiassa on hienoa.

Kiitos, että luet.

Sata kirjoitusta masennuksesta

Rehellisyyden nimissä en kyllä olisi voinut uskoa olevani tänään tässä tilanteessa. Juuri nyt kirjoitan blogini sadatta kirjoitusta. Siis sadatta!

Blogini kirjoittamisen aloitin syksyllä 2020, mutta alku meinasi typistyä muutamaan kirjoitukseen. Aluksi ajattelin suhtautua kirjoittamiseen sangen kunnianhimoisesti, joten viilailin ja höyläilin kirjoituksiani turhan tarkasti ja se teki kirjoittamisesta kovin raskasta. Kirjoituksista ei sitten kumminkaan tullut mitään varsinaisia mestariteoksia, joten ajan mittaan koin, että tällä kirjoitustavalla en oikein pysty etenemään. Sitten viime syksynä löysin tahtini ja innoitukseni. Päätin alkaa kirjoittaa säännöllisesti kirjoituksiani ja niitä on sen koommin kertynytkin. Päätin pyllistää liian koville laatuvaatimuksilleni ja kumartaa sille, että kirjoittaisin suoraan sydämestäni, enkä miettisi liikaa kirjoituksieni taustoittamista, teoreettista tukea ja muuta sellaista, joka veisi suhteessa jaksamiseeni liikaa aikaa. Toki kaikenlaisen lähdemateriaalin käyttäminen voisi elävöittää tekstejäni, mutta sitten toisaalta nämä kirjoitukset ovat tällaisenaan nyt vain ja ainoastaan omia näkemyksiäni omasta elämästäni. Eivät enempää eivätkä vähempää.

Haluan kertoa tarinaani kahdesta syystä. Ensinnäkin koen, että ehkä minun tarinallani on sen verran arvoa, että sen voisi dokumentoida vaikkapa tällä tavalla. Minä koen tärkeäksi miettiä omaa olemistani ja sairauttani mahdollisimman monelta kantilta ja tällainen kirjoittaminen toimii siitä näkökulmasta erinomaisesti. Olen jopa hoksannut joitakin asioita, itse asiassa moniakin, tätä kirjoittaessani, ja sehän on minullekin arvokasta. Toinen syy, ja vähintäänkin yhtä tärkeä, ellei tärkeämpi, on se että toivon tarinastani löytyvän lohtua, tietoa, samaistumista, iloa, kiinnostusta ja ehkä inspiraatiotakin lukijoilleni. Olet ehkä sitten itsekin masentunut, hänen läheisensä, alan ammattilainen tai kuka vaan, mutta toivon, että saat näistä kirjoituksistani sen, mitä niistä on irti otettavissa.

Suosituimmat kirjoitukseni ovat muuten koskeneet seksiä, lääkkeitä ja TE-palveluita. Tässä kontekstissa siis vanha kunnon ”sex, drugs and rock’n’roll” on saanut päivityksen tällaisen masentuneen wannabe-rokkarin kirjoittamana. Sehän sopii. Kuten joskus aiemmin asiaa pohdinkin, en kuitenkaan välttämättä anna suosituimmuuden vaikuttaa aihevalintoihini, mutta sitten toisaalta tuskin voin sitä vaikutusta ihan välttääkään.

Olen pitänyt pitkään salaisena haaveenani kirjan kirjoittamista. Aiheeksi olin mietinyt toki jotain muuta kuin masennus. Itse asiassa minulla on jo muutama aihe mietittynäkin ja aivan varmasti jossain välissä aioin yrittää saada niitä jopa kirjoitetuksi kokonaisuudeksi asti. Blogini kirjoitusmäärä on tullut jo tässä kohtaa sen verran runsaaksi, että sanamäärän perusteella olen hyvinkin jo kirjoittanut ohuehkon kirjan verran tekstejä. Ja kyllä, ymmärrän toki sen, että kirjoitukseni eivät edes kaukaisesti muistuta ajatuksella kirjoitetun ja huolella toimitetun kirjan tasoa, mutta toisaalta mielikuva tekstin määrästä kiehtoo minua. Tästä tuli nyt sitten ihka ensimmäinen kirjallinen ja jaksottainen teokseni. Eikä loppua näy, enkä siis ole ajatellut vielä lopettaa blogini kirjoittamista. Varastossani lymyilee vielä omasta mielestäni sangen kiinnostavia aiheita, joista en ole toistaiseksi kirjoittanut. Siis jos kirjoitukseni koskettavat sinua tavalla tai toisella, pysy edelleen kuulolla.

Paradoksaalisen surullista tässä on se, että en tietenkään haluaisi olla tässä tilanteessa ollenkaan. En haluaisi toimia minkäänlaisena masennuksen äänitorvena tai -kuten hienosti sanotaan- kokemusasiantuntijana. En haluaisi nousta päivittäin sängystä ja ajatella elämääni masennuksen sumentamien mietteiden maustamana. Haluaisin enemmänkin tietää, millaista elämäni olisi ilman masennusta, ilman sitä päivittäistä taakkaa. Ilman pohdintaa siitä, millaisen osan energiastani masennus juuri tänään yrittää haukata. Onneksi sentään tämä kirjoittaminen tuo paljon lohtua tilanteeseeni.

Taas kerran on kiitoksien aika. Ilman sinua, ilman sinun lukemispanostustasi en tätä tekisi.

Kiitos, että luet.

Tattadadaadadaa!

Korkealta tulee kovaa alas

”Wer hoch steigt der wird tief fallen” muotoillaan Rammsteinin bisissä ”Deutschland”. Vapaasti suomennettuna tuo lausahdus kuuluu niin, että se, joka kiipeää korkealle, tulee putoamaan pitkään. Tässä bändi ottaa hieman vapautta tulkinnassaan, nimittäin perinteisesti sanan ”wird” (tulee) sijaan on käytetty sanaa ”kann”(saattaa), eli putoaminen ei ole välttämätöntä, mutta mahdollista. Meidän kielessämme vastaavaa tilannetta on kuvattu lausahduksella ”ken kuuseen kurkoittaa, se katajaan kapsahtaa”. Tuon lausahduksen sisältö on ehkä hieman hämärämpi ja vaatinee alkeistietoa erilaisten puulajien kokoeroista. Kotimaiseen lausahdukseen kuuluu myös tuo putoamisen välttämättömyys samaan henkeen kuin Rammsteinin väännöksessä. Korkeuksiin halajavan täytyy tiedostaa se, että paluu maan pinnalle odottaa vääjäämättä jossain välissä.

Totta tietysti on, että gravitaatio ei kumartele ketään, joten maa vetää meitä kaikkia puoleensa, mutta se tapa, jolla olemme hankkiutuneet maan kamaraa ylempään korkeuteen, vaikuttaa myös siihen, miten todennäköistä putoaminen sitten onkaan. Varusteista ja eväistä riippuen oleilu korkeuksissa voi kestää todella pitkäänkin. Alas tuleminenkin voi olla joko hallittua tai sitten kohtalokkaan nopeaa.

Näin pohdiskelevaksi sitten heittäydyin juuri tänä aamuna. Syykin on selvä: blogit.fi -sivusto julkaisee joka maanantai top-listaukset blogeista sekä kategorioittain että kokonaisuutena. Minun tarinani noissa listauksissa on ollut vankan nousujohteinen. Pikku hiljaa olen noussut kategoriassani (terveys) ylöspäin ihan kakkossijalle asti. Sitä nousua on ollut hieno seurata ja listalla kohoaminen on myös omalla tavallaan lisännyt kirjoitusmotivaatiotani. Sivusto ei ole julkaissut pelisääntöjään, jolla sivusto tekee listauksensa, mutta ainakin minulla on oma arvaukseni niistä. Joka tapauksessa, olen siis ollut listauksella kärkipäässä jo jonkin aikaa, mutta tänään tuli eteen se putoamisen väistämättömyys: tipuin omassa kategoriassani kaksi pykälää sijalle neljä.

Tuo monelle varmasti täysin tyhjänpäiväiseltä vaikuttava tapahtuma ei valitettavasti ole minulle aivan tyhjänpäiväinen. Kuten yllä totesin, listalla nouseminen on toiminut minulle motivaattorina kirjoittamiselle. Samalla siitä on tietysti tullut jonkin sortin suoritusarvomittari minulle, vaikka sellaisena sitä ei varmasti ole tarkoitettu toimivan. Ja mikä minulle on suoritusarvomittausta, on myös mittausta minuuden arvosta. Tämä on tietysti turmiollinen tapa kokea tämä teema, myönnän sen nyt avoimesti.

Joten jokamaanantainen kurkkaus listaukseen kääntyi tänään hetkelliseksi tirvaisuksi palleaan. Hetken aikaa haukoin henkisesti happea ja aloin miettiä, että miten tähän on tultu. Miten ihmeessä olen tehnyt asiat niin heikosti, että putoan listalla ja saman tien jopa kaksi pykälää?

Hetken hengitettyäni rauhallisemmin asetin asian omaan lokeroonsa. Tuo listaus ei ole ainakaan minuuden mittari, se on aivan selvä asia. Se ei kerro siitä, miten mielekästä tämä kirjoittaminen on minulle ja miten mielekkääksi lukijani kokevat minun kirjoitukseni. Se ei kerro siitä, kannattaako minun jatkaa tätä kirjoittamista.

Otin alusta alkaen ohjenuorakseni tämän blogin kirjoittamisessa sen, että kirjoitan itselleni tärkeistä teemoista persoonallisesti ja mahdollisimman monipuolisesti. Kirjoitan anonyyminä, koska en halua juuri nyt käsitellä sitä maailmaa, jonka kohtaisin, jos kirjoittaisin tätä omalla nimelläni. Päätin kirjoittaa juuri niin kauan kun intoa löytyy enkä antaisi sinänsä lukijamäärien tai listauksien haitata sitä. Olen toki oppinut kirjoittamisen aikana sen, että minkälaiset otsikot ja teemat vetävät puoleensa porukkaa ja minkälaiset eivät niinkään. Senkin päätöksen olen tehnyt, että en sinänsä yritä haalia lukijamääriä ihan vain pelkästään lukijamäärien takia. En tee tätä rahasta, joten sinänsä lukijamäärät eivät ole minulle niin kohtalokkaan tärkeitä. Paljon tärkeämpää on se, että tarinani tavoittaa edes joitain ihmisiä ja saan heille aikaan lohtua tai vertaiskokemusta tai muita positiivisia reaktiota.

Toki samaan hengenvetoon on todettava, että kurkkaan kyllä joitain kertoja päivässä WordPressin tilastoja, sen verran olen tietysti kiinnostunut kävijämääristäni. Ja kyllä, joudun myöntämään vielä tässä vaiheessa, että käytän väistämättä noita tilastoja jonkinlaisena mittarina. Kutsun itseäni toipuvaksi ego-ongelmaiseksi, joten tuollainen kurkkiminen taitaa olla odotettavissa oleva oireilu.

Paljastan tässä kirjoituksessani tämän puolen itsestäni, jota suoraan sanottuna hieman jopa häpeän. Tai en edes hieman, vaan aika paljon. Masennuksen ja omanarvontunnon kanssa kamppailuun kuuluu myös tällainen kompurointi. Ehkä se on sinullekin tuttua. Toivottavasti ei.

Niin ja se putoaminen, sekin on todella kasvattavaa ja kehittävää. Sitä ei voi kiistää millään tavalla. Ja vaikka kerran putoaisi, niin aina voi yrittää uudelleen, jos keuhkoissa henki kohisee. Tai sitten kiipeää jossain ihan muualla, jos putoamisesta on tullut liikaa kuhmuja elämän kolhimaan kalloon. Eikä maan kamaralla tarpominenkaan ole mitenkään huono tai pöhkö juttu.

Joten edelleen, ja enenevissä määrin:

Kiitos, että luet.

Kuka sinä olet?

Myönnettäköön, että tämä kysymys on pyörinyt monasti mielessäni. Omien blogikirjoitusteni joukossa Kuka minä olen -kirjoitus on saanut luonnollisesti erittäin paljon lukukertoja ja on tuolla mittarilla suosituin kirjoitukseni. Sehän on aivan luonnollinen asia, että otamme edes jollakin tasolla selvää siitä, kuka tarinaansa kertoo. Mistä hän tulee, minkälaiset ovat hänen elämänsä perusteet ja niin edelleen, ovat tärkeitä kysymyksiä, kun muodostamme käsitystämme toisesta ihmisestä.

Tämän blogin kirjoittaminen on osoittautunut minulle hienoksi tavaksi ilmaista itseäni, kokemuksiani ja tunteitani. Olen avannut tässä ympäristössä asioita itsestäni, joita en oikein uskonut ikinä avaavani, ainakaan näin pidäkkeettömästi. Ja jatkoa seurannee, ainakin, jos toteutan ne otsikot, joista olen tehnyt jo jonkin verran hahmotelmia.

Ehkä osa avoimuudestani on tullut sen päätöksen myötä, jolla päätin kirjoittaa tätä blogiani anonyymina. Minulle tämä on ollut hyvä ratkaisu, kun minun ei ole tarvinnut miettiä leimaantumista niistä asioista, joista kirjoituksissani kerron. Olen tosin jo hetken aikaa miettinyt asian niin, että jos joskus päätän lopettaa kirjoittamiseni, tulen todennäköisesti kyllä kertomaan, kuka minä todellisuudessa olen. Siihen on tosin juuri nyt tolkuttoman pitkältä tuntuva aika. Toivon siis alitajuisesti, että leimautumisen pelkoni on kaikonnut siihen mennessä. Ehkä se on jopa mainio tavoitekin!

Sitä olen miettinyt kuumeisesti, että minkäköhänlaiset ihmiset lukevat näitä minun tekstejäni. Olet kenties itse masentunut. Tai ehkä olet masentuneen läheinen, siis vaikkapa puoliso tai vanhempi tai sisarus tai jotain sellaista. Kun kerran itsekin kirjoitan tekstejäni anonyymisyyden takaa, on toki täysin kohtuullista, että en sinustakaan tiedä sen enempää. Silti en voi olla myöntämättä uteliaisuuttani sinuudestasi. Ehkä se liittyy hieman siihen, että saattaisin kenties osata valita enemmän aiheitani sen mukaan, mikä sinua kiinnostaa. Nythän olen kirjoittanut tätä aivan omista lähtökohdistani, mikä voi tietenkin olla myös aivan kelvollinen toimintatapa. On toki mahdollista, että vaikka saisinkin tietää enemmän sinusta, en ehkä kumminkaan vaihtaisi tapaani kirjoittaa tätä blogiani.

Joka tapauksessa, tarjoan sinulle mahdollisuutta ottaa minuun yhteyttä, jos koet sen syystä tai toisesta tarpeelliseksi. Blogini sähköposti on tahmeatjalat@tahmeatjalat.fi Voimme pitää täysin ja ilmatiiviisti sovittuna sen, että kaikki keskustelu, jota mahdollisesti käymme tuota kautta, pysyy luottamuksellisena. Jos siis haluat ehdottaa aiheita käsiteltäväksi tai kommentoida henkilökohtaisemmin kirjoituksiani, laita sähköpostia. Oli mikä syy tahansa, saat laittaa sähköpostia. Sen lisäksi tietenkin jokaisen kirjoitukseni yhteydessä on mahdollisuus kommentoida tekstiä tai teemaa.

Kiitos että luet.

Luovuus syntyy kutittelemalla

En olisi ikinä uskonut, että voisin kirjoittaa blogia, varsinkaan sellaista, jota joku muu saattaisi vielä lukeakin. Olen pitänyt itseäni aina kovin huonosti ideoita keksivänä ihmisenä, mutta tässä sitä ollaan, 50 kirjoitusta myöhemmin. Loppuakaan ei voi nähdä, koska minulla on aiheideoita muutamaksi viikoksi tallella jo nyt.

Kaiken kukkuraksi lokakuusta on tullut ennätyskuukausi. Lokakuun aikana kirjoituksiani on luettu pitkälti yli tuhat kertaa! Aihealueeni, anonymiteettini ja muut tekijät huomioituna katson, että tuo määrä on käsittämättömän suuri. Olen iloinen ja kiitollinen jokaisesta kerrasta, ihan jokaisesta. Tiedän toki, että jotkut muotibloggaajat saavat yhdelle kirjoitukselleen esimerkiksi 20 000 lukukertaa, mutta ehkä minä haen kirjoituksillani aivan eri lukijoita kuin muotibloggaajat. Tai saavat he olla samojakin lukijoita, mutta he hakenevat kirjoituksiltani hieman eri asioita ja näkökulmaa.

Toisaalta genreni valinta hieman harmittaa, vaikka ei se oikeasti harmita. Jos kirjoittaa pitkälti vain masennuksesta ja sen seurauksista, ei voi oletaakaan saavansa isoja yleisöjä eikä sen mukana blogimaailmassa myötätulevia kaupallisia yhteistöitä, joista voisi olla itselleni -ja lukijoilleni- taloudellista hyötyä. En oikein usko, että tulen koskaan kertomaan teille, että koodilla ”tahmeatjalat2021” saat 15 prosentin alennuksen terapiaistunnosta. Tai vaikkapa mielialalääkkeistä. Ei, nyt mennään eri ehdoilla. Kirjoitan teille niistä asioista, jotka itse koen kiinnostavaksi. Minun palkintona toimii se, kun te luette minun kirjoituksiani. Teille pystyn korkeintaan tarjoamaan alennusta pahasta olosta, jos siis kykenen kirjoituksellani sellaista oloa parantamaan. Toivottavasti näin tapahtuukin.

Olen koko ikäni toitottanut itselleni, että en ole kovin luova enkä ainakaan osaa kirjoittaa kiinostavasti saati sitten keksiä kiinnostavia aiheita, joista kertoa. Joten tämä blogini on tavallaan myös taistelua itse itselleni keksimiin tyhänpäiväisiin uskomuksiini. Tästä jos mistä olen oppinut sen, mitä tarkoittaa tekemistavoite, siis se, että tavoittelee enemmän tekemistä kuin varsinaista päämäärää. Jos tekee, niin voi löytää asioita, joita ei suunnittelemalla ja kaavailemalla olisi ikinä löytänyt. Samalla, kun tekee, asettaa itsensä myös alttiiksi kasvavalle luovuudelle. Kirjoittamalla saa rutiinia kirjoittamiseen, mutta rutiinia myös aiheiden keksimiseen ja käsittelyyn. Saan tästä kirjoittamisesta valtavasti iloa ja intoa, ja toivon, että lukijani kokee samaa vaikutusta.

Elämäni varrella olen kokenut erittäin vaikeaksi olla itsestäni ylpeä ja vieläkin se on todella vaikeaa. Jos sallit, hyvä lukijani, niin kerron, että juuri nyt olen itsestäni hieman ylpeä, kun olen kirjoittanut tätä blogia ja saanut sille mukavasti lukijoitakin. Tällä ilmiöllä on kohottava vaikutus: jos en olisi tässä nyt, en olisi tässä nyt, jos ymmärrät paradoksini.

Tämänkertainen kirjoitukseni ei ole tietenkään jäähyväiskirjoitus. Tämä on sinulle kutsu jatkaa tätä jotosta kanssani.

Kiitos, että luet.

Blogin kirjoittaminen helpottaa masennusta

Terapiani loppui jo puolisen vuotta sitten. Silloin koin kovaa ahdistusta siitä, että mitä seuraavaksi tapahtuisi, että miten tulen pärjäämään ilman terapiaa, josta olin kokenut olevan todella paljon hyötyä ja iloakin. Kelan maksama jakso kun loppuu, niin se todellakin loppuu. Mitään mahdollisuutta ei ole muuhunkaan ratkaisuun, ellei sitten kylve sen verran rahoissa, että on mahdollista maksaa itse oman terapiansa. Harva siihen pystyy

Aloin kirjoittaa tätä blogia jo yli vuosi sitten, mutta aluksi sain aikaiseksi vain muutaman kirjoituksen ja intoni lopahti aika tavalla. Viime keväänä, samoihin aikoihin terapian loppumisen kanssa, se sitten lopahti jopa niin paljon, että taisi kulua melkein kolme kuukautta, jonka aikana en kirjoittanut yhtään mitään. Jäin siis vaille terapiaa ja blogin kirjoittaminenkin oli hakusessa. Pari kuukautta sitten innostuin tästä puhteesta uudelleen ja sen jälkeen olenkin kirjoittanut tätä aikalailla säännöllisesti.

Kirjoitan näitä kirjoituksia tavallaan sillä tavalla lonkalta tai suunnittelematta, että käsittelen kulloinkin sellaista aihetta, joka on mieleni päällä. Tämä kirjoitusprosessi siis toimii vähän samankaltaisesti kuin terapiakin. Menin sinne istuntoihin ja aloin puhua sellaisesta aiheesta josta halusin tai kaipasin puhua. Nyt pienen lämmittelyn jälkeen huomaan, että minä pidän tämänkaltaisesta kirjoittamisesta ja se selkiyttää omia ajatuksiani. Olen myös palautteesta ja lukijaluvuista päätellyt sen, että en ehkä ole yksin näiden ajatusteni ja näkemyksieni kanssa vaan moni teistä lukijoista on kokenut kaikupohjaa kirjoitusteni kanssa. Hyvä niin.

Toden totta voin sanoa, että kirjoittaminen näistä aiheista on helpottanut olotilaani ja vaimentanut masennustani. Sillä on merkittävä rooli juuri nyt tämänhetkisessä elämäntilanteessani. Vaikka kirjoitan anonyymisti tai ehkä etenkin sen takia, on asioiden ja teemojen käsittely ollut yllättävänkin rehellistä ja pidäkkeetöntä. Olen kirjoittanut täällä aiheista ja yksityiskohdista, joista en ikinä olisi kuvitellut kirjoittavani sillä tavalla, että joku muu voisi niitä lukea. Lupaan jatkaa tällä tiellä niin kauan kuin vain jaksan ja pystyn.

Tämän toiminnan myötä olen kehittänyt yhden uuden addiktionkin: WordPressin tilastot. Pystyn seuraamaan reaaliaikaisesti kirjoituksieni lukemista ja blogini kävijämääriä. Sitä on kiehtovaa seurata, että välillä omasta mielestäni hieno kirjoitus saa suhteellisen vähän lukukertoja ja sitten taas jotkin kirjoitukset ovat melkeinpä lähteneet lentämään. En oikein vieläkään ymmärrä tätä mekanismia, mutta en aio siitä niin paljoa välittääkään. Kirjoitan itselleni tärkeistä teemoista ja toivon, että lukijat tykkäävät ja lukevat. Ja jos joku päivä hoksaan mekanismin, lupaan tehdä sen mukaan vieläkin kiinnostavampaa kirjoittelua.

Jokaisen kirjoitukseni loppuun olen kirjoittanut saman tekstin: ”kiitos, että luet.” Se ei ole minulle sanahelinää vaan ihan todellinen osoitus siitä kiitollisuudesta, että saan minun ajatuksilleni vastakaikua. Joten taas kerran, hyvä ja arvokas lukijani:

Kiitos, että luet

Photo by Eren Li on Pexels.com

Kirjoittamalla voi unohtaa tai panna muistiin

Keksin noin vuosi sitten, että voisin kokeilla päivittäistä rutiininomaista kirjoittamista. Ajatus on, että kirjoitan joka päivä tuhannen sanan kirjoituksen, jonka aihe on vapaa ja kumpuaa lähinnä alitajunnan syövereistä. Kirjoitan päivän tapahtumista, tunteista, mietteistäni ja joskus ihan vain siitä, mitä mieleen juolahtaa. Idean kuulin Stephen Kingiltä, joka kertoi kirjoittamisesta kertovassa kirjassaan kirjoittavansa 2000 sanaa päivässä kaunokirjallista tekstiään. Hän ehdotti, että aloittelevalle kirjoittajalle riittäisi vähempikin, esimerkiksi tuhannen sanan määrä. Tuo tekniikka kuulosti niin hyvältä ja mielenkiintoiselta, että päätin kokeilla ja sillä tiellä tarvon edelleen.

Kirjoittaminen on osoittautunut varsin hyväksi tavaksi käsitellä asioitani, joita päässäni pyörii. Kirjoittamista voisi kutsua jopa kevytterapiaksi, vaikka eihän se tietenkään toisen ihmisen kohtaamisessa tapahtuvaa, keskustelevaa terapiaa korvaa mitenkään. Silti, asioiden käsitteleminen omien sormien läpi näppäimistöltä näytölle tuntuu hyvältä tavalta olla läsnä niiden asioiden kanssa.

Minulle kirjoittaminen toimii mukavasti kahdella tavalla: kirjoitan sekä muistaakseni asioita että unohtaakseni niitä. Päivittäisessä elämässäni saattaa tulla eteen esimerkiksi tunteita, joiden käsitteleminen kirjoittamalla saattaa vapauttaa jonkinasteisesta lukosta, jonka tuo tunne aiheuttaa. Tuollaiset lukkotilanteet ovat sen verran joko kiusallisia tai huvittavia tai jotain muutakin, että ne on parasta unohtaa, mutta jotta tuohon unohdukseen pääsisi, ne on pakko kirjoittaa ylös ennen kun pääsee siihen unohtamisen vaiheeseen. Tietenkin kirjoitan myös sellaisista asioista, joita haluan muistaa, tunteista, joita haluan tarkkaan tallentaa, koska ne kertovat minulle oman maailmani tärkeistä alkutekijöistä. En ole vielä lukenut kovinkaan tarkkaan nyt yli vuoden kestäneen kirjoittamiseni tuotoksia, mutta on mielenkiintoista leikkiä ajatuksella, että erotanko sitten aikoinaan unohdukseen tai muistamiseen tarkoittamiani ylöskirjoittamisiani, jos siis kirjoituksiani joskus luen. Tavallaan myös mietin sitä, että onko sillä enää vuosien päästä väliä, olenko kirjoittanut asioita unohtaakseni tai muistaakseni, koska ne molemmat puolet ovat yhtä tärkeitä muistomerkkejä elämästäni.

Kokemukseni mukaan rehellisyyttä on vaikeaa saavuttaa tällaisessakaan kirjoittamisen tyylissä, jossa teksti on tarkoitettu vain minun luettavakseni. Kirjoitan ihan teknisistä syistä laitteilla, koska en halua kirjoittaa käsin omia tekstejäni. Ja jotta kirjoittaminen olisi mahdollisimman matalakynnyksistä, käytän kirjoittamiseen pilvipalvelussa sijaitsevaa tiedostoa, johon pääsen käsiksi myös mobiililaitteilla ja tarvittaessa vaikka millä tahansa muulla nettiin kytketyllä laitteella. Huomaan miettiväni, että kun tiedosto on olemassa jossain digitaalisessa muodossa, on aina ja ainakin teoriassa mahdollista, että joku saa sen käsiinsä jollakin tapaa. Siispä ihan kaikkia tuntojani en ole vielä kirjoitukseeni kirjoittanut, mikä on tavallaan vähän surullistakin. Sama tässä pätee totta kai myös, jos kirjoittaisin johonkin vihkoon. Sen kun kerran unohtaisin jonnekin, niin olo olisi sangen kiusallinen. Ehkä pilvessä lymyävä tiedosto on jopa varmempi paikka säilöä tarinaani kuin fyysinen paperi. Kenties jonakin päivänä pääsen yli tuosta ajatuksesta ja kirjoittamiseni pääsee täysin valloilleen, kuten sen tietenkin pitäisi olla jo nyt.

Kiitos, että luet.