Masennus saa voimaa myös järjeltä

Yleisesti tunnettu käsitys kertoo, että masennus on tunne-elämän häiriö. Totta on, että masennus kasvaa tunne-elämän ongelmista, mutta on myös varsin todennäköistä, että masennus saa mukavaa lisäravinnetta myös järkeilystä. Kuten aiemmin kerroin, oma käsitykseni masennuksen juurisyystä on se, että me masentuneet koemme ideaaliminän ja todelliseksi koetun minän välillä niin suuren eron, että se ero puhkeaa masennukseksi.

Järkeily voi kiillottaa ideaaliminää hohtavan kirkkaaksi, mutta toisaalta se saattaa myös alivalottaa kuvaa todelliseksi koetusta minästä. Meillä on hyvin yleistetty ja mukamas muihin samankaltaisiin ihmisiin perustuvakuva omasta potentiaalista, siitä, mihin meidän kaiken järjen mukaan pitäisi kyetä toimimaan ja olemaan. Täytyy muistaa, että varsinkin masentuneen ihmisen järki toimii varsinkin masentunutta itseään kohtaan suhteellisen armottomasti, joten tuo ”kaiken järjen mukaan” -argumentaatio on aika mekanistinen ja huonoa oloa ruokkiva ajattelumalli.

Kulttuurissamme taitaa olla suhteellisen syvään juurtunut tapa ajatella, että järki on ihmisen ylin voima ja tunteet toimivat järjen vastavoimana. Usein tunteiden kuunteleminen ja noudattaminen koetaan heikkoutena. Kuten niin moni myytti, myös tämä myytti ei kestä lähempää tarkastelua. Ylipäänsä järjen ja tunteiden erottaminen on monasti -noh- järjetöntä. Ihminen toimii yhtenä kokonaisuutena, mikä tarkoittaa sitä, että vaikka voitaisiin erotella jollakin tavalla järki ja tunteet, ei järkeä olisi ilman tunteita eikä tunteita ilman järkeä. Moni sellainen ihminen, joiden koetaan toimivan silkan järjen voimin, osoittautuukin melkomoiseksi tunneihmiseksi. Ainakin itse olen tutustunut tuollaisiin ihmisiin.

Olen ihmisenä hyvin avarakatseinen ja utelias enkä mielelläni ripustaudu minkään yhden ismin tai uskomuksen varaan. Olen myös valmis muuttamaan mielipiteitäni, jos minulle tarjoutuu omasta mielestäni mielekästä tietoa, joka haastaa nykyisen mielipiteeni ja käsitykseni. Koen tämän erittäin suureksi rikkaudeksi, koska meillä ihmisillä on se hieno piirre laumaeläiminä, että erilaisuutta on tarjolla loppumattomiin ja sen myötä pohjaton mahdollisuus oppia uutta. Kyseealaistaminen on tiettyyn pisteeseen asti tervettä, myös ja etenkin itsensä kyseenalaistaminen. Se, missä olen mennyt luvalla sanoen metsään, on tuon kyseenalaistamisen kroonistuminen. En osaa oikein ankkuroida itseäni mihinkään sosiaaliseen tai muuhunkaan kontekstiin, joten koen sen myötä myös kovin suurta yksinäisyyttä, ulkopuolisuutta ja myrkyllistä erilaisuutta. Tuo erilaisuus taas ruokkii myös masennustani. Järkeilemällä olemistani, katselemalla mielenkiinnolla ympäröivää elämääni saatan epähuomiossa teholannoittaa sitä kaameaa ajatusta, että onko minusta mihinkään, kun ympärilläni on niin paljon kaikkea tietoa ja itselläni on niistä tiedoista vain murusia. Antamalla järjen raksuttaa liian laajalti tulen ehkä pahentaneeksi masennustani. Pirullinen kierre.

Kiitos, että luet.