Varjoja ilman valoa

Rammsteinin uusimmalla albumilla Zeit löytyy nimikappale, joka on kyllä aivan mahtavan hieno kappale. Siinä mietitään ajan kulumista ja sen vaikutusta ihmiseen. Kappale alkaa väkevästi: Manches sollte, manches nicht, wir sehen, doch sind wir blid, wir werfen Schatten ohne Licht. Vapaasti haparoiden tämän voisi kääntää seuraavasti: Joidenkin pitäisi, joidenkin ei, näemme, vaikka olemme sokeita, ilman valoa luomme varjoja. Kappale jatkuu yhtä hienosti, mutta minä jään tuon varjojen luomisen kohdalla miettimään tarkemmin.

Puhuuko Rammstein kenties masennuksesta? Ehkei tarkoituksella, mutta sitten toisaalta masennuksen ytimestä löytyy taipumus luoda varjoja ilman valoa. Minulle tuo fraasi toimii sangen tiiviinä luonnehdintana masennuksen viheliäisestä toimintalogiikasta. Tarkoitan sitä, että masentunut pystyy jostain kumman syystä luomaan synkkyytä, pelkoa, ja epätoivoa sinnekin, missä se ei tunnu kovin ilmeiseltä. Varjoja syntyy ilman sitä perinteisesti käsitettyä vastavoimaa tai syntymävoimaa, valoa tai toivoa tai turvallisuutta.

Tällainen taipumus nähdä pimeää siellä, missä sitä ei näyttäisi olevan, on yksi sellainen masennuksen ilmenemispiirre, jota on vähän hankalaa selittää ei-masentuneelle. Sellainen näkemysvinouma ei tottele tyypillistä logiikkaa eikä kumartele järkeilyllekään. Pinnallisesti tätä tunnevyyhtiä voisi kuvailla pessimismiksi, mutta se on kyllä paljon pahempaa kuin peruspessimismi. Se tunnevyyhti vie toivon, se syö sisältä yrittämisen halun, se pimentää tulevaisuuden.

Aina välillä tuo taipumus onneksi laantuu, se saattaa hävitä kokonaankin. Voi olla, että hetken aikaa masentuneesta voi tuntua normaalilta tai tyypilliseltä, mutta jokin tekijä saattaa syöstä takaisin tuohon varjojenluontitilaan. Väsymys, huonot kokemukset, tunne- tai ajatusjumit tai sen sellaiset antavat kasvupohjaa tuolle tilalle. Niitä oppii kenties vuosien varrella tunnistamaan itsessään ja siten masentunut saattaa saada otetta taipumukselleen ja parhaimmillaan ehkä saa sen vaimennettua jopa kokonaan, ainakin ajoittain.

On pakko jatkaa Zeit-biisin sanoja:

Wir sterben weiter bis wir leben. Sterben lebend in den Tod. Me kuolemme aina vaan kunnes elämme. Kuolemme elävänä kohti kuolemaa. Dem Ende treiben wir entgegen. Keine Rast, nur vorwärtsstreben. Am Ufer winkt Unendlichkeit. Gefangen so im Fluss der Zeit. Olemme törmäämässä loppuumme. Ei lepoa, vain raahautumista eteenpäin. Rannalla viittilöi iättömyys. Niin vangittuna ajan virtaan.

Jos tämä ei kerro masennuksesta, se kertoo ainakin omasta elämästäni. Kuolleena elämisestä olen saanut omaa kokoani suuremman annoksen. Eteenpäin raahautuminen on käynyt tyhjässä merkityksettömyydessään aivan liian tutuksi. Kaiken kukkuraksi, minä olen tainnut pukeutua ajan vankilan vankipukuun jo vuosien, vuosien ajan. Aina välillä viikatemieskin viittilöi munulle, mutta kaikeksi onneksi olemme toistaiseksi käyneet eri polkuja.

Tämän kerrottuani et ehkä ihmettele, että aika usein tämän kappaleen kuullessani joudun pyyhkimään kyyneleitä silmäkulmastani. Näin kävi viimeksi tänään. Ehkä päin vastoin kuin mitä saattaisi kuvitella, ne ovat kaikesta huolimatta lohdun kyyneleitä. Alkavaa toivon värähtelyä.

Kiitos, että luet.

Mitä jos se vain on tällaista?

Tällainen tuskainen parahdus lipsahti pariterapeutin suusta kun pohdimme taas kerran sitä, miten me olimme jumahtaneet kummalliseen kehään työskentelyssämme. Tokaisullaan hän halusi kenties avat mahdollisuuden arkkua sille, että meidän parisuhteemme perusvire saattaa olla vain tällainen vinolta tuntuva kokonaisuus. Voi toki olla niinkin, että tuo kysymys oli vain turhautumisen aikaansaama sammakko, mutta mikä sammakko se olikaan!

Tavallaan tuo lause tuntui aluksi ehkä tylyltä tai pessimistiseltäkin, mutta olen näin myöhemmin löytänyt valtavan paljon kiitollisuuden aihetta hänen kysymyksestään. Eihän sitä tarvitse nähdä tylynä tai pessimistisenä, kun tuo kysymys on yksinkertaisuudessaan nerokas.

Nimittäin väärän ja perusteettoman toivon ylläpitäminen -jos mikä- on julmaa. Jos ei näköpiirissä nökötä mitään muuta kuin tunnettu todellisuus, miksi toisen pitäisi antaa haaveilla mistään muusta? Mehän törmäämme lopulta varsin usein tilanteisiin ja asioihin, jotka ovat juuri sitä mitä ne ovat eivätkä siitä miksikään muutu. Sellaista elämä on. Miksi ihmeessä pariterapian ammattilainen maalaisi seinille enkelinkuvia, kun sille ei ole mitään vastinetta tosielämästä. Päin vastoin, arvostan syvästi sitä, että asiat tuodaan julki todellisessa muodossaan.

Tuo kysymys luo pohjan aivan uudelle analyysille. Nyt ei etsitäkäkään jotain maagista ja mystistä kehitystä, joka ratkaisisi tilanteen ja loisi ulospääsyn tuskasta. Nyt me olemme sen tilanteen ääressä, että tumnustamme tosiasiat. Toteamme, että asia on suurin piirtein juuri niin kuin se on. Nyt pitää vain tehdä se valinta, että tullaanko asian kanssa toimeen vain etsitäänkö jotain täysin aivan muuta. Tästähän vapautuu valtavasti energiaa, kun ei haihattele epätodennäköisen tai harhaisen perään. Tilanne nyt vain on näin ja nyt pitää tehdä päätös hyväksymisestä tai hylkäämisestä.

Vapauttavaa ja helppoa, eikös? Ensimmäinen pitää tietenkin paikkaansa, mutta jäljimmäinen ei niinkään. Yksinkertaistus tai yksinkertaisuus ei välttämättä tarkoita helppoutta, se tarkoittaa vain yksinkertaista. Tuo kysymys pelkistää tavallaan koko problematiikan yhteen lauseeseen ja jää odottamaan kannanottoa. Se ei sinällään huuhdo pois kokonaisuutta ja monimutkaisuutta eikä edes peitä niitä. Se vaan tiivistää. Mutta ei helpota. Silti ja juuri sen takia tuossa kysymyksessä piilee paljon voimaa ja mahdollisuutta. Vanha klisee kaukaa katsomisesta lähelle pitää vieläkin paikkaansa.

Samaa olen jäänyt sittemmin pohtimaan masennukseni kanssa. Mitäs jos en ikinä täysin paranekaan masennuksestani? Mitä jos se vaan on niin, että minun taakkanani on olla masennuksen painamana? Tavallaan tuollaisista kysymyksistä herää lähinnä määrätöntä pelkoa, mutta sitten toisaalta ainakin tiedän, missä mennään. En havittele sellaista päivää, jolloin olemiseni tuntuisi kevyeltä kuin avaruuskävelijän liitely. Masennuksen vetovoima vetää minua keskipistettään kohti, mutta entäs sitten? Kyllähän meistä ihmisistä valtaosa joutuu vain elämään maan gravitaatiokentän vaikutuksen alaisena koko elämänsä. Vain harva pääsee kokemaan painottomuuden. Silti me emme päädy jostain maan halkeamasta maapallon keskipisteeseen. Siellä ei kuulemma edes olosuhteet tunnu kovin otollisilta.

No sitten kun yhdistän parisuhteeni tilan miettimisen ja oman masennukseni pohtimisen yksinkertaisen kysymyksen kautta, ollaankin niin monimutkaisessa kokonaisuudessa että hirvittää. Mutta vaikka hirvittäisi, todellisuuttahan se vain on.

Otsikon kysymyksestä on puolisen vuotta aikaa ja sittemmin terapiammekin loppui. Silti tuo kysymys on jäänyt elämään ja resonomaan ja hyvä niin. Monasti palaan siihen ja ehkä jonain päivänä olen valmis vastaamaan tuohon kysymykseen sen arvon mukaisella tavalla.

Kiitos, että luet.

Liian pienet luulot itsestäni

”Sulla on suuret luulot itsestäsi” taitaa olla varsin käytetty moite. Minulle ei noin kovin usein tokaista, ihan jo senkin takia, että tähän ikään mennessä alkaa olla selvää, että kuvittelen itsestäni enemmän liian pieniä kuin suuria. Totta kai olen käynyt teini-iässä ja varhaisaikuisuudessa tarvittavan omnipotentiusvaiheen läpi, mutta sen jälkeen kuva omasta kyvykkyydestäni on tavannut himmetä koko ajan.

Tässäkin teemassa huomaan, miten järkeily taittaa peistä itsetuntoa kohottavien lausahduksien kanssa. ”Sinä osaat” tai ”kun on tahtoa, on keinoja”, tai kyllähän sä pystyt, kun vaan päätät” ovat sisällöltään suoraan sanottuna aikamoista huttua. Meillä ihmisillä nyt vain on erilaisia taipumuksia ja synnynnäisiä osaamisen kokonaisuuksia. Niiden muuttaminen on toki teoriassa mahdollista ja totta kai osaamista voi kehittää vaikka missä, mutta käytännön tasolla jos jokin asia ei nyt vaan luonnistu tai kiinnosta, sellaista on ehkä vähän pölhömpää yrittää väkisin tehdä. Ja voimalauseilla nyt ei ainakaan päästä kovinkaan suuren vaikeuden yli, vaikka sinänsä niillä onkin ihan oma roolinsa.

Vaikka en haluaisi kumota edellisen kappaleeni näkemyksiä, teen sen silti, koska -hmm- mikään totuus ei yleensä toimi aivan yksioikoisesti. Nimittäin jos ei toisaalta usko omiin kykyihinsä ja mahdollisuuteen ylittää itseään, kehittymisenkin kanssa tulee kohtaamaan massiivisia ongelmia. Jos haluaa oppia jotain uutta tai omaksua uusia taitoja, pitää vaan myöntää itselleen ensin oma vajavaisuutensa, mutta tuon tiedon ei pidä antaa lannistaa vaan sen pitää antaa ymmärrystä oppimisen haasteissa. Monessa asiassa riittää se, että tietää omat rajansa eikä hätkähdä sitä tunnereaktiota, joka ilmenee niiden rajojen ylittymisen yhteydessä. Jos pyrkii ylittämään omat rajansa, voi silloin tuntea epätoivoa, pelkoa, turhautumista, masennustakin. Se on luonnollista, mutta useimmiten väliaikaista.

Minulle tämä teema on tullut eteen nyt, kun opiskelen itselleni uutta ammattia. Kaiken lisäksi opettelen itselleni käsityöammattia ja se on sellaista tekemistä, jota en ikinä ole kuvitellut itselleni. Olen tunnistanut itsessäni käsillä tekemisen kaipuun jo pienestä pojasta alkaen, mutta en ole ikinä kokenut itseäni siinä niin hyväksi, että siitä voisi tulla jopa ammatti, josta voisin saada leipäni. Jo nyt lyhyen opiskelun jälkeen uskon ohuus omiin käsillä tekemisen kykyihin on osoittautumassa aivan vääräksi. Väärässä ei ole aina kiva olla, mutta nyt on. On hienoa olla väärässä, jos kuvittelee liian vähää itsestään.

Totta kai uuden opettelemisessa kohtaa isojakin haasteita itsensä kanssa. Kun olen tehnyt tarpeeksi kauan töitä lähinnä aivoilla, tiettyjen rutiinien ja käytännön opetteleminen tuntuu todella työläältä. Aina välillä olen suuttunut itselleni, kun en muista tiettyjä pieniä juttuja ottaa huomioon ja sen takia joudun tekemään joitain työvaiheita uudelleen. Se tuntuu tavallaan raskaalta, mutta sitten toisaalta uuden oppiminen on niin älyttömän hienoa, että itsetuntohaasteetkin kohtaa kyllä aivan mielellään. Ja sitten pitää muistaa se tärkein: opiskellessa on turvallista tehdä mokat. Niitä ei sitten tarvitse enää toistaa työelämässä.

Jarruttavat myytit joutavat jätemyllyyn.

Kiitos, että luet.

Toivosta saa vankkaa voimaa

”Ilman toivoa ei ole elämää, ilman elämää ei ole toivoa.” En kaiketi voi kutsua itseäni tuon toteamuksen keksijäksi, mutta jotenkin olen aina pitänyt tuon virkkeen kehäpäätelmäisestä ikuisuusteemasta. Meidän jokapäiväinen sängystänousemishalukkuutemme taitaa pohjautua paljolti toivoon. Toivoon siitä, että juuri tänään me voimme tehdä tai kokea jotain sellaista, että se tekee elämästämme tänään(kin) merkityksellistä. Harva meistä pystyy ainakaan kovin kauaa elämään vaistonvaraisesti siten, että elää elämäänsä ilman toivoa siitä, että elämä joko pysyy ainakin nykyisellä tasollaan tai jopa kohenee.

Masennus on etenkin toivoa sammuttava sairaus. Joillakin masentuneilla toivo sammuu niin totaalisesti, että he jopa ajautuvat sen takia itsemurhaan. Jos ei näe edessään mitään toivoa, on vaikeaa ajatella elämäänsä elämisen arvoisena. Kyseessä on tietenkin masennuksen aiheuttama pimennysverhomainen valoisuusharha, mutta sen kokijalle tuo harha on yhtä kaikki juuri senhetkinen todellisuus. Toivottomuuden keskellä kärsivälle masentuneelle ei ehkä ole parasta todeta, että ”kyllä se siitä”, kun hän ei mitenkään juuri sillä hetkellä voi olla sitä mieltä. Toivottomuuden hetkellä parasta lienee se, että vierellä on ihminen, joka lupaa pitää kädestä koko matkan toivottomuuden aavikon yli. Ja myös tekee niin.

Itsekin olen kokenut ajoittain ja joskus liiankin usein selkeää, synkkää ja tulevaisuuden tummentamaa toivottomuutta. Sellaista, joka on saanut sängystä nousemisen tuntumaan Mount Everestin valloittamiselta ilman lisähappea ja vaatteita. Ja onhan minulla niitä päiviä ollut, jolloin sängystä nouseminen on osoittautunut todella vaikeaksi. Tosin en minä sellaista päivää ole vielä onneksi kohdannut, jolloin en olisi lopulta sängystä päässyt ylös. Toisaalta vastaavanlaista jumittautumista olohuoneeni nojatuoliin olen kokenut varsin usein. Se tuntuu jotenkin hieman hyväksytymmältä jumittautumiselta, kun sentään on päivävaatteet päällä ja pää kohti kattoa. Ero toimintakyvyssä on kumminkin lopulta aika pieni.

Voisiko sitä ajatella jopa niin, että ensin saa sykäyksen toivoa kohti, toivo herättää merkityksellisyyden ja siten voi lopulta saavuttaa onnen? Moni taitaa asettaa elämänsä tavoitteekseen olla onnellinen, mutta onneen katsominen on lopputuotteeseen katsomista. Onnellisuutta ei näet oikein voi saavuttaa ilman jonkinlaista tapahtumain ketjua ennen sitä onnellisuutta. Kun toivo löytyy jostain, se auttaa näkemään elämän merkityksellisyyden. Ja kun tiedostaa elämän merkityksellisyyden, se kasvattaa onnellisuutta. Toivo voi olla -tai on- siis kaiken perusta, elämän perusta. Toivo tosin ei ole todellisuutta, tässä ja nyt, vaan se on lupaus tulevasta. Silti ja juuri siksi toivo on niin tärkeä. Toivo ennakoi ja ennustaa pahan vähenemistä ja hyvän kasvua. Se ennakoi pimeän hiipumista ja valon voittoa.

Sitten kun kaltaisen masentunut kohtaa voimakasta toivoa, sen olotilan energiataso on todella korkea. Kun ponnahtaa pohjalta, suhteellisen nousun määrä voi olla valtava. Juuri nyt koen tymäkkää toivoa paremmasta tulevaisuudesta. Olo on ainakin hetken aikaa kevyt ja eteenpäin kulkeminen tuntuu hyvältä. Tämän olotilan soisi jatkuvan pitkään.

Kiitos, että luet.

Jos se ei tapa, se vie ennen pitkää hengen

Olen löytänyt jonkinlaista lohtua ja eteenpäin vievää voimaa self helpistä, siis sellaisista elämäntapakirjoista, -podcasteista ja -kursseistakin. Jo aikaisin kyllä huomasin, että tuota maailmaa edustavia asioita kannattaa kuluttaa sangen valveutuneesti, jotta niiden vangiksi ei jää ja jotta ne eivät vie elämältä pohjaa. Tämä oivallus onkin hieman etäännyttänyt minut tuosta toiminnasta, mutta valikoiden luen toki kirjoja ja kuuntelen asiaan liittyviä tarinoita.

Kaikenlaiset puheet 110-prosenttisesta suorittamisesta, itsensä uusiin tekemistaivaisiin kohottamisesta, elämänhallinnasta ja muusta superihmisyyden jumaloimisesta voisi kyllä ylipäänsä vaimentaa, vaikka kyllähän varmasti moni löytää niistä puheista itseään kohottavia ja kehittäviä näkökulmia ja ne vievät sitä ihmistä eteenpäin. Toisaalta, jos on kohdannut alentuneen kriittisyyden tilan kuten millainen esimerkiksi masennus saattaa olla, tuollaiset puheet saattavat pahimmillaan vain satuttaa ja viedä sitä omaa alhoa vieläkin alemmaksi. Kun kuuntelee sitä, että ota vaan itseästi niskasta kiinni ja tee, se voi olla aika kaukana omien todellisten mahdollisuuksien kirjosta.

Myytti oman osaamisen ja vaikutusvallan mahdista on ollut self helpissä perinteisesti kovin voimallisessa roolissa, melkeinpä polttoaineen ellei sitten jopa -genren dramaattisen otteen keinoilla ilmaisten- räjähdysaineen asemassa. Masentunut kohtaa karvaalla tavalla kyllä oman rajallisuutensa ja varmaankin valtaosa masentuneista myös kamppailee tämän rajallisuuden asettamia kiusallisia vaikutuksia vastaan, ja siihen kohtaan ei välttämättä ole kovin hyväksi kuunnella sitä, että me käytämme vain rajallisesti potentiaaliamme hyväksi ja auvoisen huomisen sekä ankean huomisen tienristeyksessä kylttejä kääntelen minä itse. Meidän mahdollisuuksiimme vaikuttaa todella moni asia, eikä kaikki ole meidän omien valintojemme takana. Ainakaan silloin, kun voimat ovat vähissä. Jos pitää saada tehdyksi, niin sitten vaan alkaa tehdä, siinäpä mukaoiva neuvo masentuneelle.

Yksi vanha ja turhan käytetty klisee on sanonta ”jos se ei tapa, se vahvistaa” ja luonnollisesti tuon sanonnan voi tuomita valheelliseksi kovin helposti . Sanonnan takana on väite, että jos kohtaamme mitä tahansa elämässä, niin se joko vie meidät krematorion uuniin tai me selviämme siitä voittajana ja entistä vahvempina. Vaihtoehtoja lopputulemalle voi helposti luetella useampia. Voisinkin väittää tuohon vastaan tämän kirjoituksen otsikon mukaisesti, että jos jonkin tapahtuman tai kokemuksen kohtalokkuutta täytyy edes miettiä, se voi olla hyvinkin kuolemaksi, ei välttämättä heti, mutta ennen pitkää. Mehän voimme voimakkaista muistoista kantaa traumaattisia elementtejä pitkän aikaa ennen kuin ne kasvavat ylitsepääsemättömäksi muuriksi. Toisaalta me kyllä kohtaamme elämässämme valtaosaltaan sellaisia kokemuksia, jotka eivät tapa eivätkä vahvista, vaan ovat esimerkiksi viihyttäviä, koskettavia tai jopa yhdentekeviä. Yllättävätkin ja toisille yhdentekevätkin asiat saattavat osoittautua toisille kohtalokkaiksi. Me olemme yksilöitä kaikki, diagnoosista tai sen olemattomuudesta huolimatta. Ja ihmisiä.

Kiitos, että luet.

Photo by lalesh aldarwish on Pexels.com

Masennus saa voimaa myös järjeltä

Yleisesti tunnettu käsitys kertoo, että masennus on tunne-elämän häiriö. Totta on, että masennus kasvaa tunne-elämän ongelmista, mutta on myös varsin todennäköistä, että masennus saa mukavaa lisäravinnetta myös järkeilystä. Kuten aiemmin kerroin, oma käsitykseni masennuksen juurisyystä on se, että me masentuneet koemme ideaaliminän ja todelliseksi koetun minän välillä niin suuren eron, että se ero puhkeaa masennukseksi.

Järkeily voi kiillottaa ideaaliminää hohtavan kirkkaaksi, mutta toisaalta se saattaa myös alivalottaa kuvaa todelliseksi koetusta minästä. Meillä on hyvin yleistetty ja mukamas muihin samankaltaisiin ihmisiin perustuvakuva omasta potentiaalista, siitä, mihin meidän kaiken järjen mukaan pitäisi kyetä toimimaan ja olemaan. Täytyy muistaa, että varsinkin masentuneen ihmisen järki toimii varsinkin masentunutta itseään kohtaan suhteellisen armottomasti, joten tuo ”kaiken järjen mukaan” -argumentaatio on aika mekanistinen ja huonoa oloa ruokkiva ajattelumalli.

Kulttuurissamme taitaa olla suhteellisen syvään juurtunut tapa ajatella, että järki on ihmisen ylin voima ja tunteet toimivat järjen vastavoimana. Usein tunteiden kuunteleminen ja noudattaminen koetaan heikkoutena. Kuten niin moni myytti, myös tämä myytti ei kestä lähempää tarkastelua. Ylipäänsä järjen ja tunteiden erottaminen on monasti -noh- järjetöntä. Ihminen toimii yhtenä kokonaisuutena, mikä tarkoittaa sitä, että vaikka voitaisiin erotella jollakin tavalla järki ja tunteet, ei järkeä olisi ilman tunteita eikä tunteita ilman järkeä. Moni sellainen ihminen, joiden koetaan toimivan silkan järjen voimin, osoittautuukin melkomoiseksi tunneihmiseksi. Ainakin itse olen tutustunut tuollaisiin ihmisiin.

Olen ihmisenä hyvin avarakatseinen ja utelias enkä mielelläni ripustaudu minkään yhden ismin tai uskomuksen varaan. Olen myös valmis muuttamaan mielipiteitäni, jos minulle tarjoutuu omasta mielestäni mielekästä tietoa, joka haastaa nykyisen mielipiteeni ja käsitykseni. Koen tämän erittäin suureksi rikkaudeksi, koska meillä ihmisillä on se hieno piirre laumaeläiminä, että erilaisuutta on tarjolla loppumattomiin ja sen myötä pohjaton mahdollisuus oppia uutta. Kyseealaistaminen on tiettyyn pisteeseen asti tervettä, myös ja etenkin itsensä kyseenalaistaminen. Se, missä olen mennyt luvalla sanoen metsään, on tuon kyseenalaistamisen kroonistuminen. En osaa oikein ankkuroida itseäni mihinkään sosiaaliseen tai muuhunkaan kontekstiin, joten koen sen myötä myös kovin suurta yksinäisyyttä, ulkopuolisuutta ja myrkyllistä erilaisuutta. Tuo erilaisuus taas ruokkii myös masennustani. Järkeilemällä olemistani, katselemalla mielenkiinnolla ympäröivää elämääni saatan epähuomiossa teholannoittaa sitä kaameaa ajatusta, että onko minusta mihinkään, kun ympärilläni on niin paljon kaikkea tietoa ja itselläni on niistä tiedoista vain murusia. Antamalla järjen raksuttaa liian laajalti tulen ehkä pahentaneeksi masennustani. Pirullinen kierre.

Kiitos, että luet.