Syksy näyttää älyttömän kauniilta vuoden ajalta. Kävin juuri pitkästä aikaa juoksulenkillä ja täytyy sanoa, että syksyä aliarvostetaan pahasti. Syksy on estetiikan kannalta loistavaa luonnonystävän aikaa, mutta myös hengeltään.
Aina kun käyn ulkona ihailen luonnon moninaisuutta ja upeutta. Nyt syksylläkin. Eletään lokakuun loppua ja silti luonto näyttää kauniimmalta kuin koskaan tai -paremminkin sanottuna- yhtä kauniilta kuin aina. Luonto toimii sikäli fiksusti, että se ymmärtää sopivassa vaiheessa vuotta että ”ahaa nyt on tulossa tämä kylmä vuodenaika ja se tarkoittaa sitä että mun on turha tässä taistella pakkasta ja muita mahdottomia elinoloja vastaan”. Siispä se tekee viisaasti ja imaisee lehtivihreät juurakkoonsa, menee talvihorrokseen tai mitä se sitten ikinä tekeekään talveen varautuakseen ja valmistautuu siten siihen aikakauteen jolle se ei vaan yksinkertaisesti voi mitään.
Miksi me ihmiset emme tee sama? Mehän voisimme ihan yhtälailla yrittää tunnistaa elämässämme hetkiä jolloin on tulossa niin kylmä ja ankara kausi että meidän olisi vain viisainta ottaa vähän rennommin. Minä ainakin olen törmännyt monta kertaa elämässä sellaiseen ajanjaksoon, jolloin olisi ollut parasta vain antaa pahimman mennä ohitse ja välttää turhaa vastaan tappelemista. Me ihmiset jotenkin vaalimme ja arvostamme aivan liikaa sellaista nopeammin, voimakkaammin, enemmän, kaikki tänne heti nyt -tyyppistä elämää ja asennetta, että siinä kaikessa tohinassa me unohdamme oman itsemme ja meidän hyvinvointimme. Ei ole mitään järkeä yrittää puskea aina vaan enemmän ja enemmän vaikka voimat ehtyisivät. Kun kylmä ja kolea aikakausi vallitsee, ei tekemisestä kuitenkaan tule yhtään mitään. On parempi säästää voimansa ja ponnistelunsa siihen ajanjaksoon, jolloin ne kantavat hedelmää eivätkä valu turhaan hukkaan.
Luonto on ylivertaisuudesta mahtava. Siltä voisi oppia paljon, muutenkin kuin vuoden kierrosta. Luonto yrittää esimerkiksi ilmastonmuutoksellaan kertoa meille, että me ihmiset yritämme ja ihmiskunta yrittää ylipäänsä elää sellaista elämää joka ei ole pitkästi katsoen mitenkään mahdollista. Luonto ei sitä kestä, ympäristö ei sitä kestä, ilmasto ei sitä kestä emmekä lopulta me ihmisetkään sitä kestä. Loputon enemmäntavoittelu vie meidät jossain vaiheessa ankaraan tilanteeseen.
Niin, lepo on todellakin tärkeä. Nyt luonto on juuri nyt lähdössä lepoaikaan. Meillä taasen on ehkä eri elinkierto. Se, että onko sinun tai minun elämässä juuri nyt aika levätä vai paahtaa niin kovaa kun uskallamme ja voimme, on eri asia. Mehän emme elä samaa rytmiä kuin luonto mutta silti me voisimme hyvin oppia luonnolta vaikka mitä.
Jos antaudunmme lepoon, on toki mahdollista että levon aikana voi tapahtua kaikenlaista, ehkä merkittävääkin. Se ei välttämättä ole meidän vaikutusmahdollisuuksiemme piirissä. Kun on levon aika, sitä kutsua tulee kuunnella. Eihän puukaan voi vihreydellään tai lehdet pudotettuaan vaikuttaa siihen, tuleeko ihminen moottorisahansa tai harvesterinsa kanssa kaatamaan sen. Täytyy aina muistaa, että meidän lepomme ei välttämättä ole kuitenkaan automaattisesti meidän mahdollisuuksistamme pois. Sehän saattaa vain lisätä mahdollisuuksia, kun odottaa tarpeeksi pitkälle ja katsoo asioita sopivalta etäisyydeltä. Levänneenä pystymme kohtaamaan sellaisia asioita, jotka voisivat murtaa väsyneen.
Lupaa minulle, hyvä lukijani; lepää kun sen aika on ja tohise tuhansin sieluin sitten, kun siihen on tarve, mahdollisuus ja voimavarat.
Kiitos että luet
Tahmeat jalat 