Tein sellaista, jota ei ehkä kannattaisi varhain aamulla tehdä. Luin Till Lindemannin (Rammsteinin laulajan ja laulujen tekijän) runokirjaa Hiljaiset yöt ja sangen nopeasti näköpiiriini eksiytyi runo Isänpäivä:
ISÄNPÄIVÄ
Päivästä päivään, tunti tunnilta
sun veresi virtaa mun suonissa
minuutista toiseen, sekunti sekunnilta
veri pelon, hyisten kyynelten laimentama
Yksinäisyytesi sua kelluttaa
Oot ypöyksin keskellä aavaa ulappaa
Mulle tuuleen viestejä huudat
Vaan ymmärtämättä jäävät sanat
Missä oot
Sun silmäsi kasvoissani
mä sut tunnen
tai en sittenkään
kaikkialla kannan vertasi
Mä sut tunnen
ei, en enää
Yksinäisyytesi sua kuljettaa
Oot ypöyksin keskellä syvää ulappaa
edessäni seisot keskellä öisen unen
et voi mua enää satuttaa
Missä oot
Tuo runo suoraan sanottuna herkisti minut aikalailla kyyneliin asti, kun se tavallaan kosketti minua jostain kohtaa, jota ei nyt niin kovin usein kosketeta. Runossa puhutaan isän yksinäisyydestä ja runon toiseksi viimeinen värssy kertoo, että ”et voi mua enää satuttaa”, mikä on sangen voimallinen lause. Minullekin, vaikka isäni ei suoraan minua varsinaisesti koskaan suoraan satuttanutkaan.
Tästä mieleni lähti saman tien vaeltelemaan hieman pimeämmissä laaksoissa. Onhan suhteellisen tunnettu seikka, että isäsuhde on meille monelle ihmiselle sangen tärkeä, mutta ah niin usein aivan liian huonoksi jäänyt asia. Niin minullekin.
Isäni ei sinänsä kuulunut siihen tummaakin tummempaan stereotyyppisten isien joukkoon. Siis niihin oman elämänsä sankareihin, jotka katoavat tavalla tai toisella lapsensa ja perheensä elämästä. Kuka viinaan ja muihin päihteisiin, kuka toisiin naisiin, kuka milloin minnekin. Minun isäni eli elämänsä ydinperheessä, hän eli elämänsä parisuhteessa äitiini kuolemaansa saakka. Mutta vaikka hän näennäisesti olikin läsnä ja olemassa, suhteeni häneen jäi hyvin etäiseksi, siis jopa silloin kun vielä asuin lapsuudenkodissani. En oikein tehnyt mitään merkittävää isäni kanssa, en käynyt hänen kanssaan oikein mitään merkityksellisiä keskusteluja. Hän tietyssä mielessä oli minun elämässäni, mutta sitten ei todellisuudessa kumminkaan. Hän varmaankin tarpoi omia pakenemisen polkujaan, sitä en oikein edes tiedäkään, mutta etäiseksi hän joka tapauksessa jäi. Niin etäiseksi, että kun hän muutama vuosi sitten kuoli, olin siihen jo niin varustautunut ja eron itkuni itkenyt, että hänen kuolemansa ei suoraan sanottuna ollut minulle mitenkään iso tapahtuma. Se vain -noh- tapahtui.
Taitaa olla varsin tunnettu tosiasia, että monen historian kammottavan suurmiehen takana on värjötellyt huono tai erittäin huono isäsuhde. Luen parhaillaan kirjaa Alois Hitleristä, Adolfin isästä ja on hyvinkin selvää, että osa tai jopa suuri osa Adolf Hitlerin pahuudesta kumpuaa huonosta isäsuhteesta. Hirvittävä etäisyys isään teki hänestä melkoisen monsterin. En voi tietenkään väittää, että kymmenien miljoonien ihmisten henki olisi säästynyt, jos Alois olisi ottanut poikaansa kädestä ja vienyt hänet kalaan, mutta ehkä jotain pehmentymistä olisi pikku-Adolfin mielessä eittämättä tapahtunut.
Paradoksaalista kyllä, isäni on nyt elämässäni läsnä aikalailla päivittäin. Teen valintojani isäsuhteeni perusteella, toimin isänä siltä pohjalta, miten oman isäsuhteeni koen. Toki suurimman osan asioistani ja valinnoistani teen päinvastaisesti kuin isäni, mutta silti, hän on valinnoissani läsnä. Minä en pääse isääni pakoon, eikä se ole tavallaan välttämätöntä. Ehkä hänen osansa sitten oli olla varoittavana esimerkkinä isänä olemisessa.
Varmaankin olin joskus aiemmin jopa vihainen isälleni, mutta en oikein enää. Koen asian lähinnä niin, että hän kompuroi niin paljon, että häneen nähden minä taidan sittenkin olla pelkkä harjoittelija.
Kirjoitin aikaisemmin siitä, että olen tavalla tai toisella saattanut hyvinkin saada isältäni perinnöksi masennuksen. Hänellä ei kaiketi ollut diagnoosia, mutta oireita toki. Ainakin minä olen päässyt pidemmälle kuin hän, kun yritän sentään saada masennukseni pois päiväjärjestyksestä tai ainakin tunnistaa ne asiat, jotka vaikuttavat masennukseeni. Enpähän ainakaan tahallani pyri ruokkimaan huonoa oloani. Pyrin kaikessa siihen, että pahan ketju katkeaa minuun.
Niin, isäni, et voi enää mua satuttaa. Se on hyvä.
Kiitos, että luet.
Tahmeat jalat 