Vaikka olen joutunut hieman etsimään juoksumotivaatiotani tässä kuussa, niin pääsin kuin pääsinkin taas kerran tässäkin kuussa ensisijaiseen tavoitteeseeni: eilen lenkilläni sain sata juoksukilometriä täyteen. Kuten otsikosta voinee päätellä, tammikuu liittyi siihen pitkään ja katkeamattomaan ketjuun kuukausia, jolloin olen saavuttanut sadan kilometrin juoksumäärän kuukaudessa. Vuoden 2020 heinäkuusta alkaen matkamittariin on siis kertynyt joka kuukausi vähintään tuo määrä kilometrejä.
Vaikka itse sanonkin, niin en pidä tuota saavutusta aivan vähäpätöisenä. Tykkään saavutuksestani ensisijaisesti sen takia, että se osoittaa tasaisuutta, jota harvoin olen pystynyt elämässäni noudattamaan. Kun tuon tasaisuuden pystyn saavuttamaan vieläpä fyysisessä tekemisessä, joka on ollut voittopuolisesti elämässäni aivan sivuosassa, niin saavutus saa entisestään lisää arvoa. Pahoittelen samaan hengenvetoon oman egoni puleerausta, mutta lupaan, että se ei tule liiaksi toistumaan teksteissäni. Jos olet lukenut kirjoituksiani laajemmin, tiedät, että olen taipuvaisempi itseni moittimiseen kuin kehumiseen.
Elämänmuutoksissa on tärkeintä juuri se, että muutoksesta pyrkii tekemään pysyvää, muutenhan se on vain elämäntavan piipahdus erilaisuudessa. Siksi ajattelen, että tällainen tekemisen tavoite on tärkeä, siis että jyvitän joka kuukaudelle sopivan määrän juoksemista, jotta se tekeminen olisi tarpeeksi tasaista. Muutos piilee tasaisuudessa ja tasaisuudesta tulee vaivihkaa tapa. Tapa on taasen motivaatio itsessään ja laittaa jatkossakin liikkumaan ikään kuin puolihuomiossa.
Ne, jotka juoksevat enemmän, hahmottavat sangen nopeasti, että sata kilometriä kuukaudessa on onneksi suhteellisen armollinen määrä. Sehän ei ole kuin noin kolme kilometriä päivässä tai vaikkapa yksi kymmenen kilometrin lenkki kolmen päivän välein. Tuo määrä siis sallii oivan määrän mahdollisuuksia myös palautumiselle ja levolle. Koko ajan ei tarvitse otsa rypyssä mennä juoksemaan ja välillä voi sallia itselleen välipäivän, vaikka olikin ajatellut lähteä juoksemaan. Joskus ei vain juokseminen kiinnosta, ainakaan minulla. Silti tuon satasen saa helpohkosti täyteen, kun vaan juoksee silloin, kun kiinnostusta ilmenee tai pääsee lähtemään pienen omaehtoisen työnnön avittamana.
Aina välillä mietin, että missä minä olisinkaan ilman juoksemista. Miten juoksemattomuus vaikuttaisi mieleeni ja masennukseeni? Koen nimittäin, että juoksu toimii minulle kaikkein eniten loitontavana tekijänä masennuksesta. Fyysinen kunto tietenkin auttaa kohtaamaan henkistä painolastia. Jos jaksan vaivoitta fyysisesti tehdä asioitani, se tietenkin mataloittaa tekemistä ja masennuksen kokemista. Sen lisäksi juokseminen tarjoaa arvokkaita hetkiä olla omissa oloissani, miettiä joko syntyjä syviä tai vaikkapa irtaantua maailmasta äänikirjan pariin. Fyysinen tekeminen ja rasitus saa aikaan positiivisten hormonien ryöpsähtelyä ja sekin auttaa jaksamaan masentuneen arjen haasteita. Ulkona juokseminen tarjoaa myös paljon esteettistä elämystä, sen merkitys on hyvinvoinnille yllättävän iso.
Tämänkertaisen kirjoitukseni kuva kertoo talvisen juoksemisen tyypilisyydestä. Kun pimeys valtaa pohjolaa ja silti kokee tarvetta juosta, niin aina ei voi valita sitä lyhyttä, valoisaa osaa päivästä tarpeensa tyydyttämiseen. Aina on onneksi käsillä keinovaloa ja samat maisemat kuin valoisalla. Fikkari taittaa pimeyttä ja vaatteet varmistavat lämpimän olotilan juostessakin. Jopa keskellä tammikuun pakkasia ja kaamosta.
Kiitos, että luet
Tahmeat jalat 