Täytyy kyllä myöntää, että yllätyin pari päivää sitten uutisiin päässeestä tiedosta, jonka mukaan Vastaamon tietovuodon mahdollinen tekijä on saatu selvitettyä. Tietoverkkomaailmassa tehdyt rikokset kun pääsevät muita rikoksia nihkeämmin selvitettyjen rikosten pinoon. Eikä tässäkään täyttä varmuutta ole vielä tarjolla, ennen kuin tuomioistuin on tehnyt tehtävänsä.
Kerroin taannoin omasta kapeasta uhrisiivustani tässä kaameassa ja yksinkertaisesti raukkamaisessa rikoksessa, enkä voi siis sanoa kärsineeni varsinkaan vuotaneiden sairaskertomusten takia tästä rikoksesta paljoakaan. Mutta voin kuvitella, että kohtalotovereillani on ollut kivuliampaa kamppailua vuotaneiden tietojen takia. Ja sellaista synkkää seikkaa ei sovi unohtaa, että onhan joku voinut ajautua siihen rankimpaan ratkaisuun tämän tietovuodon takia. Siksi rikos onkin äärimmäisen tuomittava, niin tuomittava. Tekijän käsissä on paljon verta.
Sinänsä tekijän löytyminen ja toivottavasti tuomiolle tuominen ja tuomituksi saaminen ei varsinaisesti kylläkään muuta mitään: rikos on jo tehty, tiedot on jo vuodettu, eikä siten tekoa voi yksinkertaisesti enää saada tekemättömäksi. Silti uhrien ja tietysti mahdollisesti tulevien rikoksien uhrien oikeuden kannalta tämä on erittäin tärkeä tapahtuma. Varsinkin tämän rikoksen kohdalla, jossa on raukkamaisesti vuodettu erittäin intiimejä tietoja, on tärkeää oikeusjärjestelmän osoittaa tällaista tekoa edes harkitseville, että rikos ei vain kannata. Ei kannata yrittää ryhtyä tekoihin, josta voi hyvin jäädä kiinni.
Epäillyn tekijän julkisuudessa esittämät ensimmäiset kommentit asiaan ovat olleet kelvottomia, mikä ei tietysti varsinaisesti hätkähdytä tai yllätä yhtään. Hän toki kieltää tekonsa ja sehän on tietysti sallittuakin, mutta edelleen, ajatellen rikoksen vakavuutta, viestintä tästä asiasta kannattaisi tehdä harkiten. Hän on saanut jo harteilleen 32000 uhrin ja heidän lukuisten läheistensä vihat, joten kovinkaan paljoa omaa kuoppaa ei kannattaisi kaivaa lisää.
Uhriluku, tuo yllä mainittu 32000 on jo niin merkittävä, että tämä rikos koskettaa todella monta ihmistä. Kaikki liikehdintä, joka tämän rikoksen ympärillä, on massiivista, jopa käsittämätöntä. Jos kaikki uhrit koottaisiin esimerkiksi yhteen paikkaan, tuo tumma joukko täyttäisi kevyesti esimerkiksi Olympiastadionin katsomon. Siinäpä sitä olisikin aikamoinen stadionkeikka.
Toivottavasti tuomioistuin tekee työnsä hyvin ja ehkä jonkinasteinen lopputulema tässä tapauksessa saataisiin. Se on tärkeää oikeuden kannalta, mutta erityisesti uhrien kannalta. He -tai no siis me- kaipaavat jo rauhaa tästä tapauksesta.
Lehtiä ja muuta mediaa seuraaville tapaus Vastaamo lienee hyvinkin tuttu. Kirjoitin aiheesta jo vuosi sitten, kun itsekin sain sen kuuluisan kiristyskirjeen. Sen jälkeen ei asiassa ole tapahtunut yhtään mitään, siis omalla kohdallani. Tiesin kyllä, että ihan oman oikeusturvani takia minun pitäsi tehdä rikosilmoitus, mutta en vain ole sitä saanut aikaiseksi.
Tällä viikolla viimein tein rikosilmoituksen ja vastoin odotuksia ja ihan häivähdyksenomaisia etukäteistiedusteluja sen ilmoituksen tekeminen ei onneksi ollut mikään kovin kummoinen juttu. En vain ollut saanut asiaa aikaisemmin tehtyä, varsinkin, kun se asia omassa inhottavuudessaan lähinnä työnsi minua poispäin, eikä houkutellut tehdyksi tulemistaan.
Viime syksynä, kun vielä asia sykki akuuttina, sain selvitettyä silloin vielä toimivasta Vastaamosta, mitä tietoja minusta oli tallennettuna heidän tiedostoihinsa. Kaikeksi onneksi tietoa oli hyvin vähän, vaikka joukossa tietenkin oli mukana ne kriittisimmät tiedot, eli henkilötunnukseni ja muut henkilökohtaiset tietoni. Nämä ovat ilmeisesti vuotaneet silloin aikoinaan jonnekin, mutta onneksi vielä ei ole minulle tullut tietoon, että niitä tietoja olisi käytetty väärin.
Oma pelkoni liittyy nimenomaan siihen, että henkilötietojani käytettäisiin väärin esimerkiksi maksupetoksiin, identiteettivarkauksiin tai sen kaltaisiin rikoksiin. Itse sanalliset tiedot minun parista terapeuttikäynnistä ovat onneksi niin valjut ja vähäiset, että niiden avulla ei minua olisi voinutkaan kiristää. Ja jostain kumman syystä osa tiedoista oli vielä virheellistä ja syy virheellisyyteen jäi selvittämättä. Tekstiä oli alle puoli arkillista, joten ei siihen määrään oikein kovin syvällisiä ja kiristyksessä käytettäviä tietoja ehdi kertyä.
Viime viikon uutisoinnissa kävi ilmi, että oletetusta tietovuodon uhrien määrästä noin kolmasosa on jättänyt tähän mennessä rikosilmoituksen tekemättä. On hieman sääli, että syitä tähän ilmiöön ei kovin kummoisesti pohdittu. Itselleni ainakin jo pelkästään rikosilmoituksen täyttäminen tuntui -silloin kun asia oli kipeimmillään- varsin työläältä. Ilmoitusta varten olisi pitänyt kerätä ruutukaappauksia ja muuta, eikä se silloin tuntunut kovin kutsuvalta. Kun aika kului, asia alkoi unohtua ja tavallaan taustalla kumisi pieni ahdistus koko asiasta, mikä sai ainakin minut jättämään rikosilmoituksen tekemättä. Uskon, että minulla on tässä mielessä paljon kohtalotovereita. Varsinkin sellainen, jolla on aidosti vahingollista aineistoa tekstimuotoisessa tiedoissaan, voi kokea asian äärimmäisen kiusalliseksi, ahdistavaksi ja kivuliaaksi. Sellainen saattaa sitten häpeän tai asian ihnottavuuden takia jättää ilmoituksen tekemättä, vaikka se olisi tietenkin kannattavaa. Näin sisältä päin on todettava, että tässä asiassa me rikoksen uhrit jäimme kyllä aika lahjakkaasti vaille kunnollista tukea. Olisi voinut olettaa asianomistajien määrästä, että vaikkapa poliisi olisi tullut vastaan esitäytetyn rikosilmoituksen kanssa. Tai muita vastaavia helpotuksia prosessiin olisi voinut tarjota.
Sitä ei saa unohtaa, että tämän rikoksen uhrit olivat terapiassa käyviä ihmisiä, joilla oli ja luultavasti on yhä ylimääräistä henkistä taakkaa kannettavanaan. Siksi on ikävää, että he ovat jääneet niin yksin. Tai siis me olemme jääneet yksin.
Seuraava askel olisi kuuleminen, joka tehdään verkkolomakkeella. Ikävä kyllä tässäkin tulee mutkia matkaan, koska ilmoituksen jättämisestä kuluu kuulemma nelisen viikkoa siihen, kun voin täyttää kuulemislomakkeen. Eli en voi samalla, nyt löytyneellä liikevoimalla hoitaa asiaa loppuun. Byrokratian ahtaus vain jatkuu, ikävä kyllä. Minulle jääkin vain reilu kuukausi asian hoitamiseen ja jään sen takia kiinnostuneena seuraamaan, että onnistunko tekemään kuulemisen ajallaan. Siitä kun ei -kuinka ollakaan- tule minulle mitään tietoa, milloin voin alkaa täyttää sitä kuulemislomaketta.
Toivon todellakin, että minua vielä heikommassa asemassa ja tilassa olevia autetaan. Ainakin Rikosuhripäivystyksellä on asiaan tarjota jonkin sortin apua.
Kafkamaisuus elää keskuudessamme ja voi ilmeisen hyvin.
Kirjoitan tätä hetkellä, jolloin Vastaamo-tapauksen ensimmäiset hyökyaallot ovat jo pyyhkäisseet elämäni rantaviivaan ja odottelen seuraavia tapahtumia. Kyllä, kuulun niihin, joille Vastaamo laittoi viisi päivää sitten viestiä, että minun tietoni on tietomurron yhteydessä varastettu ja ne ovat siirtyneet suhteellisen varmasti murtautujan haltuun. Polun seuraava mutka ei sitten periaatteessa yllättänyt enää niin paljoa, kun pari päivää sitten sain kiristäjältä sähköpostin, jossa hän halusi bitcoineja, jottei hän julkaisisi tietojani netissä.
En ole kertonut masennusdiagnoosistani kovinkaan laajalti, vaan ystäväpiirissäni on yhden käden sormilla lueteltava määrä ihmsiä, joille olen tästä asiasta kertonut. Lisäksi on eräs rajattu ja luotettu tuttavapiiri, jolle olen masennuksestani kertonut erään ryhmässä käydyn keskustelun yhteydessä. Muuten olen tästä asiasta vaiennut systemaattisesti. Tosin tässä on mainittava, että olen masennustani käyttänyt komiikassani, mutta genreen kuuluu olennaisesti se, että minä-muodossakin kerrotut jutut eivät aina pidä paikkaansa, joten tuota kertomista ei voi pitää aivan yhteismitallisena tunnustuksena verrattuna varsinaisiin keskusteluihin eri ihmisten kanssa. Olen pitänyt piilossa diagnoosini, sairauteni tai karikkoni, miksi masennusta sitten kulloinkin nimitän, ihan sen takia, että en halua positiivista tai negatiivista leimaa itselleni. Tästä leima-asiasta voisi kirjoittaa ihan oman tekstinsä, joten en puutu tällä erää tämän enempää. Olen joka tapauksessa pitänyt tilani tarkoin rajatun joukon tiedossa ihan omista syistäni.
Nyt kun kiristäjä sitten uhkaa kertoa tietojani julkisessa verkossa, olen joutunut miettimään omaa identiteettiäni aika perusteellisesti uudestaan. Eihän se välttämättä ole huonokaan asia, mutta juuri nyt ainakin tuntuu aivan liian vaivalloiselta, että miettisin itselleni edes jollakin tavalla hallinnassa olevan ulkoisen tarinani uudelleen. Olen siis tilanteessa, jossa en välttämättä pysty hallitsemaan sitä, mitä minun tilastani viestitään ulospäin. Se on yksi tekijä, joka tekee tästä tilanteesta niin epäreilun tuntuisen.
Toisaalta on aivan perusteltua esittää kiusallisen helppo kysymys: entäs sitten? Jos ihmiset tietäisivät masennuksestani, miten se vaikuttaisi mihinkään? Kysymys on toki helppo, mutta vastaus ei sitten ole niinkään. Monimutkaisuuden kaihtamiseen perustuu koko oma valintani leimojen välttämisestä. Sen toki tiedän, että maailmani ei tiedon paljastumiseen kaatuisi, mutta se maailma saattaisi olla minulle liian kompleksi elää, ainakin hetkellisesti. Masentuneita on maailmassa lukemattomia, enkä siis ole todellakaan yksin tätä tietä kulkemassa. Monella menee masennuksensa kanssa vieläkin huonommin kuin minulla. Tässä se varsinainen ansa lymyää: muut eivät elä minun elämääni, vaan minä itse. Toisten vieläkin suurempi hätä ei tee minua onnelliseksi. Eivätkä toisten selviytymistarinat synnytä omaa selviytymistäni.
Kaikeksi onnekseni varsinainen terapiasuhteeni ei ole Vastaamossa, vaan ihan jossain muualla. Tämä tarkoittaa myös sitä, että ne pahimmat ja arimmat terapiassa kertomani asiat eivät ole tämän tietovuodon piirissä millään tavalla. Mutta olen muutamaan kertaan käynyt Vastaamon terapeutilla vuosia sitten, enkä tiedä vielä tässä vaiheessa, mitä kaikkea heidän järjestelmäänsä on kirjattu. Tämä tietämättömyys kaihertaa luvalla sanoen varsin paljon.
Somessa on viime päivät pyörinyt eittämättä empatiaan ja hyvään tahtoon perustuvaa viestintää, jossa käyttäjät kertovat, että he eivät tule osallistumaan mitenkään yksityiseksi tarkoitetun tiedon levittämiseen tai lukemiseen. Voin kertoa näin omasta näkökulmastani sen, että minua ei lohduta kovinkaan paljoa se, että joku kansanedustaja tai vaikkapa Facebook-kaverini ei lue tietojani tai levitä niitä. Sehän on jo inhimillinen oletusarvo, kukaan täys- tai osajärkinenkään ei tee tuollaista. Nyt on kyse siitä, että tieto on hankittu rikollisella tavalla ja sitä on myös jo yritetty käyttää rikollisiin tarkoituksiin. Ja saatetaan käyttää jatkossakin. Siinä tilanteessa eivät sosiaalisessa mediassa vaeltavat kiertokirjeet ja häshtagit paljoa auta.
Yksi seikka on myös jäänyt liian vähälle huomiolle julkisessa keskustelussa. Se on Vastaamon vastuu. Vaikka itse tiedon anastaja on se varsinainen rikollinen, niin rikosta ei olisi ylipäänsä päässyt edes syntymään, jos Vastaamo olisi järjestänyt tietoturvansa sellaiselle tasolle, ettei sitä pystytä murtamaan. Missään ei ole ollut mainintaa, että tekijä olisi oman genrensä nero, joten Vastaamon rooli tässä tietomurrossa on eittämättä merkittävä. Minä olen ollut luottamussuhteessa Vastaamoon, en rikoksen tekijään. En tätä taustaa vasten näe Vastaamoa rikoksen uhrina. Uhreja olemme me kymmenet tuhannet Vastaamon asiakkaat.
Rikos oli tiedossa ainakin Vastaamolla ja poliisilla melkein kuukauden ennen sen julkituloa. Siksi voi ihmetellä aivan aiheesta, miten vähän tukea on tarjolla rikoksen varsinaisille uhreille tässä tilanteessa, juuri nyt. Poliisi kertoo mahdollisimman vähän, muut viranomaiset ovat lähinnä hiljaa, Vastaamo rikkoo päättäväiseltä tuntuvaa hiljaisuuttaan pienimuotoisilla kliseisiin perustuvilla kirjoituksilla nettisivuillaan. Vapaaehtoisvoimin toimivat auttavat puhelimet ruuhkautuvat pahasti. Toivon, että nyt alettaisiin määrätietoisesti alkaa auttaa kaikkia tarvitsevia alkaen kaikkein eniten apua tarvitsevista. Kenenkään ei saa antaa vaipua lopulliseen kuoppaan moraalittoman tapauksen takia. Yksikin kiikkuun itsensä kiskaissut ihminen on liikaa. Yksikin pelon takia käymättä jätetty terapiaistunto on liikaa.
Tahmeat jalat 