Oman teoriani mukaan minun masennukseni ytimessä tönöttää epämieluisa yhtälö. Nimittäin masennus on ihanneminän ja todelliseksi koetun minän välinen erotus. Tuo erotus kuvaa sitä tyytymättömyyttä itseensä, omiin tekemisiinsä ja olemisiinsa.
Tuohon ikävään laskutoimitukseen voi sitten johtaa niitä kaikkia tekijöitä, jotka vaikuttavat tai aikaansaavat tai edesauttavat masennuksen syntymistä ja kasvua. Yksi tärkeä tekijä, jota en oikein ole vielä käsitellyt tässä blogissani, ovat itselle asetetut tai asettamista kaipaavat rajat. Masentunut voi näet kokea äärimmäisen hankalaksi tai jopa mahdottomaksi asettaa itselleen sellaisia rajoja, jotka suojelisivat häntä itseään. Puhun siis niistä asioita, joita masentunut on valmis tekemään tai hyväksymään tai sietämään ulkopuolisilta tekijöiltä. Ihmisiltä, tapatumilta ja vaikkapa viranomaisilta. Paradoksaalista on se, että rajojen määritteleminen ja pitäminen saattaisi olla masentuneelle jopa tärkeämpää kuin ei-masentuneelle.
Miellyttämisen halu voi haitata rajojen määrittelemistä ja pitämistä. Tämä toimii yhtenä perisynneistäni tässä tematiikassa. Nimittäin minun on vaikeaa sanoa ei, jos joku toinen ihminen jotain minulle ehdottaa tai sanoo. On vaikeaa panna vastaan toiselle, kun pohjalla vaikuttaa miellyttämisen halu toista kohtaan. En haluaisi näyttäytyä toiselle öykkärinä ja ei-hokijana, joten sanon mieluiten kyllä, vaikka ehdotus olisikin miten pöhkö tahansa.
Tästä miellyttämisen halusta haluan kertoa pienen anekdootin omasta elämästäni. Eräs Facebook-kaverini alkoi jostain kumman syystä syytää melkomoista rokotekriittistä materiaalia omalle seinälleen. Huomasin, että pelkästään sen materiaalin näkeminen alkoi rasittaa minua, koska se oli lähinnä ilkeämielistä ja perustui aivan vääriin tulkintoihin tosiasioista. Päätin kokeilla kommentointia niihin julkaisuihin, mutta lopulta kaverini päätti vain kylmästi poistaa kaikki kommenttini omista julkaisuistaan, vaikka kommenttini olivat aivan asiallisia ja viittasin puhtaasti aitoihin tietoihin hänen kovin kummallisia tulkintojaan vastaan. Lopulta sain tarpeekseni ja tein sillaista, jota en ole tehnyt aiemmin kuin muutaman kerran, eli poistin hänet Fb-kavereistani. Jäin kuitenkin miettimään, että voinko näin nyt tehdä, hänhän oli sentään kaverini, enkä haluaisi näyttäytyä minkäänlaisena huonosti käyttäytyvänä ihmisenä. Tosiasiassa tuo poistopäätös oli paras päätökseni pitkiin aikoihin. Minun on paljon helpompi nyt käyttää someani, kun en näe hänen suoraan sanottuna varsin ilkeitä postauksiaan. Rauha palasi ja ehkä nyt olen jo päässyt tuon kaverpoistamisen ylikin.
Masennuksen marinoima väsymys voi myös estää tai haitata rajojen pitämistä. Väsyneenä on jotenkin niin paljon helpompaa sanoa toiselle kyllä kuin ei, koska ei-sanan sanomista voi joutua perustelemaan. Ja pahimmillaan perustelussa voi jotua asettamaan itsensä alttiiksi vaikkapa kritiikille. Ainakin minä kohtaan paljon sellaisia hetkiä, jolloin koen helpommaksi sanoa kyllä, kun en jaksaisi sitä jatkorumbaa, jota ein sanomisesta todennäköisesti tulisi. Joudun monasti arvioimaan omaa jaksamistani ja miettimään sitä, mihin harvoihin asioihin maltan tuota laihaksi käyvää jaksamistani käyttää.
Masennus aiheuttaa myös ajoittaista, sakeaakin välinpitämättömyyttä. Siinä tilassa rajojensa kunnioittaminen on ehkä kaikkein heikoimmalla pohjalla. Jos ei oikein jaksa välittää edes käydä suihkussa, ulkoilla tai syödä, niin miten siinä tilanteessa voi mitenkään edes yrittää pitää kiinni omista rajoistaan? Pitäisi, toki, mutta ihmimillisesti ottaen se voi osoittautua mahdottomaksi.
Oma oppini tästä teemasta on jalostunut seuraavasti. Tärkeintä on tunnistaa oma rajallisuutensa ja se, missä tapahtuu sellaista joka on huonoa ja toksista juuri minulle. Ja rajata se osa elämää jotenkin pois häiritsemästä. Liikkua vain sellaisissa piireissä, virtuaalisesti ja tosielämässä, josta saa edes jonkin verran hyvää tuulta.
Kiitos, että luet.
Tykkää tästä:
Tykkää Lataa...
Tahmeat jalat 