Harjoittelua, jaksamisharjoittelua

Opintoihini kuuluu olennaisena osana ammatillinen harjoittelu ja 20-viikkoisen harjoittelumäärän ensimmäinen jakso, kahdeksan viikkoa, on alkamassa muutaman viikon päästä. Huomaan tuntevani yllättävääkin innokkuutta, vaikka huolien pilvet roikkuvat tietysti myös taivaalla.

Pitkällisen masennusjakson mukanaan tuoma kroonisen väsymyksen ja voimattomuuden tunteen paljous huolestuttaa luonnollisesti tässä tilanteessa kaikkein eniten. Opintoni olen tehnyt menneenä vuonna kolme päivää viikossa -tahtia, mutta harjoitteluni teen ihan kokopäiväisen työntekijän roolissa. Maanantaista perjantaihin kello 8-16 kuulostaa tietysti monelle arkipäiväiseltä, mutta minussa se herättää huolta jaksamisesta. Aion alkaa rasittaa itseäni vaiheittain enemmän: seuraavat viikot saan käydä opiskelemassa neljänä päivänä viikossa, joten siten pääsen vähän lähemmäksi sitä rytmiä, jota noudatan harjoittelussani. Ja onneksi hiihtoloma osuu keskelle harjoittelujaksoa, joten pääsen silloin ottamaan vähän vauhtia palautumisen ja rentoutumisen voimin.

Työtahti toimii toisena huolenaiheena. Olen opiskeluissani huomannut, että en ole porukassani suinkaan nopeimpien ihmisten joukossa. Osin olen lohduttanut itseäni sillä, että pyrinkin tekemisessäni mieluummin tinkimättömään laatuun kuin nopeuteen, mutta rehellisesti sanottuna tuo periaate ei selitä kaikkea nopeuseroa muihin. Masennuksen vuodet ovat vieneet räjähtävän dynaamisuuden mennessään. Ikä tekee varmaan tietysti oman osansa.

Jo pelkästään harjoittelupaikan hakeminen tuotti oman kamaluutensa. Olen aiemmin tässä kirjoitussarjassani kertonut työnhakuun liittyvien itsetunto-ongelmien painolastista ja sama problematiikka nousi tietysti esiin, kun harjoittelupaikan hakeminen tuli ajankohtaiseksi. Pelkäsin, että minua ei otettaisi todesta tai minua ei haluttaisi harjoitteluun. Kerrottakoon tässä vaiheessa, että harjoittelu on luonnollisesti, kuten alalla yleisesti, palkatonta ja muutenkin vastikkeetonta. Siten kynnys ottaa minut harjoitteluun luonnollisesti madaltuu. Silti en voinut oikein uskoa, että sain harjoittelupaikan sovittua ensimmäisellä puhelinsoitolla ja lyhyellä käynnillä tulevassa paikassani. Tämä valaa tietysti uskoa tulevaan laajemminkin.

Itsetunto-ongelmiin voi törmätä sitten kätevästi myös itse harjoittelun aikana. Epäröin oman ammatillisen osaamiseni kanssa ja pelkään, että osaamiseni puutteet tulevat harjoittelussa jotenkin kavalalla tavalla esiin. Opetuksen laatu oppilaitoksessamme ei ehkä ole sellaista, jota toivoisin, joten osa osaamiseni hämäristä kohdista johtuu varmastikin ihan siitä. Toisaalta väittäisin, että kaikenlaisessa ongelmanratkaisussa ja sinnikkyyden tarpeessa aiempi työurani sekä luonteenlaatuni voivat toimia vahvuuksina. Tämä spennaaminen liittynee tietysti myös siihen, että en ole koskaan ollut vastaavassa harjoittelussa vastaavanlaisessa yrityksessä. Epäröinnin takaa kurkkii onneksi suhteellisen usein luottamuksensekainen toivo: kyllä mä pärjään, koska olen lillunut paljon sakeammissakin sopissa.

Opiskellessa voi lymyillä lahjakkaasti mukavuusalueella, jos niin haluaa. Ja vaikka pidänkin vierailuista epämukavuusalueillani, koska siellä oppii kaikkein eniten, olen voinut näitä eri alueiden välisiä hyppelyitä säädellä aikalailla oman pääni mukaan. Olettaisin, että työelämässä ja ihan harjoittelussakin tällainen pomppuilu piilottelee määritellyn työtahdin takana.

Kaiken epäröinnin ohella tunnen myös suurta innokkuutta. Pääsen nyt näkemään aitiopaikalta, millaista tämän alan varsinainen työ on, miltä se tuntuu ja millaisia ihmisiä alalla toimii. Uskon myös siihen, että harjoittelupaikassa pääsen oppimaan asioita, joita oppilaitoksessamme ei olisi kuunaan pystynyt oppimaan.

Kiitos, että luet.

Haihtuiko masennukseni?

Tein eilen osana ryhmäterapiaprosessiani masennustestin. Sen sellaisen noin 30 väitteen testin, jonka pistemäärän perusteella voidaan määritellä, että miten vakavasta masennuksesta kärsin -siis jos kärsin ylipäätään.

Toki testin tekemiseen oli tarjolla vain hetki aikaa, joten pudottelin vastaukseni aikalailla miettimättä, mutta toisaalta niinhän tuo testi perimmiltään pitäisikin tehdä. Lonkalta heitettynä eikä mitenkään tarkemmin miettimättä. Fiilis kertoo enemmän kuin tuhat prosessoitua fiilistä.

Testin lopputulos meinasi huitaista minut alas tuolistani. Nimittäin pistemäärä osoitti, että minä olen toki hieman alla päin, mutta en kuitenkaan kärsi masennuksesta. Tahtoo siis sanoa sitä, että minulla ei tuon testin perusteella olisikaan enää sitä räksyttävää taakkapuudelia tuossa olkapäälläni, ei edes lievää masennusta.

Suhtauduin ihan rauhallisesti testin tulokseen, mutta tietenkin se teki minut saman tien mietteliääksi. Viimeaikaiset fiilikseni eivät ehkä puhu testin tuloksen kanssa ihan samaa kieltä, joten jollain tasolla rohkenen olla tuloksen kanssa eri mieltä. Mutta sitten toisaalta onhan kyllä myönnettävä, että minun fiilikseni ovat kokeneet merkittävää, nytkytellen nousujohteista kehitystä viime kuukaudet. Siten testin tulos antaa ainakin vahvasti viitteellisen tilannekuvan masennukseni tämänpäiväisestä olotilasta ja muutoksen suunnasta.

Minä olen paitsi kärsiny† masennuksesta jo aivan liian kauan, mutta sen lisäksi masennus on oikeastaan myös määrittänyt minua ja olemistani ja tekemistäni ainakin sen aikaa, kun olen tiennyt diagnoosistani, eli noin viimeiset viisi vuotta. Testin tulos antaa vihjeen siitä, että olen ehkä tulossa tilanteeseen, jossa minun pitää keksiä uusia attribuutteja olemiselleni ja tekemiselleni masennukseni ulkopuolella. Mikäs sen riemukkaampaa sinänsä, mutta tilanne on tymäkän uusi.

Jos minun pitäisi tehdä omasta kehityksestäni jonkinlaisen tiivistelmän, tuskin osaisin sitä tehdä. Mitään radikaalia ei ole tapahtunut, en ole hoksannut jotain merkittävää asiaa tai tekniikkaa, ei ole tullut vastaan mitään mielen vallankumousta, joka olisi vapauttanut minut masennuksesta. En pysty kertomaan mitään yhtä, iskulauseeseen puristettavaa, sosiaalisesti ja tarinankerronnallisesti ylvästä asiaa, jonka koin, että näin kävi. Carpediemit ja sen sellaiset eivät saa minun kokemuksistani vertaistaan haastajaa.

Jos sitten olen hieman epäileväinen testituloksesta ja siten myös masennukseni tilasta, sen enemmän olen vielä epäileväisempi tilanteen pysyvyydestä. Elämä on sen verran päässyt minuakin kolhimaan 47 elinvuoteni aikana, että en enää kerralla usko mihinkään merkittävään käänteeseen ja sen lopullisuuteen. Tiedostan hyvin, että masennus voi hyvin vaania minua nurkan takana. Niin se tekee monelle. Tietysti, jos hyvin käy, marssin sen nurkan ohi sivuille vilkuilematta ja sinne se masennus jää sitten ruikuttamaan yksinäisyyttään. Kunnes menee lymyilemään seuraavan nurkan taakse. Tärkeintä on tietysti juuri se, että nautin olotilastani ja arvostan hyviä hetkiä.

Kiitos, että luet.

Varjoja ilman valoa

Rammsteinin uusimmalla albumilla Zeit löytyy nimikappale, joka on kyllä aivan mahtavan hieno kappale. Siinä mietitään ajan kulumista ja sen vaikutusta ihmiseen. Kappale alkaa väkevästi: Manches sollte, manches nicht, wir sehen, doch sind wir blid, wir werfen Schatten ohne Licht. Vapaasti haparoiden tämän voisi kääntää seuraavasti: Joidenkin pitäisi, joidenkin ei, näemme, vaikka olemme sokeita, ilman valoa luomme varjoja. Kappale jatkuu yhtä hienosti, mutta minä jään tuon varjojen luomisen kohdalla miettimään tarkemmin.

Puhuuko Rammstein kenties masennuksesta? Ehkei tarkoituksella, mutta sitten toisaalta masennuksen ytimestä löytyy taipumus luoda varjoja ilman valoa. Minulle tuo fraasi toimii sangen tiiviinä luonnehdintana masennuksen viheliäisestä toimintalogiikasta. Tarkoitan sitä, että masentunut pystyy jostain kumman syystä luomaan synkkyytä, pelkoa, ja epätoivoa sinnekin, missä se ei tunnu kovin ilmeiseltä. Varjoja syntyy ilman sitä perinteisesti käsitettyä vastavoimaa tai syntymävoimaa, valoa tai toivoa tai turvallisuutta.

Tällainen taipumus nähdä pimeää siellä, missä sitä ei näyttäisi olevan, on yksi sellainen masennuksen ilmenemispiirre, jota on vähän hankalaa selittää ei-masentuneelle. Sellainen näkemysvinouma ei tottele tyypillistä logiikkaa eikä kumartele järkeilyllekään. Pinnallisesti tätä tunnevyyhtiä voisi kuvailla pessimismiksi, mutta se on kyllä paljon pahempaa kuin peruspessimismi. Se tunnevyyhti vie toivon, se syö sisältä yrittämisen halun, se pimentää tulevaisuuden.

Aina välillä tuo taipumus onneksi laantuu, se saattaa hävitä kokonaankin. Voi olla, että hetken aikaa masentuneesta voi tuntua normaalilta tai tyypilliseltä, mutta jokin tekijä saattaa syöstä takaisin tuohon varjojenluontitilaan. Väsymys, huonot kokemukset, tunne- tai ajatusjumit tai sen sellaiset antavat kasvupohjaa tuolle tilalle. Niitä oppii kenties vuosien varrella tunnistamaan itsessään ja siten masentunut saattaa saada otetta taipumukselleen ja parhaimmillaan ehkä saa sen vaimennettua jopa kokonaan, ainakin ajoittain.

On pakko jatkaa Zeit-biisin sanoja:

Wir sterben weiter bis wir leben. Sterben lebend in den Tod. Me kuolemme aina vaan kunnes elämme. Kuolemme elävänä kohti kuolemaa. Dem Ende treiben wir entgegen. Keine Rast, nur vorwärtsstreben. Am Ufer winkt Unendlichkeit. Gefangen so im Fluss der Zeit. Olemme törmäämässä loppuumme. Ei lepoa, vain raahautumista eteenpäin. Rannalla viittilöi iättömyys. Niin vangittuna ajan virtaan.

Jos tämä ei kerro masennuksesta, se kertoo ainakin omasta elämästäni. Kuolleena elämisestä olen saanut omaa kokoani suuremman annoksen. Eteenpäin raahautuminen on käynyt tyhjässä merkityksettömyydessään aivan liian tutuksi. Kaiken kukkuraksi, minä olen tainnut pukeutua ajan vankilan vankipukuun jo vuosien, vuosien ajan. Aina välillä viikatemieskin viittilöi munulle, mutta kaikeksi onneksi olemme toistaiseksi käyneet eri polkuja.

Tämän kerrottuani et ehkä ihmettele, että aika usein tämän kappaleen kuullessani joudun pyyhkimään kyyneleitä silmäkulmastani. Näin kävi viimeksi tänään. Ehkä päin vastoin kuin mitä saattaisi kuvitella, ne ovat kaikesta huolimatta lohdun kyyneleitä. Alkavaa toivon värähtelyä.

Kiitos, että luet.

Päivä paratiisissa

Jos olet lukenut juttujani enemmän, olet ehkä pannut merkille, että en ole minkään yltiöpositiivisen näennäistsemppauksen ylin ystävä. En usko, että hokemalla jotain ”tee tästä päivästä elämäsi paras päivä” -tyyppistä mantraa saa välttämättä mitään kovin positiivista aikaiseksi. Toki monelle hokemalle ja viisaudelle voi löytää oman paikkansa ja aikansa, mutta silti jahnaamalla samaa ajatusta, joka möllöttelee kovin kaukana todellisesta arjesta saa aikaan aika valjuja lopputuloksia, jos niitäkään.

Silti, tai ehkä juuri siksi, olen kumminkin ottanut tavaksi yrittää nähdä asiani ja tilanteeni suhteellisen positiivisessa valossa. Sen verran positiivisissa, että sitä ei voi kutsua valheeksi eikä kuunaan edes väritetyksi todellisuudeksi. Totean vain todellisuutta sanankääntein, jotka kuvaavat maailmaa ilman kaikkein synkimpiä varjoja.

Huomaan toistelevani opiskelutovereilleni suhteellisen usein, jos ei nyt päivittäin mutta ainakin silloin tällöin, että ”taas on vuorossa päivä paratiisissa”, kun meillä on joku niistä kolmesta viikottaisesta opiskelupäivästä. Tässä tulen samalla paljastaneeksi opiskelijakollegoilleni jotain hyvinkin oleellista minusta: pidän opiskelustani ja eritoten juuri tästä alasta, jota opiskelen. Eivät päiväni toki suju mitenkään pilvihötöstä nautiskellen vaan kyllä viljelen välillä ihan kirosanojakin ja toisinaan mietin, että miksi olen lähtenyt opiskelemaan alaa, jolle minulla toki on lahjoja, mutta jossa joudun pinnistelemään välillä varsin ankarastikin. Silti koen viettäväni opiskelupäiväni sillä tavalla paratiisissa, että olen turvassa, saan oppia koko ajan uutta, saan välillä tehdä omia juttujani, eli päästää luovuuteni valloilleen. Minun paratiisissani kaikki tunteet, kaikki mahdollisuudet lasketaan mukaan ja saldo jää aina varsin positiiviseksi. Päivän jälkeen koen useimmiten antaneeni paljon ja saaneeni vieläkin enemmän. Sitähän varmaan paratiisissa asujat kokenevat runsain mitoin.

Itselleen ei siis kannata valehdella, koska se on suuri rikos, josta ei pääse oikein millään eroon. Se on kannattavaa, että kertoo itselleen asioita, jotka eivät ole mustuuden värittämiä. Siinä ei ole mitään pahaa.

Tämä minun paratiisissa seikkaileminen voisi olla kivakin juttu, ellei paratiisin taivaalla matelisi pimeääkin pimeämpiä pilviä. Huoli toimeentulosta kasvaa päivä päivältä, samalla kun epätietoisuus siitä vain paisuu. Ehkä jonain päivänä saan nauttia paratiisistani täysin höylänvedoin.

Kiitos, että luet.

Ansaitsematon onni

Masennuksen kuopan pohjalla tapaan helposti ajatella, että tämä on se minun elämäni, tämä on se minun onneni määrä, jonka minä olen saanut, eikä enempää voi saada. Tai tarkemmin se on se onnen määrä, jonka olen ansainnut. Kun elämä tuntuu synkkääkin synkemmältä, ei voi välttyä siltä ihmettelyltä, että tämäkö nyt sitten on sitä elämää, jota minun pitäisi elää, jota minun pitäisi sietää tunnista toiseen, päivästä toiseen ja vuodesta toiseen. Valoisimpina hetkinä toki ymmärrän, että tässä taas masennus puhuu ja asettaa sanansa tuttuun tapaansa todella vinoon. Se ei vain auta sillä hetkellä, kun masennus levittelee peittonsa päälleni ja jättää vain vähän valoa nähtäväkseni, jos sitäkään.

Suomen kielessä sana ansainta sisältää ikävän ansan. On olemassa sellaista ansaitsemista, jonka saamme ponnisteluidemme pohjalta. Siis esimerkiksi palkka on ansaittua: teemme työmme ja saamme siitä palkan. Toisaalta ansaitseminen toimii myös negatiivisena, ”sinä ansaitset tulla tuomituksi”, voisi tuomari sanoa leivättömän pöydän äärellä. Sitten on toki sellaista ansaitsemista, joka perustuu kohtaloomme, siis syntyperäämme tai elämän varrella eteen tulleisiin kolhuihin tai hyviin asioihin. Tällaiseen ansaitsemiseen emme edes pysty oikein vaikuttamaan, mutta jonkinlainen kollektiivinen moraalikoodisto kertoo, kuka ansaitsee ja mitä. Eri uskonnoissa puhutaan tässä kohdassa armosta tai vaikkapa karmasta.

Tältä pohjalta voi helposti tulla päätelmään, että verbi ansaita on kyllä sangen kelvoton käytettäväksi sellaisenaan tokaisuna tai vaikka otsikon yhteydessä. Ansaitsemiseen liittyy sen verran kontekstia, että sitä sanaa ei oikein saisi käyttää ilman pitkää olosuhdelitanjaa.

Tästä huolimatta huomaan itsekin toteavani välillä, kun masennus on pahimmillaan, että tämä on kai se, mitä minä ansaitsen. Tässä vieläpä teen sen lingvistisen virheen, että taidan käyttää tuon ansaita-sanan kaikkia konteksteja yhtä aikaa. Kykenen ponnistelemaan vain sen verran, että tämä on se, mitä saan. Tai kun olen sen verran energiaton, niin ansaittu rangaistus on tämä olotila. Ja totta kai myös taustani, geeniperimäni ja vaikka mikä on jo ennen syntymääni päättänyt, että tämä olotila on se, johon minun ansaintamahdollisuuteni pysähtyvät. Ikään kuin tässä olisi kakki mahdollinen, ja ehkä vähän enemmänkin. Kärsi, mutta ole kiitollinen.

Pitkässä parisuhteessa tulee myös väistämättä kuultua (ja toki sanottuakin) kaikenlaista, jota ei ehkä pitäisi sittenkään sanoa. Yhden kerran voi toki antaa anteeksi, mutta useampi väärä toistettu tokaisu voi jo tehdä arvaamatonta tuhoa. Henkiseen väkivaltaan kuuluu mm. se, että huonosti kohdellulle parisuhteen osapuolelle vielä se väkivaltainen puoliso sanoo, että ”tämän sinä ansaitset, etkä parempaa saa, et minulta etkä varsinkaan keneltäkään muulta”, ikään kuin hän määrittäisi tuossa samalla puolisonsta arvon. Tämä huono kohtelu on enintä, mitä voit saada, ja siitäkin pitäisi olla kiitollinen. Tietyssä vaiheessa parisuhdettamme olin hieman epätoivoinen ja sanoin vaimolleni, että minusta tuntuu, että hän ei kunnioita minua, kun hän vähättelee paljonkin sitä, mitä olen ja teen. Hän vastasi siihen ”kunnioitus pitää ansaita”. Totta tuo tietenkin on, mutta sitten toisaalta omassa hädässäni sanoitettu parkaisu kunnioituksen perään ei ehkä kaipaa tuollaista palautetta. Varsinkaan, kun yhteistä taivalta oli käyty siinä vaiheessa jo yli 20 vuotta. Eikä tämä tapahtunut vain kerran, vaan ikävän monta kertaa perä perään, vaikka olin jo sanonut, että hänen vastauksensa satuttaa minua. Paremminkin hän olisi voinut sanansa asettaa, se on selvä. Ja varsinkin tällaiselle itsetunnon kanssa kamppailevalle masentuneelle tuollainen sanakehikko on mitä pahinta myrkkyä. Muistan elävästi tuon ensimmäisen kerran, kun asiasta tuolla tavalla puhuttiin. Muistan sen koko tilanteen ja omat tunteeni siinä kohtaa. Aina muistaminen ei ole hyväksi.

Olisi kyllä virkistävää ja ihanaa, jos voisi ajatella varauksetta, että minulla odottaa vielä tulevaisuudessa enemmänkin onnea kuin mitä minulla on juuri nyt käsillä. Haluaisin uskoa niin, mutta en siihen tarpeeksi usein kykene. Ehkä olen jollakin tasolla luovuttanut, 46-vuotisen elämän kokemuksien uuvuttamana elän sen pelon vallassa, että huippu on jo saavutettu. Ehkä jollakin tasolla kuitenkin mietin kuumeisesti ja alati, miten pääsisin kohti valoisampaa huomista.

Kiitos, että luet.

Toivosta saa vankkaa voimaa

”Ilman toivoa ei ole elämää, ilman elämää ei ole toivoa.” En kaiketi voi kutsua itseäni tuon toteamuksen keksijäksi, mutta jotenkin olen aina pitänyt tuon virkkeen kehäpäätelmäisestä ikuisuusteemasta. Meidän jokapäiväinen sängystänousemishalukkuutemme taitaa pohjautua paljolti toivoon. Toivoon siitä, että juuri tänään me voimme tehdä tai kokea jotain sellaista, että se tekee elämästämme tänään(kin) merkityksellistä. Harva meistä pystyy ainakaan kovin kauaa elämään vaistonvaraisesti siten, että elää elämäänsä ilman toivoa siitä, että elämä joko pysyy ainakin nykyisellä tasollaan tai jopa kohenee.

Masennus on etenkin toivoa sammuttava sairaus. Joillakin masentuneilla toivo sammuu niin totaalisesti, että he jopa ajautuvat sen takia itsemurhaan. Jos ei näe edessään mitään toivoa, on vaikeaa ajatella elämäänsä elämisen arvoisena. Kyseessä on tietenkin masennuksen aiheuttama pimennysverhomainen valoisuusharha, mutta sen kokijalle tuo harha on yhtä kaikki juuri senhetkinen todellisuus. Toivottomuuden keskellä kärsivälle masentuneelle ei ehkä ole parasta todeta, että ”kyllä se siitä”, kun hän ei mitenkään juuri sillä hetkellä voi olla sitä mieltä. Toivottomuuden hetkellä parasta lienee se, että vierellä on ihminen, joka lupaa pitää kädestä koko matkan toivottomuuden aavikon yli. Ja myös tekee niin.

Itsekin olen kokenut ajoittain ja joskus liiankin usein selkeää, synkkää ja tulevaisuuden tummentamaa toivottomuutta. Sellaista, joka on saanut sängystä nousemisen tuntumaan Mount Everestin valloittamiselta ilman lisähappea ja vaatteita. Ja onhan minulla niitä päiviä ollut, jolloin sängystä nouseminen on osoittautunut todella vaikeaksi. Tosin en minä sellaista päivää ole vielä onneksi kohdannut, jolloin en olisi lopulta sängystä päässyt ylös. Toisaalta vastaavanlaista jumittautumista olohuoneeni nojatuoliin olen kokenut varsin usein. Se tuntuu jotenkin hieman hyväksytymmältä jumittautumiselta, kun sentään on päivävaatteet päällä ja pää kohti kattoa. Ero toimintakyvyssä on kumminkin lopulta aika pieni.

Voisiko sitä ajatella jopa niin, että ensin saa sykäyksen toivoa kohti, toivo herättää merkityksellisyyden ja siten voi lopulta saavuttaa onnen? Moni taitaa asettaa elämänsä tavoitteekseen olla onnellinen, mutta onneen katsominen on lopputuotteeseen katsomista. Onnellisuutta ei näet oikein voi saavuttaa ilman jonkinlaista tapahtumain ketjua ennen sitä onnellisuutta. Kun toivo löytyy jostain, se auttaa näkemään elämän merkityksellisyyden. Ja kun tiedostaa elämän merkityksellisyyden, se kasvattaa onnellisuutta. Toivo voi olla -tai on- siis kaiken perusta, elämän perusta. Toivo tosin ei ole todellisuutta, tässä ja nyt, vaan se on lupaus tulevasta. Silti ja juuri siksi toivo on niin tärkeä. Toivo ennakoi ja ennustaa pahan vähenemistä ja hyvän kasvua. Se ennakoi pimeän hiipumista ja valon voittoa.

Sitten kun kaltaisen masentunut kohtaa voimakasta toivoa, sen olotilan energiataso on todella korkea. Kun ponnahtaa pohjalta, suhteellisen nousun määrä voi olla valtava. Juuri nyt koen tymäkkää toivoa paremmasta tulevaisuudesta. Olo on ainakin hetken aikaa kevyt ja eteenpäin kulkeminen tuntuu hyvältä. Tämän olotilan soisi jatkuvan pitkään.

Kiitos, että luet.