Tyhmyysharha

Masennuskohtalotoverini kirjoitti tauluun: ”olen tyhmä”. Kysymyksenasettelu kuului siten, että miten huomaat ajattelussasi, että olet vajoamassa masennukseen. Kanssakulkijani kertoi, että hänellä yltyvät itsekritiikki ja lapsuudesta asti mukana kannettu älyllisen huonommuuden tunne, kun masennus pitää ja ottaa valtaa.

Huomasin heti, miten tuo yksi kahden sanan lause tuntui porautuvan silmiini kivuliaalla tavalla. Minähän tiedän, mistä tässä puhutaan. Masennuksen suonsilmässä tempoillessaan ihminen miettii kovin helposti, että mitä minussa on niin väärää, että olen tässä tilassa? Miksi en ole vahvempi, etten joutuisi masennuksen kourimaksi? Miksi olen niin tyhmä, että kärsin taas kerran, kerta toisensa jälkeen masennuksesta?

Edellisen kappaleen kysymykset voi hyvässä olotilassa ja terveenä kuitata kovin helposti höpöhöpöksi, mutta masentuneelle ne ovat valitettavasti aivan todellisilta tuntuvia kysymyksiä, vaikkakin toki vääriä noin pohjimmiltaan.

Olen tätä tyhmyyden ja sen lähiteemoja käsitellyt aiemminkin, esimerkiksi tässä kirjoituksessa. Myös täältä löytyy aiheesta pohdintaa. Kuten voit ehkä jo päätellä, tämä älykkyyden ja masennuksen välinen suhde taitaa osua minua jonkinlaiseen arkaan hermoon, ja päättelysi on tietysti täysin oikea. Siksi ehkä tuo kohtalotoverin kahden sanan lause kolahti niin kovaa.

Vanha viisaus kertoo, että kuolleita ja tyhmiä yhdistää se seikka, että he eivät tiedosta omaa tilaansa. Vaikka tuo kuulostaa ehkä ylimieliseltä, en voi kovinkaan painokkaasti kiistää lausahduksen sanomaa. Ilmiö vain tihenee netti- ja somekeskusteluissa, joissa kaikkein kiihkeimmin omaa kapeaa näkemystään puolustavat ja siten siitä kaikkein eniten vakuuttuneet ovat kuunnelleet muita näkemyksiä kaikkein vähiten. Tällehän on tietysti löydettävissä myös ihan tieteellistä pohjaa. Puhutaan Dunning-Kruger-vaikutuksesta tai ylivertaisuusvinoumasta. Lyhyesti sanottuna mitä enemmän asioista ottaa selvää, sen voimakkaammin ymmärtää tietävänsä vain pieniä murusia. Ja tietysti toisin päin.

Masennuksen synkässä ytimessä lymyilee sellainen viheliäinen ajatusesterata, jossa masentunut tiedostaa mahdollisuuksien moninaisuuden. Minä voin olla väärässä. Minä en tiedä kaikkea. Minä en voi hahmottaa kaikkia tulevaisuudenskenaarioita. Minä saatan heittää henkeni seuraavien hetkien aikana jonkin salakavalan sairauden yllättämänä. Kohta saattaa tänne pelmahtaa ydinpommi, joka vie meidän kaikkien hengen. Tämä kaikkien tiedostamattomuuden ulkopuolella viihtyvien tietojen ja mahdollisuuksien kirjo yhdistettynä siihen, mitä me tiedämme, aiheuttaa melkoisen hälyn aivoissa, ja juuri tuo häly on omiaan pahentamaan masennusta. Masentunut voi olla varsin tietoinen seikoista, joita ei tiedä tai ymmärrä. Se on toki pelottavaa, mutta kaikkein eniten henkisesti uuvuttavaa. Ja tuo uuvuttavuus, se voi olla joko masennuksen ravinnetta, polttoainetta tai jopa masennuksen ydin.

Jouduin toteamaan masennustoverilleni -ehkä sittenkin hieman hymy suupielissä, mutta ah niin tosissani- että hän on ollut väärässä koko elämänsä. Se, mitä minä häntä tunnen, niin hän ei ole tyhmä, vaan päin vastoin. Fiksulta ihmiseltä hän tuntuu ja vaikuttaa. Ja onhan hän fiksu. Kuten niin moni muukin masentunut.

Kiitos, että luet.