Liikkeellelähdön vaikeus

Masennukseen kuuluu kaikenlaista hankalutta ja päätöksenteon hankaluus on yksi näkyvimmistä hankaluuksista. Tähän kökköyteen törmää aivan liian usein ja se saa monenmoisia ilmenemispiirteitä. Aloittaminen ja liikkeellelähdön ylivoimaiselta tuntuva möykky vaikeuttavat vaikka mitä tekemistä.

Siksi onkin kummallista ja perin outoa, että hankin itselleni näin talvilomaksi sellaista tekemistä, jossa pitää mennä julkisten kulkuneuvojen aikataulujen mukaan. Sellainen kulkemisen kehikko ei tunnetusti jousta lainkaan, joten tällöin aloittamisen ja liikkeellelähtemisen kohmelomaisuus korostuvat entisestään. On vain saatava itsensä liikkeelle ja tehtyä tarvittavat päätökset vaikka väkisin. On vain otettava riski, että jotakin unohtuu. Usein unohtuvat asiat eivät kaikeksi onneksi ole mitään äärimmäisen tärkeitä.

Monasti näitä vaikeuksia voi paikata vaikka sillä, että tietää perillä olevan esimerkiksi kauppoja, josta voi tarpeen tai hädän tullen vaikka ostaa puuttuvia asioita. Tai vielä suuremmassa hädässä voi aina miettiä, uskaltaako kysyä kanssaihmisiltä apua, jos tarvetta on. Nyt seuraavaksi tämä seikkailulomani ottaa sellaisen käänteen, jossa menen paikkaan, jossa ei ole mitään kauppaa yksinkertaisesti saatavillakaan, edes teoriassa ja kanssaihmisten määrä taitaa olla sangen rajattu.

Voisin sanoa, että ehkä haluan tämäntyyppiselle reissulle juuri sen takia, että joudun venymään ja kokeilemaan, pystynkö tällaiseen. Tiedän kumminkin, että mitään hengenhätää en joudu kokemaan ja ruokaa minulla lienee mukana aivan liikaa, joten sekään ei muodostu ongelmaksi. Vaatettakin otin mukaan vähintäänkin tarpeeksi. Siispä mitään kaameaa riskiä ei tässä ole kuitenkaan, joten voinen hyvillä mielin tai ainakin lähes levollisin mielin jatkaa kokeilua ilman massiivisia pelkoja. Siis ainakaan ilman rationaalisia pelkoja.

Kai koen sitten jotain näyttämisenhalua itselleni. Haluan näyttää vähintäänkin minulle, että vaikka menenkin hieman askeettisimpiin olosuhteisiin, selviän kyllä siitä. Selviän, vaikka vaikealta tämä tuntuu.

Realiteetit sen kertovat omassa pelkistyksessään: tällaista reissua ei vain voi tehdä, jos kaipaa kivaa mukavuutta ja hellää helppoutta. Tällaisia kokemuksia ei voi haalia kokematta haasteita. Toisaalta jos joutuu ponnistelemaan hieman tai paljonkin enemmän, palkintokin kiiltelee paljon komeammin.

Jo nyt, reissuni puolivälissä, voin todeta, että tämä kaikki on kannattanut korkoineen. Silti esimerkiksi tänään kun minun piti jättää hyvästit ensimmäiselle majoituspaikalleni ja siirtyä seuraavaan paikkaan, siirtymän kohtaaminen tuntui todella haastavalta. Onneksi välipakkaaminen on aina helpompaa, kun ei tarvitse päättää, mitä ottaa mukaan, vaan ihan kaikki pitää ottaa mukaan. Ja kun katselin ruokamäärääni, totesin, että voin jäädä vaikka viikoksi nalkkiin enkä vieläkään joutuisi järsimään kynsiäni.

Vaikeuksista huolimatta pystyssä päin alan tässä kohta etsiä ensi yön kortteeriani. On aika jatkaa seikkailua.

Kiitos, että luet.

Hektisyyden jälkijäristyksiä

Kirjoitan tätä kirjoitusta merellä, talvisella merellä. Yksinkertaisen kaunis merimaisema meinaa salvata hengitykseni upeudellaan. Vielä ei tuulen määrä yllä myrskyksi asti, mutta ilta saattaa muuttaa tilanteen. Elän seuraavat päivät luonnonvoimien armoilla, toki onneksi sentään kuivien sisätilojen armeliaassa suojassa. Aion kyllä ulkoilla mahdollisimman paljon, oli sää mikä hyvänsä. On talvilomani aika.

Kun asetuin eilen illalla majoitukseeni mantereella, pieneen kylään ja sen idylliseen aamiasmajoituspaikkaan, huomasin konkreettisesti, millaisen loman olen itselleni valinnut. Tiesin varsin hyvin etukäteen, että päätyisin suhteellisen yksinäiseen lomailuun ja arvokkaaseen askeesiin, mutta jollakin tavalla huomasin mieleni nousevan aavistuksenomaiseen kapinaan ratkaisuni suhteen.

Vietin viimeiset kaksi viikkoa työharjoittelussa. Nuo päivät toivat paljon iloa ja oppimista, mutta myös osoittivat tulevan ammattini fyysisyyden. Koko päivä vietetään käytännössä jalkojen päällä ja vaikka välillä mietitään millimetrin osia työn tuloksissa, niin toisaalta välillä ammattiin kuuluu erittäin painavien esineiden nostelu, siirtely ja käsittely. Lisäksi vielä julkiset kulkuvälineet harjoittelupaikalleni eivät toimi kovin liukkaasti, joten joudun tai saan aamuisin kävellä vajaat neljä kilometriä harjoittelupaikkaani. Fysiikkaani on siis koeteltu ja sen huomaa. Kaikeksi onneksi juoksuharrastukseni on auttanut kovasti tässä asiassa, vaikka harrastus onkin kokenut hieman vaimenemista viime aikoina.

Henkinen ja kognitiivinen kuormitus tulee esiin samalla tavalla. Aluksi jännitin kovasti harjoittelua paljolti siitä näkökulmasta, että jaksanko ylipäänsä käydä viitenä päivänä viikossa työnomaisissa olosuhteissa niin monen vuoden hiljaiselon jälkeen. Kun tämä huoli alkoi pikku hiljaa hälventyä, esiin nousi harjoitteluun liittyvä perin juurin positiivinen, mutta vaativa piirre. Uuden oppiminen on aina hyvin kuormittavaa, vaikkakin tietysti samalla kertaa myös antoisaa ja mielenkiintoista. Sen verran fyysisen ja henkisen kuormittumisen huomaa, että iltaisin kykenen lähinnä laittamaan seuraavan päivän tavarat ja eväät kuntoon ja loppuillan jaksankin lähinnä katsoa kattoon.

Eilisillan kokemus retriittiin päätymisestä tuntui sekä fysiikassa että mielessä. Mietin, että viime viikot vauhti on ollut sen verran kova, että pudotus virikkeettömyyten saattaa osoittautua turhan isoksi. Niin ehkä käykin, mutta seuraamukset tuskin osoittautuvat mitättömiä kummemmiksi. Jäin kuitenkin miettimään, että onko mitään järkeä sulkeutua maailmalta ja mennä jonnekin hyvin syrjäiseen paikkaan ja nauttia lähinnä luonnon estetiikasta. Olisinko voinut kuitenkin hyödyntää hyvin alkanutta liikevoimaa ja olisin vaikkapa käynyt nauttimassa kulttuurin antimista? Ehkä, mutta nyt ei niin käynyt.

Epäröintini ei kuitenkaan saa kovin paljon pontta. Olen varma, että rauhoittuminen osuu juuri oikeaan kohtaan ja auttaa minut jaksamaan lopun harjoittelun onnistuneesti.

Toipumisen tie tuntuu mysteeriltä. On kuunneltava sydäntään ja tunteitaan, mutta välillä pitää antaa järjen määrätä kulkua. Kun vain aina tietäsi, mikä tilanne kulloinkin vallitsee.

Kiitos, että luet.

Ihmeellinen itsekidutus

Hiihtoloma lähestyy tasaista mutta päättäväistä vauhtia ja minua odottaa ensimmäinen hiihtoloma ilman perhettäni. Aluksi pohdin oleskelua tuttuun tapaan mökillämme, mutta sitten keksin alistaa itseni oikein kunnolliseen seikkailuun, jonka voi järjestää erittäin pienellä budjetilla. Siispä sunnittelemaan!

Aion lähteä olosuhteisiin, jossa myöhästymisiin ei voi syyllistyä ja toisaalta antaudun luonnonolosuhteiden varaan siinä määrin, että luovun samalla vaikutusmahdollisuuksistani ja itsemääräämisoikeuksistani tavalla, joka on minulle jännittävä mutta myös kutkuttava. Huomaan jo nyt mielessäni tiettyä levottomuutta ja rauhattomuutta, mikä kuuluu kylläkin asiaan. Henkeäni en laita vaaraan, mutta jos asiat menevät pieleen, saatan kokea kyllä melkoista epämukavuutta.

Jäin miettimään sitä, että miksi ihmeessä haluan kiduttaa itseäni tällaisella seikkailulla, kun voisin vaan parkkeerata itseni tutulle mökille viikoksi ja nauttia vain siitä levollisuudesta, jonka tuttu ympäristö tuottaa. Miksi ihmeessä aikataulutan itselleni sellaisen seikkailuun, joka vaatii minulta venymistä ja etukäteisjännitystä? Vastaus löytyy kylläkin helposti; jos reissu menee suurin piirtein suunnitelmien mukaan, pääsen nauttimaan aivan tolkuttoman hienoista luonnonolosuhteista ja maisemista. Pääsen myöskin kokemaan onnistumista ja jopa sellaista rauhoittumista, jota en omalla mökilläni voisi kokea.

Kuvailen tässä yhtä voimakasta puolta ja piirrettä itsessäni. Vaikka kokisin voimattomuutta ja neuvotomuutta sekä kaipuuta rauhassa olemiseen, minulla on myös unelmia ja kaipuuta, jotka likimain vaativat toteutusta. Yleensä unelmani eivät ole ihan helpoimpia toteuttaa, mutta pysyttäytyvät silti ihan normaalien inhimillisten rajallisuuksien sisäpuolella. Enhän ole sentään matkalla soutuveneellä kuuhun ilman lisähappea. Unelmien toteuttaminen kiehtoo vaikka sillä on tietysti oma hintansa.

Vaikka koenkin tarpovani jo ainakin tämänkertaisen masennuksen loppusuoralla, ainakin toivottavasti, masennuksen pahat oireet vaikuttavat vielä kovinkin voimakkaasti. Väsymys ja voimattomuuden tunne, kehno kyky tehdä päätöksiä ja epäusko omaan pystymiseen ja osaamiseen ovat näitä oireita muiden muassa. Jollakin kummallisen perverssillä tavalla haluan kokeilla, että saanko venytettyä itseäni noiden haitakkeiden yli, pääsenkö toteuttamaan unelmiani huolimatta noista esteistä.

Itsensä venyttämistä kannattaa harjoittaa, muutenhan sitä ei pääse kokeilemaan rajojaan. Pitää vaan olla valppaana, ettei se muut kovin voimakkaaksi itsekidutukseksi. Pientä kidutusta voi silti tehdä ja siitä voi jopa nauttia. Jos siis pääsee toteuttamaan unelmiaan ja kokemaan jotain ainutlaatuista. Kunhan merkityksellisyys ylittää hinnan. Näin toivon tapahtuvan muutaman viikon päästä. Pikku hiljaa yritän varustautua vastatuuleen, joka puhaltaa minusta pahaa oloa kohti takavasenta.

Kiitos, että luet.

Keskityn kauneuteen

Vuosi vaihtui hiljattain ja tämän väkinäisen virstaanpylvään yhteydessä päätin jättää väliin sekä uudenvuodenlupauksien antamisen että menneen vuoden summaamisen.

Uudenvuodenlupauksien kanssa minulle on käynyt samoin kuten lukemattomille muillekin; ne eivät pysy hengissä edes säädyllistä ajanjaksoa. Siksi ehkä nyt tässä elämäntilanteessa lienee paljolti parempi, etten maksa tolkutonta tunnehintaa taivaita tavoittelevista lupauksista joita en pysty pitämään.

Viime vuosi oli sen verran vaiherikas ja sisälti sen verran runsaasti merkittäviä muutoksia kauan stagnaattisessa tilassa velloneeseen elämääni, että sen summaaminen ei ehkä ole inhimillisissä mittasuhteissa mahdollista eikä perin järkevääkään. Uuden alan opiskelu, masennuksen lieveneminen ja pitkän parisuhteen päättyminen kertonevat tiivistetysti vuoden vuoristoradasta.

Elämä hetki kerrallaan tuntuu juuri nyt oikealta. Kuulostaa kliseiseltä, mutta se toimii sittenkin.

Yhden lupauksen itselleni tein jo jokin aika sitten ja se olkoon tämän vuoden teema, mutta samalla ovenavauksella ajattelin elää saman lupauksen innoittamana ihan koko loppuelämäni. Päätin keskittyä kauneuteen.

Tässä vaiheessa, armoitettu lukijani, voit perustellusti miettiä, että olenko menettänyt järkeni, kun puhun kauneudesta pyrkimyksenä. Tai on ihan sallittua epäillä, että olenko nauttinut liikaa self help -oppaiden väljähtyneitä teesejä. Voin lohduttaa sinua, että ei, en ole menettänyt järkeäni enkä ainakaan ole uppoutunut mihinkään mitäänsanomattomuuksien suohon.

Minulle kauneuteen keskittyminen tarkoittaa ilmeisen, esteettisen kauneuden lisäksi henkistä, sosiaalista ja emotionaalista kauneutta. Elän juuri nyt vaihetta elämässäni, jossa kaikenlainen kauneus auttaa eteenpäin ja motivoi ylipäänsä tekemään sellaisia uusia ja vanhoja asioita, jotka tekevät minulle hyvää.

Esteettinen kauneus lienee näistä kauneuden lajeista helpoin selittää. Kun opiskelen käsityöammattia, voin sikäli etuoikeutetusti tehdä kauniita asioita ihan käsilläni. Voin miettiä, että millainen esine on sellainen, jonka tekemiseen minun kannattaa käyttää aikaani ja miten sen kauneutta voi aina pyrkiä lisäämään. Uin tässä hieman vastavirtaan; väittäisin, että elämme maailmassa jossa esineiden määrä (ja siten niiden alhainen hinta) on ajanut yli esteettisestä laadusta. Tällä tiellä aion jatkaa kykyjeni ja mahdollisuuksieni mukaan. Opiskellessa on toki helppo pyrkiä tekemään kauniita esineitä, mutta kun aamiaspöytään tällättävän leivän kohtalo riippuu taloudellisista tuloista, ei tällaista estetiikkapäätöstä voi aina noudattaa sataprosenttisesti. Pyrkimys on silti tärkeää pitää aina mielessä.

Sosiaalinen kauneus tarkoittaa minulle sitä, että aion pysyttäytyä sellaisissa ihmissuhteissa ja sosiaalisissa tilanteissa, jotka tuottavat minulle mahdollisimman hyvää. Voin tietenkin edesauttaa itsekin sosiaalista kauneutta omilla tekemisilläni, mutta myös valinnat siitä, missä ja kenen kanssa vuorovaikutan, ovat olennaisia.

Emotionaalinen kauneus riippuu jonkin verran tuosta yllämainitusta sosiaalisesta kauneudesta. Mutta sen lisäksi voi tehdä paljon muutakin. Minä voin valita (tiettyyn rajaan asti) miten suhtaudun ympärilläni könöttäviin asioihin ja tilanteisiin. Voin pyrkiä keskittymään lähinnä sellaisiin tunnetiloihin, jotka tuovat minulle hyvää oloa. Ja vaikka kohtaisinkin tummempia tunteita itsessäni, voin suhtautua niihin lempeästi ja antaa niiden mennä ohi. Emotionaalinen kauneus on hyvyyttä ja hyväksyvyyttä itseäni ja muita kohtaan. Se on rakkautta.

Kauneus koetaan laajalti pinnallisena kokemuksena. Mutta jos tarkasti katsotaan -noh- pinnan alle, niin kauneus ulottuu svyimpään sielun kolkkaan asti. Vaalikaamme sitä kauneutta kaikilla tavoilla.

Kiitos, että luet. Ja hyvää alkanutta vuotta!

Melkoiset juoksumotivaatio-ongelmat

Tänä vuonna olen kamppaillut enemmän juoksumotivaationi kanssa kuin koskaan aiemmin sen jälkeen kun aloin juosta säännöllisesti. Tahdon taisto alkoi joskus alkuvuodesta ja on jatkunut pahenevana nyt tähän asti ja varmastikin ainakin lähitulevaisuudessani.

Ehkä syynä motivaationkuoppaani on se, että viime vuonna saavutin aikalailla teoreettisen maksimin vuosikilometreilleni, eli noin 1600 km. Enempää en oikein voi kuvitella saavuttavani. Suuremmat määrät vaatisivat todennäköisesti perehtyneisempää otetta ja valmentajan tai edes neuvojan käyttämistä. Ehkä juuri ongelmani juontuvat siitä, että en voi enää saavuttaa tuossa sinnikkyyttä vaativassa, koko vuoden kattavassa tavoitteessani sen enempää kuin olen jo saavuttanut. Luonteelleni tuttua on se, että jos ei voi tehdä enemmän kuin aiemmin, tekeminen tuntuu varsin valjulta.

Paradoksaalista kyllä, juuri tänä vuonna olen kuitenkin saavuttanut suurimmat saavutukseni juoksuharrastuksessani. Pisin juoksu Ylläksellä, 37 kilometriä, sekä pari muuta ikimuistoista juoksukokeilua kolmenkympin molemmin puolin ovat värittäneet tämän vuoden muuten niin tutuksi käyneitä juoksurutiinejani. Kesän lopulla suunnittelin vielä juoksevani täysmaratonin, mutta toistaiseksi se ajatus on nyt pantu telakalle.

Tai sitten muutenkin vanha kaamea ystäväni, liiallisten tavoitteiden asettaminen on syömässä motivaatiotani. Kuten yllä totesin, luonteelleni on kovin ominaista itsensä alinomainen ylittäminen ja se jos mikä voi tietyssä kohtaa alkaa haitata tekemistä. En valitettavasti koe kovin merkityksellisenä jo saavutetun toistamista, mikä on tietysti näin rauhallisesti ajateltuna sangen pöhkö tapa käsittää tekemisensä.

Opiskelu vaikuttaa myös totta kai. Olen kuitenkin kolme päivää viikossa pitkän päivän -aamusta iltaan- opiskeluiden parissa ja se tietysti haittaa harrastetta. Keväällä kokeilin muutaman kerran juosta joko junalle mennessä (vaatii kotoa lähdön jo kello 4.45) tai paluumatkan yhteydessä (muuten hankalaa vaatteiden ja syömisen kannalta), mutta se tuntui jotenkin ylitsepääsemättömältä. Juuri nyt kolme intensiivistä päivää vaativat melkeinpä perjantain palautumispäiväksi ja maanantaisin minulla on nykyään muuta, joten viikko on miltei varattuna muihin puuhiin.

Kurjuuden kruununa sain elo-syyskuun vaihteessa jonkin kummallisen, ilmeisesti poikani koulusta tulleen taudin (ei kylläkään k-tauti), joka pitää hieman vieläkin otteessaan. Pari viikkoa mennä hujahti sellaisessa olotilassa, että pieni lämpöily aiheutti vaahtomuovilla kävelemisen tunteen. Nyt se jo helpottaa, mutta tällaisen kummallisen tilan jälkeen juoksemisen aloittaminen arveluttaa. Minä kun en osaa oikein juosta rauhallisesti vaan menen aivan liian kovaa ja se voi olla huono juttu tuon mystisen taudin jälkilaineilla.

Päätin jossain vaiheessa, että suhtaudun ymmärtäväisesti ja armollisesti tähän motivaatio-ongelmaani, mutta sen pitkittyessä alan jo pikku hiljaa miettiä, että olenko kenties ottamassa lopullista etäisyyttä harrastukseeni. Muuten se ei ehkä niin haittaisikaan, mutta kun olen käyttänyt juoksemista mielenterveyteni ja olotilani kohentajana, joten sen rooli ei ole ollut ihan vähäinen. Tällä haavaa saan onneksi iloa ja toiveikkuuta muusta tekemisestä, joten ihan tyhjän päällä en makaa. Silti huolella hankittu fyysinen kunto voisi tarvita ylläpitoa.

Kiitos, että luet.

37 (k)ilometriä juosten Lapissa

Jos pitäisi nimetä kuluvan kesän kohokohta, sangen korkealle ellei ihan korkeimmalle sijaluvulle kiipeäisi juoksutapahtuma Ylläksellä heinäkuun alkupuolella. Olin ilmoittautunut tapahtumaan jo loppuvuodesta 2018, mutta yhden rasitusmurtumat ja yhden pandemian takia osallistumiseni oli siirtynyt useaankin otteeseen. Mutta tänä kesänä se olisi nyt sitten toteutumassa, vihdoin. Nimittäin Nuts Ylläs-Pallas, jossa osallistuisin lyhyimmälle matkalle. Se matka olisi 37-kilometrinen reitti, joka kulkisi Äkäslompolosta Ylläksen ympäri, sitten Ylläksen yli ja siitä sitten Kesängin yli ja takaisin Äkäslomploon. Jos tunnet Ylläksen seutuja, saanet selkeän kuvan siitä, että vaikka tämä olikin tapahtuman lyhin reitti, niin kyseessä ei kuitenkaan ollut mikään pikkupyrähdys.

Olen kamppaillut tänä vuonna kummasti juoksumotivaationi kanssa ja sellainen motivaatiokuoppa ei tietysti ole omiaan edistämään kuntoa tai luottamusta kuntoon sen verran, että voisi rennosti kuvitella pääsevänsä lähdöstä maaliin kunnialla. Tai edes pääsevänsä ylipäänsä lähdöstä maaliin. Toisin kuitenkin onneksi kävi, tästä tapahtumasta kehkeytyi paitsi kesän kohokohta niin myös koko harrastajajuoksijaurani tähänastinen kohokohta.

Kirjoituksen otsikkokuva on otettu Ylläksen laelta. Siinä vaiheessa matkaa olin taivaltanut mukavat 20 kilometriä ja olin siis jo päässyt kiipeämään ensimmäiselle kahdesta tunturista. Siinä sitten pysähdyin ihailemaan ja osin myös kauhistelemaan Kesänkitunturia. Nimittäin kuvan keskellä näkyy selkeästi Kesängin Pirunkuru, joka on melkoinen esitys rakkaa (eli kivikkoa) ja jyrkkää rinnettä. Tiesin, että kun tuo Pirunkurun kiipeäminen alkaisi, olisin siinä kohtaa edennyt jo noin 29 kilometriä ja edessä olisi ”enää” 8, mutta arvioin, että tuossa kohtaa voisivat enimmät mehut olla jo kaikonneet. Päätin, että sallin kenties, jos kaamea väsymys iskee juuri ennen Kesänkiä, että voin pysäyttää juoksuni siihen. Tämä päätös oli ehkä yksi avainasioita siinä, että pääsin koko matkan maaliin. Jos on epävarma, kannattaa näköjään jättää pieni takaportti auki, niin minulle se ainakin tarkoittaa sitä, että saan kuitenkin siitä lisäpontta varsinaisen asian tekemiseen. Ja niin kävi nytkin.

Pirunkurun pirullisuus ja jyrkkyys eivät ehkä löydy kovin helposti tästä kuvasta. Jylhyys ja kauneus löytynevät helpommin. Vielä 7 kilometriä jäljellä!

Varoitin matkaseuraani, nuorempaa poikaani, että jos saavun juosten maaliin, niin saatan sitten puhjeta itkuun, joten hänen ei sitä pitäisi ihmetellä. Kerroin mahdollisen itkuni johtuvan ihan siitä, että maaliin pääsy olisi sen verran iso saavutus, että saatan tulla siitä itkun verran onnelliseksi. No maalissa ei sitten itkevää isukkia nähty. Koko juoksu oli sikäli mukavan yllätyksetön, että siitä tuli vain sellainen kokonaisuuden verhoava tyytyväisyyden tunne. Olin miettinyt tarkkaan etukäteen sen, mitä tavaroita tarvitsen juoksua varten, mitä syön aamulla ennen juoksemista, olin katsellut reittikarttaa tiukasti ja niin edelleen. Mietin vauhdinjaot ja muut etukäteen. Maaliin pääsy ei sitten tällaisen valmistautumisen jälkeen tuntunutkaan mystisen suurelta saavutukselta, vaan hyvän valmistautumisen kruununa. Vaikka kuulostaa ehkä lattealta, tuo kruunu tuntuu kuitenkin paljon, paljon paremmalta kuin mystinen saavutus. Olin tehnyt töitä juoksun eteen niin hyvin kujn pystyin ja loppu oli tavallaan odotettavissa oleva muodollisuus.

Sijoituksellani en pääse tässä kohtaa kehuskelemaan. Nimittäin noin 80% juoksijoista olivat minua nopeampia tällä reissulla, mutta se ei jäänyt minulle yllätykseksi. Matkaan kului reilut kuusi tuntia, kun nopein taivalsi reitin alle puolessa tuosta ajasta. Silti juoksusta jäi tunne, että olin voittanut jotain. Voitin nimittäin omat luutuneet käsitykseni siitä, että en muka pystyisi tällaiseen. En voi kylliksi painottaa sitä riemua, jonka tuo käsityksien voittaminen tuottaa.

Yksi riemuisa lisä koko juoksussa oli se, kun poikani kävi pyörän avulla morjenstamassa ja kannustamassa minua muutamassakin kohdassa matkan varrella. Olin sangen tyytyväinen siihen, että varsinaisen juoksun sain tehdä ihan omin nokkineni, mutta oma tsemppari matkan varrella tuotti tietysti erityistä iloa.

Vaikka tämä juoksu jäi pituudeltaan noin viisi kilometriä vajaaksi maratonista, niin yhden kilometrin verran nousua tekee siitä varmaankin vähintään yhtä vaativan kuin tasamaan maratonin. En ole ikinä ajatellut juoksevani maratonia, mutta nyt se on tavallaan jo saavutettu. Ja olen nyt jo päättänyt, että kunhan saan motivaatiodilemmani sivuutettua, varmaankin käyn sen täysmaratonin jossain kohtaa juoksemassa. Nyt se tuntuu luonnolliselta jatkolta tilanteeseeni. Niin ne asiat ja asenteet muuttuvat.

Kiitos, että luet.

Osana maailman onnellisinta kansaa

World Happiness Report sen toistaa taas kerran: elämme maailman onnellisimmassa maassa, olemme maailman onnellisin kansa. Jippii, jahuu ja mitä niitä nyt onkaan.

Taas kerran täytyy myöntää, että tunnen tässä, kuten niin monessa muussakin asiassa suurta ulkopuolisuutta. Jos olet lukenut viimeaikaisia kirjoituksiani, on ehkä selvinnyt, että ajan elämäni junaa ikään kuin kaksilla raiteilla. Toisaalta olen hyvin tyytyväinen siitä, että aloitin opinnot ja tunnun menestyvän niissä, mutta sitten toisaalta taivaallani roikkuu erittäin tummia pilviä taloudellisen toimeentuloni päällä. Ja jos taloudellista toimeentuloa ei ole, ei elämä oikein toimi.

Tästä 5,5-miljoonaisessa kansasta löytyy tietenkin vaikka kuinka monta tarinaa ja ilmeisesti nuo kaikki tarinat yhteenlaskettuna muodostavat sen kollektiivisesti kumulatiivisen onnen, jonka meressä me sitten kylvemme. Itse kun koen jämähtäneeni onnellisuusasteikon alimman kvartaalin joukkoon, täytyy tässä kansassa elää itseäni moninkertaisesti onnellisempia ihmisia. Ja se on tietenkin vain ja ainoastaa hyvä asia. Muiden onnellisuus ei ole minulta pois eikä onnellisuuden määrä ole mikään vakio eikä sille ole ylärajaa sinänsä.

Pekka Sauri käsitteli monologisarjassaan (saatavilla esimerkiksi Spotifystä) onnellisuuden teemaa muualtakin tutulla tavalla. Hän nimittäin painotti sitä, että onnellisuutta ei kannata tavoitella, vaan merkityksellisyyttä. Se että teemme ja tavoittelemme merkityksellisiä asioita, johtaa välillisesti onnellisuuteen. Meidän ihmisten luontainen kaipuu on tehdä asioita, joilla on merkitystä sekä itsellemme että meille tärkeille ihmisille. Onni on väliaikainen tunne, jonka me voimme saavuttaa yhä uudelleen ja uudelleen, jos koemme elämämme merkitykselliseksi. Ajatuskulku kuulostaa erittäin järkevältä. Minä koen hetkellistä onnellisuutta esimerkiksi siitä, että voin katsella elävää tulta. Mutta merkityksellistä on se, että osaan sytyttää sen tulen, jotta voin saavuttaa sen onnellisuuden hetken kerta toisensa jälkeen.

Tähän merkityksellisyyden vaalimiseen olenkin pyrkinyt viime aikoina. On vain tässä tunnustettava, että tulokset ovat olleet paljon laihempia kuin odotukset. Ymmärrän toki, että tämä ei ole mikään universaali resepti jolla kaikki onnistuu ja muuttuu paremmaksi. Tai että merkityksellisyys loisi saman tien massiivista onnellisuuden tunnetta. Siitä huolimatta soisin kyllä itselleni isompaa onnellisuutta juuri nyt ja myös vähän pidemmällä aikavälillä.

Ehken sittenkään tunne ulkopuolisuutta onnellisuuden takia. Saatan tuntea sitä sen takia, että en tällä hetkellä koe elämääni niin merkitykselliseksi kuin olisi tarpeen. Perjantai-iltapäivä on jo edennyt pitkälle, mutta en ole saanut vieläkään vaihdetuksi yöpukua päivävaatteisiin. Aamupalakin on syömättä. Voisin edistää kaikenlaisia asioita, mutten vain ahdistukseltani kykene.

Pinnalle on vielä pitkä matka. Tämä kirjoitus oli tämänpäiväisistä ponnistuksista ensimmäinen.

Kiitos, että luet.

Sata kirjoitusta masennuksesta

Rehellisyyden nimissä en kyllä olisi voinut uskoa olevani tänään tässä tilanteessa. Juuri nyt kirjoitan blogini sadatta kirjoitusta. Siis sadatta!

Blogini kirjoittamisen aloitin syksyllä 2020, mutta alku meinasi typistyä muutamaan kirjoitukseen. Aluksi ajattelin suhtautua kirjoittamiseen sangen kunnianhimoisesti, joten viilailin ja höyläilin kirjoituksiani turhan tarkasti ja se teki kirjoittamisesta kovin raskasta. Kirjoituksista ei sitten kumminkaan tullut mitään varsinaisia mestariteoksia, joten ajan mittaan koin, että tällä kirjoitustavalla en oikein pysty etenemään. Sitten viime syksynä löysin tahtini ja innoitukseni. Päätin alkaa kirjoittaa säännöllisesti kirjoituksiani ja niitä on sen koommin kertynytkin. Päätin pyllistää liian koville laatuvaatimuksilleni ja kumartaa sille, että kirjoittaisin suoraan sydämestäni, enkä miettisi liikaa kirjoituksieni taustoittamista, teoreettista tukea ja muuta sellaista, joka veisi suhteessa jaksamiseeni liikaa aikaa. Toki kaikenlaisen lähdemateriaalin käyttäminen voisi elävöittää tekstejäni, mutta sitten toisaalta nämä kirjoitukset ovat tällaisenaan nyt vain ja ainoastaan omia näkemyksiäni omasta elämästäni. Eivät enempää eivätkä vähempää.

Haluan kertoa tarinaani kahdesta syystä. Ensinnäkin koen, että ehkä minun tarinallani on sen verran arvoa, että sen voisi dokumentoida vaikkapa tällä tavalla. Minä koen tärkeäksi miettiä omaa olemistani ja sairauttani mahdollisimman monelta kantilta ja tällainen kirjoittaminen toimii siitä näkökulmasta erinomaisesti. Olen jopa hoksannut joitakin asioita, itse asiassa moniakin, tätä kirjoittaessani, ja sehän on minullekin arvokasta. Toinen syy, ja vähintäänkin yhtä tärkeä, ellei tärkeämpi, on se että toivon tarinastani löytyvän lohtua, tietoa, samaistumista, iloa, kiinnostusta ja ehkä inspiraatiotakin lukijoilleni. Olet ehkä sitten itsekin masentunut, hänen läheisensä, alan ammattilainen tai kuka vaan, mutta toivon, että saat näistä kirjoituksistani sen, mitä niistä on irti otettavissa.

Suosituimmat kirjoitukseni ovat muuten koskeneet seksiä, lääkkeitä ja TE-palveluita. Tässä kontekstissa siis vanha kunnon ”sex, drugs and rock’n’roll” on saanut päivityksen tällaisen masentuneen wannabe-rokkarin kirjoittamana. Sehän sopii. Kuten joskus aiemmin asiaa pohdinkin, en kuitenkaan välttämättä anna suosituimmuuden vaikuttaa aihevalintoihini, mutta sitten toisaalta tuskin voin sitä vaikutusta ihan välttääkään.

Olen pitänyt pitkään salaisena haaveenani kirjan kirjoittamista. Aiheeksi olin mietinyt toki jotain muuta kuin masennus. Itse asiassa minulla on jo muutama aihe mietittynäkin ja aivan varmasti jossain välissä aioin yrittää saada niitä jopa kirjoitetuksi kokonaisuudeksi asti. Blogini kirjoitusmäärä on tullut jo tässä kohtaa sen verran runsaaksi, että sanamäärän perusteella olen hyvinkin jo kirjoittanut ohuehkon kirjan verran tekstejä. Ja kyllä, ymmärrän toki sen, että kirjoitukseni eivät edes kaukaisesti muistuta ajatuksella kirjoitetun ja huolella toimitetun kirjan tasoa, mutta toisaalta mielikuva tekstin määrästä kiehtoo minua. Tästä tuli nyt sitten ihka ensimmäinen kirjallinen ja jaksottainen teokseni. Eikä loppua näy, enkä siis ole ajatellut vielä lopettaa blogini kirjoittamista. Varastossani lymyilee vielä omasta mielestäni sangen kiinnostavia aiheita, joista en ole toistaiseksi kirjoittanut. Siis jos kirjoitukseni koskettavat sinua tavalla tai toisella, pysy edelleen kuulolla.

Paradoksaalisen surullista tässä on se, että en tietenkään haluaisi olla tässä tilanteessa ollenkaan. En haluaisi toimia minkäänlaisena masennuksen äänitorvena tai -kuten hienosti sanotaan- kokemusasiantuntijana. En haluaisi nousta päivittäin sängystä ja ajatella elämääni masennuksen sumentamien mietteiden maustamana. Haluaisin enemmänkin tietää, millaista elämäni olisi ilman masennusta, ilman sitä päivittäistä taakkaa. Ilman pohdintaa siitä, millaisen osan energiastani masennus juuri tänään yrittää haukata. Onneksi sentään tämä kirjoittaminen tuo paljon lohtua tilanteeseeni.

Taas kerran on kiitoksien aika. Ilman sinua, ilman sinun lukemispanostustasi en tätä tekisi.

Kiitos, että luet.

Tattadadaadadaa!

Uudenvuoden lupaukset ovat pyllystä

Kyllä, minäkin kuulun siihen tummaan ihmisjoukkoon, joka on sortunut tekemään uudenvuoden lupauksia. En tosin tee niitä enää, onneksi. Ihan en ehtinut sille asteelle, että olisin hankkinut kuntosalikortin tammikuuksi, kuten ilmeisesti on tapana, mutta en usko, että taannoin se olisi ollut minulle täysin mahdotontakaan. Kaikenlaiseen muuhun uuteen olen kyllä innostunut juuri vuodenvaihteen tienoilla, mutta vasteen innostukseen voitte varmaan kuvitella.

Masennukseni kasvupohja on rakentunut paljolti sen varaan, että olen pitkään, aivan liian pitkään asettanut itselleni kaikenlaisia tavoitteita, joita on ollut lähes mahdoton toteuttaa. Ne tavoitteet ovat liittyneet yleensä sekä töihin että opiskeluihin ja aivan liian usein ne tavoitteet ovat jääneet pitkälti tavoittamatta. Viime aikoina nuo tavoitteet ovat keskittyneet lähinnä itseni kehittämiseen, mutta tavoitteiden saavuttaminen on jäänyt yhtä kauas kuin aiemminkin. Ja tästä on luonnollisesti tullut eteen sellaisia piinallisia seurauksia kuten kroonista pettymystä, ainaista alemmuudentuntoa ja loppumatonta riittämättömyyden tunnetta. Noista aineksista kokkailee kyllä kunnon itsetuntosopan tai vaikka masennusmuusin.

Uudenvuoden lupauksien konsepti on jotenkin hassu kaikkinensa. Miksi juuri uuden vuoden korvilla, jolloin vallitsevat muutenkin kylmät, pimeät ja joltisenkin ankeat olosuhteet, pitäisi myös ruveta jononkin merkittävän uuteen asiaan? Miksei itselleen voisi lupailla vaikka kesän kynnyksellä jotain uutta tai vaikkapa leskenlehtien kukkiesssa kauneimmillaan? Se, että vuosiluku vaihtuu, tarkoittaa vain ja ainoastaan sitä, että vuosiluku vaihtuu, ei sen enempää. Uudenvuoden yönä ei tule yhtäkkiä mitään ihmeellistä jaksamispuuskaa eteen tai mitään, vaan se on yö muiden öiden joukossa. Miksi siis pitäisi alkaa piinata itseään juuri sen yön takia? Ei uusi vuosi edes tuo automaattisesti mitään uutta sinällään. Tammikuun ensimmäiseen aamuun me heräämme tyypillisesti samalla tavalla kuin joulukuun viimeiseen.

Poikkeuksena epäonnisista uudenvuoden lupauksista voisi mainita stand up -esitysspotin varaaminen, jonka tein muutama vuosi sitten juuri välipäivien aikaan. Päätin että aika on nyt kypsä sille, että jätän esiintymiseen liittyvän juupas-eipäs-jaakobinpainin pois ja hankin itselleni lava-ajan. Sitä en ole katunut hetkeäkään. Tai siis hetkeäkään sen esiintymisen jälkeen, ennen sitä toki kaduin sitä viime minuuteille asti. Onneksi sen sitten kumminkin sain tehtyä. Siitä sitten jatkui stand-up-hommat tähän päivään saakka. Tietysti korona nyt verottaa sitäkin harrastusta, vähemmän yllättäen. Ensi perjantaina piti olla seuraava esiintyminen, mutta se ilta peruutettiin luonnollisesti.

Joten tänä uutenavuotena en sitten luvannut itselleni yhtään mitään. Ja sen lupauksen aion pitää. Toki minulla oli ajatus, että elämäni voisi muuttua uuden opiskelupaikan myötä, mutta kuten aiemmin kerroin, se unelma sitten meni jo murskaksi.

Juokseminen on tästä tematiikasta myös hieman irrallaan, mutta ajattelen enemmänkin, että juoksuun teen vuositavoitteen, en niinkään uudenvuoden lupauksia. Ja se tavoite on sellainen, jonka pystyn kyllä todennäköisesti toteuttamaan, ellei kroppa (tai mieli) kyykkää sen verran pahasti, että se onkin yllättäen mahdotonta. Sata kilometriä kuussa on itselleni sangen mahdollinen tavoite. Nytkin olen jo kahdeksan päivän aikana juossut 40 kilmetriä, eli hyvältä näyttää.

Niin, no ehkä tästä voisi vetää sellaisen johtopäätöksen, että olen vetänyt mutkia hieman suoriksi. Toki uuden vuoden kynnyksellä voi itselleen luvata paljonkin, mutta sitten pitäisi myös olla suhteellisen armollinen itseään kohtaan. No kun en ole tuota omaehtoisen armon käsitettä oikein vielä sisäistänyt ja toteuttanut kunnolla, niin mieluummin jätän itseni piinaamisen tässä kohtaa kokonaan pois. Ehkä palaan lupauksiin, kun olen oppinut antamaan itselleni paremmin anteeksi.

Kiitos, että luet.

Luovuus syntyy kutittelemalla

En olisi ikinä uskonut, että voisin kirjoittaa blogia, varsinkaan sellaista, jota joku muu saattaisi vielä lukeakin. Olen pitänyt itseäni aina kovin huonosti ideoita keksivänä ihmisenä, mutta tässä sitä ollaan, 50 kirjoitusta myöhemmin. Loppuakaan ei voi nähdä, koska minulla on aiheideoita muutamaksi viikoksi tallella jo nyt.

Kaiken kukkuraksi lokakuusta on tullut ennätyskuukausi. Lokakuun aikana kirjoituksiani on luettu pitkälti yli tuhat kertaa! Aihealueeni, anonymiteettini ja muut tekijät huomioituna katson, että tuo määrä on käsittämättömän suuri. Olen iloinen ja kiitollinen jokaisesta kerrasta, ihan jokaisesta. Tiedän toki, että jotkut muotibloggaajat saavat yhdelle kirjoitukselleen esimerkiksi 20 000 lukukertaa, mutta ehkä minä haen kirjoituksillani aivan eri lukijoita kuin muotibloggaajat. Tai saavat he olla samojakin lukijoita, mutta he hakenevat kirjoituksiltani hieman eri asioita ja näkökulmaa.

Toisaalta genreni valinta hieman harmittaa, vaikka ei se oikeasti harmita. Jos kirjoittaa pitkälti vain masennuksesta ja sen seurauksista, ei voi oletaakaan saavansa isoja yleisöjä eikä sen mukana blogimaailmassa myötätulevia kaupallisia yhteistöitä, joista voisi olla itselleni -ja lukijoilleni- taloudellista hyötyä. En oikein usko, että tulen koskaan kertomaan teille, että koodilla ”tahmeatjalat2021” saat 15 prosentin alennuksen terapiaistunnosta. Tai vaikkapa mielialalääkkeistä. Ei, nyt mennään eri ehdoilla. Kirjoitan teille niistä asioista, jotka itse koen kiinnostavaksi. Minun palkintona toimii se, kun te luette minun kirjoituksiani. Teille pystyn korkeintaan tarjoamaan alennusta pahasta olosta, jos siis kykenen kirjoituksellani sellaista oloa parantamaan. Toivottavasti näin tapahtuukin.

Olen koko ikäni toitottanut itselleni, että en ole kovin luova enkä ainakaan osaa kirjoittaa kiinostavasti saati sitten keksiä kiinnostavia aiheita, joista kertoa. Joten tämä blogini on tavallaan myös taistelua itse itselleni keksimiin tyhänpäiväisiin uskomuksiini. Tästä jos mistä olen oppinut sen, mitä tarkoittaa tekemistavoite, siis se, että tavoittelee enemmän tekemistä kuin varsinaista päämäärää. Jos tekee, niin voi löytää asioita, joita ei suunnittelemalla ja kaavailemalla olisi ikinä löytänyt. Samalla, kun tekee, asettaa itsensä myös alttiiksi kasvavalle luovuudelle. Kirjoittamalla saa rutiinia kirjoittamiseen, mutta rutiinia myös aiheiden keksimiseen ja käsittelyyn. Saan tästä kirjoittamisesta valtavasti iloa ja intoa, ja toivon, että lukijani kokee samaa vaikutusta.

Elämäni varrella olen kokenut erittäin vaikeaksi olla itsestäni ylpeä ja vieläkin se on todella vaikeaa. Jos sallit, hyvä lukijani, niin kerron, että juuri nyt olen itsestäni hieman ylpeä, kun olen kirjoittanut tätä blogia ja saanut sille mukavasti lukijoitakin. Tällä ilmiöllä on kohottava vaikutus: jos en olisi tässä nyt, en olisi tässä nyt, jos ymmärrät paradoksini.

Tämänkertainen kirjoitukseni ei ole tietenkään jäähyväiskirjoitus. Tämä on sinulle kutsu jatkaa tätä jotosta kanssani.

Kiitos, että luet.

Täydellisyyden tavoittelu on masennuksen troijan hevonen

Taipumus tinkimättömyyteen ja kaipuu täydellisyyteen, täydelliseen tekemiseen ja täydelliseen olemiseen luo vankan pohjan masennuksen synnylle ja kasvamiselle. Siksi masennus onkin ehkä aikamme merkittävimpiä vitsauksia. Meillä jos kellään ihmisillä historian saatossa on kerrankin varaa ajatella, että me voimme pyrkiä täydellisyyteen ja idealistisesti jopa saavuttaa sen. Totuus on kuitenkin se, että emmehän me voi tietenkään saavuttaa täydellisyyttä, koskaan, mitenkään.

Minä olen kompastellut tähän täydellisyyden tavoittelun myyttiin niin monta kertaa elämässäni, että olen lopettanut laskemisen. Omissa analyyiseissani olen päätynyt siihen, että minun masennukseni tarinassa täydellisyyden tavoittelulla ja ihannoinnilla on iso, iso rooli. Se vaan tuntuu niin hienolta, että minä tavoittelen täydelisyyttä, että en edes ole aiemmin ymmärtänyt sitä, että siinä kohtaa olen avannut portit ihan täysin auki masennukselle.

Täydellisyyden ongelma on siinä, että se on ideaali, mahdoton saavuttaa, teoreettinen käsite. Se siis pitää itse asiassa sisällään sen ajatuksen, että sitä ei voi saavuttaa. Joten jos sitä tavoittelee, tuomitsee itsensä vääjäämättömään epäonnistumiseen. Joillekin tuo epäonnistuminen ei ole haitaksi, mutta monen masentuneen olotila vain heikkenee siitä, että ei koe onnistumisen tunteita. Eikä niitä tunne, jos tavoittelee jotain teoreettista tai ideaalia. Alati epäonnistunut hymyilee sangen harvoin.

Armo terminä liitetään ikävän usein uskontoihin, mutta sitä voi aivan hyvin käyttää myös muussa yhteydessä. Esimerkiksi silloin, kun miettii omia tavoitteitaan. Jos löytää armon itsensä kanssa, löytää ehkä yhden ulospääsytien jos ei nyt kokonaan masennuksesta, niin ainakin isosta syy-yhteydestä. ”Riittävän hyvää” kannattaa tavoitella paljon mieluummin kuin täydellisyyttä. Joskus kannattaa mieltää se, että riittävän hyväänkään ei aina pysty kurottamaan. Silti ei ole hyväksyttävää soimata itseään vaan ymmärtää suorityskykynsä rajoitteet. Masentuneilla voi olla rajoitteita runsaasti, mutta niin voi olla ihan terveilläkin, ainakin ajoittain. On aivan hyväksyttävää sanoa, että ”parempaan en juuri nyt pystynyt”. Eikä siinä ole mitään hävettävää.

Kiitos, että luet.

Photo by Salih Altuntau015f on Pexels.com

Juoksutonni täyttyi nopeasti

Lenkkikengät ovat löytäneet tänä vuonna ahkerasti tiensä jalkoihini ja se toiminta ohitti yhden merkittävän merkkipaalun tällä viikolla kun sain tuhat juoksukilometriä tänä vuonna täyteen.

Tämä myyttiseltäkin vaikuttanut tavoite oli minulle pitkään haaveenomainen tavoite, kun en ensimmäisinä juoksuvuosinani päässyt edes lähelle tuota tavoitetta. Viime vuonna sinnikäs yrittäminen toi viimein tulosta ja lokakuun puolivälissä sain otettua sen juoksuaskeleen, joka vei kilometrimääräni toiselle tuhannelle. Tänä vuonna saavutin tavoitteen jo paljon aiemmin. Siispä olen asettanut jokin aika sitten sekundäärisen tavoitteen päästä 1500 kilometriin tänä vuonna. Se ei ainakaan tämän päivän näkökulmasta tunnu mitenkään mahdottomalta tavoitteelta.

Juoksemisessa kokonaiskilometrimäärän lisäksi huomiota kannattaa mielestäni kiinnittää myös tasaisuuteen. Muutama vuosi sitten yritin loppuvuonna juosta todella isoja kilometrimääriä tavoitteeni saavuttamiseksi ja samalla hankin itselleni alkavan ylirasitustilan. Siitä opin, että juoksemisessa kannattaa tosiaankin pyrkiä tasaisuuteen ja sillä tavalla päästä myös lisääntyviin kilometrimääriin. Siispä olen tässä jo 14 kuukautta putkeen juossut yli sadan kilometrin kuukausimääriä. Sadan kilometrin tavoite on siitä hyvä, että se ei ole eläimellinen tavoite, mutta kyllä siinä saa lenkkivaatteita kiskoa päällensä suhteellisen usein ja tasaisesti, että sataan kilometriin pääsee. Eikä esimerkiksi säähän saa kiinnittää liikoja huomiota, koska sää tuntuu olevan aina pikkuisen huono juoksemiseen. Tänä vuonna olen juossut 20 asteen pakkasessa ja 25-asteisessa helteessä. Noista säistä muuten helle on minun kropalleni haasteellisempi kuin tiukka pakkanen.

Johtuuko tasaisuudesta vai mistä, niin minulla on ollut suuri etuoikeus tänä vuonna siinä, että en ole kokenut kummoisia fysikaalisia takaiskuja. Kroppani on toiminut lähes täydellisesti aivan pieniä kremppoja ja pieniä (ja onneksi turhaksi osoittautuneita) pumppuosaston huolia lukuunottamatta.

Tasaisuuden toinen hyvä puoli tulee esille siinä, että voin kokea olevani jollakin tavalla tavanalaistunut juoksemiseen, joten siitä on tullut merkittävä ja matalakynnyksinen tapa hoitaa fyysistä ja eritoten psyykkistä terveyttäni.

Kyllä, on ihan oikeutettua sanoa, että yritän juosta masennustani pakoon. Se ei sinänsä ole edes mikään piiloagenda, vaan ihan selvä asia ainakin itselleni. Uskon, että olisin tällä hetkellä jonkin verran piinallisemman masennuksen pauloissa, jos minulla ei olisi tällaista henkireikää. Juoksemisen merkitystä ei kannata kumminkaan liioitella masennuksen hoidossa, mutta se antaa kunnon perustaa sellaiselle hyvinvoinnille, jonka avulla pystyy paremmin taistelemaan masennusta vastaan. Tai juosta karkuun.

Kiitos, että luet.

Photo by Philip Ackermann on Pexels.com

Juoksutavoite tuli täyteen

Tonni täynnä! Olen juossut omaksi ilokseni ja terveyteni edistämiseksi muutaman vuoden ajan. Tämä vuosi oli nyt neljäs vuosi, jolloin olen ajatellut ylittäväni myyttiseltäkin kuulostavan kilometrirajan: tuhat kilometriä saman kalenterivuoden aikana. Kaikkein lähimmäksi tuota tavoitetta pääsin vuonna 2017, jolloin ylsin tasan 900 kilometriin.

Kaikeksi onnekseni kroppani ei ole missään vaiheessa vastustellut mitenkään kovasti juoksemistani, joten olen siis välttynyt suuremmilta krempoilta. Olen kylläkin ja tietenkin kohdannut ne tyypillisimmät juoksijan perusongelmat, kuten ylirasituksen (vältän käyttämästä sanaa ylikunto, kun se ei mielestäni ole kuvannut silloista tilaani kovinkaan hyvin), pieniä rasitusvaivoja luustossani ja vähäiset sydänoireet. Näistä olen selvinnyt kiitettävän vähällä eikä fysiikkani ole siis aiheuttanut kovinkaan pitkiä taukoja juoksemiseeni. Tänä vuonna olen onnistunut juoksemaan itselleni armollisella tavalla ja fysiikka on pysynyt hyvin perässä juoksumäärieni kanssa.

Sen sijaan olen huomannut masennuksen vaikutuksen omaan juoksuhalukkuuteeni. Juuri silloin kun juoksemisesta olisi ollut eniten hyötyä mieleni hyvinvoinnille, lähteminen on osoittatunut kaikkein vaikeimmaksi. Kun henkiset jalat tuntuvat lähinnä maitohappoisilta pikkupylväiltä, niitä on hankalaa saada liikkeelle. Ehkä jopa mahdottomalta. Tästä paradoksista olen jostakin vielä itselleni tuntemattomasta syystä päässyt eroon. Vaikka tällä hetkellä masennukseni pitää minua varsin tiukassa otteessaan, olen onnistunut juoksemaan ennätyksellisen paljon. Olisi mielenkiintoista ja tietenkin myös hyödyllistä saada tietää, miten olen tämän pirullisen paradoksini onnistunut kääntämään päälaelleen, joten yritän kovasti analysoida mieleni liikkeitä tässä asiassa.

Juoksemisessani on saattanut käydä samalla tavalla kuin alkoholin kanssa (katso aiempi kirjoitukseni aiheesta), eli kun olen tarpeeksi tahkonut huonoa tapaa, niin olen saanut jollakin tavalla mieleni ymmärtämään sen, että haitallisesta tavasta (puhun siis liikkumattomuudesta masennustilassa) kannattaa päästä eroon tai ainakin yrittää päästä eroon. Jollakin kummallisella tai ihmeellisellä tavalla mielen ja fysiikan tavoitteet yhtyvät ja alkavat toimia samansuuntaisesti. En käy enää suuria keskusteluita itseni kanssa siitä, että jaksanko lähteä liikkelle vai enkö, ja että eikö olisi paljon mukavampaa vain jäädä sohvalle makaamaan. Terveellinen tapa on syrjäyttänyt tahdon kamppailut, ainakin osittain ja ainakin juuri tällä hetkellä.

Tavoitteen asettaminen on osoittautunut minulle tulitikkuleikinomaiseksi toiminnaksi. Jos onnistun asettamaan tavoitteen sopivaksi, se panee minut ponnistelemaan eteenpäin. Jos asetan tavoitteen liian suureksi, se itse asiassa nakertaa tekemisen iloa ja tärisyttää onnistumisen riemuun hamuavaa otetta. Vaikka onnistuin tuhannen kilometrin tavoitteessani nyt vasta neljännellä yrityskerralla, en ole onneksi pystynyt murentamaan liikkumisen iloa. Sen voin kyllä lisätä, että tavoitteesta on paljon helpompi juosta pois päin kuin sitä kohti. Juoksukilometrini tuhannen kilometrin jälkeen ovat olleet ilometrejä. Vielä enemmän kuin ennen tavoitetta.

Kiitos, että luet.

Photo by Samuel Silitonga on Pexels.com