Liikkeellelähdön vaikeus

Masennukseen kuuluu kaikenlaista hankalutta ja päätöksenteon hankaluus on yksi näkyvimmistä hankaluuksista. Tähän kökköyteen törmää aivan liian usein ja se saa monenmoisia ilmenemispiirteitä. Aloittaminen ja liikkeellelähdön ylivoimaiselta tuntuva möykky vaikeuttavat vaikka mitä tekemistä.

Siksi onkin kummallista ja perin outoa, että hankin itselleni näin talvilomaksi sellaista tekemistä, jossa pitää mennä julkisten kulkuneuvojen aikataulujen mukaan. Sellainen kulkemisen kehikko ei tunnetusti jousta lainkaan, joten tällöin aloittamisen ja liikkeellelähtemisen kohmelomaisuus korostuvat entisestään. On vain saatava itsensä liikkeelle ja tehtyä tarvittavat päätökset vaikka väkisin. On vain otettava riski, että jotakin unohtuu. Usein unohtuvat asiat eivät kaikeksi onneksi ole mitään äärimmäisen tärkeitä.

Monasti näitä vaikeuksia voi paikata vaikka sillä, että tietää perillä olevan esimerkiksi kauppoja, josta voi tarpeen tai hädän tullen vaikka ostaa puuttuvia asioita. Tai vielä suuremmassa hädässä voi aina miettiä, uskaltaako kysyä kanssaihmisiltä apua, jos tarvetta on. Nyt seuraavaksi tämä seikkailulomani ottaa sellaisen käänteen, jossa menen paikkaan, jossa ei ole mitään kauppaa yksinkertaisesti saatavillakaan, edes teoriassa ja kanssaihmisten määrä taitaa olla sangen rajattu.

Voisin sanoa, että ehkä haluan tämäntyyppiselle reissulle juuri sen takia, että joudun venymään ja kokeilemaan, pystynkö tällaiseen. Tiedän kumminkin, että mitään hengenhätää en joudu kokemaan ja ruokaa minulla lienee mukana aivan liikaa, joten sekään ei muodostu ongelmaksi. Vaatettakin otin mukaan vähintäänkin tarpeeksi. Siispä mitään kaameaa riskiä ei tässä ole kuitenkaan, joten voinen hyvillä mielin tai ainakin lähes levollisin mielin jatkaa kokeilua ilman massiivisia pelkoja. Siis ainakaan ilman rationaalisia pelkoja.

Kai koen sitten jotain näyttämisenhalua itselleni. Haluan näyttää vähintäänkin minulle, että vaikka menenkin hieman askeettisimpiin olosuhteisiin, selviän kyllä siitä. Selviän, vaikka vaikealta tämä tuntuu.

Realiteetit sen kertovat omassa pelkistyksessään: tällaista reissua ei vain voi tehdä, jos kaipaa kivaa mukavuutta ja hellää helppoutta. Tällaisia kokemuksia ei voi haalia kokematta haasteita. Toisaalta jos joutuu ponnistelemaan hieman tai paljonkin enemmän, palkintokin kiiltelee paljon komeammin.

Jo nyt, reissuni puolivälissä, voin todeta, että tämä kaikki on kannattanut korkoineen. Silti esimerkiksi tänään kun minun piti jättää hyvästit ensimmäiselle majoituspaikalleni ja siirtyä seuraavaan paikkaan, siirtymän kohtaaminen tuntui todella haastavalta. Onneksi välipakkaaminen on aina helpompaa, kun ei tarvitse päättää, mitä ottaa mukaan, vaan ihan kaikki pitää ottaa mukaan. Ja kun katselin ruokamäärääni, totesin, että voin jäädä vaikka viikoksi nalkkiin enkä vieläkään joutuisi järsimään kynsiäni.

Vaikeuksista huolimatta pystyssä päin alan tässä kohta etsiä ensi yön kortteeriani. On aika jatkaa seikkailua.

Kiitos, että luet.

Haihtuiko masennukseni?

Tein eilen osana ryhmäterapiaprosessiani masennustestin. Sen sellaisen noin 30 väitteen testin, jonka pistemäärän perusteella voidaan määritellä, että miten vakavasta masennuksesta kärsin -siis jos kärsin ylipäätään.

Toki testin tekemiseen oli tarjolla vain hetki aikaa, joten pudottelin vastaukseni aikalailla miettimättä, mutta toisaalta niinhän tuo testi perimmiltään pitäisikin tehdä. Lonkalta heitettynä eikä mitenkään tarkemmin miettimättä. Fiilis kertoo enemmän kuin tuhat prosessoitua fiilistä.

Testin lopputulos meinasi huitaista minut alas tuolistani. Nimittäin pistemäärä osoitti, että minä olen toki hieman alla päin, mutta en kuitenkaan kärsi masennuksesta. Tahtoo siis sanoa sitä, että minulla ei tuon testin perusteella olisikaan enää sitä räksyttävää taakkapuudelia tuossa olkapäälläni, ei edes lievää masennusta.

Suhtauduin ihan rauhallisesti testin tulokseen, mutta tietenkin se teki minut saman tien mietteliääksi. Viimeaikaiset fiilikseni eivät ehkä puhu testin tuloksen kanssa ihan samaa kieltä, joten jollain tasolla rohkenen olla tuloksen kanssa eri mieltä. Mutta sitten toisaalta onhan kyllä myönnettävä, että minun fiilikseni ovat kokeneet merkittävää, nytkytellen nousujohteista kehitystä viime kuukaudet. Siten testin tulos antaa ainakin vahvasti viitteellisen tilannekuvan masennukseni tämänpäiväisestä olotilasta ja muutoksen suunnasta.

Minä olen paitsi kärsiny† masennuksesta jo aivan liian kauan, mutta sen lisäksi masennus on oikeastaan myös määrittänyt minua ja olemistani ja tekemistäni ainakin sen aikaa, kun olen tiennyt diagnoosistani, eli noin viimeiset viisi vuotta. Testin tulos antaa vihjeen siitä, että olen ehkä tulossa tilanteeseen, jossa minun pitää keksiä uusia attribuutteja olemiselleni ja tekemiselleni masennukseni ulkopuolella. Mikäs sen riemukkaampaa sinänsä, mutta tilanne on tymäkän uusi.

Jos minun pitäisi tehdä omasta kehityksestäni jonkinlaisen tiivistelmän, tuskin osaisin sitä tehdä. Mitään radikaalia ei ole tapahtunut, en ole hoksannut jotain merkittävää asiaa tai tekniikkaa, ei ole tullut vastaan mitään mielen vallankumousta, joka olisi vapauttanut minut masennuksesta. En pysty kertomaan mitään yhtä, iskulauseeseen puristettavaa, sosiaalisesti ja tarinankerronnallisesti ylvästä asiaa, jonka koin, että näin kävi. Carpediemit ja sen sellaiset eivät saa minun kokemuksistani vertaistaan haastajaa.

Jos sitten olen hieman epäileväinen testituloksesta ja siten myös masennukseni tilasta, sen enemmän olen vielä epäileväisempi tilanteen pysyvyydestä. Elämä on sen verran päässyt minuakin kolhimaan 47 elinvuoteni aikana, että en enää kerralla usko mihinkään merkittävään käänteeseen ja sen lopullisuuteen. Tiedostan hyvin, että masennus voi hyvin vaania minua nurkan takana. Niin se tekee monelle. Tietysti, jos hyvin käy, marssin sen nurkan ohi sivuille vilkuilematta ja sinne se masennus jää sitten ruikuttamaan yksinäisyyttään. Kunnes menee lymyilemään seuraavan nurkan taakse. Tärkeintä on tietysti juuri se, että nautin olotilastani ja arvostan hyviä hetkiä.

Kiitos, että luet.

Fyysinen väsymys antaa tilaa

Käväisin juuri metsätöissä, vapaapäivän viettäminen sujuu tuolla tavalla sangen hienosti. Raadoin kuutisen tuntia raivaussahan kanssa nuorta kuusikkoa pelastamassa hävyttömän runsaan pajukasvuston alta. Kuusi tuntia saattaa tuntua sangen vähäiseltä määrältä ja varsinkin, kun käyttää apunaan konevoimaa, mutta todellisuus avautuu aivan toisenlaisena. Nimittäin kun niissä olosuhteissa, jotka tänäänkin vallitsivat, viettää noinkin pitkän ajan tekemällä täysin fyysistä työtä, voi kyllä kutsua sen jälkeen itseään varsin väsyneeksi. Lumi upotti paikoin, vaikka onneksi hankikantoakin tuli eteen paljon. Taivaalta satoi rättejä ja tuulikin vaivasi. Silti tekemisessä oli jotain hienoakin.

Aina välillä teen tällaisiakin fyysisiä ponnisteluja, mutta pääponnisteluni on juokseminen. Kaikessa tuollaisessa tekemisessä taitaa löytyä piilotettuna motivaattorina juuri tämä nytkin vallitseva positiivinen väsymys. Siis se tunne, kun on tehnyt jotain hyvin vaativaa ja nyt voi sitten ottaa hetken rennosti ja ihan vain kuulostella olotilaansa ja miettiä mitä sitten haluaakaan miettiä. Fyysisen tekemisen avulla saa etäisyyttä henkisiin ikävyyksiin. Tila on jollakin tavalla kuin känni ilman viinaa.

Henkistä väsymystä tällainen tyypillinen masentunut kokee aivan liian usein ja siitä tilasta haluaa mielellään saada pieniä irtautumishetkiä. Fyysisen väsymyksen tila on juuri sellainen. Tietty raukeus vapauttaa aivotoimintaa ahdistukselta ja masennukselta. Vallitsee sellainen kevennetty olotila ja tietenkin fyysisen tekemisen palkinto kruunaa tilan. Tänäänkin sain tehtyä noin hehtaarin alueella raivaamista ja tehty työ näkyy vielä vuosienkin päästä. Ja ne pienet kuusentaimet saavat entistä enemmän kasvutilaa. Sitten joskus kun poikani pääsevät muuttamaan tämän vasta istutetun metsän käteiseksi, ehkä tämäkin ponnisteluni on ollut auttamassa sen saavuttamista. Minähän en tästä toimesta varsinaisesti mitään hyödy, ainakin siis taloudellisesti, mutta se seikka onkin täysin toisarvoinen.

Ei ole mitenkään hassua tai tuomittavaa ottaa itselleen henkistä keveyttä fyysisen tekemisen avulla. Päin vastoin, se on jopa monissa tilanteissa varsin suositeltavaakin. Ihan vaikka masennuksen ikeettäkin.

Kiitos, että luet.

Poikani autismi masentaa

Olen käsitellyt tähän mennessä sangen perinteisiä masennuksen syntysyitä ja sitä pahentavia tekijöitä. Nyt on aika kurkata sellaiseen maailmaan, joka ei ehkä ole kaikille masentuneille kovin tyypillinen, mutta minulle varsin merkittävä.

Jokainen vanhempi kantaa suurta huolta lapsensa hyvinvoinnsta ja kaikki poikkeamat tuossa hyvinvoinnissa ovat kaameita taakkoja välittävälle vanhemmalle kantaa. Se, että omalle lapselle on annettu kuormaksi jokin parantumaton tila, voi olla sangen kaameaa myös vanhemmalle.

Niin minullekin on käynyt. Poikani sai vajaat kymmenen vuotta sitten autismidiagnoosinsa ja tuon tiedon ja todellisuuden kanssa on nyt yritetty elää sen jälkeen. Autismihan on nykytiedon mukaan parantumaton tila tai -kuten kai virallisesti sanotaan- sairaus, jonka kanssa pitää tavalla tai toisella tulla toimeen koko loppuelämä. Poikani kunniaksi on sanottava, että hän on ottanut kyllä kaiken irti elämän suomista niukahkoista mahdollisuuksistaan ja on onnistunut elämässään lähtökohtiinsa nähden huikeasti. Juuri täysi-ikäisyyden saavuttanut nuori mies opiskelee tällä hetkellä lukiossa ja on kirjoittanut ensimmäiset aineet ylioppilaskirjoituksissaan. Tuollainen kehityksen ei pitänyt olla mitenkään mahdollista, meille kerrottiin. Meitä vanhempia varoitettiin lähinnä psyykkisestä taantumisesta ja siitä, että hän joutunee loppuelämänsä ajan olemaan osin yhteiskunnan ulkopuolella puutteidensa takia. Poikamme on taistellut kohtaloaan vastaan kadehdittavan määrätietoisesti. Hänen saavutuksensa on kiistaton.

Mikään ei tule ilmaiseksi, ei myöskään poikani kehitys. Ensimmäiseksi tietenkin pitää sanoa, että suurimman osan työstään itsensä eteen on tehnyt poikani itse. Ja sen lisäksi on sanottava, että me vanhemmat olemme tehneet myös valtavasti työtä sen eteen, että hän saa sellaiset palvelut, hoidot, tuet ja muut joita hän nimenomaan tarvitsee. Autismi on tilana sellainen, jolle ei ole niin selkeää hoitopolkua kuin somaattisissa sairauksissa ja sen takia myös autistin ja etenkin hänen vanhempiensa panosta tarvitaan oikeiden asioiden saamisessa. Tämä meidän vanhempien työ ei ole tullut ilmaiseksi sekään. Diagnoosi ja siihen liittyvät ensimmäiset hoidot ja tuet ja niiden sinnikäs vaatiminen asettuivat ajallisesti samoihin aikoihin kuin mökinrakennusprojektimme, massiivinen uupumiseni työelämässä ja erään läheisen yllättävä kuolema. Tuossa tilanteessa koin että nyt minun on vain pakko panna omat tarpeeni syrjään ja tärkein tehtäväni oli pitää huolta pojastani (toki myös samalla toisesta pojastamme, joka ei onneksi ole autismin kahleissa) ja hoitaa asiat niin, että menestyn työelämässä, jotta perheen leivänsaanti ei katkeaisi ja vaativa rakennusprojekti saataisiin valmiiksi.

Elin koko ajan velaksi, enkä puhu rahavelasta, vaan jaksamisvelasta ja sen velan maksu tuli ajankohtaiseksi muutamaa vuotta myöhemmin. En kumminkaan voi millään tavalla katua, että tein valintani kuten ne tein, koska poikani on niiden vuosien aikana tehtyjen toimien ansioista paljon paremmassa tilassa kuin moni hänen kohtalotoverinsa. Poikani ei ole millään tavalla syyllinen omaan autismiinsa ja siten häntä ei myöskään sovi eikä pidä millään tavalla syyttää siitä, että olen joutunut isänä tekemään ne valinnat joita olen tehnyt. Enkä vieläkään poikani suhteen tekisi mitään toisin, vaikka saisinkin valita uudelleen. Silti tuo ei peitä sitä tosiasiaa, että vähenevän energian tilanteessani poikani hyvinvoinnin puolesta kamppaileminen on madaltanut omaa hyvinvointiani. Pahastikin.

Sen lisäksi, että poikani huolehtimisen on vienyt minulta paljon energiaa, on olemassa myös toinen, sangen yllättävä seikka, joka on pahentanut masennustani. Autistisille pojille on kuulemani mukaan tyypillistä se, että he ottavat toisen vanhempansa, siis pääasiassa äidin, ikään kuin luotetuksi vanhemmaksi ja toinen vanhemmista saa jäädä hyvinkin sivustaseuraajan asemaan, jopa ikään kuin ulkopuolelle jätetyn asemaan. Meillä se on näkynyt niin, että poikani on hyvin vähäsanainen minun kanssani mutta äidilleen hän kykenee avaamaan omaa sanaista arkkuaan huomattavasti paremmin, puhutaan siis oidipaalisesta käyttäytymisestä. Sinällään asia on noin lääketieteen tai psykiatrian puolesta ymmärrettävä ja selvä, mutta tämä asia on silti aiheutanut minussa luvattoman paljon huonoa jälkeä. Tunnetasolla koen jääneeni todella syrjään poikani elämässä ja siten kaikki se, mitä olen hänen puolestaan tehnyt, tuntuu entistäkin raskaammalta ja siten vahvistaa masennustani entisestään. Tämä kuvio on siis puhtaasti emotionaalinen, järjen tasolla kyllä ymmärrän sen, mikä tämän kuvion henki oikein on. Tunteilleni en vain oikein voi mitään ja osattomuuden kokemus on kovin raskas. Paikoin todella raskas. Torjutuksi tulemisen kaameasta maailmasta kerron myöhemmin lisää omassa blogikirjoituksessaan.

Jotta koko kuvio olisi vielä varsin ristiriitainen, niin kun oikein katson, on aivan selvää, että minä kuitenkin kaikesta näennäisestä ulkipuolisuudestani huolimatta toimin kyllä varsin vahvana miehen ja ihmisen mallina pojalleni. Hän pyrkii kopioimaan ja omaksumaan tiettyjä maneereitani ja tapojani ja seuraa hyvinkin tarkasti tekemisiäni. Joten minulla on selkeästi hänelle paljon isompi rooli ja merkitys kuin mitä hän antaa pinnalla olettaa. Kunhan vain osaisin jättää sen pinnan omaan arvoonsa, niin kaikki olisi paljon paremmin. En vain aina osaa.

Sangen armolliselta tuntuu se seikka, että kun poikani tilaan ja sen takia välillisesti minun pahentuneeseen masennukseeni ei löydy sellaista syypäätä, jota voisi syyttää millään tavalla, voin vain sadatella kohtaloani, mutta en oikein voi katkeroitua kenellekään. Toivon, että tämä seikka vapauttaa minut poikani autismin aiheuttamasta lisästä masennukseeni. Jonakin päivänä.

Kiitos, että luet.

Masentunut puoliso on taakka

En tietenkään osaa sanoa, millaista on olla masentuneen puoliso, koska itse olen se masentunut osapuoli meidän parisuhteessamme. Mutta voin vain kuvitella, että välillä toimintani ja olemiseni näyttää vähintäänkin kummalliselta, jos haluan käyttää kaunista ilmaisua. Voin vain kuvitella, että masentuneen vierellä eläminen ei ole millään tavalla helppoa, mutta toisaalta siinä tarvitaankin enemmänkin empatiaa kuin järkeilyä. Tarvitaan ymmärrystä enemmän kuin potkimista.

Minä olen pitkään tuntenut olevani taakka sekä puolisolleni että ajoittain muullekin perheelleni. Tuo tunne on luonnollisesti pitkälti omaa kuvitelmaani ja kaikuja totta kai siitä, että olen masentunut. Masennukseen nyt vaan kuuluu ikävän vankkana osana myös riittämättömyyden ja taakkana olemisen tunne. Voisin kuvitella, että masentunut voi kokea olevansa taakka, vaikka hänen vierellään olisi mitä ymmärtäväisin ja tukea antavin kumppani. Minulle nyt vaan ei ole valitettavasti tullut tuollaista onnea elämäni mausteeksi.

Puolisollani on omat haasteensa oman minuutensa ja itsetuntonsa kanssa. Hän on aistinut kauan ennen diagnoosiakin että minulla on jotain vinossa, ehkä osittain kokenut sen hänelle haastavaksi tilanteeksi. Se, miten hän on reagoinut tähän tilanteeseen, onkin kovin epäloogista. Hän on valitettavasti joutunut välillä kovinkin sakeaan syyllistämisen, vähättelyn ja väärien väittämien laukomisen kierteeseen. Minulle taas masentuneena tuollaiset asiat ovat luonnollisesti sangen pahaa myrkkyä. Jos muutenkin koen olevani taakkana toiselle, en ehkä kaipaisi kuulla vähättelevää puhetta. Tai joutua kuulemaan perättömiä syytöksiä milloin mistäkin.

Ymmärrään tavallaan mekanismit hänen käytöksensä takana. Ei varmasti ole helppoa katsella masentuneen kamppailua vierestä ja kokea varsin voimakasta voimattomuuden tunnetta sen asian edessä. Silti en voi loputtomiin olla myöskään ymmärtäväinen. Varsinkaan näiden viimeisten vuosien aikana, kun minulla on ollut ihan psykiatrin määrittämä diagnoosi, niin tavallaan käytökselleni löytyy kyllä jokin syy. Voisin kuvitella, että masentuneen puolisolta tarvitaan kenties keskimääräistä enemmän sellaista itsetunoa, joka kantaa hankalien aikojen yli. Luottoa siihen, että parisuhteen perusvire on kunnossa, vaikka masentunut ei siltä ehkä näytäkään.

Puolisoni on kyllä parantanut tapojaan kovinkin paljon. On vain valitettavan mahdollista, että menneisyydessämme on tapahtunut sen verran pahaa, jota minun voi olla mahdotonta unohtaa. Se kuulostaa noin kirjoitettuna todella kiusalliselta, koska muuten minä olen pitänyt aina itseäni enemmän tulevaisuuteen nojaavana ihmisenä kuin menneessä vellovana.

Masennus on kuin rakastajatar. Se ottaa tunne-elämää omaan valtaansa ja vie aikaa, voimia ja mietteitä yhteisestä elämästä puolison kanssa. Mutta minä en koe masennusta sillä tavalla, että haluaisin viettää aikaa sen kanssa, en haluaisi antaa yhtään rahtusta tunteistani sille enkä voimianikaan. Tässä on se selkeä viesti masentuneen puolisolle. Puoliso ei siinä mielessä ole petturi, vaikka hän ikään kuin käyttäytyy niin. Ymmärrän toki, että se voi olla vaikeaa mieltää.

Masentuneen puolison kanssa eläminen on päätös, siinä kuin muutenkin parisuhteessa eläminen. Toista pitää ymmärtää ja hyväksyä. Pitää antaa löysää silloin kun toinen sitä tarvitsee. Pitää tukea ja olla ruokkimatta omia myrkyllisiä käyttäytymismalleja. Ja uskoa siihen, että toinen rakastaa, vaikka ei sitä aina kykenisi edes sanomaan.

Sillä tavalla pitää masentuneen rinnalla elävän puolison olla myös rehellinen itselleen, että tarvittaessa kannattaa hakea apua omaan pahaan oloonsa. Ja äärimmilleen vietynä täytyy myös tunnustaa itselleen, jos ei vaan osaa elää masentuneen ihmisen vierellä. Silloin pitää alkaa rakentaa elämää jossain muualla, vaikka se ehkä vaikkuttaakin kontekstista irrotettuna julmalta. Toista ei saa satuttaa liikaa sen takia, että pitää parisuhteesta kiinni, vaikkei pitäisi.

Kiitos, että luet.

Photo by Pixabay on Pexels.com