Positiivinen masentunut

Elämänsä polkuaan kun tarpoo uutterasti eteenpäin, törmää vähän kaikenlaisiin luonnehdintoihin itsestään. Monet voi helposti sivuuttaa joko siksi, että ne eivät kuvaa minua ytimekkäästi eikä välttämättä lainkaan tai ne voivat olla vaikkapa liian yliolkaisia tai yleistäviä. Kaikeksi onneksi noiden ohitettavien luonnehdintojen lisäksi aina välillä törmää sellaisiin, jotka ottaa mieluusti vastaan.

Yhden tällaisen luonnehdinnan kuulin jokin aika sitten kanssamasentuneelta. Hän määritti minut positiiviseksi masentuneeksi. Luonnollisesti tuo sanapari sekä ilahdutti että hätkähdytti myönteisellä tavalla.

Toden totta on niin, että pyrin elämänasenteessani kurkkimaan mieluummin positiivisia asioita, kokemaan positiivisia tunteita ja pyrkimään positiivisiin kohtaamisiin toisten ihmisten kanssa. Olen sitä mieltä, että jos päästän liiallisen tummuuden valloilleen elämässäni, se tarkoittaa sitten tylyä menoa siitä lähtien. En silti kutsuisi asennettani valheelliseksi tai minkäänlaiseksi hattarahötöksi, vaan enemmänkin ohjenuoraksi sille, millaisiin asioihin keskityn. Kyynikko voisi todeta, että väritän maailmaani, mutta minähän en muita kyynikkoja kuuntele. Paitsi itseäni, mutta se onkin jo toinen tarina.

Ristiriita piilee siinä, että niin minusta kuin monesta muustakin masentuneesta ei välttämättä näe ulospäin masennuksen kalvakkaa kirousta. Meillä masentuneilla on kehuttavaksi asti kykyä piilottaa vaivamme ja jätämme kärsimyksemme sellaiseen ajankohtaan, jolloin muut eivät näe tuskaamme. Masennus jyllää muutenkin lähinnä oman pienen pään sisällä, joten ulkoisesti oireilua ei oikein pääse näkemään.

Tästä kaksinaisuudesta seuraa helposti se, että minä vaikutan ulospäin paljon, paljon positiivisemmalta kuin mitä itse asiassa sisimmissäni tunnen. Tuskin monikaan sellaisista ihmisistä, jotka tunnen ohimenevästi tai puolittain, arvaa mitään minun kokonaisesta todellisuudestani. Se ei välttämättä ole huono juttu, paitsi sen puolesta, että minua ei näy rohkeiden rinnalla antamassa kasvoja masennukselle. Teen vaatimattomasti oman osani tätä blogia kirjoittamalla, ainakin nyt toistaiseksi.

Vielä yksi hassu ilmenemismuoto tälle positiivisen masentuneen olemukselle on se, että harrastan komiikan esittämistä. Stereotypian mukaan masentunut ei voi haluta naurattaa muita, kun itseäänkään ei naurata. Voin kertoa näin kokemuksen rintaäänellä, että masennus ei millään tavalla estä koomikan kirjoittamista tai esittämistä. Paradoksi kuuluukin niin, että havaintoni mukaan koomikoiden joukosta löytyy useammin masentuneita ja muita mieleltään heilahtaneita kuin valtaväestöstä. Se käy hyvinkin järkeen, kun asiaa miettii tarkemmin.

Kiitos, että luet.

Yllätyskeikkaa ei kerkeä jännittämään

Sain pari viikkoa sitten yllättäen kutsun stand up -keikalle. Aikaa kutsusta lavalle kiipeämiseen jäi vain muutama tunti, mutta siitä huolimatta päätin vastata haasteeseen. Huomaan, että jos julkisuudestakin tuttu koomikko pyytää minua esiintymään, en vain voinut kieltäytyä sen takia, että valmistumisaikaa jäi noin vähän.

Minulle tuollainen spontaani esiintyminen on täydellinen kauhistus. En yleensä käytä runsasta valmistautumisaikaa mitenkään aktiiviseen valmistautumiseen, mutta esiitymistä edeltävinä päivinä ja etenkin esiitymispäivänä keikka majailee mielessäni aktiivisesti ja siten valmistaa minua keikalle. Siksi koen, että jos haluan antaa parhaani lavalla, on hyvä saada niin paljon valmistautumisaikaa kuin mahdollista.

Valmistautumisajan vastavoimana häärii jännitys. Mitä enemmän keikkaa ehtii pohtimaan etukäteen, sen enemmän myös jännitys saa pontta. Tiettyyn rajaan asti jännitys toimii hyvän esiintymisen perustana, mutta liiallinen jännitys tosin nakertaa jo kykyä rentoutua lavalla. Siksi suhtaudun jännittämiseen kaksijakoisesti.

Tuona esiintymispäivänä en muutenkaan lyhyen valmistautumisajan puitteissa ehtinyt paljonkaan miettimään koko keikkaa, koska olin lupautunut auttamaan nuorempaa poikaani hänen remppapuuhissaan. Joten valmistautuminen esiintymiseen jäi pitkälti bussissa istumisen varaan, kun matkasin kohti keikkaa. Onneksi vielä on suotavaa käyttää maskia julkisissa kulkuvälineissä, joten pystyin muitta mutkitta puhumaan keikkani ääneti, vaikka istuinkin ihmisten ilmoilla. Perinteisesti kai suutaan taajaan availevaan ihmiseen suhtaudutaan kummallisuutena. Sellainen tietysti olenkin, maskin kanssa tai ilman.

Toki on sanottava, että olin siinä kohtaa juuri suhteellisen intensiivisen keikkaputken pauloissa. Tuo fakta tietysti helpotti valmistautumista paljonkin, kun rutiinia oli päässyt jo muodostumaan. Perustelin itselleni myös, että vaikka sitten vähän mokaisin, niin voin laittaa sen lyhyen valmistautumisen piikkiin. Siispä tavallaan löysin tietyn rentouden jo ihan järkeilemällä.

Tästä kaikesta syntyi sitten yllättävän hyvä keikka. Löysin esiintymiseeni sopivan rytmin, yleisöä oli pilvin pimein ja juttuni upposivat porukkaan kuin hitsauspilli metalliin. Kipinöitä lenteli, sellaisia hyviä kipinöitä.

Ei siis kannata näköjään tässäkään suhteessa vain jäädä möllöttämään omiin luutuneisiin käsityksiin omasta tavata tehdä asioita. Olen todella iloinen tästä kokemuksesta ja kutsusta yllätyskeikalle. Siitä kehkeytyi uljas kokemus.

Kiitos, että luet.

”Minä pidän itsestäni”

Osallistuin joitakin vuosia erään yrityksen johtoryhmän kanssa koulutukseen, jonka runkona oli Brian Tracyn kurssi. Ne, jotka ovat perehtyneet self helpin syvään maailmaan, tietävät kyllä tuon nimen. Hän on alallaan jonki sortin guru.

Muistan tuosta koulutuksesta vain pieniä pätkiä. Ehkä se kaikkein kuumin ydin oli kuitenkin sellainen hokema, joka koulutuksessa opetettiin. Siinä perehdyttiin jollain tasolla kaiketi itsesuggestion maailmaan. Meidän piti nimittäin aina aamuisin seistä peilin edessä ylväänä ja katsoa itseämme peilistä silmiin. Nyt se pahin tulee: meidän piti toistaa ääneen muistaakseni kymmenen kertaa siinä peilin edessä omiin silmiimme tuijottaessamme: ”minä pidän sinusta.”

Huomasin heti, että eihän tällainen toistaminen minulle sovi millään tavalla. Noh, olen luonteeltani muutenkin sellainen, että en oikein osaa suhtautua asian vaatimalla vakavuudella kaikenlaisiin teatraalisiin ylevyyksiin. Joten tällainen motorinen toistelu jo sinällään nosti kulmakarvojani kohti autuaita taivaita.

Tästäkin huolimatta itselleni kertominen siitä, että pidän itsestäni, tuntui sangen, sangen kaukaiselta.

Koska olen utelias luonne, täytyihän sitä silti kokeilla. Heti tehtävän saamista seuraavana aamuna marssin kotona kylpyhuoneen eteen ja sanoin nuo maagiset sanat. En vain voinut toistaa tuota hokemaa edes toista kertaa ja kymmenen toistoa jäi siten kaukaiseksi haaveeksi. En vain kyennyt. Tuo tilanne oli jotenkin vain niin koominen. Kyllä, minua hymyilytti, jopa nauratti. Seistä siinä nyt sitten kalsareillaan ja toistella itselleen pitävänsä itsestään. Ei sovi suomalaiseen kansanluonteeseen, eikä se ainakaan sovi minulle.

Masennukseni keskiössä kasvaa kaamea kasvi, nimittäin rosoinen suhde itseeni. Voisin kuvailla suhdetta itseeni kovinkin moninaiseksi ja vaihtelevaksi. Välillä totta kai löydän itsestäni sellaisia piirteitä ja ominaisuuksia, joita jos en nyt ihan vihaa, niin ainakin inhoan. Ja sitten tasapainoa horjuttavana tekijänä joudun toteamaan, että en osaa mitenkään kunnolla tsempata itseäni, kehua itseäni saati nyt ainakaan antaa itselleni sitä arvoa, joka minulle eittämättä varmaankin kuuluisi. En koe itseäni itseriittoiseksi tai itserakkaaksi, vaan jopa päin vastoin. Juuri siksi minulle tuon Brian Tracyn antama kotiläksy osoittautui mahdottomaksi. En osaa uskottavasti sanoa itselleni pitäväni minusta, koska se ei ole totuus, ainakaan koko totuus. En vain voi sallia itselleni sitä, että edes omissa oloissani toistelisin jotain sellaista lausetta itselleni, joka ei ole täysin ja pitävästi totta.

Vaikka yllä oleva on kaikki totta, minun on myönnettävä myös muita totuuksia. Nimittäin en voisi esimerkiksi tehdä stand up -harrastustani, jos en pitäisi itsestäni, en pitäisi omaa huumorintajuani sellaisena, jonka kehittämiä juttuja voisi kertoa eteenpäin. Luotan itseeni siinä, että esiintymiseni on sellaista, jota ihmiset haluavat nähdä. Stand up on vieläpä vain esimerkki monesta muusta asiasta, mikä osoittaa kyllä sitäkin, että minussa on myös sellaisia piirteitä ja ominaisuuksia, joista itsekin ajoittain tai usein pidän.

Vaikka en siis voi sanoa peilikuvalleni pitäväni itsestäni, en usko, että voisin kokea mitään elämänhalua ilman tietynlaista itserakkautta tai itsekunnioitusta. Enkä voisi tehdä itselleni tärkeitä asioita ilman sitä, että luottaisin itseeni.

Joten Brian, olit toki tavallaan oikeassa. Se, että pidän edes horjuvan varovaisesti itsestäni, luo pohjan kaikelle tekemiselleni. Mutten silti suostu vieläkään peilikuvalleni antamaan minkäänlaisia rakkaudentunnustuksia. Ehkä sen aika tulee vielä.

Kiitos, että luet. Minä pidän sinusta.

Sain isältäni sähkövatkaimen ja masennuksen

Esiinnyin pari viikkoa sitten stand up -lavalla ja samassa illassa eräs koomikkokollega kertoi erittäin hauskan ja polveilevan jutun kylmästä äidistään. Se oli juttuna todella raikas tässä stereotypioiden maailmassa, jossa puhutaan etäisistä ja karanneista isistä, mutta äitisuhteita pidetään yleisesti lämpiminä ja voimaannuttavina. Huomasin ajattelevani, että äitisuhtet ovat jonkinlainen tabu ja siksi juuri tuo lavalla kerrottu juttu toimi erityisen hyvin.

Minä kuulun siihen tummaan ja suhteellisen runsaslukuiseen joukkoon, jolla isäsuhde ei ole toiminut mitenkään turhan hyvin eikä ole tuottanut sellaista lämpöä sekä iloa, jota isäsuhde voisi tuottaa. Kaikeksi onneksi en joutunut kamppailemaan missään eroperheen ristipaineessa vaan vanhempani elivät pariskuntana isäni kuolemaan saakka. Eikä lapsuudenperhettäni oltu marinoitu millään kaameilla lisämausteilla kuten alkoholismi, perheväkivalta tai muu sellainen. Näistä tosiasioista huolimatta suhteeni isääni jäi hyvin etäiseksi. Tuota etäistä suhdetta olen sitten joutunut paikkailemaan elämässäni sekä ennen sitä ajanhetkeä kun tulin isäksi ja etenkin sen jälkeen. Toisaalta olen myös löytänyt tilanteestani jotain helppoakin: en tee asioita niin kuin isäni teki, niin en voi mennä kovinkaan metsään. Itse asiassa tuo käänteisen kummallinen toimintatapa on osoittautunut varsin toimivaksi. Kuulostaa omituiselta, tiedän, mutta uskokaa minua.

Isäni ei tietääkseni ollut diagnosoitu depressionisti, mutta hänen toiminnassaan ja elämänasenteessaan oli löydettävissä paljonkin masennuksen tunnusmerkkejä. Hän varmaankin taisteli hiljaa itsekseen kaikenlaisten haasteiden kanssa, minuutensa, rajallisuutensa, ristiriitaisuuksiensa ja ideaaliensa kanssa. Hän uskoi vakaasti siihen, että pelkkä isyys toisi hänelle jonkin sortin auktoriteetin, mutta minuun se ei oikein ikinä toiminut, ainakaan teini-iästä alkaen. Pelkään pahoin, vaikka muuta väitänkin, että olen pitänyt isääni alitajuisesti roolimallinani turhankin voimakkaasti ja siinä sotkussa minä nyt sitten vieläkin elelen. Isäni mystinen alakulo on varmaankin tarttunut minuun, vaikken ikinä sitä olisi halunnut. Myös isäsuhteen puute on todennäköisesti satuttanut minua paljon enemmän kuin vielä nytkään suostun myöntämään. Isäni oli tavallaan niin lähellä, mutta sittenkin niin totaalisen kaukana.

Juoksen siis tavallaan isääni karkuun edelleen, vaikka hän on siirtynyt elävien parista pois jo muutama vuosi sitten. Ehkä jatkan tuota pakenemista loppuelämäni. Teen lasteni kanssa asioita, joita hän ei ikinä tehnyt lastensa kanssa ja joita olisin häneltä kaivannut. Puhun lapsilleni tavalla, jolla isäni ei ikinä minulle puhunut, vaikka olisin sellaista tarvinnut. Tavallaan moni valintani pohjautuu omaan onnettomaan isäsuhteeseeni, vaikka pyrin tietenkin hyvään. Tämä on kummallinen antimatkimisen kierre.

Meillä on täällä kotona ikivanha sähkövatkain. Se on sellainen kodinkone, jonka me saimme lahjaksi isältäni silloisen tyttöystäväni, nykyisen vaimoni kanssa, kun muutimme yhteen. Tuo laite toimii edelleen ja se on jonkinlainen ihme. Yleensä laitteet hajoavat paljon nopeammin, mutta tämä laite jaksaa jurnuttaa perunamuusia vielä reilun neljännesvuosisadan jälkeen. Muistan aina isääni, kun kaivan sen laitteen esiin. Unohtamisen kannalta voisi toisaalta toivoa, että se vatkain hajoaisi mahdollisimman pian. Mutta toisaalta, niin surulliselta kuin se kuulostaakaan, ehkä juuri tuo laite on yksi niistä harvoista positiivisista muistoista, joita minulla on tänään isästäni.

Sain siis isältäni kaksi pysyvänluonteista asiaa ikään kuin perintönä. Molemmista olisin kyllä valmis jo luopumaan. Voisi olla aika vatkata elämää jollain pirteämmällä laitteella kuin tämä alituinen masennukseni.

Kiitos, että luet. Ja hyvää isänpäivää kaikille!

Jännitys on viekas kumppani esiintymisessä

Kirjoitan tätä kirjoitusta junassa paluumatkalla kotiin ensimmäiseltä stand-up-keikaltani pitkään, pitkään aikaan. Yli vuosi ehti vierähtää siitä, kun edellisen kerran kipusin lavalle naurun lähettilääksi, joten kokemus tänään vastasi melkein sitä kokemusta, kun ihan ensimmäistä kertaa esiinnyin yleisölle Kallion On the Rocksissa muutama vuosi sitten.

Omaan esiintymiseeni on löytymässä jo selkeä kaava. Ensin jännitän, sitten kokoan oman juttusettini kasaan, sitten jännitän lisää. Kun on keikkapäivä, jännitän vielä lisää ja tunnen vahvaa alemmuutta muita tämän taidelajin harrastajia kohtaan. Jopa niin paljon, että aina esityspäivänä olen valmis kiroamaan sen ajatuksen, että edes aloin koko harrastukseen ylipäänsä. Sitten kiroan vielä senkin, että menin hankkimaan taas keikan itselleni.

Seuraavana keikkapäiväni kulussa on vuorossa se, että yritän vielä harjoitella jossain esiintymistäni. Joko kotona, autossa tai -kuten tällä kertaa- junassa. Onneksi vielä käytetään suhteellisen yleisesti maskeja julkisissa kulkuneuvoissa, niin pystyin junassa maskin suojissa jopa availemaan suutani, vaikka en ääntäkään päästänyt. Sillä on merkittävä rooli valmistautumisessa, että saa puhua oman settinsä läpi, edes hiljaa.

Keikkapaikalla jännitys vaan kasvaa entisestään. Jos mitenkään pystyy, keikkapaikalla voi vielä harjoitella omaa esitystään, mutta joskus se ei ole olosuhteiden takia mahdollista.

Sitten kun esitysvuoro tulee vastaan ja kiipeän lavalle (tai useimmiten kyseessä on joku baarin nurkka, mutta lava kuin lava), niin jännitys vaan katoaa kummasti jonnekin. Jos valmistautuminen on ollut toimivaa, tässä kohtaa sitä vaan lähtee esittämään omaa juttuaan, eläytyy ja yrittää jotenkin saada yleisön puolelleen. Siinä kohtaa tapahtuu mystiseltä kuulostava ajan jakautuminen. Tavallaan aika pysähtyy ja se lähtee etenemään sen mukaan, miten saan oman esitykseni esitettyä. Toisaalta aika lähtee juoksemaan kummallisen kovaa vauhtia eikä siitä tunnu saavan edes kiinni. Yhtä kaikki, sitten kun esitys on ohi, se on ohi.

Esityksen jälkeen, varsinkin, jos jännitys on ollut kovasti vallalla, jännityksen laukeaminen on valtaisa kokemus. Ja tänään se esimerkiksi oli sellainen. Posket alkavat punoittaa ja muutenkin on sellainen olo, että olisi juossut pitkän lenkin tai ajanut tuntitolkulla autoa keskittyneesti. Sellainen puulla päähän lyöty olo. Hyvä olo, kun endorfiini jyllää verenkierrossa sangen intensiivisesti. Missään muussa tekemisessä en ole tällaista kokemusta saanut. Tietenkin seksissä, mutta ehkä sekin on luonteeltaan hieman toista. Jonkin verran samankaltaisuutta on kylläkin löydettävissä seksin ja esiintymisen jälkeisessä olotilassa.

Komiikkaskene on vasta viriämässä, joten seuraavia keikkoja ei ole tiedossa kovin montaa. Mutta silti odotan jo innolla sitä, kun seuraavan kerran pääsen lavalle hauskuuttamaan ja kokemaan sen ihmeen, että taas kerran uskalsin ja menin ja nauratin.

Kiitos, että luet.

Joskus tai usein on vaikeampaa

Yllätyin itsekin, kun huomasin, että viimeisestä kirjoituksesta on kulunut melkein neljä kuukautta. Kesä tuli ja meni ja keskitin selkeästi voimiani siihen, että sain hoidettua isän roolini kunnialla ja luova kirjoittaminen jäi taka-alalle.

Niin kauan, kun olen tunnistanut itsessäni masennuksen oireita, olen myös huomannut sen, että olotila aaltoilee kahdella tavalla. On päivän sisällä tapahtuvaa aallottaista liikettä olotilassa mutta on myös tunnistettavissa pidemmän ajan muutokset ja heilahdukset.

Päivittäiset heilahdukset tulevat usein pienistä laukaisevista tekijöistä. Itselläni sellaisia ovat mm tekemättömistä jutuista muistuttavat asiat, kuten joku maksua odottava lasku pöydällä tai vielä pahempaa siitä tullut muistutuslasku tai jopa perintälasku. Tällaisia pieniä asioita on joskus ikävän paljon, mutta niidenkin määrä toki vaihtelee. Ja toinen tärkeä masennusta syventävä tekijä voi olla se, että kun keskustelen lasteni kanssa ja he kertovat vaikkapa haaveistaan tehdä jotain tai saada joku rahaa maksava tavara itselleen, ymmärrän yhtäkkiä koko sen työkyvyttömyyteen ja siksi valjuihin tuloihin johtavan masennusketjun ja se tietenkin masentaa sitten hetkellisesti paljonkin. Näitä tällaisia pieniä sosiaalisissa tilanteissa eteen tulevia seikkoja on valtava määrä ja ne saattavat tulla täysin puskan takaa, kuten on tyypillistä sosiaalisissa suhteissa.

Pidemmän aikavälin vaihtelut olotilassa toimivat vieläkin mystiikan ehdoin, vaikka olenkin yrittänyt terapian ja muun päättelyn avulla päästä kiinni asian vaikuttimiin. Todennäköisesti nuo yllä mainitut päivittäiset tekijät vaikuttavat myös pidempiaikaisiin fiiliksenvaihteluihin, jos niitä tulee paljon tai pitkään tai olen jostain syystä alttiimpi niitä ottamaan vastaan. Se, että saanko tehdyksi pieniä asioita, vaikuttaa toki myös, sekä se, että saanko itseni houkuteltua juoksemaan. Olotilaani vaikuttaa kyllä selkeästi se, että jos minulla on hyvä kausi juoksemisessa, niin se myös nostaa muuta olotilaa kummasti. Muitakin tekijöitä on, kuten se, että pääseekö vaikkapa esiintymään stand up -lavalle ja niin edelleen. Ylipäänsä kaikki positiiviset kokemukset sopivin annoksin lisäävät virtaa. Sitten ne hetket, jolloin taas kerran ymmärrän oman alhoni, työttömyyden ja masennuksen, niin ne ovat omiaan lisäämään myös pidemmän aikavälin matalalentoa.

Kun en (toistaiseksi) syö mielialalääkkeitä, olen tavallaan hyvin paljon oman mieleni tilojen vaihteluiden armolla. Se on sitä oikeaa elämää, ehkä, mutta sitten toisaalta välillä, kun lentelen pidempiaikaisesti matalalla, toivoisi kummasti jotain apua nousun saavuttamiseksi.

Kiitos, että luet.

Photo by Harrison Haines on Pexels.com

Kummallinen suhteeni huomioon

Koen itseni aika klassiseksi introvertiksi. Tykkään olla omissa oloissani, viihdyn rauhallisessa ympäristössä ja ihmisten kohtaaminen on välillä minulle kovin työlästä.

Sitten minulla on tietenkin toinen puoleni. Jos en pitäisi huomiosta, jos en pitäisi toisten ihmisten läsnäolosta, kohtaamisesta tai reaktiosta, en tietenkään pitäisi lavakoomikon harrastuksestani. Tykkään siitä, että minun tekemisilläni on vaikutusta muihin ihmisiin, oli se sitten naurua tai mitä muuta tahansa.

Jos löydän itseni rajatusta ryhmästä, ryhdyn sangen helposti johtamaan sitä pelottomasti ja innokkaasti, ja tämä on tietenkin huomattu työelämässä ja elämässäni muutenkin. Olen helposti päässyt etenemään tämän ominaisuuden takia työelämässäni suhteellisen pitkälle. Tarvittaessa pystyn vaikuttamaan jämäkältä, itsetuntoa huokuvalta ihmiseltä, joka ottaa tilanteen kuin tilanteen haltuun.

Olen sangen vakuuttunut siitä, että yksi voimakas tekijä masennukseeni piilee näiden kahden persoonallisuuteni ilmenemismuotojen puristuksessa. Suoraan sanottuna en vain ihan tarkkaan edes tiedä, millä lailla masennusvaikutus toimii.

Olettaisin, että kompleksinen suhteeni huomioon on tässä se avaintekijä. Jos kiipeää stand up -lavalle kertomaan omia, itse keksimiään juttuja itse suunnittelemallaan tavalla, se on tietenkin huomion hakemista. Jos asettuu kuin itsestään tai vaistonvaraisesti porukkaa johtamaan, se on huomion hakemista. Kuitenkin sama ihminen luokittelee itsensä introvertiksi. Tässä täytyy olla sellaista identiteetin ristivetoa, joka ymmärrettävästi aiheuttaa altistusta masennukselle.

No jos tämä kerran on se ongelma, niin mikä voisi olla ratkaisu? Kuten niin moneen muuhunkin ongelmaan, tähänkin piilee piinallisen helpolta kuulostava, mutta käytännön tasolla ah niin kovin pulmallinen ratkaisu: realistinen minäkuva. Minä ehkä mahdollisesti ja alitajuisesti häpeän hieman vetäytyvää puoltani ja paikkaan sitä sitten ehkä välillä ylitsepursuavalla esilletuomisellani. Tai sitten muuten ajattelen, että tällainen minun täytyy olla, tällainen jokaisen ihmisen täytyy olla. Tai sitten jotain ihan muuta, jota en vielä tiedäkään.

Huomio on hyvä vuokralainen mutta kurja omistaja.

Photo by Matheus Bertelli on Pexels.com