Olen löytänyt jonkinlaista lohtua ja eteenpäin vievää voimaa self helpistä, siis sellaisista elämäntapakirjoista, -podcasteista ja -kursseistakin. Jo aikaisin kyllä huomasin, että tuota maailmaa edustavia asioita kannattaa kuluttaa sangen valveutuneesti, jotta niiden vangiksi ei jää ja jotta ne eivät vie elämältä pohjaa. Tämä oivallus onkin hieman etäännyttänyt minut tuosta toiminnasta, mutta valikoiden luen toki kirjoja ja kuuntelen asiaan liittyviä tarinoita.
Kaikenlaiset puheet 110-prosenttisesta suorittamisesta, itsensä uusiin tekemistaivaisiin kohottamisesta, elämänhallinnasta ja muusta superihmisyyden jumaloimisesta voisi kyllä ylipäänsä vaimentaa, vaikka kyllähän varmasti moni löytää niistä puheista itseään kohottavia ja kehittäviä näkökulmia ja ne vievät sitä ihmistä eteenpäin. Toisaalta, jos on kohdannut alentuneen kriittisyyden tilan kuten millainen esimerkiksi masennus saattaa olla, tuollaiset puheet saattavat pahimmillaan vain satuttaa ja viedä sitä omaa alhoa vieläkin alemmaksi. Kun kuuntelee sitä, että ota vaan itseästi niskasta kiinni ja tee, se voi olla aika kaukana omien todellisten mahdollisuuksien kirjosta.
Myytti oman osaamisen ja vaikutusvallan mahdista on ollut self helpissä perinteisesti kovin voimallisessa roolissa, melkeinpä polttoaineen ellei sitten jopa -genren dramaattisen otteen keinoilla ilmaisten- räjähdysaineen asemassa. Masentunut kohtaa karvaalla tavalla kyllä oman rajallisuutensa ja varmaankin valtaosa masentuneista myös kamppailee tämän rajallisuuden asettamia kiusallisia vaikutuksia vastaan, ja siihen kohtaan ei välttämättä ole kovin hyväksi kuunnella sitä, että me käytämme vain rajallisesti potentiaaliamme hyväksi ja auvoisen huomisen sekä ankean huomisen tienristeyksessä kylttejä kääntelen minä itse. Meidän mahdollisuuksiimme vaikuttaa todella moni asia, eikä kaikki ole meidän omien valintojemme takana. Ainakaan silloin, kun voimat ovat vähissä. Jos pitää saada tehdyksi, niin sitten vaan alkaa tehdä, siinäpä mukaoiva neuvo masentuneelle.
Yksi vanha ja turhan käytetty klisee on sanonta ”jos se ei tapa, se vahvistaa” ja luonnollisesti tuon sanonnan voi tuomita valheelliseksi kovin helposti . Sanonnan takana on väite, että jos kohtaamme mitä tahansa elämässä, niin se joko vie meidät krematorion uuniin tai me selviämme siitä voittajana ja entistä vahvempina. Vaihtoehtoja lopputulemalle voi helposti luetella useampia. Voisinkin väittää tuohon vastaan tämän kirjoituksen otsikon mukaisesti, että jos jonkin tapahtuman tai kokemuksen kohtalokkuutta täytyy edes miettiä, se voi olla hyvinkin kuolemaksi, ei välttämättä heti, mutta ennen pitkää. Mehän voimme voimakkaista muistoista kantaa traumaattisia elementtejä pitkän aikaa ennen kuin ne kasvavat ylitsepääsemättömäksi muuriksi. Toisaalta me kyllä kohtaamme elämässämme valtaosaltaan sellaisia kokemuksia, jotka eivät tapa eivätkä vahvista, vaan ovat esimerkiksi viihyttäviä, koskettavia tai jopa yhdentekeviä. Yllättävätkin ja toisille yhdentekevätkin asiat saattavat osoittautua toisille kohtalokkaiksi. Me olemme yksilöitä kaikki, diagnoosista tai sen olemattomuudesta huolimatta. Ja ihmisiä.
Kiitos, että luet.
Tahmeat jalat 