Liikkeellelähdön vaikeus

Masennukseen kuuluu kaikenlaista hankalutta ja päätöksenteon hankaluus on yksi näkyvimmistä hankaluuksista. Tähän kökköyteen törmää aivan liian usein ja se saa monenmoisia ilmenemispiirteitä. Aloittaminen ja liikkeellelähdön ylivoimaiselta tuntuva möykky vaikeuttavat vaikka mitä tekemistä.

Siksi onkin kummallista ja perin outoa, että hankin itselleni näin talvilomaksi sellaista tekemistä, jossa pitää mennä julkisten kulkuneuvojen aikataulujen mukaan. Sellainen kulkemisen kehikko ei tunnetusti jousta lainkaan, joten tällöin aloittamisen ja liikkeellelähtemisen kohmelomaisuus korostuvat entisestään. On vain saatava itsensä liikkeelle ja tehtyä tarvittavat päätökset vaikka väkisin. On vain otettava riski, että jotakin unohtuu. Usein unohtuvat asiat eivät kaikeksi onneksi ole mitään äärimmäisen tärkeitä.

Monasti näitä vaikeuksia voi paikata vaikka sillä, että tietää perillä olevan esimerkiksi kauppoja, josta voi tarpeen tai hädän tullen vaikka ostaa puuttuvia asioita. Tai vielä suuremmassa hädässä voi aina miettiä, uskaltaako kysyä kanssaihmisiltä apua, jos tarvetta on. Nyt seuraavaksi tämä seikkailulomani ottaa sellaisen käänteen, jossa menen paikkaan, jossa ei ole mitään kauppaa yksinkertaisesti saatavillakaan, edes teoriassa ja kanssaihmisten määrä taitaa olla sangen rajattu.

Voisin sanoa, että ehkä haluan tämäntyyppiselle reissulle juuri sen takia, että joudun venymään ja kokeilemaan, pystynkö tällaiseen. Tiedän kumminkin, että mitään hengenhätää en joudu kokemaan ja ruokaa minulla lienee mukana aivan liikaa, joten sekään ei muodostu ongelmaksi. Vaatettakin otin mukaan vähintäänkin tarpeeksi. Siispä mitään kaameaa riskiä ei tässä ole kuitenkaan, joten voinen hyvillä mielin tai ainakin lähes levollisin mielin jatkaa kokeilua ilman massiivisia pelkoja. Siis ainakaan ilman rationaalisia pelkoja.

Kai koen sitten jotain näyttämisenhalua itselleni. Haluan näyttää vähintäänkin minulle, että vaikka menenkin hieman askeettisimpiin olosuhteisiin, selviän kyllä siitä. Selviän, vaikka vaikealta tämä tuntuu.

Realiteetit sen kertovat omassa pelkistyksessään: tällaista reissua ei vain voi tehdä, jos kaipaa kivaa mukavuutta ja hellää helppoutta. Tällaisia kokemuksia ei voi haalia kokematta haasteita. Toisaalta jos joutuu ponnistelemaan hieman tai paljonkin enemmän, palkintokin kiiltelee paljon komeammin.

Jo nyt, reissuni puolivälissä, voin todeta, että tämä kaikki on kannattanut korkoineen. Silti esimerkiksi tänään kun minun piti jättää hyvästit ensimmäiselle majoituspaikalleni ja siirtyä seuraavaan paikkaan, siirtymän kohtaaminen tuntui todella haastavalta. Onneksi välipakkaaminen on aina helpompaa, kun ei tarvitse päättää, mitä ottaa mukaan, vaan ihan kaikki pitää ottaa mukaan. Ja kun katselin ruokamäärääni, totesin, että voin jäädä vaikka viikoksi nalkkiin enkä vieläkään joutuisi järsimään kynsiäni.

Vaikeuksista huolimatta pystyssä päin alan tässä kohta etsiä ensi yön kortteeriani. On aika jatkaa seikkailua.

Kiitos, että luet.

Sämpylöiden leipominen voi olla ponnistus

Tein sen, vihdoin! Joskus takavuosina tykkäsin leipoa varsinkin sämpylöitä ja se oli melkein jonkin sortin harrastuskin. Sitten tulivat elämän laineet, masennuksen taakka ja tuo sangen hieno toimi jäi taka-alalle. Tai suoraan sanottuna se jäi kokonaan pois.

Leipomisen hankaluus lienee selkeää sukua muuhunkin minua vaivaavaan ryhtymisen vaikeuksiin. On vain jotenkin mystisen ongelmallista ylipäänsä ryhtyä leipomiseen ja aina läsnä on myös jokin kummallinen lisävärinä. Esimerkiksi se, että jos nuo vaikka epäonnistuvat tai niistä ei tule hyviä tai mikä nyt harhaluulo elää kulloinkin. kukoistustaan.

Tänään sitten sain aikaiseksi, osittain lapseni innoittamana. Eihän tämä aidosti edes edellytä kovin kummoista ponnistelua, kun homman saa vain alulle. Teimme yhdessä taikinan ja hän keskittyi sen jälkeen muffineiden tekoon ja minä pyörittelin sämpylät uunivalmiiksi. Ja nyt pirtti tuoksuu huumaavan herkulliselta. Kun pohjalla on vielä kunnon juoksulenkki, voi olla, että syön kohta sämpylän jos toisenkin.

Toivon tosissani, että tämä oli joku positiivinen päänavaus. Ainakin tämä toimii hyvänä askeleena aina niin kaivattuun oikeaan suuntaan.

Kiitos, että luet.

Pylly ylös penkistä!

Masennusta tuntemattomalle tai sen vaikutuksia tuntemattomalle lienee sangen mahdotonta kertoa ainakaan tyhjentävästi sitä, miltä masennus tuntuu. Klassinen komennus, jonka tuollaisen ihmisen huulilta kuulee, on se, että tsemppiä, sen kun lähdet liikkeelle, niin sillähän se homma hoituu.

Tällaisen itseni kaltaisen suhteellisen rationaalisen ihmisen on itsekin välillä vaikeaa ymmärtää itseänsä ja sulattaa se tosiasia, että aina aikaansaaminen ei olekaan tahdosta kiinni. Joskus vain tulee eteen tilanne, että ei vain jaksa lähteä liikkeelle. Saatan katsoa jotain kassia monta päivää reissusta kotiin tulemisen jälkeen, että ”siinä se kassi edelleen odottaa tyhjentämistään”, mutta en vain saa aikaiseksi aloittaa tyhjennysoperaatiota.

Ryhtymisen vaikeus yhdistää käsittääkseni monia masentuneita. Varmaan moni pystyy minullekin tyypillisesti hetkellisesti ohittamaan tuon vaikeuden ja raakaa tsemppaamista käyttämällä saa asioita kyllä tehdyksi. Sillä tekemisellä saattaa kuitenkin olla oma hintansa, jonka joutuu maksamaan myöhemmin. Itselläni tuo tahtotsemppaaminen tuntuu esimerkiksi seuraavana päivänä, että ei tunnu jaksavan oikein yhtään mitään. Joskus sängystä nouseminenkin voi tuntua lähes ylivoimaiselta.

Harrastin monen monituista vuotta tuota tahdolla tsemppaamista. Menestyin hyvin työelämässä, olin hyväpalkkaisessa työssä jossa koin toki onnistumistakin, mutta silloinkin tsemppaamiseni tuntui vaativan verojaan. Kun tuota kammottavaa kehää jaksoi kiertää muutaman vuoden, pudotus siitä tähän todellisuuteen oli kyllä melkoisen iso.

Sallimalla itselleen ajoittaiset voimattomuuden tunteet voi varmasti auttaa itseään. Minulla vain on sellainen ongelma, että edelleen, vieläkin, näin pitkän masennustietoisuudenkin jälkeen minun on todella vaikeaa myöntää itselleni voimattomuuteni ja sen aiheuttama ryhtymisen vaikeus. Enkä oikein osaa sulkea silmiäni asioilta, jotka odottavat tekemistään ja niiden läsnäolo taasen ovat omiaan lisäämään masennuksen taakkaa. Pidän itse itselleni noidankehää päällä. Tietoisuus tästä on tietenkin iso askel eteenpäin, mutta työstettävää on vielä. Tämä on tunnetason asia.

Lisäksi tietenkin tarvitaan positiivisia kokemuksia ryhtymisestä, siitä, että ryhtyminen kannattaa ja siitä saa hyvän palautteen. Itelleni yksi tällaisista kokemuksista on lenkille lähteminen. Siinä endorfiinit alkavat virrata aikalailla kymmenen ensimmäisen juoksuaskeleen aikana. Tästäkin huolimatta piinallisen usein lenkille lähteminenkin tuntuu vuoren valloitukselta.

Kiitos, että luet

Photo by cottonbro on Pexels.com