Alivertaisuusvinouma

Psykologia tuntee runsain määrin erilaisia vinouma-loppuisia ilmiöitä ihmisten ajattelussa. Niitä kaikkia yhdistänee se seikka, että ihminen huijaa itseään ottaessaan vastaan syötettä ja havaintoja ympäröivästä maailmasta. Ihmisellä on itsellään joku käsitys, miten asiat makaavat ja poimii syötteestä lähinnä ne seikat, jotka tukevat tätä harhaista tai vinoutunutta käsitystä.

Tuskin saan sinua, arvokas lukijani, pois tolaltasi kun kerron itse rakentamani ajatuskehitelmän siitä, että masentuneita vaivaavat juuri tämän ilmiön erilaiset muodot ehkä poikkeuksellisen paljon. Muut ovat onnellisempia, menestyksekkäämpiä, tyytyväisempiä, merkityksellisempiä kuin minä, senhän näkee kaikkialla. Vinouman ytimestä löytää kaamean asetelman. Minä vastaan muut muuttuu muodoksi minä vastaan toinen. Minä pysyn minänä, mutta kaikki muut seitsemän miljardia muuttuvat siksi toiseksi. Tuollaista ihmismassaa vasten minä tunnun sangen vähäpätöiseltä ja mitättömältä. Saavutukseni eivät ole mitään verrattuna muihin seitsemään miljardiin ihmiseen. Näin kirjoitettuna tuo ajatusmaailma kuulostaa hassulta, tyhmältä ja absurdiltakin, mutta monelle kovin totuudenmukaiselta. Ainakin ajoittain. Masennuksen synkkinä hetkinä vertailu muihin tuottaa kivaa lisäpolttoainetta masennuksen roihuun.

Minua on vaivannut, niin kauan kuin muistan, alivertaisuusvinouma. Tuota termiä ei käsittääkseni käytetä ammattipiireissä, vaan siellä lähinnä puhutaan päinvastaisesta vinoumasta, ylivertaisuusvinoumasta, jossa ihminen kuvittelee osaavansa, tietävänsä ja olevansa parempi kuin onkaan. Masentuneiden alivertaisuusvinouma toimii juuri päin vastoin.

Jos ihminen on jo itsessään taipuvainen olettamaan muiden olevan parempia kuin mitä itse on, se tuottaa tarpeeksi kärsimystä jo sinällään. Mutta oman kokemukseni mukaan tällaiset ihmiset ovat vielä kaiken kukkuraksi salaa halukkaita etsiytymään sellaisten ihmisten äärelle, jotka vahvistavat tuota harha-ajatusta. Ylivertaisuusvinoutuneiden ihmisten ihanneyleisönä ja kumppaneina toimivat alivertaisuusvinoutuneet muodostavat yhdessä varsin infernaalisen inhimillisen sotkun ainesten sekoituksen. Kummankaan vinoutuneen hyväksi ei ole se, että toinen vahvistaa toisen harhakäsityksiä. Alivertaiseksi itsensä kokeva kaipaa tukea ja ymmärrystä. Ylivertaisvinoutunut kaipaa palautusta maan pinnalle, jotta hänen krooninen arvioton arvonnousunsa saisi realistiset mittasuhteet. Minulle on käynyt juuri näin, ja voin täältä kokemuksen keskeltä antaa varoituksen sanoja tällaista elämäntyyliä kokeville tai suunnitteleville.

Olen tässä viime vuosien aikana pyrkinyt taaperonaskelin eroon ainaisesta alemmuudentunteestani. Se tie on osoittautunut vaikeaksi ja juurakkoiseksi, mutten oikein näe muitakaan järkeviä vaihtoehtoja. Se on myös vaatinut radikaaleja toimia uran ja sosiaalisten kuvioideni suhteen. Uskon vahvasti siihen, että palkinto tästä työstä odottaa jossain tulevaisuudessa. Tai sitten palkinto saadaan osissa ja ehkä olen jopa kaikeksi onneksi saanut ensimmäiset osat, vaikka en sitä välttämättä oikein kunnolla ole mieltänyt.

Uusi ura on auttanut kovasti tällä tiellä. Vaikka tiedän, että aikaisemmalla urallani olin osaamisessani sangen menestynyt, sitä ei oikein voi kiistää, mutta silti koin alituiseen riittämättömyyttä ja alimittaisuutta. Ymmärsin jossain vaiheessa, että näin ei voi jatkaa, en voi lyödä päätäni samaan seinään kerrasta toiseen ja kuvitella kivun katoavan. Piti tehdä muutos, vaikka se tuntui ja tuntuu pelottavalta. Tässä mä seison, muutoksen keskellä ja osin vasta edessä. Pelottaa, mutta kutkuttaa myös.

Yksi miellyttävä muistutus tästä vinoumastani ja siitä toipumisesta tuli eteen vähän yllättäen uudella työpaikallani. Jokin aika sitten toimin harjoittelijana eräällä verstaalla, jonne harjoittelun päätteeksi solmin osa-aikaisen työsuhteen. Käyn töissä opintojen ohessa, kun se on mahdollista. Nyt kun olen jo joitain kertoja käynyt töissä, hieman yllättäen olen tehnyt siellä projekteja, jossa minulla on ollut apuna -kas kummaa- seuraava harjoittelija. Pääsin nopeasti siis harjoittelijasta minityönjohtajaksi. Vaikka olemme hänen kanssaan opiskelleet suurin piirtein saman ajan, asetelma töissä on selvä: minä kannan vastuun ja samoin päätöksenteon mahdollisuuden. Hän ikään kuin katsoo minua aavistuksenomaisesti ylöspäin huolimatta siitä, että teoriassa olemme suurin piirtein viettäneet saman ajan ammatin parissa.

Lienee sanomattakin selvää, että tällainen asetelma luo hyvää valoa vinoutumalleni. Huomaan näin käytännön kautta, että minä osaan tätä alaa ja kykenen jopa hatarasti johtamaan projekteja. Maailmanhistoriassa tämä tapahtuma on toki erittäin mitätön, mutta omalle kehitykselleni ihmisenä tämä tilanne on osoittautunut kultaakin arvokkaammaksi. Ennen kaikkea, koen saavani toivoa siitä, että pitkään rämmitty taival kammottavan huonon itsetunnon ja alituisen alimittaisuustuntemuksen kanssa saattaa joskus kenties joko päättyä tai ainakin hellittää merkittävästi.

Vinouma-sanan osa vino kertoo olennaisimman. Ei ole kiva ottaa vastaan vinoutunutta dataa maailmalta minusta. Haluan kulkea niin pystyssä päin kuin vain mahdollista. Haluan, että osaan joko verrata itseäni muihin terveellä tavalla tai -mikä vielä parempaa- lakata vertaamasta aikalailla tyystin.

Kiitos, että luet.

Hektisyyden jälkijäristyksiä

Kirjoitan tätä kirjoitusta merellä, talvisella merellä. Yksinkertaisen kaunis merimaisema meinaa salvata hengitykseni upeudellaan. Vielä ei tuulen määrä yllä myrskyksi asti, mutta ilta saattaa muuttaa tilanteen. Elän seuraavat päivät luonnonvoimien armoilla, toki onneksi sentään kuivien sisätilojen armeliaassa suojassa. Aion kyllä ulkoilla mahdollisimman paljon, oli sää mikä hyvänsä. On talvilomani aika.

Kun asetuin eilen illalla majoitukseeni mantereella, pieneen kylään ja sen idylliseen aamiasmajoituspaikkaan, huomasin konkreettisesti, millaisen loman olen itselleni valinnut. Tiesin varsin hyvin etukäteen, että päätyisin suhteellisen yksinäiseen lomailuun ja arvokkaaseen askeesiin, mutta jollakin tavalla huomasin mieleni nousevan aavistuksenomaiseen kapinaan ratkaisuni suhteen.

Vietin viimeiset kaksi viikkoa työharjoittelussa. Nuo päivät toivat paljon iloa ja oppimista, mutta myös osoittivat tulevan ammattini fyysisyyden. Koko päivä vietetään käytännössä jalkojen päällä ja vaikka välillä mietitään millimetrin osia työn tuloksissa, niin toisaalta välillä ammattiin kuuluu erittäin painavien esineiden nostelu, siirtely ja käsittely. Lisäksi vielä julkiset kulkuvälineet harjoittelupaikalleni eivät toimi kovin liukkaasti, joten joudun tai saan aamuisin kävellä vajaat neljä kilometriä harjoittelupaikkaani. Fysiikkaani on siis koeteltu ja sen huomaa. Kaikeksi onneksi juoksuharrastukseni on auttanut kovasti tässä asiassa, vaikka harrastus onkin kokenut hieman vaimenemista viime aikoina.

Henkinen ja kognitiivinen kuormitus tulee esiin samalla tavalla. Aluksi jännitin kovasti harjoittelua paljolti siitä näkökulmasta, että jaksanko ylipäänsä käydä viitenä päivänä viikossa työnomaisissa olosuhteissa niin monen vuoden hiljaiselon jälkeen. Kun tämä huoli alkoi pikku hiljaa hälventyä, esiin nousi harjoitteluun liittyvä perin juurin positiivinen, mutta vaativa piirre. Uuden oppiminen on aina hyvin kuormittavaa, vaikkakin tietysti samalla kertaa myös antoisaa ja mielenkiintoista. Sen verran fyysisen ja henkisen kuormittumisen huomaa, että iltaisin kykenen lähinnä laittamaan seuraavan päivän tavarat ja eväät kuntoon ja loppuillan jaksankin lähinnä katsoa kattoon.

Eilisillan kokemus retriittiin päätymisestä tuntui sekä fysiikassa että mielessä. Mietin, että viime viikot vauhti on ollut sen verran kova, että pudotus virikkeettömyyten saattaa osoittautua turhan isoksi. Niin ehkä käykin, mutta seuraamukset tuskin osoittautuvat mitättömiä kummemmiksi. Jäin kuitenkin miettimään, että onko mitään järkeä sulkeutua maailmalta ja mennä jonnekin hyvin syrjäiseen paikkaan ja nauttia lähinnä luonnon estetiikasta. Olisinko voinut kuitenkin hyödyntää hyvin alkanutta liikevoimaa ja olisin vaikkapa käynyt nauttimassa kulttuurin antimista? Ehkä, mutta nyt ei niin käynyt.

Epäröintini ei kuitenkaan saa kovin paljon pontta. Olen varma, että rauhoittuminen osuu juuri oikeaan kohtaan ja auttaa minut jaksamaan lopun harjoittelun onnistuneesti.

Toipumisen tie tuntuu mysteeriltä. On kuunneltava sydäntään ja tunteitaan, mutta välillä pitää antaa järjen määrätä kulkua. Kun vain aina tietäsi, mikä tilanne kulloinkin vallitsee.

Kiitos, että luet.

Harjoittelua, jaksamisharjoittelua

Opintoihini kuuluu olennaisena osana ammatillinen harjoittelu ja 20-viikkoisen harjoittelumäärän ensimmäinen jakso, kahdeksan viikkoa, on alkamassa muutaman viikon päästä. Huomaan tuntevani yllättävääkin innokkuutta, vaikka huolien pilvet roikkuvat tietysti myös taivaalla.

Pitkällisen masennusjakson mukanaan tuoma kroonisen väsymyksen ja voimattomuuden tunteen paljous huolestuttaa luonnollisesti tässä tilanteessa kaikkein eniten. Opintoni olen tehnyt menneenä vuonna kolme päivää viikossa -tahtia, mutta harjoitteluni teen ihan kokopäiväisen työntekijän roolissa. Maanantaista perjantaihin kello 8-16 kuulostaa tietysti monelle arkipäiväiseltä, mutta minussa se herättää huolta jaksamisesta. Aion alkaa rasittaa itseäni vaiheittain enemmän: seuraavat viikot saan käydä opiskelemassa neljänä päivänä viikossa, joten siten pääsen vähän lähemmäksi sitä rytmiä, jota noudatan harjoittelussani. Ja onneksi hiihtoloma osuu keskelle harjoittelujaksoa, joten pääsen silloin ottamaan vähän vauhtia palautumisen ja rentoutumisen voimin.

Työtahti toimii toisena huolenaiheena. Olen opiskeluissani huomannut, että en ole porukassani suinkaan nopeimpien ihmisten joukossa. Osin olen lohduttanut itseäni sillä, että pyrinkin tekemisessäni mieluummin tinkimättömään laatuun kuin nopeuteen, mutta rehellisesti sanottuna tuo periaate ei selitä kaikkea nopeuseroa muihin. Masennuksen vuodet ovat vieneet räjähtävän dynaamisuuden mennessään. Ikä tekee varmaan tietysti oman osansa.

Jo pelkästään harjoittelupaikan hakeminen tuotti oman kamaluutensa. Olen aiemmin tässä kirjoitussarjassani kertonut työnhakuun liittyvien itsetunto-ongelmien painolastista ja sama problematiikka nousi tietysti esiin, kun harjoittelupaikan hakeminen tuli ajankohtaiseksi. Pelkäsin, että minua ei otettaisi todesta tai minua ei haluttaisi harjoitteluun. Kerrottakoon tässä vaiheessa, että harjoittelu on luonnollisesti, kuten alalla yleisesti, palkatonta ja muutenkin vastikkeetonta. Siten kynnys ottaa minut harjoitteluun luonnollisesti madaltuu. Silti en voinut oikein uskoa, että sain harjoittelupaikan sovittua ensimmäisellä puhelinsoitolla ja lyhyellä käynnillä tulevassa paikassani. Tämä valaa tietysti uskoa tulevaan laajemminkin.

Itsetunto-ongelmiin voi törmätä sitten kätevästi myös itse harjoittelun aikana. Epäröin oman ammatillisen osaamiseni kanssa ja pelkään, että osaamiseni puutteet tulevat harjoittelussa jotenkin kavalalla tavalla esiin. Opetuksen laatu oppilaitoksessamme ei ehkä ole sellaista, jota toivoisin, joten osa osaamiseni hämäristä kohdista johtuu varmastikin ihan siitä. Toisaalta väittäisin, että kaikenlaisessa ongelmanratkaisussa ja sinnikkyyden tarpeessa aiempi työurani sekä luonteenlaatuni voivat toimia vahvuuksina. Tämä spennaaminen liittynee tietysti myös siihen, että en ole koskaan ollut vastaavassa harjoittelussa vastaavanlaisessa yrityksessä. Epäröinnin takaa kurkkii onneksi suhteellisen usein luottamuksensekainen toivo: kyllä mä pärjään, koska olen lillunut paljon sakeammissakin sopissa.

Opiskellessa voi lymyillä lahjakkaasti mukavuusalueella, jos niin haluaa. Ja vaikka pidänkin vierailuista epämukavuusalueillani, koska siellä oppii kaikkein eniten, olen voinut näitä eri alueiden välisiä hyppelyitä säädellä aikalailla oman pääni mukaan. Olettaisin, että työelämässä ja ihan harjoittelussakin tällainen pomppuilu piilottelee määritellyn työtahdin takana.

Kaiken epäröinnin ohella tunnen myös suurta innokkuutta. Pääsen nyt näkemään aitiopaikalta, millaista tämän alan varsinainen työ on, miltä se tuntuu ja millaisia ihmisiä alalla toimii. Uskon myös siihen, että harjoittelupaikassa pääsen oppimaan asioita, joita oppilaitoksessamme ei olisi kuunaan pystynyt oppimaan.

Kiitos, että luet.

Keskityn kauneuteen

Vuosi vaihtui hiljattain ja tämän väkinäisen virstaanpylvään yhteydessä päätin jättää väliin sekä uudenvuodenlupauksien antamisen että menneen vuoden summaamisen.

Uudenvuodenlupauksien kanssa minulle on käynyt samoin kuten lukemattomille muillekin; ne eivät pysy hengissä edes säädyllistä ajanjaksoa. Siksi ehkä nyt tässä elämäntilanteessa lienee paljolti parempi, etten maksa tolkutonta tunnehintaa taivaita tavoittelevista lupauksista joita en pysty pitämään.

Viime vuosi oli sen verran vaiherikas ja sisälti sen verran runsaasti merkittäviä muutoksia kauan stagnaattisessa tilassa velloneeseen elämääni, että sen summaaminen ei ehkä ole inhimillisissä mittasuhteissa mahdollista eikä perin järkevääkään. Uuden alan opiskelu, masennuksen lieveneminen ja pitkän parisuhteen päättyminen kertonevat tiivistetysti vuoden vuoristoradasta.

Elämä hetki kerrallaan tuntuu juuri nyt oikealta. Kuulostaa kliseiseltä, mutta se toimii sittenkin.

Yhden lupauksen itselleni tein jo jokin aika sitten ja se olkoon tämän vuoden teema, mutta samalla ovenavauksella ajattelin elää saman lupauksen innoittamana ihan koko loppuelämäni. Päätin keskittyä kauneuteen.

Tässä vaiheessa, armoitettu lukijani, voit perustellusti miettiä, että olenko menettänyt järkeni, kun puhun kauneudesta pyrkimyksenä. Tai on ihan sallittua epäillä, että olenko nauttinut liikaa self help -oppaiden väljähtyneitä teesejä. Voin lohduttaa sinua, että ei, en ole menettänyt järkeäni enkä ainakaan ole uppoutunut mihinkään mitäänsanomattomuuksien suohon.

Minulle kauneuteen keskittyminen tarkoittaa ilmeisen, esteettisen kauneuden lisäksi henkistä, sosiaalista ja emotionaalista kauneutta. Elän juuri nyt vaihetta elämässäni, jossa kaikenlainen kauneus auttaa eteenpäin ja motivoi ylipäänsä tekemään sellaisia uusia ja vanhoja asioita, jotka tekevät minulle hyvää.

Esteettinen kauneus lienee näistä kauneuden lajeista helpoin selittää. Kun opiskelen käsityöammattia, voin sikäli etuoikeutetusti tehdä kauniita asioita ihan käsilläni. Voin miettiä, että millainen esine on sellainen, jonka tekemiseen minun kannattaa käyttää aikaani ja miten sen kauneutta voi aina pyrkiä lisäämään. Uin tässä hieman vastavirtaan; väittäisin, että elämme maailmassa jossa esineiden määrä (ja siten niiden alhainen hinta) on ajanut yli esteettisestä laadusta. Tällä tiellä aion jatkaa kykyjeni ja mahdollisuuksieni mukaan. Opiskellessa on toki helppo pyrkiä tekemään kauniita esineitä, mutta kun aamiaspöytään tällättävän leivän kohtalo riippuu taloudellisista tuloista, ei tällaista estetiikkapäätöstä voi aina noudattaa sataprosenttisesti. Pyrkimys on silti tärkeää pitää aina mielessä.

Sosiaalinen kauneus tarkoittaa minulle sitä, että aion pysyttäytyä sellaisissa ihmissuhteissa ja sosiaalisissa tilanteissa, jotka tuottavat minulle mahdollisimman hyvää. Voin tietenkin edesauttaa itsekin sosiaalista kauneutta omilla tekemisilläni, mutta myös valinnat siitä, missä ja kenen kanssa vuorovaikutan, ovat olennaisia.

Emotionaalinen kauneus riippuu jonkin verran tuosta yllämainitusta sosiaalisesta kauneudesta. Mutta sen lisäksi voi tehdä paljon muutakin. Minä voin valita (tiettyyn rajaan asti) miten suhtaudun ympärilläni könöttäviin asioihin ja tilanteisiin. Voin pyrkiä keskittymään lähinnä sellaisiin tunnetiloihin, jotka tuovat minulle hyvää oloa. Ja vaikka kohtaisinkin tummempia tunteita itsessäni, voin suhtautua niihin lempeästi ja antaa niiden mennä ohi. Emotionaalinen kauneus on hyvyyttä ja hyväksyvyyttä itseäni ja muita kohtaan. Se on rakkautta.

Kauneus koetaan laajalti pinnallisena kokemuksena. Mutta jos tarkasti katsotaan -noh- pinnan alle, niin kauneus ulottuu svyimpään sielun kolkkaan asti. Vaalikaamme sitä kauneutta kaikilla tavoilla.

Kiitos, että luet. Ja hyvää alkanutta vuotta!

Raha masennuslääkkeenä

Huomaan empiväni tästä aiheesta kirjoittamista, kun aika pikaisesti rahateeman voisi käsittää pinnallisena. Näin kovassa istuu pinnallisuuden välttämisen kaipuuni. Yritän nyt välttää tuon välttelyn ja käydä itse asiaan.

Itselläni tietty taloudellisen turvallisuuden tietoisuus on nyt toiminut kovinkin tehokkaana masennuksen vähentäjänä. Mutta se ei ole toiminut yksin. Yksi pahimmista masennusjaksoistani on asettunut ajankohtaan, jolloin olin pitkään ansiosidonnaisella työttömyystuella ja tuo tuki on tunnetusti sangen avokätinen, ainakin panostettavaan ponnisteluun nähden. Siispä pelkkä taloudellinen turva ei avaa tietä pois masennuksesta, mutta sillä on kyllä tärkeä rooli tarvittaessa.

Moni masentunut kärsii tavattoman pahoista taloudellisista ahdingoista. Masennus vie helposti työkyvyn osittain tai jopa kokonaan, joten ansaintamahdollisuudet voivat huveta olemattomiin masennuksen kourassa kamppailevilta. Lisäksi taudinkuvaan kuuluvat huonomuistisuudet ja energiattomuus asioiden hoitoa kohtaan keittävät monelle taloudellisia myrkkykeitoksia. Ikään kuin masennuksesta ei olisi tarpeeksi siedettävää jo sinällään, mutta taloudelliset huolet painavat mielentilaa väistämättä alaspäin. Minullekin kävi keväällä juuri näin, kun elin koko ajanjakson tammikuusta kesäkuuhun ilman yhtäkään euroa tuloja. Tilanteen aiheuttama epätoivo sai minutkin tuijottamaan hetkeksi viikatemiestä silmästä silmään. Tästä kerroinkin aiemmassa kirjoituksessani.

Raha ei todellakaan yksin ratkaise masennusta tai paranna sitä. Hyvinkin menestyneissä ihmisissä on myös masentuneita. Monelle, varsinkin taiteen parissa työskentelevälle masennus saattaa kuulua jopa osana luovaan prosessiin. Heillekään raha ja menestys ei yksinään tuo onnea, kuten esimerkiksi Robin Williamsin tapaus kertoo.

Minun paranemiseni (ei toki parantumiseni) tie löytyi taloudellisen varmuuden lisäksi mielekkäästä tekemisestä. Opiskeleminen yhdistettynä siihen, ettei minun tarvitse kantaa kaameaa huolta toimeentulosta, ovat yhdessä tehneet hyvää pohjaa paremmalle huomiselle. Minä koen tekeväni päivittäin asioita, joilla on tarkoitus, mutta jotka juuri nyt eivät millään logiikalla käänny ilman ulkopuolista apua taloudelliseksi kannattavuudeksi. Uskon, että ensi vuoden joulukuussa tilanne on voinut kääntyä sellaiseksi, että osaamiseni tuottaa minulle ja muille taloudellista ja toivottavasti myös esteettistä hyötyä. Nyt on se hetki, jolloin kasvatan ja kehitän tuota osaamista päivittäin. Turvassa huolilta, tai ainakin taloudellisilta huolilta.

Minä en ole vielä tähän mennessä päätynyt syömään masennuslääkkeitä. Juuri nyt ratkaisuni tuntuu juuri minulle oikealta. Aina ei toki siltä ole tuntunut. Siinä kuten niin monessa muussakin asiassa tunnen näköjään tarvetta uida vastavirtaan. Se toimii minulle, mutta ei tietenkään välttämättä kenellekään muulle.

Raha ei tuo onnea, mutta yhdistettynä muihin asioihin se kyllä tuo tiettyä turvaa tervehtyä ja toipua. Ja tervehtyminen ja toipuminen luovat pohjaa pitkäaikaiselle turvan luomiselle.

Kiitos, että luet.

Oma itsensä -hokema

Niin monessa yhteydessä näkee mainittavan, että ”tärkeintä on olla oma itsensä” ja sen tyyppisiä tokaisuja. Tämä hokema tuntuu olevan kuin jokin megatrendi, johon kaikkien tulisi osallistua. Kun näen tai kuulen tuollaista, huomaan miettiväni saman tien, että mitä se minun kohdallani voisi tarkoittaa. Ja melkein yhtä saman tien ymmärrän, että en tuohon kysymykseen oikein osaa vastata.

Minuuteni tuntuu olevan alati reissun päällä. Päättymättömällä jalostuksen ja muutoksen matkalla jonnekin, jossa ei aina edes ole teitä eikä polkuja, saati mitään tienviittoja. Silti on tarvottava eteenpäin, kun paikallekaan ei voi jäädä möllöttämään. Kylmähän siinä tulee. Tai pimeä.

Minuudesta voi löytää paljon tilannesidonnaisia ulottuvuuksia. Olen yhdenlainen opiskelija ja toisenlainen isä, esimerkiksi. Erilaisissa rooleissa ja tilanteissa me tietysti toimimme yllättävänkin toisenlaisilla tavoilla. Se ei onneksi uhkaa minuuden määritelmää millään tavalla, melkeinpä päin vastoin. Rikkaushan se on.

Onneksi kukaan ei kysy minulta, että mitä minulle merkitsee olla oma itseni. En ehkä kykenisi vastaamaan siihen. Tai sitten vastaus onkin todella helppo: se on sitä, että ei palvo muiden mielipiteitä vaan pyrkii tekemään ja olemaan sitä, mikä omimmalta tuntuu. Kyse ei siis olekaan täydellisestä tiedosta omasta minuudesta vaan lähinnä vieraantumisesta muiden käsityksestä minun minuudestani. Tämä luo jo enemmän turvallisuuden tunnetta kuin se, että minun pitäisi tietää, kuka minä todella olen. Pois sulkemalla pääsee joskus yllättävän tai ainakin tarpeeksi tarkkaan lopputulokseen. Vaikka sinänsä en pidä poissulkemismetodista, niin minuuden kanssa se toimii varsin mukavasti. Ja aina voi sitten todeta, että kokeiltuaan jotain ”se ei olekaan mun juttu”.

Tämä tematiikka tuntuu olevan juuri nyt kovasti mieleni päällä. Opiskelen uutta alaa ja samalla olen huomannut, miten masennus on pitkän, pitkän ajan jälkeen antamassa hieman löysää otteessaan. Masennus on määritellyt minua nyt niin kauan, että olen ehkä vähän unohtanut, että minkälainen olen ilman masennusta. Ehkä ”ilman” on hieman koreasti ilmaistu, koska ehkä masennus ei koskaan päästä minua kokonaan nollatilaan. Silti, opettelen juuri nyt uutta keveyttä elämässäni, jollaista en muista kokeneeni pitkään aikaan, jollen jopa koskaan aikuisiälläni. Onhan se myös työlästä ajatella, että kuka minä olen ilman masennusta, kun se ulottaa lonkeronsa melkein jokaiseen minuuden nurkkaan. Silti se ajatustyö on myös erittäin vapauttavaa.

Masennus ei siis enää määritä minua, mutta suuri kysymys jää jäljelle: kuka minä olen. Jos en olisikaan enää masentunut, millä minä määritän itseni? Mihin poijuun kiinnitän vaappuvan identiteettiveneeni, jos masennus ei enää määritäkään minua? Kysymyksen takia voisi jopa ahdistua, mutta minä koen sen lähinnä rikkautena: ehkä minuudestani pääsee masennuksen massan alta tulemaan esiin sellaisia uusia – tai unohdettuja – puolia esiin, joiden olemassaolosta en tiennyt mitään. Näin on itse asiassa päässytkin jo käymään.

Minuuden etsimisessä ja määrittelemisessä piilee myös piinallisen toimiva masennusansa. Ainakin minä olen aiemmassa elämässäni huomannut, miten tempoilu minuuuden kanssa on aiheuttanut sellaiset epämääräisyyden vankilan haavat, että ne jo itsessään ovat pahentaneet masennustani. Siksi minuuden varmuuden palvonta on myrkyllistä masentuneelle. Tai jos ei ole vielä masentunut, tämä identiteettiasia voi hyvinkin tyrkätä masennuskandidaatin rajan toiselle puolelle. Sitä riskiä ei kannata ottaa. Silti kehotan varovaiseen seikkailuun minuuden moninaisessa kairassa.

Kiitos, että luet.

Stressi iski nurkan takaa

Kun palasin torstaina opiskelupaikkakunnalta kotiini, kuulostelin hämmentyneenä tuntojani. Toki oli siinä kohdassa taas kerran sangen väsynyt, koska aamu; viideltä koittava herääminen opiskelupäivinä verottaa väistämättä vireystasoani. Sitten olin aistivinani tuntemuksissani jotain muuta. Menneisyyden tuulahdus pyyhkäisi tajuntani kasvoille: stressiähän tämä on.

Miten tähän olen itseni nyt ajanutkaan? Koko ajatukseni siitä, että lähdin opiskelemaan uutta alaa perustui siihen, että voisin välttää jatkossa stressiä ja siten altistaa itseni vähemmän masennuksen yltymiselle. Tässä kuitenkin taas olin, tuttu tilanne työelämästä, stressiä pukkaa. Paitsi onneksi en ihan toista tuttua kaavaa kumminkaan.

Pelkistetyssä elämäntilanteessani stressin aiheuttajan etsintä ei varsinaisesti vaatinut ydinfyysikon hoksottimia. Meidän opiskeluryhmän projekti on edennyt tiukkaan toteuttamisvaiheeseen. Se ei tietenkään stressiäni laukaissut vaan se, että olin ihan ehdoin tahdoin ja omasta aloitteestani ottanut tuon ison projektin lisäksi oman lisäni tuohon projektiin. Teen sellaisen esteettisen kruunun, tai itse asiassa neljä kappaletta sellaisia, joiden on tarkoitus tehdä sellainen vauefekti, että tuotteemme näyttää hyvin poikkeukselliselta. Ihan yksin olen tuon efektin tuovan tuotteen suunnitellut ja prototyypin toteuttanutkin. Nyt vain olen ajallisesti siinä vaiheessa, että tuotteeni pitäisi saada loppujalostettua prototyypistä valmiiksi tuotteiksi ja se on stressini ytimessä. Nyt mitataan lopulta osaamiseni ja visioni kirkkaus, jota olen ehkä voinut pitää hieman piilossa häveliäisyyttäni. Tuotteeni täytyy olla esteettisesti täysin moitteeton, mutta toisaalta toteutettavissa konkretian tasolla ja se pitää pystyä myös noudattamaaan esimerkiksi sähköturvallisuuden periaatteita ja asennettavuuden lainalaisuuksia. Onneksi olen suurimman osan haasteista jo ratkaissut, mutta pohjalle ovat jääneet odottamaan sakeana sakkana asiat, joita en ehkä yksin pysty ratkaisemaan. Se minua lopulta stressaa.

Tunne ja tilanne todellakin ovat tavallaan tuttuja menneisyydestä. En halua tehdä asioita kuten muut tekevät enkä samoja asioitakaan kuin mitä muut tekevät. Haluan tehdä oman visioni mukaisia asioita. Toivoin, että tämä luonteenpiirteeni olisi ehkä pysynyt poissa opiskeluistani, mutta päin vastoin, tuo ominaisuus on vain saanut lisää lihasta ympärilleen koko opiskelujeni ajan. Pohjimmiltaan tuo on mainio ja kohottava asiainkulku, mutta aiheuttaa paikoin tiettyä painolastia. Kuten työelämässä, niin myös opiskeluissani tämä erikoisuudentavoittelijan rooli on ihan oma valintani, eikä siihen ole minua mitenkään ohjattu tai määrätty. Toki muutama opiskelukaveri on minua rohkaissut eteenpäin mutta sehän on vilpittömyydessään riemastuttava ilmiö.

Tietenkin mieleeni pelmahtivat tutut kysymykset, joita kyllä kannattaakin kysyä itseltään tällaisessa tilanteessa. Vaadinko itseltäni liikaa? Onko minun pakko tavoitella poikkeuksellista tekemistä? Miksi en voi olla kuin muut, tehdä vain piirrustusten mukaisia asioita enkä jättää omia kehittelyitäni rauhaan?

Taas kerran lavalle astelee vanha tuttu: tasapainon tärkeys. Huomaan, että toisaalta pieni stressi tässäkin asiassa auttaa eteenpäin, energian syömisen vastapainoksi se jopa antaa energiaa. Sopivan tekemisen määrä on tärkeää löytää, jotta pääsee kehittymään, mutta ei tuuperru. Minähän käytän opiskeluani mielialalääkkeenä varsinaisen lääkityksen sijaan. Molemmissahan on tärkeää löytää annoksen sopiva määrä. Tekemisen määrän sietokyky vaihtelee ajassa, joten annostelua on tarpeen tarkastella useastikin.

Jäin pohtimaan stressiäni tarkemmin. Kysymys on lopulta tämä: Seuraanko kutsumustani vai kutsuvatko seuraamukset minua? Aiemmassa elämässäni olen lähinnä pyrkinyt tekemään asoita miellyttääkseni muita ja välttämään kaikenlaisia konflikteja. Se on taas johtanut siihen, että olen joutunut venymään voimieni toiselle puolen ja tuossa kaameassa yhtälössä asustaa masennukseni siemen ja sen lannoite. Olen siis elänyt seuraamusten kutsumanaa, seuraamusten stressaamana. Vaikka nytkin olen stressaantunut, suuri muutos on se, että tässä kohtaa minä seuraan kutsumustani, sellaista kaipuuta itseni toteuttamiseen, jonka olen aiemmin pyrkinyt typeryttäni hautaamaan piiloon. Kutsumuksen seuraaminen toki voi aiheuttaa stressiä, mutta silloin stressi on vain välttämättömyys, väline tai pakollinen paha lopputuloksen tai seuraavan tason saavuttamisessa. Tällöin stressi muuttuu äärellisen tuntuiseksi, lopulta haihtuvaksi välivaiheeksi, eikä tunnu loputtomalta ja murskaavalta. Kun koen päämäärän mielekkääksi, stressi ei pelota eikä edes paljoa haittaakaan.

Minulle tämä positiivinen stressi tarkoittaa jonkin sortin levottomuuden tunnetta tai kärsimättömyyden kihelmöintiä. Se menee ohi tai jopa auttaa etenemään. Kummallista, paradoksaalistakin. Pohjimmiltaan hyvä juttu.

Kiitos, että luet.

Kaksi kummallista vuosipäivää

Tälle päivälle sattuu osumaan kaksi merkittävää vuosipäivää oman elämäni tapahtumista. Toinen liittyy ensimmäisiin yt-potkuihini seitsemän vuotta sitten ja toinen lääketieteellisen ihmeen todistamiseen yhdeksän vuotta sitten. Nämä päivät ovat tavallaan hyvin erillään toisistaan, mutta sitten kuitenkin niiden osat minun omassa koko elämän jatkumossa kietoutuvat kummallisella tavalla toisiinsa.

Yhdeksän vuotta sitten nimittäin makasin Töölön sairaalassa täydessä nukutuksessa ja pää niin sanotusti auki kirurgin operaatiota varten. Minulta oli löydetty pari kuukautta aiemmin aivoista aneurysma, eli aivovaltimon pullistuma. Jos tuo pullistuma pääsee pahenemaan eli puhkeamaan, se tarkoittaa sitä, että sydämeni pumppaa päähäni verta holtittoman paljon. Aivoverenvuoto toimii monelle kutsuna tuonelaan. Puolet aneurysman puhkemisen kokeneista kuolee, neljännes saa siitä merkittäviä haittoja elämäänsä ja vain neljännes pääsee takaisin jollakin tavalla normaaliin elämään. Näissä kaameissa arpajaisissa kukaan tuskin haluaisi saada väärää arpalipuketta.

Joka tapauksessa, onneksi se pullistuma löytyi ihan muussa yhteydessä, kun stressi oli saanut minussa aikaan kaamean migreenikohtauksen. Lääkärit analysoivat pullistuman ja päättivät, että se pitää hoitaa pois kirurgisessa operaatiossa. Siinä tuo pullistuma hoidettiin pois eräänlaisilla titaanisilla pinneillä, jotka siis puristivat heikon kohdan umpeen. Onnistunut operaatio tarkoitti sitä, että kykenin jatkamaan elämääni kuten ennen. Paitsi en voinut. Kaikeinlainen stressaava elämä, huonot elintavat, liikkumattomuus ja muu sellainen huonotapainen suhtautuminen elämiseen altistavat pullistumille ja etenkin niiden puhkeamisille. Olin saanut varoituksen: näin ei kannata jatkaa elämää, muuten se voi päättyä aivan liian aikaisin. Mitään varsinaista dramaattista valaistumista en saanut, mutta alkoholin käyttöä laitoin aivan minimiin, aloin pikku hiljaa kuntoilla kunnolla, eli juosta, ja lisäksi päätin, että työperäistä stressiä olisi hinnalla millä hyvänsä saatava pienennettyä. Uskoin painoni myös vähenevän kuin itsestään, jos näihin toimiin ryhtyisin ja niin siinä sitten kävikin.

Toinen draama, joka liittyy juuri tähän syyskuiseen päivään, on seitsemän vuotta sitten koettu yt-irtisanominen. Tiesin kyllä kohtaloni hyvissä ajoin etukäteen, enkä hetkeäkään epäillyt, ettenkö saisi potkuja. Tiesin yhtiön tilanteen työni vuoksi aivan liian hyvin ja loput pystyin toki päättelemään. Kaikeksi onneksi minulla oli jo siinä vaiheessa sangen pitkä irtisanomisaika, eli tiesin, etten jäisi pitkään aikaan tyhjän päälle. Kolme kuukautta voisin nauttia täyttä palkkaa ilman mitään työn tekemiseen viittaavaakaan. Kuten olen monessa aiemmassa kirjoituksessa kertonut, tuo muutaman kuukauden leppoistus vaihtui turhan nopeasti masennuksen kovaan pahenemiseen ja hyvin pitkäksi aikaa kotiin jäämiseen. Muistan vielä, kun lähdin yt-lappu kourassa töistä viimeisen kerran kotiin, tällä kertaa pyörällä 23-kilometrisen matkan, oli kaunis syyspäivä. Tunsin suurta helpotusta, koin, että nyt minulla olisi mahdollisuus vihdoin tehdä jotain uutta. Kirjoitin facebookiinkin päivityksen, jossa kerroin toiveikkuudestani ja positiivisesta ajattelustani potkuihin. Se ei sitten ollutkaan ihan koko totuus, vaikka siinä hetkessä niin kuvittelinkin.

Summattuna; sain siis ensin varoituksen, että fysiikkani ei ehkä kestä sellaista rääkkiä jota olin laittanut sen kokemaan työelämässä ja toki myös ihan yksityiselämässä. Pyrin ehkä hieman leppoistamaan toimintaani, mutta sitten kävi toisin, työnantajani ajautui koviin vaikeuksiin ja talouspäällikön roolissa riitti tekemistä yli oman tarpeen ja mahdollisuuden. Kun sitten irtisanominen tuli, koin, että nyt olen sen mahdollisuuden äärellä, että saan vihdoin tehtyä irtioton toksisesta elämäntyylistäni. Mutta se vaan ei ollutkaan niin helppoa tai nopeaa kuin kuvittelin.

Vasta nyt, seitsemän vuoden jälkeen, koen, että olen saattanut saada hieman edes otettua opiksi noista kahdesta tapahtumasta. Olen uppoutunut täysin sielun voimin opiskeluuni ja pyrin tekemään siinä kaikkeni. Silti en pääse siinä toiminnassa onneksi lähellekään mitään loppuunpalamisen tilannetta. Ja vaikka liikkumiseni juuri nyt on motivaatiokuopan pimennossa, olen kuitenkin saanut terveystasettani aivan eri suuruiseksi kuin taannoin. Pystyn siis vihdoin kokemaan jonkin sortin tasapainoa elämässäni enkä koe syöväni tulevaisuuden resurssejani jo tänään. Se on merkittävä muutos.

Kiitos, että luet.

Paratiisista nopeasti alas

Kirjoitin jokin aika sitten sellaisesta ilmiöstä, että maailman melskeet tuntuvat iskevän minuun kovin etäisesti, kun masennus on kunnolla voimissaan. Jo tu0lloin alkukeväästä huomasin, että ehkä jollakin tasolla masennukseni on ottamassa hellempää otetta minusta, kun koin kovin vahvasti ahdistusta Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan. Sama tilanne on jatkunut, ehkä jopa intensiivisempänä. Minua on siunattu (ainakin omasta mielestäni) normaalitilassa melkoisella määrällä empatiaa, joten massiiviset yksilöiden kohtaamat kauheudet ovat kyllä satuttaneet minuakin viimeisen puolen vuoden aikana. Ja sitten toisaalta järkeni ei ole millään tasolla ymmärtänyt sitä, että miksi tuo sota piti aloittaa ja miksi sitä pitää jatkaa päivästä toiseen. Hyökkäyssodan järjettömyys tuntuu saavan vain yhä enemmän ja enemmän järjenvastaisia ulottuvuuksia ja ilmenemismuotoja.

Tänään oli taas hyvä opiskelupäivä. Sain tehtyä vaikka mitä ja etenin projekteissani, vaikka jouduin tietysti venymään osaamiseni ja sinnikkyyteni kanssa. Jos olet lukenut aiempia kirjoituksiani, olet ehkä tietoinen, miten paljon tunnen saavani kohottavaa energiaa opiskeluistani. Mutta sitten kun tänään kännykkään kilahti ikävä uutinen itänaapurimme liikekannallepanosta, tunnelma latistui saman tien. Tiesin heti, että järjettömyys on jatkumassa, kärsimystä on tulossa lisää, julmuutta ja käsittämättömyyttä tulee eteen aina vain kiihtyvällä tahdilla. Ja kaiken kruunuksi nyt on jo aivan selvää, että naapurimaatamme johdetaan eriskummallisin motiivein ja ottein.

Vaikka minun henkilökohtainen kärsimykseni ei saa eikä kuulukaan saada mitään merkittävää roolia aidosti kärsivien rinnalla, niin silti tiedän, että tämä sodan uusi käänne todennäköisesti syöksee minunkin ympäristöni uuteen epävarmuuteen, taantuvaan talouteen ja vaikka mihin negatiiviseen.

Siispä aamulla hyvin alkanut päivä saikin melko matalaviritteisen käänteen ja myönnän, että loppupäivä meni matalalennon tavoin.

Tavallaan se, että tuollaiset käänteet vetävät mielen matalaksi, voi osoittautua minulle henkilökohtaisesti hyväksi uutiseksi masennukseni kannalta, niin paradoksaaliselta kuin se ehkä kuulostaakin. Minun empatiakykyni siis on entisestään elpymässä. Siinä ei ole mitään kummallista, että dramaattiset käänteen maailmanpolitiikassa saavat terveen ihmisen ottamaan olotilassaan kyykkytilaa. Ehkä siis masennukseni on tosiaan hieman heikentymässä, kun saan tällaisia reaktioita. Ehkä olen siis ainakin tässä suhteessa kenties jo vähän tervehtynytkin.

Muisto elää kovin vahvana niistä ajoista, jolloin isot draamat maailmalla eivät hetkauttaneet minua miltei millään tavalla. Siihen olotilaan ei olisi kiva palata. Mieluummin olen muiden puolesta huolissani kuin massiivisen masentunut.

Kiitos, että luet.

Luovuustärinöissä

En ole koskaan oikein aidosti lukenut itseäni luovien ihmisten joukkoon, vaikka ehkä omaehtoinen ulossulkeminen tuosta ihmisrymästä ei ihan kokonaan totutta palvelekaan. Kenties hektinen elmänrytmini viime vuosikymmeninä on antanut itselleni sellaisen vinoutuneen kuvan, että minä ja luovuus emme oikein viihdy samoilla tonteilla ihan jo pelkän ajanpuutteen vuoksi.

Jos tietenkin järjellä taas ajattelee, niin kyllähän esimerkiksi stand up -komiikassa jos missä tarvitaan massoittain luovuutta, koska siinä lajissa juttujen pitää olla kotoisin ihan omasta päästään (tietysti poisluien isoimmat starat, joilla on käsikirjoittajien posse apunaan). Siksi ehkä oma käsitykseni koomikkoudestanikin on hieman alavireinen, jos en omaan luovuuteeni usko.

Aina tietysti on vielä sekin näkökulma, että jos teen asioita omasta mielestäni luovasti, niin sehän johtaa vääjäämättä siihen, että joudun laittamaan oman persoonani lavalle nähtäväksi ja muiden taivasteltavaksi. Se sitten tarkoittaa sitä, että kaikki omituisuudet ja sen sellaiset tulevat näkyville, vaikka en ehkä sitä haluaisi. Nimittäin olen mielestäni sen verran valtavirran ulkopuolella uiskentelija, että se näkyy varsin monessa asiassa, jota teen tai olen. Kuulun siis kunnolla omituisten otusten kerhoon. Sehän voisi olla voimavarakin, mutta itse koen sen lähinnä taakkana. Siitä voisi vaikka löytää itselleen kehityskohdankin. Ja otan sen myös vastaan.

Mutta sitten olen opiskelujeni myötä löytänyt hieman sellaistakin luovuutta, jota en oikein uskonut olevan olemassakaan. Periaatteessa opiskelut johtavat ihan perusammattitutkintoon alallani, mutta meillä on nyt yksi erityinen projekti meneillään, johon sain vielä ujutettua ihan oman tuotokseni osaksi kokonaisuutta. Tuo projekti on sellainen paljonkin näkyvyyttä myöhemmin tänä vuonna saava juttu, joten jos kaikki menee kuten on oletettavaa, ensimmäinen minun hengentuotteeni pääsee jopa ihan televisioon asti. Se ei sinänsä nyt olisi niin peri ihmeellinen asia, mutta silti jotenkin kutkuttaa tuo ajatus. Ja oma tuotteeni tulee olemaan hyvin oleellinen ja näkyvä osa sitä meidän kokonaisprojektiamme.

Sitä olen sitten tässä pyöritellyt ja suunnitellut. Olen päässyt jo sellaiseen prototyyppivaiheeseen, jossa teen nyt jo kolmatta ja toivottavasti aikalailla viimeiseksi jäävää prototyypiä ennen kun teen lopulliset tuotteet. Tällainen prototyyppivaihe on sikäli kutkuttava, että kun osat joutuu tekemään ihan itse, niin eri tuotevariaatioiden tekeminen ottaa oman aikansa ja sehän jos mikä koettelee lyhytpinnaisuuttani. Tänäänkin jouduin lähtemään verstaalta pois juuri siinä vaiheessa, jossa olisin halunnut jatkaa kriittistä vaihetta, jotta olisin päässyt siitä sitten miettimään seuraavaa. Johonkin kohtaan tietysti pitää päivä päättää, se on selvä. Mutta huomaan, että tällaisina hetkinä tulee oikein sellainen kunnon luovuustärinä, että haluaisi saada omaa juttuaan konkretian tasolla eteenpäin jotta pääsisi sitten ratkaisemaan seuraavia juttuja ja miettiä seuraavia ratkaisuja. Tuo luovuustärinä on varsin mainio tunne, vaikka tuskaiseltakin se hieman tuntuu. Tärinällä on melkeinpä fyysinen muoto, mutta pääasiassa sitä voisi luonnehtia tunne- ja mielitason tilaksi.

Se tärinä kyllä helpottaa iltaa kohden, mutta huomaan, miten paljon tämä projekti jää pyörimään mieleen. Ehkä tämä on sitten kaukaisesti sellaista luomisvaihetta, jota oikeat taiteilijat ja suunnittelija ja muut luovat ihmiset kokevat. Tämähän vain tarkoittaa sitä, että sen projektin kokee niin läheiseksi, tärkeäksi ja merkitykselliseksi, että sitä jää ajattelemaan vaikka kuinka paljon.

Voitte ehkä kuvitella, mitä tällainen luovuuspurske ja luovuustärinä tekee mielelle ja varsinkin masennukselle. Kun tällaisten asioiden kanssa ahertaa ja pakertaa, ei koe kyllä lainkaan mitään masennuksen tunteita. Se jos mikä on manio juttu.

Kiitos, että luet.

Hukkaan heitetyn ajan harmi

Huomaan päätyväni usein ajattelemaan kurjalta kannalta sitä, miten viime vuoteni ovat käytännössä valuneet hukkaan. Kun masennukseni puhkesi oikein kunnolla seitsemisen vuotta sitten, en kyennyt pitkään aikaan tekemään oikein mitään. Sitten pääsin hetkeksi työelämään mutta sekin kokemus lähinnä pahensi oloani eikä ainakaan auttanut toipumistani. Masennus syö jaksamista, se hiipii pääkopan sisään ja ujuttautuu vaikka mihin ajatteluun. Sen lisäksi vielä se kelmi vie ajan. Se vie aikaa juuri niin paljon kuin haluaa, eikä siihen välttämättä ole kovin helppo vaikuttaa jos ollenkaan.

Yritystä on toki ollut, kun olen kuitenkin käynyt täyden Kelan korvaaman terapiaputken ja niin edelleen. Mutta kun olo oli päässyt äitymään liian pahaksi, piti vaan pikku hiljaa tottua ajatukseen, että toipumiseen kuluisi paljon aikaa, aivan liian paljolta tuntuvan verran aikaa. Toki on pitänyt ottaa huomioon sekin, että voi olla, että toipuminen vie yhtä paljon aikaa kuin mitä minulla on loppuelämässäni käytettävissä. Masennus ei ole söpö puudeli tuossa vieressä talutettavaksi.

Nyt, kun tuntuu siltä, että ehkä olen päässyt vihdoin jonkin verran ihan aidon toipumisen taipaleen varrelle, tuo menneen ajan menettämisen dilemma ei hierrä ihan niin paljoa kuin aiemmin. Näin ainakin voin todetä hyvinä hetkinä, mutta sitten huonoina hetkinä täytyy myöntää, että sitä ketutuksen määrää on vaikeaa kuvailla, joka liittyy menetettyyn aikaan.

Sitten helpottaa, kun leikkii ajatuksella, että mitä olisin sitten sillä menetetyllä ajallani tehnyt. Kun järjellä oikein kartoitan mahdollisuuksiani, ymmärrän saman tien, että näin sen vaan täytyi mennä. En olisi voinut tehdä asioita sinällään toisin. Tai jos olisin voinut tehdä toisin, ne ratkaisevat valinnat olisi pitänyt tehdä kauan, kauan sitten, ei niinkään masennuksen perusteellisesti puhjettua. Enkä suostunut myöntämään ennen tuota puhkeamista, että jotain olisi vialla. Siispä kun asiaa nyt vain pohtii tarkasti, niin näin sen sitten piti mennä. Menetetty aika oli kirjoitettu kestomusteella kohtaloni kartastoon.

Olisi kyllä miellyttävää päästä tästä ketutuksen aiheesta lopulisesti eroon, sille kun ei voi enää tosiaankaan tehdä yhtään mitään. Mutta aina kun mietin, että miten olisin voinut vaikka tienata näinä vuosina kasoittain euroja tai olisin tehnyt sitä taikka tätä, niin tuttu tunnekuohu saattaa päästä liikkeelle, ainakin hetkeksi.

Menetetyn ajan dilemma liittynee myös masentuneen identiteettiini, johon minulla on myös kovin vaikeaa suhtautua. En suostu myöntämään vieläkään täysin, että missä minä menen ja miten paljon ja voimakkaasti masennukseni on elämääni vaikuttanut.

Fiksuinta olisi tietysti katsoa tulevaan ja kurkata kenties vähän nykyhetkeenkin. Juuri nyt minulla on asiat ehkä paremmin kuin vuosikausiin ja elämäni peruspalikat ovat selvillä seuraavat puolitoista vuotta eteenpäin. Seuraavien kuukausien aikana voin ottaa hyödyn irti siitä ajasta juuri niin paljon kuin vain jaksamiseni rajoissa pystyn. Ja oletus on, että se jaksaminen jopa lisääntyy jatkossa. Ehkä se sitten lopultakin vapauttaa miettimästä turhaan menneisyyttä.

Kiitos, että luet.

Päivä paratiisissa

Jos olet lukenut juttujani enemmän, olet ehkä pannut merkille, että en ole minkään yltiöpositiivisen näennäistsemppauksen ylin ystävä. En usko, että hokemalla jotain ”tee tästä päivästä elämäsi paras päivä” -tyyppistä mantraa saa välttämättä mitään kovin positiivista aikaiseksi. Toki monelle hokemalle ja viisaudelle voi löytää oman paikkansa ja aikansa, mutta silti jahnaamalla samaa ajatusta, joka möllöttelee kovin kaukana todellisesta arjesta saa aikaan aika valjuja lopputuloksia, jos niitäkään.

Silti, tai ehkä juuri siksi, olen kumminkin ottanut tavaksi yrittää nähdä asiani ja tilanteeni suhteellisen positiivisessa valossa. Sen verran positiivisissa, että sitä ei voi kutsua valheeksi eikä kuunaan edes väritetyksi todellisuudeksi. Totean vain todellisuutta sanankääntein, jotka kuvaavat maailmaa ilman kaikkein synkimpiä varjoja.

Huomaan toistelevani opiskelutovereilleni suhteellisen usein, jos ei nyt päivittäin mutta ainakin silloin tällöin, että ”taas on vuorossa päivä paratiisissa”, kun meillä on joku niistä kolmesta viikottaisesta opiskelupäivästä. Tässä tulen samalla paljastaneeksi opiskelijakollegoilleni jotain hyvinkin oleellista minusta: pidän opiskelustani ja eritoten juuri tästä alasta, jota opiskelen. Eivät päiväni toki suju mitenkään pilvihötöstä nautiskellen vaan kyllä viljelen välillä ihan kirosanojakin ja toisinaan mietin, että miksi olen lähtenyt opiskelemaan alaa, jolle minulla toki on lahjoja, mutta jossa joudun pinnistelemään välillä varsin ankarastikin. Silti koen viettäväni opiskelupäiväni sillä tavalla paratiisissa, että olen turvassa, saan oppia koko ajan uutta, saan välillä tehdä omia juttujani, eli päästää luovuuteni valloilleen. Minun paratiisissani kaikki tunteet, kaikki mahdollisuudet lasketaan mukaan ja saldo jää aina varsin positiiviseksi. Päivän jälkeen koen useimmiten antaneeni paljon ja saaneeni vieläkin enemmän. Sitähän varmaan paratiisissa asujat kokenevat runsain mitoin.

Itselleen ei siis kannata valehdella, koska se on suuri rikos, josta ei pääse oikein millään eroon. Se on kannattavaa, että kertoo itselleen asioita, jotka eivät ole mustuuden värittämiä. Siinä ei ole mitään pahaa.

Tämä minun paratiisissa seikkaileminen voisi olla kivakin juttu, ellei paratiisin taivaalla matelisi pimeääkin pimeämpiä pilviä. Huoli toimeentulosta kasvaa päivä päivältä, samalla kun epätietoisuus siitä vain paisuu. Ehkä jonain päivänä saan nauttia paratiisistani täysin höylänvedoin.

Kiitos, että luet.

Vähästähätkähtämättömyys

Muotitermejä tulee ja menee yhä kiihtyvällä vauhdilla. Viime aikoina on puhuttu kovasti resilienssistä. Markus Kajo käänsi termin oivasti twiitissään vähästähätkähtämättömyydeksi. Toki tuo käännös on tehty hieman kieli poskessa, luulen, mutta olen tykännyt siitä kovasti. Pidän suomen kielestä ja kaikki oivaltavat sanaleikit kolahtavat minuun kuin ensimmäinen kolikko säästöpossuun.

Tuo termi viittaa ikään kuin jonkin sortin palautumiskykyyn poikkeavista syötteistä, oli ne sitten ajatuksen tai fyysisen kokemuksen aiheuttamia. Kuinka me kestämme erilaisia kolhuja ja kuinka nopeasti ja hyvin me niistä toivumme. Pääsemme jatkamaan elämäämme, vaikka vähän päässä humahti.

Tietenkin resilienssistä on tullut sellainen utopian alttari, että vahvat ja kykenevät ihmiset eivät vähästä hätkähdä, vaan pystyvät jatkamaan tekemistään, vaikkei kaikki palaset olisikaan kohdallaan tai tiellä olisi kovastikin kumpareita ja juurakoita. Moderni luolaihminen jatkaa matkaansa ilmekään värähtämättä, vaikka kädessä roikkuisi täydellä purukalustollaan hauikseen tarrautunut vastoinkäymisten leijona. Täydellinen resilienssi on nykyaikaisen alfauroksen tai -naaraan ehdoton ominaisuus. Luusereilla on alhainen resilienssi ja heidän tekemisensä loppuu ensimmäiseen vastoinkäymiseen. Just joo.

Stereotyyppisesti voisi kuvitella, että kaltaisellani suhteellisen sakeasti masentuneella resilienssiviisari ei mittarissa oikein edes värähtäisi, mutta tässäkin on taas yksi harhaluulo, joka usein liitetään masentuneisiin. Onkin suhteellisen epäloogista, että miten sellainen ihminen, jolle on välillä vaikeaa edes nousta sängystä, voi ylipäänsä tehdä mitään, jossa kohtaa vaikeuksia tai poikkeamia. Hyvä lukijani, kuten niin monessa muussakin asiassa, arkijärkeinen logiikka ei tässä ihan toimi. Ainakaan aina.

Jos minua itseänikin hämmentää välillä se, miten paljon ja tarvittaessa hankalaa tekemistä kestän, niin hämmentää se tietenkin kanssaihmisiäkin. Kyllä, masennuksestani huolimatta kykenen joskus tekemään vaativiakin asioita ja jopa puskemaan yllättävänkin harmaiden kivien läpi. En mene hetkessä rikki, eikä minun henkiset ja fyysiset voimavarani ole kadonneet masennuksen myötä mihinkään – tiettyyn rajaan asti. Nimittäin maksun aika koittaa minullakin, ja se aika tulee ehkä nopeammin kuin jollakin muulla. Jos tsemppaan ja venyn, niin hyvä, mutta siitä voi sitten seurata sellainen väsymys ja uupumus, jota on jopa hankalaa kuvailla. Tokki näin käy ihan ei-masentuneillekin, mutta raja tsemppaamisen ja uupumisen välilä ei ehkä ole niin selvä. Ennen selkeää sairastumistani painoin menemään monta vuotta sellaisella tekemisen raivolla, että en vain kuulostellut itseäni enkä vointiani. Tein vain, elin sellaista elämää kuin kuvittelin minun haluavani ja vääjäämättä ajauduin koko ajan enemmän kohti täydellistä pysähtymistä. Jos työni ei olisi loppunut yllättäen seitsemän vuotta sitten, ehkä sitten kroppani olisi tiltannut tavalla tai toisella. Tai pääkoppani. Stoppi oli tulossa, sen ymmärsin jollakin tasolla, mutta en jaksanut välittää. Nyt tunnistan tuon stopin ja osaan hellittää äärimmäistä tsemppaamista paremmin ajoissa, etten aja itseäni aivan piippuun.

Joskus tsemppaaminen on hyvästä, saan tehtyä itselleni tärkeitä asioita vaikka sitten varavoimalan turvin. Pitää vaan tekemisen aikana, ennen ja jälkeenkin koko ajan miettiä tsemppaamisen hintaa. Siis sitä, että kannattaako juuri sillä hetkellä yli normaalivoimien tekeminen, jos tietää, että sen jälkeen joutuu ottamaan lungimmin. Hintaa pitää kysyä ja hinta pitää hahmottaa. Tosin jos jäisin vain lepäämään laakereilleni, nykytilanteessani en voisi oikein tehdä yhtään mitään, jos en välillä käyttäisi varapattereitani. Ja vähän ylättäen ne varapatterit taitavat vetreytyä käytössä ja latautuvat ehkä nykyään aavistuksen nopeammin kuin joskus taannoin. Silti tietenkin matkaa omaan normaaliin näyttää olevan melkeinpä silmänkantamattomiin.

Ilman varavoimalaitostani en opiskelisi, en kävisi stand up -lavoilla enkä varmaan juoksisikaan. Niillä on hintansa, mutta niillä on myös ainutlaatuinen tuloutus.

Kiitos että luet.

Headhunterin soitto piristi kummasti

Kaikenlaista sitä näköjään tapahtuu. Myös positiivista. Nimittäin eräs rekryfirma oli bongannut minut Linkedinistä ja tarjosi mahdollisuutta osallistua erään yrityksen rekrytointiprosessiin. Se, että joku soittaa minulle ja tarjoaa tällaista mahdollisuutta, tuntuu unenomaiselta, mutta tietenkin myös hienolta.

Lähden tietenkin tuohon reissuun mukaan, kävi siinä sitten miten kävi. Ajattelen niin, että pysynpähän ainakin vähän tässäkin elämän osa-alueessa kiinni, vaikka en saisi lopulta työpaikkaa.

Keskustelin eilen lyhyesti rekrytoijan kanssa puhelimessa ja jatkamme virallisella haastattelulla ensi viikolla. Lyhyen puhelun aikana päätin jo, että olen rehellinen tilanteestani. Kerroin opinnoistani ja siitä, miten olen tähän tilanteeseeni päätynyt. Kaikeksi onneksi puhelun toisessa päässä rekrytoija oli todella ymmärtäväinen ja sanoi jopa arvostavansa unelmien seuraamistani. Hän ei siis nähnyt syntynyttä aukkoani CV:ssäni mitenkään esteenä prosessin jatkamiselle. En ehkä osaa edes kuvailla tässä kohtaa, miten hyvältä tuo tieto tuntuu.

En edes tiedä, mitä tekisin, jos työtä lopulta tarjottaisiin minulle. Opiskeluni ovat lähteneet erittäin hyvin alkuun ja koen, että minulla on alalle paljonkin lahjoja, mutta vaakakupissa painaa myös sellainen tosiasia, että opiskeluni rahoitus on edelleen epäämääräisyyden peiton alla piilossa, joten huoli toimeentulossa kaihertaa päivittäistä olemistani. Eikä ole mitään takeita, että se rahoitus heltiää, joten jos saan siitä lopullisen kielteisen päätöksen, löydän itseni pahemmasta taloudellisesta pulasta kuin missä olen ikinä ollutkaan. Siksi on hyvä tietenkin pitää ovia auki myös muihin mahdollisuuksiin.

Päätin jo, että jos kävisi niin hyvin, että työtä tarjottaisiin minulle, teen päätöksen työstä sillä hetkellä sen hetkisten tietojen ja tunteiden varalla. Luulen jopa, että kun minulla on enemmän vaihtoehtoja käsilläni, en joudu puristamaan työnhakua rystyset valkoisena ja se voi toimia ainoastaan minun edukseni. Liika yrittäminen näkyy kyllä haastattelupöydän toiselle puolelle aivan liian helposti.

Tätä elämäni hyvin tyypillisesti on ollut kautta aikain. Aina kun tuntuu, että synkkyys on ottanut lähtemättömän vallan, nurkan takaa kurkkaa mahdollisuuden aurinko. Jo pelkästään tämä käänne tuntuu piristävän.

Kiitos, että luet.

Univaikeudet palasivat

Ei pitäisi koskaan oikein elvistellä, ei näköjään edes anonyymissä blogissa. Kirjoitin taannoin univaikeuksieni vaimenemisesta, mutta niin siinä nyt sitten kävi, että viime pari viikkoa on mennyt taas vaihteeksi massiivisten univaikeuksien kourissa. Joko koen nukkumaan menemisen liian raskaana tai sitten saatan herätä aivan liian aikaisin ilman kellon soimista. Yhtä kaikki, kun yöunien keskimmäräinen pituus jää viiden tunnin hujakoille, ei voi enää kokea mitään kovin suurta virkeyttä missään kohdissa päivää.

Jostain kumman syistä opiskelupäivinäni (ti-to), kun minun pitää muutenkin herätä valtaisan aikaisin, kello viiden korvilla, saatan hyvin herätä jopa tuntia ennen kuin pitäisi herätä. Ja kun illalla nukkumaan meneminen jää usein noin kello yhdentoista aikaan, unien määrä jäisi muutenkin liian vähäiseksi ilman tuota ennenaikaista höyhensaarilta pakenemista.

Ilmeisesti velvollisuudentunto on se, joka herättää minut liian aikaisin. Ehkä alitajuisesti pelkään sitä, että en herääkään kellon soimiseen, joten minun varhaisen aamun tiukka aikataulu sotkeentuisi entistä enemmän enkä pääsisi opiskelemaan ajoissa. Siitä koituisi lisäkustannuksia ja tietenkin epämukavuutta, kun joutuisin hankkimaan matkaliput täyteen hintaan ja totta kai myöhästyisin pahasti päivittäisestä opiskeluannoksestani. Opiskelustani on myös tullut sen verran tärkeä henkireikä, että en haluaisi jättää sitä pois minuuttiakaan, jos minulta kysytään.

Toinen tekijä, jonka huomaan vaikuttavan asiaan, on viime viikkoina kasvanut ahdistukseni. Mietin mieli mustana sitä, että miten pärjään taloudellisesti, saanko edes toimeentuloa Kelalta, jääkö minulta laskuja maksamatta ja niin edelleen. Vaikka uni toimii mielen parkkipaikkana, siellä ei voi parkkeerata, jos mielen moottori huutaa hulluna. Pitäisi olla rauhallinen, että voisi rauhoittua. Kauhistuttava noidankehä.

Juuri viime yönä sain nukuttua sellaisen keskitukevan 6,5 tuntia ja se tuntui sangen pitkältä ajalta. Oli joltisenkin virkistävää todeta heräävänsä kellon soimiseen eikä kellon tuijottamiseen tuntia liian aikaisin. Mutta juuri viime yön perusteella en nyt uskalla tehdä mitään kummoisia johtopäätelmiä tulevasta. Menen yö kerrallaan ja toivon parasta.

Kiitos, että luet.