Hektisyyden jälkijäristyksiä

Kirjoitan tätä kirjoitusta merellä, talvisella merellä. Yksinkertaisen kaunis merimaisema meinaa salvata hengitykseni upeudellaan. Vielä ei tuulen määrä yllä myrskyksi asti, mutta ilta saattaa muuttaa tilanteen. Elän seuraavat päivät luonnonvoimien armoilla, toki onneksi sentään kuivien sisätilojen armeliaassa suojassa. Aion kyllä ulkoilla mahdollisimman paljon, oli sää mikä hyvänsä. On talvilomani aika.

Kun asetuin eilen illalla majoitukseeni mantereella, pieneen kylään ja sen idylliseen aamiasmajoituspaikkaan, huomasin konkreettisesti, millaisen loman olen itselleni valinnut. Tiesin varsin hyvin etukäteen, että päätyisin suhteellisen yksinäiseen lomailuun ja arvokkaaseen askeesiin, mutta jollakin tavalla huomasin mieleni nousevan aavistuksenomaiseen kapinaan ratkaisuni suhteen.

Vietin viimeiset kaksi viikkoa työharjoittelussa. Nuo päivät toivat paljon iloa ja oppimista, mutta myös osoittivat tulevan ammattini fyysisyyden. Koko päivä vietetään käytännössä jalkojen päällä ja vaikka välillä mietitään millimetrin osia työn tuloksissa, niin toisaalta välillä ammattiin kuuluu erittäin painavien esineiden nostelu, siirtely ja käsittely. Lisäksi vielä julkiset kulkuvälineet harjoittelupaikalleni eivät toimi kovin liukkaasti, joten joudun tai saan aamuisin kävellä vajaat neljä kilometriä harjoittelupaikkaani. Fysiikkaani on siis koeteltu ja sen huomaa. Kaikeksi onneksi juoksuharrastukseni on auttanut kovasti tässä asiassa, vaikka harrastus onkin kokenut hieman vaimenemista viime aikoina.

Henkinen ja kognitiivinen kuormitus tulee esiin samalla tavalla. Aluksi jännitin kovasti harjoittelua paljolti siitä näkökulmasta, että jaksanko ylipäänsä käydä viitenä päivänä viikossa työnomaisissa olosuhteissa niin monen vuoden hiljaiselon jälkeen. Kun tämä huoli alkoi pikku hiljaa hälventyä, esiin nousi harjoitteluun liittyvä perin juurin positiivinen, mutta vaativa piirre. Uuden oppiminen on aina hyvin kuormittavaa, vaikkakin tietysti samalla kertaa myös antoisaa ja mielenkiintoista. Sen verran fyysisen ja henkisen kuormittumisen huomaa, että iltaisin kykenen lähinnä laittamaan seuraavan päivän tavarat ja eväät kuntoon ja loppuillan jaksankin lähinnä katsoa kattoon.

Eilisillan kokemus retriittiin päätymisestä tuntui sekä fysiikassa että mielessä. Mietin, että viime viikot vauhti on ollut sen verran kova, että pudotus virikkeettömyyten saattaa osoittautua turhan isoksi. Niin ehkä käykin, mutta seuraamukset tuskin osoittautuvat mitättömiä kummemmiksi. Jäin kuitenkin miettimään, että onko mitään järkeä sulkeutua maailmalta ja mennä jonnekin hyvin syrjäiseen paikkaan ja nauttia lähinnä luonnon estetiikasta. Olisinko voinut kuitenkin hyödyntää hyvin alkanutta liikevoimaa ja olisin vaikkapa käynyt nauttimassa kulttuurin antimista? Ehkä, mutta nyt ei niin käynyt.

Epäröintini ei kuitenkaan saa kovin paljon pontta. Olen varma, että rauhoittuminen osuu juuri oikeaan kohtaan ja auttaa minut jaksamaan lopun harjoittelun onnistuneesti.

Toipumisen tie tuntuu mysteeriltä. On kuunneltava sydäntään ja tunteitaan, mutta välillä pitää antaa järjen määrätä kulkua. Kun vain aina tietäsi, mikä tilanne kulloinkin vallitsee.

Kiitos, että luet.

Ihmeellinen itsekidutus

Hiihtoloma lähestyy tasaista mutta päättäväistä vauhtia ja minua odottaa ensimmäinen hiihtoloma ilman perhettäni. Aluksi pohdin oleskelua tuttuun tapaan mökillämme, mutta sitten keksin alistaa itseni oikein kunnolliseen seikkailuun, jonka voi järjestää erittäin pienellä budjetilla. Siispä sunnittelemaan!

Aion lähteä olosuhteisiin, jossa myöhästymisiin ei voi syyllistyä ja toisaalta antaudun luonnonolosuhteiden varaan siinä määrin, että luovun samalla vaikutusmahdollisuuksistani ja itsemääräämisoikeuksistani tavalla, joka on minulle jännittävä mutta myös kutkuttava. Huomaan jo nyt mielessäni tiettyä levottomuutta ja rauhattomuutta, mikä kuuluu kylläkin asiaan. Henkeäni en laita vaaraan, mutta jos asiat menevät pieleen, saatan kokea kyllä melkoista epämukavuutta.

Jäin miettimään sitä, että miksi ihmeessä haluan kiduttaa itseäni tällaisella seikkailulla, kun voisin vaan parkkeerata itseni tutulle mökille viikoksi ja nauttia vain siitä levollisuudesta, jonka tuttu ympäristö tuottaa. Miksi ihmeessä aikataulutan itselleni sellaisen seikkailuun, joka vaatii minulta venymistä ja etukäteisjännitystä? Vastaus löytyy kylläkin helposti; jos reissu menee suurin piirtein suunnitelmien mukaan, pääsen nauttimaan aivan tolkuttoman hienoista luonnonolosuhteista ja maisemista. Pääsen myöskin kokemaan onnistumista ja jopa sellaista rauhoittumista, jota en omalla mökilläni voisi kokea.

Kuvailen tässä yhtä voimakasta puolta ja piirrettä itsessäni. Vaikka kokisin voimattomuutta ja neuvotomuutta sekä kaipuuta rauhassa olemiseen, minulla on myös unelmia ja kaipuuta, jotka likimain vaativat toteutusta. Yleensä unelmani eivät ole ihan helpoimpia toteuttaa, mutta pysyttäytyvät silti ihan normaalien inhimillisten rajallisuuksien sisäpuolella. Enhän ole sentään matkalla soutuveneellä kuuhun ilman lisähappea. Unelmien toteuttaminen kiehtoo vaikka sillä on tietysti oma hintansa.

Vaikka koenkin tarpovani jo ainakin tämänkertaisen masennuksen loppusuoralla, ainakin toivottavasti, masennuksen pahat oireet vaikuttavat vielä kovinkin voimakkaasti. Väsymys ja voimattomuuden tunne, kehno kyky tehdä päätöksiä ja epäusko omaan pystymiseen ja osaamiseen ovat näitä oireita muiden muassa. Jollakin kummallisen perverssillä tavalla haluan kokeilla, että saanko venytettyä itseäni noiden haitakkeiden yli, pääsenkö toteuttamaan unelmiani huolimatta noista esteistä.

Itsensä venyttämistä kannattaa harjoittaa, muutenhan sitä ei pääse kokeilemaan rajojaan. Pitää vaan olla valppaana, ettei se muut kovin voimakkaaksi itsekidutukseksi. Pientä kidutusta voi silti tehdä ja siitä voi jopa nauttia. Jos siis pääsee toteuttamaan unelmiaan ja kokemaan jotain ainutlaatuista. Kunhan merkityksellisyys ylittää hinnan. Näin toivon tapahtuvan muutaman viikon päästä. Pikku hiljaa yritän varustautua vastatuuleen, joka puhaltaa minusta pahaa oloa kohti takavasenta.

Kiitos, että luet.

Päivä paratiisissa

Jos olet lukenut juttujani enemmän, olet ehkä pannut merkille, että en ole minkään yltiöpositiivisen näennäistsemppauksen ylin ystävä. En usko, että hokemalla jotain ”tee tästä päivästä elämäsi paras päivä” -tyyppistä mantraa saa välttämättä mitään kovin positiivista aikaiseksi. Toki monelle hokemalle ja viisaudelle voi löytää oman paikkansa ja aikansa, mutta silti jahnaamalla samaa ajatusta, joka möllöttelee kovin kaukana todellisesta arjesta saa aikaan aika valjuja lopputuloksia, jos niitäkään.

Silti, tai ehkä juuri siksi, olen kumminkin ottanut tavaksi yrittää nähdä asiani ja tilanteeni suhteellisen positiivisessa valossa. Sen verran positiivisissa, että sitä ei voi kutsua valheeksi eikä kuunaan edes väritetyksi todellisuudeksi. Totean vain todellisuutta sanankääntein, jotka kuvaavat maailmaa ilman kaikkein synkimpiä varjoja.

Huomaan toistelevani opiskelutovereilleni suhteellisen usein, jos ei nyt päivittäin mutta ainakin silloin tällöin, että ”taas on vuorossa päivä paratiisissa”, kun meillä on joku niistä kolmesta viikottaisesta opiskelupäivästä. Tässä tulen samalla paljastaneeksi opiskelijakollegoilleni jotain hyvinkin oleellista minusta: pidän opiskelustani ja eritoten juuri tästä alasta, jota opiskelen. Eivät päiväni toki suju mitenkään pilvihötöstä nautiskellen vaan kyllä viljelen välillä ihan kirosanojakin ja toisinaan mietin, että miksi olen lähtenyt opiskelemaan alaa, jolle minulla toki on lahjoja, mutta jossa joudun pinnistelemään välillä varsin ankarastikin. Silti koen viettäväni opiskelupäiväni sillä tavalla paratiisissa, että olen turvassa, saan oppia koko ajan uutta, saan välillä tehdä omia juttujani, eli päästää luovuuteni valloilleen. Minun paratiisissani kaikki tunteet, kaikki mahdollisuudet lasketaan mukaan ja saldo jää aina varsin positiiviseksi. Päivän jälkeen koen useimmiten antaneeni paljon ja saaneeni vieläkin enemmän. Sitähän varmaan paratiisissa asujat kokenevat runsain mitoin.

Itselleen ei siis kannata valehdella, koska se on suuri rikos, josta ei pääse oikein millään eroon. Se on kannattavaa, että kertoo itselleen asioita, jotka eivät ole mustuuden värittämiä. Siinä ei ole mitään pahaa.

Tämä minun paratiisissa seikkaileminen voisi olla kivakin juttu, ellei paratiisin taivaalla matelisi pimeääkin pimeämpiä pilviä. Huoli toimeentulosta kasvaa päivä päivältä, samalla kun epätietoisuus siitä vain paisuu. Ehkä jonain päivänä saan nauttia paratiisistani täysin höylänvedoin.

Kiitos, että luet.

Itseinhon ja realistisuuden rajamailla

Monessa aiemmassakin kirjoituksessani olen pohtinut sitä tekijää masennuksessa, joka ainakin itselleni toimii yhtenä pahana ja voimakkaana masennusmörkönä: kuva itsestä ja sen realistisuus.

Koen, että suhtaudun itseeni suhteellisen realistisesti. Väitän itselleni, että osaan tunnistaa oman roolini suhteessa muihin ja oman tekemiseni suhteessa muiden tekemiseen. Näin etenkin, jos otetaan huomioon masennuksen aiheuttama harha. Masennus nimittäin tuppaa tekemään minäkuvalle kovin harhaisia näkymiä, jotka vääristävät kuvaa epärealistiseen ja väärin värjäytyneeseen suuntaan. Ja suunta on tietysti aina negatiiviseen päin.

Masennukseen kuuluva itseinho lähtee siitä, että masentunut vertaa ähkyrealistisen kuvan mukaista käsitystä itsestään epärealistisesti muihin. Psykologiassa puhutaan kognitiivisesta vinoumasta, jolloin masennus saa meidät näkemään itsemme synkempinä kuin olemme ja ympäröivän maailman parempana kuin se onkaan. Tästä seuraa sangen kaameaa vertailua muihin ihmisiin, eikä vain yhteen ihmiseen vaan moneen ja vieläpä samalla kertaa. Masentunut siis kokoaa muista ihmisistä jonkinlaisen ideaaliyksilön poimimalla heistä ne parhaimmat puolet ja jättää samalla huomioimatta, että tuollaista täydellistä yksilöä ei ole olemassakaan. Poikkeusyksilöt ovat poikkeusyksilöitä, on olemassa vain yksi Einstein, mutta sellaisia elämässään hyvin menestyineitä ihmsiä on paljon, joista voi poimia parhaat ominaisuudet päältä. Joihin siis voi virheellisesti ja haraisesti verrata itseään. Ja kun tällaista vertailua tekee, ei lopputulosta tarvitse arvata: vähemmästäkin sitä koke itsensä vähempiarvoiseksi ja vähemmän kykeneväksi kuin muut. Masennuksen egoloinen polttoaine on keitetty, tislattu ja valmiina roihuun.

Tavallaan realistinen kuva itsestään on hyväksi. Kun tietää, mihin kykenee tai mihin ei, voi aivan hyvin asettaa itsensä sopivaan kontekstin tekemään asioita, jotka sopivat juuri itselleen. Koen vain, että juuri masentuneelle toisaalta tämä on erityisen vaikeaa, kun siihen realistiseen kuvaan itsestä sekoittuu harahainen vertailu muihin.

Viimeaikaiset kokemukseni ovat opettaneet, että minäkuvaa on hyvä rakentaa positiivisten kokemusten kautta. Kannattaa eksyä sellaisen tekemisen ja sellaisten ihmisten pariin, joiden kanssa ei joudu kovaan konfliktiin itsensä kanssa ja joiden joukossa ei joudu oma-aloitteisesti häpeämään itseään millään tavalla.

Taas yksi päivä on alkamassa. Toivon taas kerran, että siitä tulee mielekäs ja elämyksellinen päivä opiskelujen parissa.

Kiitos, että luet.

Ansaitsematon onni

Masennuksen kuopan pohjalla tapaan helposti ajatella, että tämä on se minun elämäni, tämä on se minun onneni määrä, jonka minä olen saanut, eikä enempää voi saada. Tai tarkemmin se on se onnen määrä, jonka olen ansainnut. Kun elämä tuntuu synkkääkin synkemmältä, ei voi välttyä siltä ihmettelyltä, että tämäkö nyt sitten on sitä elämää, jota minun pitäisi elää, jota minun pitäisi sietää tunnista toiseen, päivästä toiseen ja vuodesta toiseen. Valoisimpina hetkinä toki ymmärrän, että tässä taas masennus puhuu ja asettaa sanansa tuttuun tapaansa todella vinoon. Se ei vain auta sillä hetkellä, kun masennus levittelee peittonsa päälleni ja jättää vain vähän valoa nähtäväkseni, jos sitäkään.

Suomen kielessä sana ansainta sisältää ikävän ansan. On olemassa sellaista ansaitsemista, jonka saamme ponnisteluidemme pohjalta. Siis esimerkiksi palkka on ansaittua: teemme työmme ja saamme siitä palkan. Toisaalta ansaitseminen toimii myös negatiivisena, ”sinä ansaitset tulla tuomituksi”, voisi tuomari sanoa leivättömän pöydän äärellä. Sitten on toki sellaista ansaitsemista, joka perustuu kohtaloomme, siis syntyperäämme tai elämän varrella eteen tulleisiin kolhuihin tai hyviin asioihin. Tällaiseen ansaitsemiseen emme edes pysty oikein vaikuttamaan, mutta jonkinlainen kollektiivinen moraalikoodisto kertoo, kuka ansaitsee ja mitä. Eri uskonnoissa puhutaan tässä kohdassa armosta tai vaikkapa karmasta.

Tältä pohjalta voi helposti tulla päätelmään, että verbi ansaita on kyllä sangen kelvoton käytettäväksi sellaisenaan tokaisuna tai vaikka otsikon yhteydessä. Ansaitsemiseen liittyy sen verran kontekstia, että sitä sanaa ei oikein saisi käyttää ilman pitkää olosuhdelitanjaa.

Tästä huolimatta huomaan itsekin toteavani välillä, kun masennus on pahimmillaan, että tämä on kai se, mitä minä ansaitsen. Tässä vieläpä teen sen lingvistisen virheen, että taidan käyttää tuon ansaita-sanan kaikkia konteksteja yhtä aikaa. Kykenen ponnistelemaan vain sen verran, että tämä on se, mitä saan. Tai kun olen sen verran energiaton, niin ansaittu rangaistus on tämä olotila. Ja totta kai myös taustani, geeniperimäni ja vaikka mikä on jo ennen syntymääni päättänyt, että tämä olotila on se, johon minun ansaintamahdollisuuteni pysähtyvät. Ikään kuin tässä olisi kakki mahdollinen, ja ehkä vähän enemmänkin. Kärsi, mutta ole kiitollinen.

Pitkässä parisuhteessa tulee myös väistämättä kuultua (ja toki sanottuakin) kaikenlaista, jota ei ehkä pitäisi sittenkään sanoa. Yhden kerran voi toki antaa anteeksi, mutta useampi väärä toistettu tokaisu voi jo tehdä arvaamatonta tuhoa. Henkiseen väkivaltaan kuuluu mm. se, että huonosti kohdellulle parisuhteen osapuolelle vielä se väkivaltainen puoliso sanoo, että ”tämän sinä ansaitset, etkä parempaa saa, et minulta etkä varsinkaan keneltäkään muulta”, ikään kuin hän määrittäisi tuossa samalla puolisonsta arvon. Tämä huono kohtelu on enintä, mitä voit saada, ja siitäkin pitäisi olla kiitollinen. Tietyssä vaiheessa parisuhdettamme olin hieman epätoivoinen ja sanoin vaimolleni, että minusta tuntuu, että hän ei kunnioita minua, kun hän vähättelee paljonkin sitä, mitä olen ja teen. Hän vastasi siihen ”kunnioitus pitää ansaita”. Totta tuo tietenkin on, mutta sitten toisaalta omassa hädässäni sanoitettu parkaisu kunnioituksen perään ei ehkä kaipaa tuollaista palautetta. Varsinkaan, kun yhteistä taivalta oli käyty siinä vaiheessa jo yli 20 vuotta. Eikä tämä tapahtunut vain kerran, vaan ikävän monta kertaa perä perään, vaikka olin jo sanonut, että hänen vastauksensa satuttaa minua. Paremminkin hän olisi voinut sanansa asettaa, se on selvä. Ja varsinkin tällaiselle itsetunnon kanssa kamppailevalle masentuneelle tuollainen sanakehikko on mitä pahinta myrkkyä. Muistan elävästi tuon ensimmäisen kerran, kun asiasta tuolla tavalla puhuttiin. Muistan sen koko tilanteen ja omat tunteeni siinä kohtaa. Aina muistaminen ei ole hyväksi.

Olisi kyllä virkistävää ja ihanaa, jos voisi ajatella varauksetta, että minulla odottaa vielä tulevaisuudessa enemmänkin onnea kuin mitä minulla on juuri nyt käsillä. Haluaisin uskoa niin, mutta en siihen tarpeeksi usein kykene. Ehkä olen jollakin tasolla luovuttanut, 46-vuotisen elämän kokemuksien uuvuttamana elän sen pelon vallassa, että huippu on jo saavutettu. Ehkä jollakin tasolla kuitenkin mietin kuumeisesti ja alati, miten pääsisin kohti valoisampaa huomista.

Kiitos, että luet.

Raha ei tuo mielenterveyttä

Raha ei tuo onnea, kuuluu vanha latteus. Tavallaan se varmaankin on totta, mutta toisaalta raha tuo tiettyä tasaisuutta, ennustettavuutta ja rauhaakin elämään. Kuten kaikelle elämässä ja maailmassa, myös rahalle on asetettavissa oma hintansa. Ja joskus se hinta voi osoittautua sangen korkeaksi.

Tällä viikolla on sattumalta taas ainakin somessa kiertänyt tuloluokkataulukoita. Edelleen hätkähdän sitä, että olen aikoinani, siis aikana ennen loppuunpalamista, kuulunut kaikkein ylimpään desiiliin tuloluokissa. Tuo tarkoittaa sitä, että olen kuulunut ylimmän 10% tuloluokkaan, jonka alarajana on 5238 euroa kuukaudessa. Tuo hätkähdys kuvaa lähinnä sitä, kuinka tavallaan onnekas olen ollut, kun minulle on tarjottu enemmänkin kuin reilua palkkaa työstäni, johon olen omistautunut kaikella voimalla, jota minulla on ollut käytettävissäni. Ja olen omistautunut myös vähän yli sen.

Kuten tuossa ylhäällä kirjoitin, kaikella on hintansa, niin myös kovalla palkalla. Olin erään alallaan huomattavan yrityksen merkittävässä johtopositiossa, kunnes maailmanpolitiikan vellonta aiheutti välillisesti yrityksen toimintamahdollisuuksien romahtamisen. Hieman aikaa tilannetta vastaan koitettiin taistella kaikkine käänteineen, kunnes lopullinen loppu tuli eteen. Karmea stressi purkaantui kun jäin työttömäksi, masennuskin puhkesi ennennäkemättömään kukintaan ja soppa oli taas valmis. Oli velaksi otettujen voimavarojen takaisinmaksun aika ja henkinen pankkitili näytti miinusta.

Otan aina työni hyvin vakavasti ja omistaudun tosiaan sille niin hyvin kuin kykenen. Osaamiseni on kyllä hyvin korkeaa, joten suoriudun kyllä tehtävistäni, mutta lopulta stressinsietokykyni ei ollut tarpeeksi korkea, varsinkin, jos ottaa huomioon yksityiselämän aiheuttamat muut paineet, joita samoihin aikoihin koin haastavan yksityiselämän painolastin lisäksi.

Eihän siinä sitten isot euromäärätkään auta, jos ei työtä kykene tarvittaessa tekemään sillä tasolla, jota itse itseltään edellyttää. Ja jos se työ syö ihmisen sisältä tyhjäksi.

Jälkikäteen arvioituna en sinänsä muuta virhettä ole tehnyt työurallani paitsi sen, että olen asettanut itselleni aivan liian kovia, siis epärealistisia tavoitteita. Se ei ole tervettä eikä se johda oikein mihinkään hyvään.

Taas kerran se totuus, että tasapaino on niin monen asian avain, astuu näyttämölle. Omat odotukset, muiden odotukset ja niihin liittyvä palkkio pitää olla tasapainossa. Pitää voida ponnistella sellaisten asioiden eteen, jotka voi saavuttaa ja joiden saavuttamisessa kokee mielekkyyttä. Ja joiden saavuttamisesta kokee, että saa juuri riittävän palkkion. Oli se sitten rahaa tai muu palkkio. Ei saa tuijottaa pelkkiä euromääriä, jos muuten asiat työssä ja muussa elämässä ontuvat.

Kiitos, että luet.