Masennuksen ja häpeän symbioosi

Kyllä, en haluaisi myöntää sitä, mutta minä häpeän masennustani ja häpeäni ruokkii masennustani. Siinäpä minulla on tarjolla sangen viheliäinen noidankehä.

Tiedän totta kai sen, että mikään mielenterveyden harhapolku, kuten masennus, ei ole eikä pitäisi olla häpeän aihe kenellekään, mutta kun tämä prosessini pyörii niin tunnetason syvimmissä kerroksissa, että sen estäminen ei olekaan niin kovin helppo juttu.

Olen näissä kirjoituksissani pala palalta myös käsitellyt niitä aiheita, jotka aiheuttavat minussa häpeää. Muistiongelmat, aikaansaamisen ongelmat, haasteet tehdä päätöksiä, ainaiselta tuntuva ilottomuus ja sen näkyminen ulkomaailmaan, ne kaikki aiheuttavat häpeää. Kun lisätään vielä alituinen osattomuuden ja osaamattomuuden tunne, voimattomuus, etäiseltä vaikuttaminen, hallinnan puutteen aiheuttama ärtymys ja uniongelmat, niin soppa vaan sakenee entisestään.

En ihan usko, että yllä on lueteltu edes kaikki syyt, jotka aiheuttavat minussa häpeää, mutta onpa lista ainakin häivähdyksenomainen kosketus siihen maailmaan, jossa elän. Nyt kun kirjoitin nuo kaikki ylös, huomaan järkeni puskevan vastavirtaan: eihän noista voi mitenkään järjellä ajateltuna kokea edes häpeää. Nuohan ovat inhimillisiä ominaisuuksia, kaikiilla on tuon kaltaisia haasteita elämässään. No ei, taas kerran, järkeily ei ihan kokonaan auta. Mutta täytyy sanoa, että juuri tuo luetteloiminen auttaa myös tunnetasolla saamaan asiaan jotain -jos ei nyt järkeä, niin ainakin- järjestelmällisyyttä ja se taas auttaa käsittelemään asiaa.

Totuus on se, että en haluaisi olla masentunut, tuskin kukaan haluaa. Tässä sitä vaan ollaan ja tässä sitä yritetään kamppailla näiden asioiden kanssa.

Häpeä ja sen pelkääminen aiheuttaa itselleni tällä hetkellä kyllä sangen kovaa vaivaa. Haluan nimittäin peitellä häpeää aiheuttavia asioita ja ilmiöitä elämässäni. Häpeä ei nyt ole sellainen tunne, jota kovin mielellään toitottaisi muille. Minulle on esimerkiksi sangen kovaa kauhua herättävä kysymys, että mitä minulle kuuluu. En haluaisi kertoa totuutta, mutta valehtelu tuntuu myös typerältä. Siispä käytän kiertoilmaisuja tai kerron vain niistä vähäisistä asioista, jotka herättävät minussa iloa ja riemua. Niitäkin onneksi sentään on. Se on tavallaan sääli, että en tässä pyri rehellisyyteen, mutta toisaalta ajattelen niin, että en halua kuormittaa muita omilla totuuksillani. Enkä suoraan sanottuna aina itsekään halua lausua ääneen niitä asioita. Joskus puhe aroista asioista helpottaa, mutta joskus ne myös saavat lisäpontta toistelusta.

Nyt jotenkin tuntuu siltä, että tämä kirjoitus jää hieman vajaaksi. Nimittäin tähän loppuun olisi jotenkin riemukkaan mukavaa antaa parannuskeino tähän kelvottomaan masennuksen ja häpeän toisiaan tukevaan yhteiseloon. Mutta minulla sitä ei nyt ole antaa sinulle, hyvä lukijani. Paitsi tietenkin se, että pyristelee masennuksesta eroon tavalla tai toisella. Ja niitä keinoja onneksi on tarjolla. Minullekin.

Kiitos, että luet.

Keskittymiskyky hakusessa

Yksi tutuista ja kiusallisista oireista, joista masentunut kärsii, ovat keskittymiskyvyn puutteet. Sukua tälle löytää myös siitä, että masentunut voi uppoutua omiin ajatuksiinsa pitkäksikin aikaa.

Haluaisin lukea paljon nykyistä enemmän kirjoja. Työttömällä on paljon aikaa sivistää itseään ja siinä toimessa kirjojen lukeminen olisi äärimmäisen tärkeä asia. Valitettavasti vain masennus on tehnyt pahaa hallaa keskittymiskyvylleni. En yksinkertaisesti oikein osaa lukea perinteistä kirjaa tai sähköistä kirjaa pitkiä aikoja, siis kymmeniä minuutteja kerrallaan. Kirjan lukeminen kyllä vaatisi sitä, että lukemiseen kykenesi keskittymään enemmän kuin vain hetken siellä täällä. Tähän asiaan tuo pientä valoa se, että lenkkeilen sen verran paljon, että lenkkieni yhteydessä kuuntelen lähes poikkeuksetta äänikirjoja. Sillä tavoin olen saanut luetuksi tänänkin vuonna jo muutaman tusinan kirjoja. Juoksemisessa vain on oma kemikaalituotanto sen verran vilkasta, että joskus siinä juoksun vuossa ei aina siinäkään jaksa keskittyä kirjan kunnolliseen kuutelemiseen ja siten kirjan anti voi jäädä vaatimattomaksi. Olen vain ajatellut niin, että vähäinenkin altistus kirjojen teksteille on parempaa kuin ei mitään. Kyllä sieltä aina jotain mieleen ja muistiin jää.

Niinä aikoina kun olen masennukseni kanssa ollut työelämässä, olen huomannut sen, että keskittymiskyvyn puutteet haittaavat merkittävästi työn tekemistä. Se yhdessä muistamisen ongelmien kanssa työn tekeminen saattaa ajoittain osoittautua melkeinpä mahdottomaksi. Toki tähän tilanteeseen on kaikenlaisia teknisiä apuvälineitä, appeja ja muita, jotka auttavat asioiden muistamisessa, mutta keskittymiskyvyn lisäämiseen niillä ei ole samaa vaikutusta. Mitä vaativampi työ, sitä enemmän keskittymiskyvyn matalaliidolla on vaikutusta työn jälkeen.

Omiin ajatuksiini uppoutuminen lienee leimannut olemistani ja tekemistäni niin kauan kuin muistan. Välillä se on toki lahjakin, että pystyy kuulostelemaan itseään, vaikka ympärillä olisikin muita ärsykkeitä, mutta toki siitä voi tulla huvittaviakin tilanteita esiin. Jostain syystä minulle sattuu piinaavan usein tilanne, jossa olen jo toisen sukan saanut jalkaani, mutta ennen toista sukkaa tekemiseni pysähtyy kun uppoudun omiin maailmoihini ja löydän itseni tai joku muu löytää minut istumassa jossain toinen sukka kädessäni, toinen jalassani. Muitakin pysähtymisen hetkiä on. Oma poikani oppi tunnistamaan nuo hetket jo kauan sitten. Hän tuppasi sanomaan minulle, että ”isi, sulla on taas tuo miettimisilme”.

Keskittymisen heikentyminen voi toki olla siitä kiinni, että aivot eivät vaan väsymyksen, masennuksen tai muun sellaisen syyn takia pysty käsittelemään jotain käsillä olevaa asiaa. Toisaalta ainakin itselläni olen huomannut, että masennuksen mukaanaan tuoma ahdistus saattaa myös laittaa aivot ylikierroksille. Mietin kaikenlaisia skenaarioita siitä, mitä nyt voi tapahtua ja mitkä ovat tulevaisuuden eri vaihtoehdot. Ulkoisesti tämä voi näyttää siltä, että ajatukseni ovat pysähtyneet, kun todellisuudessa aivoni raksuttavat menemään sellaista tahtia, että en pysty sitä ulkoisesti edes ilmaisemaan.

Tarinamme ovat moninaiset.

Kiitos, että luet.

Photo by Ethan Sees on Pexels.com

Muistaminen on kohteliaisuutta – paitsi masentuneella

Masennuksen yhtenä keljuna sivuoireena väijyy ongelmat muistin kanssa. Siinä suhteessa minunkin masennukseni on hyvin tyypillinen, koska olen kokenut varsin massiivisia ongelmia muistini kanssa. Minun on vaikeaa muistaa päivittäisiin rutiineihin liittyviä asioita saati mitään sen vaativampaakaan. Pyykit unohtuvat helposti koneeseen ja niin edelleen. Onneksi nykyteknologia tuo tähän apuja, kun kännykän voi laittaa piipaamaan ties minkä asian vuoksi, mutta kornia on se, että aina ei edes muista tehdä sitäkään, joten joku tärkeäkin asia voi ihan tuosta noin vain painua unohduksiin.

Masennuksen sivutuote hunomuistisuus liittyy ilmeisesti mielen ylikuormittumiseen, jolloin muisti ikään kuin tappelee vastaan eikä suostu tallentamaan tietoja, kun aivot käyvät muutenkin jo ylikierroksilla masennuksen aiheuttamien mielen harharetkien ja prosessien takia. Masennukseen valitettavan kiinteästi liittyvät univaikeudet ovat omiaan lisäämään ylikuormittumista. Toinen muistamattomuuteen liittyvä seikka saattaa aiheutua alitajunnasta. Olen ainakin itse huomannut, että jos minulla on ollut tarpeeksi epämiellyttäviä ja kuormittavia ajatuksia, niin joskus käy niin, että alitajunta vain pyyhkii asian mielestä saman tien. Tämänkaltainen pikapyyhintä on minulle ainakin todella tyypillistä ja oman kokemukseni mukaan se saattaa olla ylläolevan ylikuormitustilanteen johdannainen mutta olen huomannut myös, että se ei välttämättä edes liity ylikuormitustilanteeseen sinällään vaan muistettavan asian epämiellyttävyyteen. Yhtä kaikki, oli taustalla hyrräävä mekanismi mikä vain, ongelmat muistin kanssa ovat todellisia ja erittäin kiusallisiakin.

Varsin ikäväksi tämän muistiasian tekee sellainen kipeä tosiseikka, että muistamisella katsotaan olevan paljon positiivisia tunnusmerkkejä. Asioita muistava ihminen osoittaa selvästi välittämistä, huomaavaisuutta, empatiaa ja jopa suosiolliseksi katsottavaa ammattitaitoa. Olen masennukseni polulla törmännyt kaikkiin noihin tekijöihin, jolloin minua on tulkittu väärin, kun toinen ei ole tiennyt masennuksen aiheuttamasta reikäisestä muististani tai ei ole uskonut masennuksen edes aiheuttavan moista. Minusta, kuten ei monesta muustakaan masentuneesta välttämättä näe pälle päin sitä, että kamppailen välillä kaameaksi äityvän masennuksen ja sen aiheuttamien sivuoireiden kanssa, joten on aivan ymmärrettävää, että minun toimintaani välillä tulkitaan sangen pieleen. Joudun sen hyväksymään, vaikka välillä en kyllä tahtoisi hyväksyä.

Stand up -urallani yksi kiusallinen piirre on ollut siinä, että minun on todella vaikeaa muistaa omia juttujani, vaikka muistaminenhan on yksi koomikon ammattitaidon peruspilareista. Olette varmaan huomanneet, että ammattikoomikon keikalla esiintyjä ei lunttaa paperista juttujaan. Tai ainakaan niin, että yleisö huomaisi. Itse olen joutunut turvautumaan useasti muistiinpanoihini, vaikka se ei aina ole ollut kovin suotavaa. Tässä vaiheessa uraani ajattelen, että on parempi vain luntata rehellisesti kuin tehdä jotain vielä pöllömmän oloista lavalla. Vaihtelua muistini toiminnassa on ollut valtavasti. Välillä jo astuessani lavalle en muista, mistä minun piti aloittaa, ja joskus vain tieto lunttipaperista taskussani on auttanut muistamaan koko keikan ilman mitään vilkuilua.

Tähänkin lääkkeenä toimisi parhaiten rehellisyys. Jos kertoisin avoimesti, että en muistanut tuota tai tätä, koska masennus on haitannut muistiani, selviäisin joskus vähemmällä. Toisaalta masennuksen leima -kuten aikaisemmassa kirjoituksessani kerroin -ei vain aina kutsu, joten joskus on vain valittava kahdesta pahasta se lievempi, että minua tulkitaan väärin. Tai ainahan sitä voi heittää jonkin valkoisen valheen, mutta niitäkin pitäisi käyttää sangen säästeliäästi.

Kiitos, että luet.