Oma itsensä -hokema

Niin monessa yhteydessä näkee mainittavan, että ”tärkeintä on olla oma itsensä” ja sen tyyppisiä tokaisuja. Tämä hokema tuntuu olevan kuin jokin megatrendi, johon kaikkien tulisi osallistua. Kun näen tai kuulen tuollaista, huomaan miettiväni saman tien, että mitä se minun kohdallani voisi tarkoittaa. Ja melkein yhtä saman tien ymmärrän, että en tuohon kysymykseen oikein osaa vastata.

Minuuteni tuntuu olevan alati reissun päällä. Päättymättömällä jalostuksen ja muutoksen matkalla jonnekin, jossa ei aina edes ole teitä eikä polkuja, saati mitään tienviittoja. Silti on tarvottava eteenpäin, kun paikallekaan ei voi jäädä möllöttämään. Kylmähän siinä tulee. Tai pimeä.

Minuudesta voi löytää paljon tilannesidonnaisia ulottuvuuksia. Olen yhdenlainen opiskelija ja toisenlainen isä, esimerkiksi. Erilaisissa rooleissa ja tilanteissa me tietysti toimimme yllättävänkin toisenlaisilla tavoilla. Se ei onneksi uhkaa minuuden määritelmää millään tavalla, melkeinpä päin vastoin. Rikkaushan se on.

Onneksi kukaan ei kysy minulta, että mitä minulle merkitsee olla oma itseni. En ehkä kykenisi vastaamaan siihen. Tai sitten vastaus onkin todella helppo: se on sitä, että ei palvo muiden mielipiteitä vaan pyrkii tekemään ja olemaan sitä, mikä omimmalta tuntuu. Kyse ei siis olekaan täydellisestä tiedosta omasta minuudesta vaan lähinnä vieraantumisesta muiden käsityksestä minun minuudestani. Tämä luo jo enemmän turvallisuuden tunnetta kuin se, että minun pitäisi tietää, kuka minä todella olen. Pois sulkemalla pääsee joskus yllättävän tai ainakin tarpeeksi tarkkaan lopputulokseen. Vaikka sinänsä en pidä poissulkemismetodista, niin minuuden kanssa se toimii varsin mukavasti. Ja aina voi sitten todeta, että kokeiltuaan jotain ”se ei olekaan mun juttu”.

Tämä tematiikka tuntuu olevan juuri nyt kovasti mieleni päällä. Opiskelen uutta alaa ja samalla olen huomannut, miten masennus on pitkän, pitkän ajan jälkeen antamassa hieman löysää otteessaan. Masennus on määritellyt minua nyt niin kauan, että olen ehkä vähän unohtanut, että minkälainen olen ilman masennusta. Ehkä ”ilman” on hieman koreasti ilmaistu, koska ehkä masennus ei koskaan päästä minua kokonaan nollatilaan. Silti, opettelen juuri nyt uutta keveyttä elämässäni, jollaista en muista kokeneeni pitkään aikaan, jollen jopa koskaan aikuisiälläni. Onhan se myös työlästä ajatella, että kuka minä olen ilman masennusta, kun se ulottaa lonkeronsa melkein jokaiseen minuuden nurkkaan. Silti se ajatustyö on myös erittäin vapauttavaa.

Masennus ei siis enää määritä minua, mutta suuri kysymys jää jäljelle: kuka minä olen. Jos en olisikaan enää masentunut, millä minä määritän itseni? Mihin poijuun kiinnitän vaappuvan identiteettiveneeni, jos masennus ei enää määritäkään minua? Kysymyksen takia voisi jopa ahdistua, mutta minä koen sen lähinnä rikkautena: ehkä minuudestani pääsee masennuksen massan alta tulemaan esiin sellaisia uusia – tai unohdettuja – puolia esiin, joiden olemassaolosta en tiennyt mitään. Näin on itse asiassa päässytkin jo käymään.

Minuuden etsimisessä ja määrittelemisessä piilee myös piinallisen toimiva masennusansa. Ainakin minä olen aiemmassa elämässäni huomannut, miten tempoilu minuuuden kanssa on aiheuttanut sellaiset epämääräisyyden vankilan haavat, että ne jo itsessään ovat pahentaneet masennustani. Siksi minuuden varmuuden palvonta on myrkyllistä masentuneelle. Tai jos ei ole vielä masentunut, tämä identiteettiasia voi hyvinkin tyrkätä masennuskandidaatin rajan toiselle puolelle. Sitä riskiä ei kannata ottaa. Silti kehotan varovaiseen seikkailuun minuuden moninaisessa kairassa.

Kiitos, että luet.

Kaksoiselämän kammotus

Katsoin eilen Ylen Areenasta Arto Nyberg -ohjelmaa, jossa oli vieraana psykologi, kaupunginvaltuutettu ja vaikka mitä Pekka Sauri. Hän aloitti vuoronsa aikalailla hätkähdyttävästi ja kertoi eläneensä ihan näihin päiviin asti kaksoiselämää. Siis sellaista elämää, jossa hän on tavallaan elänyt pintapuolisesti ihan toisenlaista elämää kuin mihin sisäinen minänsä on kaivannut. Ja hetkellisesti tuo toinen elämä on ottanut muotoaan eri tavoin. Sauri ei kummoisesti avannut ihan tätä kaksoiselämän ilmiötä, mutta minun täytyy myöntää, että tiedän aika täsmälleen, mistä hän puhuu. Tai ainakin minä koen eläväni tietynlaista kaksoiselämää ihan vaikkapa juuri nyt. Ei välttämättä samankaltaista kuin Pekka Sauri, mutta kaksoiselämää kumminkin.

Toki meillä on erilaisia minämuotoja. Erilaiset minät tulevat esiin erilaisissa tilanteissa, erilaisissa rooleissa, erilaisissa sosiaalisissa ympyröissä. Töissä, kotona, puolisona, isänä, kaverina ja niin edelleen. Ja tämä on tietenkin ihan hyväksyttävä minuuden joustavuus, tuolla tavalla taitavat elää ihan joka ikinen ihminen maapallomme päällä.

Uskon Saurin puhuneen paljon syvemmästä kahtiajaosta kuin tuollaisista kontekstin tekemistä tempuista minuudelle. Hän taitaa puhua siitä, että hänellä on selkeästi ollut kaipuu tehdä eri asioita kuin mitä hän on tehnyt ja olla erilainen kuin mitä hän on ollut. Miellyttämisen halu, velvollisuuden tunto ja niin edelleen ovat sellaisia tekijöitä, jotka saavat aikaan tuollaisen kaksoiselämän. Siihen ei siis (välttämättä) liity esimerkiksi rinnakkaisparisuhteita, vaikka monasti varmaankin moni päätyykin myös elämään parisuhteissaankin kaksoiselämää.

Ymmärrän tuon kaipuun. Olen itsekin tavallaan elänyt tähän asti sellaista elämää, jossa teen asioita, koska niin kuuluu tehdä. Ikään kuin meillä olisi joku mystinen säännöstö, joka kertoo meille olemisen muotomme, halumme, kaipuumme, tapamme elää ihan vain ikään kuin lakikirjamaisesti. ”Kuin kuuluu tehdä” tarkoittaa sitä, että me annamme elämämme tietynlaisen robotiikan tai ennalta-arvattavuuden käsiin, emmekä kuuntele itseämme. Emme kuuntele sitä, mitä itse haluamme ja kaipaamme, vaan yritämme aistia muista ihmisistä, että mitä minun pitäisi tehdä. Mitä minä teen, jotta minä tulen hyväksytyksi. Kun en uskalla edes kokeilla sitä, että hyväksyisikö joku minut, jos teen tai olen niin kuin haluaisin.

Täytyy tässä välissä vielä mainita, että ei kaksoiseläjä tee asioitaan pahuudesta käsin, vaan peloista käsin. Hän ei halua satuttaa muita tekemällä kuten hän tekee. Hän tosin satuttaa itseään, mutta siitähän ei jää kiinni – muille kuin itselleen.

Minä en vielä voi kuuluttaa olevani toipunut tästä kaksoiselämän ikeestä. Teen aivan liikaa arkipäivän valinnoista aina suuriin elämää koskettaviin valintoihin asti ihan vain muista lähtökohdista kuin niistä, joista todella haluaisin niitä tehdä. En suoraan sanottuna oikein välttämättä osaisi tehdä asioita, kuten haluaisin. Tässä minä olen ja kirjoitan, 47-vuotias aikuinen mies, joka ei oikein tiedä, kuka on ja mitä haluaa. Se kuulostaa kummalliselta, ja niinhän se onkin. Kerron vain ikävät uutiset: minä en ole ollenkaan ainoa tässä tilanteessa. Meitä on monta, meitä on paljon.

Ympäröivä maailma voisi rohkaista meitä enemmän olemaan omia itsejämme. Mutta meilläkin on aina vastuu siitä, että emme anna muiden liikaa vaikuttaa siihen, mitä olemme ja teemme. Aikaa myöden varmasti vahvistuu se usko siitä, että meidät hyväksytään tällaisina kuin olemme. Meitä ei hylätä, vaikka teemme valintamme kuten me haluamme ne tehdä. Jos meidät hylätään, olemme selkeästi vain väärässä porukassa. Kunnon ihminen ei hylkää tai vieroksu sellaista ihmistä, joka on oma itsensä.

Kiitos, että hyväksyt. Ja luet.