Hektisyyden jälkijäristyksiä

Kirjoitan tätä kirjoitusta merellä, talvisella merellä. Yksinkertaisen kaunis merimaisema meinaa salvata hengitykseni upeudellaan. Vielä ei tuulen määrä yllä myrskyksi asti, mutta ilta saattaa muuttaa tilanteen. Elän seuraavat päivät luonnonvoimien armoilla, toki onneksi sentään kuivien sisätilojen armeliaassa suojassa. Aion kyllä ulkoilla mahdollisimman paljon, oli sää mikä hyvänsä. On talvilomani aika.

Kun asetuin eilen illalla majoitukseeni mantereella, pieneen kylään ja sen idylliseen aamiasmajoituspaikkaan, huomasin konkreettisesti, millaisen loman olen itselleni valinnut. Tiesin varsin hyvin etukäteen, että päätyisin suhteellisen yksinäiseen lomailuun ja arvokkaaseen askeesiin, mutta jollakin tavalla huomasin mieleni nousevan aavistuksenomaiseen kapinaan ratkaisuni suhteen.

Vietin viimeiset kaksi viikkoa työharjoittelussa. Nuo päivät toivat paljon iloa ja oppimista, mutta myös osoittivat tulevan ammattini fyysisyyden. Koko päivä vietetään käytännössä jalkojen päällä ja vaikka välillä mietitään millimetrin osia työn tuloksissa, niin toisaalta välillä ammattiin kuuluu erittäin painavien esineiden nostelu, siirtely ja käsittely. Lisäksi vielä julkiset kulkuvälineet harjoittelupaikalleni eivät toimi kovin liukkaasti, joten joudun tai saan aamuisin kävellä vajaat neljä kilometriä harjoittelupaikkaani. Fysiikkaani on siis koeteltu ja sen huomaa. Kaikeksi onneksi juoksuharrastukseni on auttanut kovasti tässä asiassa, vaikka harrastus onkin kokenut hieman vaimenemista viime aikoina.

Henkinen ja kognitiivinen kuormitus tulee esiin samalla tavalla. Aluksi jännitin kovasti harjoittelua paljolti siitä näkökulmasta, että jaksanko ylipäänsä käydä viitenä päivänä viikossa työnomaisissa olosuhteissa niin monen vuoden hiljaiselon jälkeen. Kun tämä huoli alkoi pikku hiljaa hälventyä, esiin nousi harjoitteluun liittyvä perin juurin positiivinen, mutta vaativa piirre. Uuden oppiminen on aina hyvin kuormittavaa, vaikkakin tietysti samalla kertaa myös antoisaa ja mielenkiintoista. Sen verran fyysisen ja henkisen kuormittumisen huomaa, että iltaisin kykenen lähinnä laittamaan seuraavan päivän tavarat ja eväät kuntoon ja loppuillan jaksankin lähinnä katsoa kattoon.

Eilisillan kokemus retriittiin päätymisestä tuntui sekä fysiikassa että mielessä. Mietin, että viime viikot vauhti on ollut sen verran kova, että pudotus virikkeettömyyten saattaa osoittautua turhan isoksi. Niin ehkä käykin, mutta seuraamukset tuskin osoittautuvat mitättömiä kummemmiksi. Jäin kuitenkin miettimään, että onko mitään järkeä sulkeutua maailmalta ja mennä jonnekin hyvin syrjäiseen paikkaan ja nauttia lähinnä luonnon estetiikasta. Olisinko voinut kuitenkin hyödyntää hyvin alkanutta liikevoimaa ja olisin vaikkapa käynyt nauttimassa kulttuurin antimista? Ehkä, mutta nyt ei niin käynyt.

Epäröintini ei kuitenkaan saa kovin paljon pontta. Olen varma, että rauhoittuminen osuu juuri oikeaan kohtaan ja auttaa minut jaksamaan lopun harjoittelun onnistuneesti.

Toipumisen tie tuntuu mysteeriltä. On kuunneltava sydäntään ja tunteitaan, mutta välillä pitää antaa järjen määrätä kulkua. Kun vain aina tietäsi, mikä tilanne kulloinkin vallitsee.

Kiitos, että luet.

Ihmeellinen itsekidutus

Hiihtoloma lähestyy tasaista mutta päättäväistä vauhtia ja minua odottaa ensimmäinen hiihtoloma ilman perhettäni. Aluksi pohdin oleskelua tuttuun tapaan mökillämme, mutta sitten keksin alistaa itseni oikein kunnolliseen seikkailuun, jonka voi järjestää erittäin pienellä budjetilla. Siispä sunnittelemaan!

Aion lähteä olosuhteisiin, jossa myöhästymisiin ei voi syyllistyä ja toisaalta antaudun luonnonolosuhteiden varaan siinä määrin, että luovun samalla vaikutusmahdollisuuksistani ja itsemääräämisoikeuksistani tavalla, joka on minulle jännittävä mutta myös kutkuttava. Huomaan jo nyt mielessäni tiettyä levottomuutta ja rauhattomuutta, mikä kuuluu kylläkin asiaan. Henkeäni en laita vaaraan, mutta jos asiat menevät pieleen, saatan kokea kyllä melkoista epämukavuutta.

Jäin miettimään sitä, että miksi ihmeessä haluan kiduttaa itseäni tällaisella seikkailulla, kun voisin vaan parkkeerata itseni tutulle mökille viikoksi ja nauttia vain siitä levollisuudesta, jonka tuttu ympäristö tuottaa. Miksi ihmeessä aikataulutan itselleni sellaisen seikkailuun, joka vaatii minulta venymistä ja etukäteisjännitystä? Vastaus löytyy kylläkin helposti; jos reissu menee suurin piirtein suunnitelmien mukaan, pääsen nauttimaan aivan tolkuttoman hienoista luonnonolosuhteista ja maisemista. Pääsen myöskin kokemaan onnistumista ja jopa sellaista rauhoittumista, jota en omalla mökilläni voisi kokea.

Kuvailen tässä yhtä voimakasta puolta ja piirrettä itsessäni. Vaikka kokisin voimattomuutta ja neuvotomuutta sekä kaipuuta rauhassa olemiseen, minulla on myös unelmia ja kaipuuta, jotka likimain vaativat toteutusta. Yleensä unelmani eivät ole ihan helpoimpia toteuttaa, mutta pysyttäytyvät silti ihan normaalien inhimillisten rajallisuuksien sisäpuolella. Enhän ole sentään matkalla soutuveneellä kuuhun ilman lisähappea. Unelmien toteuttaminen kiehtoo vaikka sillä on tietysti oma hintansa.

Vaikka koenkin tarpovani jo ainakin tämänkertaisen masennuksen loppusuoralla, ainakin toivottavasti, masennuksen pahat oireet vaikuttavat vielä kovinkin voimakkaasti. Väsymys ja voimattomuuden tunne, kehno kyky tehdä päätöksiä ja epäusko omaan pystymiseen ja osaamiseen ovat näitä oireita muiden muassa. Jollakin kummallisen perverssillä tavalla haluan kokeilla, että saanko venytettyä itseäni noiden haitakkeiden yli, pääsenkö toteuttamaan unelmiani huolimatta noista esteistä.

Itsensä venyttämistä kannattaa harjoittaa, muutenhan sitä ei pääse kokeilemaan rajojaan. Pitää vaan olla valppaana, ettei se muut kovin voimakkaaksi itsekidutukseksi. Pientä kidutusta voi silti tehdä ja siitä voi jopa nauttia. Jos siis pääsee toteuttamaan unelmiaan ja kokemaan jotain ainutlaatuista. Kunhan merkityksellisyys ylittää hinnan. Näin toivon tapahtuvan muutaman viikon päästä. Pikku hiljaa yritän varustautua vastatuuleen, joka puhaltaa minusta pahaa oloa kohti takavasenta.

Kiitos, että luet.

Positiivinen masentunut

Elämänsä polkuaan kun tarpoo uutterasti eteenpäin, törmää vähän kaikenlaisiin luonnehdintoihin itsestään. Monet voi helposti sivuuttaa joko siksi, että ne eivät kuvaa minua ytimekkäästi eikä välttämättä lainkaan tai ne voivat olla vaikkapa liian yliolkaisia tai yleistäviä. Kaikeksi onneksi noiden ohitettavien luonnehdintojen lisäksi aina välillä törmää sellaisiin, jotka ottaa mieluusti vastaan.

Yhden tällaisen luonnehdinnan kuulin jokin aika sitten kanssamasentuneelta. Hän määritti minut positiiviseksi masentuneeksi. Luonnollisesti tuo sanapari sekä ilahdutti että hätkähdytti myönteisellä tavalla.

Toden totta on niin, että pyrin elämänasenteessani kurkkimaan mieluummin positiivisia asioita, kokemaan positiivisia tunteita ja pyrkimään positiivisiin kohtaamisiin toisten ihmisten kanssa. Olen sitä mieltä, että jos päästän liiallisen tummuuden valloilleen elämässäni, se tarkoittaa sitten tylyä menoa siitä lähtien. En silti kutsuisi asennettani valheelliseksi tai minkäänlaiseksi hattarahötöksi, vaan enemmänkin ohjenuoraksi sille, millaisiin asioihin keskityn. Kyynikko voisi todeta, että väritän maailmaani, mutta minähän en muita kyynikkoja kuuntele. Paitsi itseäni, mutta se onkin jo toinen tarina.

Ristiriita piilee siinä, että niin minusta kuin monesta muustakin masentuneesta ei välttämättä näe ulospäin masennuksen kalvakkaa kirousta. Meillä masentuneilla on kehuttavaksi asti kykyä piilottaa vaivamme ja jätämme kärsimyksemme sellaiseen ajankohtaan, jolloin muut eivät näe tuskaamme. Masennus jyllää muutenkin lähinnä oman pienen pään sisällä, joten ulkoisesti oireilua ei oikein pääse näkemään.

Tästä kaksinaisuudesta seuraa helposti se, että minä vaikutan ulospäin paljon, paljon positiivisemmalta kuin mitä itse asiassa sisimmissäni tunnen. Tuskin monikaan sellaisista ihmisistä, jotka tunnen ohimenevästi tai puolittain, arvaa mitään minun kokonaisesta todellisuudestani. Se ei välttämättä ole huono juttu, paitsi sen puolesta, että minua ei näy rohkeiden rinnalla antamassa kasvoja masennukselle. Teen vaatimattomasti oman osani tätä blogia kirjoittamalla, ainakin nyt toistaiseksi.

Vielä yksi hassu ilmenemismuoto tälle positiivisen masentuneen olemukselle on se, että harrastan komiikan esittämistä. Stereotypian mukaan masentunut ei voi haluta naurattaa muita, kun itseäänkään ei naurata. Voin kertoa näin kokemuksen rintaäänellä, että masennus ei millään tavalla estä koomikan kirjoittamista tai esittämistä. Paradoksi kuuluukin niin, että havaintoni mukaan koomikoiden joukosta löytyy useammin masentuneita ja muita mieleltään heilahtaneita kuin valtaväestöstä. Se käy hyvinkin järkeen, kun asiaa miettii tarkemmin.

Kiitos, että luet.

Analyysiparalyysi

Eräs masennuskollega oli keksinyt hienon runolliselta kuulostavan sanan analyysiparalyysi. Jos kuulut masentuneiden raskassoutajien heimoon, tunnistanet tämän problematiikan suhteellisen helposti. Jos et, yritän avata termiä. Niin ja lienee syytä kuitenkin, ainakin näin fennofiilinä, tarkoitan suomen kielen intoilijana, kääntää tuo sana omalle kielellemme. Vatvomishalvaus voisi olla sellainen termi, joka kuvaa tilannetta varsin hyvin. Jauhamisjumi kuulostaa jo hieman kieli poskessa -vaihtoehdolta, mutta toiminee myös.

Joka tapauksessa, tuntuu, että kovin monelle masentuneelle on tuttu se tunteiden ja mielentilojen kirjo, joka laukaisee tilanteen, jossa tuntuu olevan vain voimia asioiden pohtimiselle, vatvomiselle, analysoimiselle ja jauhannalle. Energiaa ei sitten jääkään enää itse toiminnalle. Ainakin itse tunnen ja tunnistan tuon tilanteen aivan liian hyvin. Turhan monesti asiat ja päätökset ovat vain purjehtineen minun ohitse, kun en ole halvaukseltani kyennyt tarttumaan niihin.

Tai jos heittäytyisin vallan rehelliseksi, niin täytyy tässä kohtaa tunnustaa, että jo pelkästään vatvomisen tunnistaminen toimii minun akilleen kantapäänäni. Uppoudun aivan liian helposti ja aivan liian syvälle asioiden pohtimiseen ja analysoimiseen, etten pääse siitä sen pidemmälle. Päätöstä ei synny, eikä sen jälkeistä toimintaa. Pirskatti.

Tällaista henkistä halvausta voi olla tosiaan perin hankalaa tunnistaa, kun tilanne on päällä. Jälkikäteen tai hyvinä hetkinä sen toki tunnistaa, jos vain vähän perehtyy asiaan, mutta tunnottomuuden keskiössä huomio ja voimavarat tuntuvat keskittyvän aivan muuhun. Luonnollistahan tuo on, inhimillistä myös. Sekä toki kiusallista.

Pahin seikka, joka aiheuttaa kerrottua ikävää jumittamista, on kysymys ”miksi”. Miksi minulle käy näin? Miksi minulle tehtiin näin? Miksi juuri minä olen joutunut tähänkin liemeen? Miksi minun kannettavakseni laitetaan tällaista taakkaa? Miksi-kysymyksen seuraaja on epäreiluuden tunne, ja se tunne vain pahentaa lamaannusta.

Miksi-kysymyksen jauhamisesta pitäisi saada katse kääntymään ongelmanratkaisuun. Tässä tietysti asuu se kaikkein vaikein asia tässä tematiikassa. Pitäisi ymmärtää, että jauhaa tuota miksi-kysymystä niin paljon, että se tekee jo kipeää, mutta ei sen takia pääse siitä kysymyksestä olennaisempaan, esimerkiksi siis vaikkapa juuri tuohon ongelmanratkaisuun.

Paljastan tässä vielä pahan noidankehän: tutkitusti vatvominen aiheuttaa masennusta ja masennus vatvotuttaa entistä enemmän. Siinä meillä sitten vasta oikein viheliäinen noidankehä. Kun sen vain saa tavalla tai toisella katkaistua, odotukset toipumiselle nousevat kummasti.

Kiitos, että luet.

Eron aika

Kipuilin keväällä kovin paljon parisuhdetilannettani ja osittain tuon kipuilun takia hellitin hetkeksi tämän blogin kirjoittamisessakin. Nimittäin en oikein päässyt millään siitä kivusta ohi ja tuntui, että jokainen kirjoitus, peräti jokainen sana heijasteli vain omaa ankeuttani. Kyllästyin suoraan sanottuna siihen. Muut aiheet eivät iskeneet kipinää, koska parisuhde levitti vain sumua ympärilleen.

Syksy koitti, löysin uuden kirjoitusvireen ja -vaihteen. Mutta parisuhdetilanteeni oli korkeintaan ennallaan.

Pitkän, pitkän ajan jälkeen minä koin, että seisoin yhden ainoanvaihtoehdon edessä: 30-vuotinen parisuhteemme oli tullut tiensä päähän. Minä huomasin, että muilla elämänalueilla olin saavuttanut paljonkin hyvää oloa ja menevää meininkiä, mutta selkeästi parisuhde ei vaan päässyt enää pohjamudista ylöspäin. Halusin kuitenkin lopulta yrittää pyristellä kokonaan masennuksestani eroon ja aloin pikku hiljaa törmätä siihen aavistukseen, että tämän parisuhteen aikana se ei vain täysin onnistuisi.

Päätöksen lausuminen ääneen sai tietysti surun valloilleen. Pitkän taipaleen pää näyttäytyy luonnollisesti aina haikeana, mutta ehkä juuri pitkän parisuhteen päättyminen aiheuttaa poikkeuksellisen paljon surumieltä ja ahdistustakin. Pitkällinen yrittäminen ja ponnistelu ei tuottanutkaan tulosta, vaan ihan ankean lopun. Hukkaan heitetyn energian määrä tuntuu loputtoman suurelta. Tiedän toki, että ei se aika ole hukkaan heitettyä, mutta tunne kertoo muuta.

En tosin voi kieltää, etteikö eropäätöksellä olisi ollut jo nyt myös positiivisia puolia. Kivi vierähti sydämeltäni, kun sain lausuttua päätökseni ilmoille. Lapsille kertominen antoi selityksen monellekin asialle, jota he ehkä olivat aprikoineet. Ystäviltä saatu tsemppi on ollut voimakkuudeltaan järisyttävää.

Vaikka nyt on kaikki tavallaan vasta alussa ja näin pitkän suhteen purkaminen ihan noin käytännönkin tasolla tuntuu poskettoman isolta urakalta, tässä rakennetaan nyt kuitenkin jonkin sortin toiveikasta tulevaisuutta. Toiveikkuutta siitä, että vihdoin voin löytää elämääni sellaista sisältöä kuin tarvitsen. Ojasta pääse kenties könyämään maantielle. Tai ainakin se, mitä elämässäni tulee eteen, se on minun harkinnan ja ponnistelujeni varassa. Niin hyvässä kuin pahassa.

Juuri tämänhetkistä olotilaani on kovin vaikeaa selittää. Välillä itken, välillä olen poikkeuksellisen hymyileväinen. Painan pää punaisella opiskeluprojektiani, joka on onneksi nyt juuri tulossa loppuun. Elämä hengittää parhaillaan täysillä. Ehkä se on hyvä asia, kunhan en hengästy hengiltä.

Surun määrä on kuitenkin yllättänyt. Luulin etukäteen, että olen itkuni jo itkenyt, olen suruni jo kuluttanut. Mutta ei, nyt on niidenkin aika. Tosin nyt on aika myös katsoa tulevaan, josko siellä paistaisi aurinko.

Kiitos, että luet.

Varjoja ilman valoa

Rammsteinin uusimmalla albumilla Zeit löytyy nimikappale, joka on kyllä aivan mahtavan hieno kappale. Siinä mietitään ajan kulumista ja sen vaikutusta ihmiseen. Kappale alkaa väkevästi: Manches sollte, manches nicht, wir sehen, doch sind wir blid, wir werfen Schatten ohne Licht. Vapaasti haparoiden tämän voisi kääntää seuraavasti: Joidenkin pitäisi, joidenkin ei, näemme, vaikka olemme sokeita, ilman valoa luomme varjoja. Kappale jatkuu yhtä hienosti, mutta minä jään tuon varjojen luomisen kohdalla miettimään tarkemmin.

Puhuuko Rammstein kenties masennuksesta? Ehkei tarkoituksella, mutta sitten toisaalta masennuksen ytimestä löytyy taipumus luoda varjoja ilman valoa. Minulle tuo fraasi toimii sangen tiiviinä luonnehdintana masennuksen viheliäisestä toimintalogiikasta. Tarkoitan sitä, että masentunut pystyy jostain kumman syystä luomaan synkkyytä, pelkoa, ja epätoivoa sinnekin, missä se ei tunnu kovin ilmeiseltä. Varjoja syntyy ilman sitä perinteisesti käsitettyä vastavoimaa tai syntymävoimaa, valoa tai toivoa tai turvallisuutta.

Tällainen taipumus nähdä pimeää siellä, missä sitä ei näyttäisi olevan, on yksi sellainen masennuksen ilmenemispiirre, jota on vähän hankalaa selittää ei-masentuneelle. Sellainen näkemysvinouma ei tottele tyypillistä logiikkaa eikä kumartele järkeilyllekään. Pinnallisesti tätä tunnevyyhtiä voisi kuvailla pessimismiksi, mutta se on kyllä paljon pahempaa kuin peruspessimismi. Se tunnevyyhti vie toivon, se syö sisältä yrittämisen halun, se pimentää tulevaisuuden.

Aina välillä tuo taipumus onneksi laantuu, se saattaa hävitä kokonaankin. Voi olla, että hetken aikaa masentuneesta voi tuntua normaalilta tai tyypilliseltä, mutta jokin tekijä saattaa syöstä takaisin tuohon varjojenluontitilaan. Väsymys, huonot kokemukset, tunne- tai ajatusjumit tai sen sellaiset antavat kasvupohjaa tuolle tilalle. Niitä oppii kenties vuosien varrella tunnistamaan itsessään ja siten masentunut saattaa saada otetta taipumukselleen ja parhaimmillaan ehkä saa sen vaimennettua jopa kokonaan, ainakin ajoittain.

On pakko jatkaa Zeit-biisin sanoja:

Wir sterben weiter bis wir leben. Sterben lebend in den Tod. Me kuolemme aina vaan kunnes elämme. Kuolemme elävänä kohti kuolemaa. Dem Ende treiben wir entgegen. Keine Rast, nur vorwärtsstreben. Am Ufer winkt Unendlichkeit. Gefangen so im Fluss der Zeit. Olemme törmäämässä loppuumme. Ei lepoa, vain raahautumista eteenpäin. Rannalla viittilöi iättömyys. Niin vangittuna ajan virtaan.

Jos tämä ei kerro masennuksesta, se kertoo ainakin omasta elämästäni. Kuolleena elämisestä olen saanut omaa kokoani suuremman annoksen. Eteenpäin raahautuminen on käynyt tyhjässä merkityksettömyydessään aivan liian tutuksi. Kaiken kukkuraksi, minä olen tainnut pukeutua ajan vankilan vankipukuun jo vuosien, vuosien ajan. Aina välillä viikatemieskin viittilöi munulle, mutta kaikeksi onneksi olemme toistaiseksi käyneet eri polkuja.

Tämän kerrottuani et ehkä ihmettele, että aika usein tämän kappaleen kuullessani joudun pyyhkimään kyyneleitä silmäkulmastani. Näin kävi viimeksi tänään. Ehkä päin vastoin kuin mitä saattaisi kuvitella, ne ovat kaikesta huolimatta lohdun kyyneleitä. Alkavaa toivon värähtelyä.

Kiitos, että luet.

Paratiisista nopeasti alas

Kirjoitin jokin aika sitten sellaisesta ilmiöstä, että maailman melskeet tuntuvat iskevän minuun kovin etäisesti, kun masennus on kunnolla voimissaan. Jo tu0lloin alkukeväästä huomasin, että ehkä jollakin tasolla masennukseni on ottamassa hellempää otetta minusta, kun koin kovin vahvasti ahdistusta Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan. Sama tilanne on jatkunut, ehkä jopa intensiivisempänä. Minua on siunattu (ainakin omasta mielestäni) normaalitilassa melkoisella määrällä empatiaa, joten massiiviset yksilöiden kohtaamat kauheudet ovat kyllä satuttaneet minuakin viimeisen puolen vuoden aikana. Ja sitten toisaalta järkeni ei ole millään tasolla ymmärtänyt sitä, että miksi tuo sota piti aloittaa ja miksi sitä pitää jatkaa päivästä toiseen. Hyökkäyssodan järjettömyys tuntuu saavan vain yhä enemmän ja enemmän järjenvastaisia ulottuvuuksia ja ilmenemismuotoja.

Tänään oli taas hyvä opiskelupäivä. Sain tehtyä vaikka mitä ja etenin projekteissani, vaikka jouduin tietysti venymään osaamiseni ja sinnikkyyteni kanssa. Jos olet lukenut aiempia kirjoituksiani, olet ehkä tietoinen, miten paljon tunnen saavani kohottavaa energiaa opiskeluistani. Mutta sitten kun tänään kännykkään kilahti ikävä uutinen itänaapurimme liikekannallepanosta, tunnelma latistui saman tien. Tiesin heti, että järjettömyys on jatkumassa, kärsimystä on tulossa lisää, julmuutta ja käsittämättömyyttä tulee eteen aina vain kiihtyvällä tahdilla. Ja kaiken kruunuksi nyt on jo aivan selvää, että naapurimaatamme johdetaan eriskummallisin motiivein ja ottein.

Vaikka minun henkilökohtainen kärsimykseni ei saa eikä kuulukaan saada mitään merkittävää roolia aidosti kärsivien rinnalla, niin silti tiedän, että tämä sodan uusi käänne todennäköisesti syöksee minunkin ympäristöni uuteen epävarmuuteen, taantuvaan talouteen ja vaikka mihin negatiiviseen.

Siispä aamulla hyvin alkanut päivä saikin melko matalaviritteisen käänteen ja myönnän, että loppupäivä meni matalalennon tavoin.

Tavallaan se, että tuollaiset käänteet vetävät mielen matalaksi, voi osoittautua minulle henkilökohtaisesti hyväksi uutiseksi masennukseni kannalta, niin paradoksaaliselta kuin se ehkä kuulostaakin. Minun empatiakykyni siis on entisestään elpymässä. Siinä ei ole mitään kummallista, että dramaattiset käänteen maailmanpolitiikassa saavat terveen ihmisen ottamaan olotilassaan kyykkytilaa. Ehkä siis masennukseni on tosiaan hieman heikentymässä, kun saan tällaisia reaktioita. Ehkä olen siis ainakin tässä suhteessa kenties jo vähän tervehtynytkin.

Muisto elää kovin vahvana niistä ajoista, jolloin isot draamat maailmalla eivät hetkauttaneet minua miltei millään tavalla. Siihen olotilaan ei olisi kiva palata. Mieluummin olen muiden puolesta huolissani kuin massiivisen masentunut.

Kiitos, että luet.

Hoitamaton masennus pahenee

Masennusta voisi kuvailla hyvin itseään ruokkivaksi, syveneväksi kierteeksi. Sellainen se toden totta on. Jos masentunut ei yritä kohentaa olotilaa, se tyypillisesti ja melkeinpä väistämättä huononee. Tällainen mekanismi on kirjoitettu masennuksen lähdekoodiin ja lienee myös ihan lääketieteellisesti todistettukin.

Olen huomannut tämän ihan omassa masennuksessani. Jos en ponnistele masennuksen voimaa vastaan, se saa vain lisää valtaa. Lisää otetta ja pahentaa oloa.

Paljon olen toki tehnyt masennuksesta toipumiseksi ja eroon pääsemikseksi.

Juokseminen, terapia, alkoholin käytön dramaattinen vähentäminen, luontokokemukset, monenlaista olen yrittänyt ja tehnyt. Silti kysymys usein kuuluu, että miksi kaikki nuo uhraukset eivät kanna hedelmää, olotila ei parane ja ponnistelut katoavat merkityksettömyyden suohon. Olo voi tuntua epäreilulta, koska yrityksistä huolimatta olotilan muutokset voivat olla ajoittain häviävän pieniä tai jopa väärän etumerkkisiä.

Tylyä tässä tietysti on se, että vaikka miten ponnistelisi, niin olotila voi silti heiketä, mutta toisaalta se heikkenee silloin huomattavasti vähemmän kuin jos ei olisi tehnyt mitään. Ja vaikka ponnistelisi kuinka, olotila voi pysyä jopa vain samana, mutta se ei ainakaan huonone. Hyvän onnen ja hyvän tekemisen tuloksena tietenkin ponnistelut voivat johtaa olotilan merkittäväänkin paranemiseen tai jopa parantumiseen. Siksi niitä pitääkin jatkaa, vaikka välillä vaivannäön tulokset näyttävät valjuilta ja usko horjuu.

Masentunut -niin ehkä minäkin- flirttailee joskus kuoleman kanssa, mutta paradoksaalista kyllä ainakin minua ajaa eteenpäin ponnisteluissani masennusta vastaan nimenomaan kuolemanpelko. Siis pelko siitä, että jos olotilani ei kohene, jonkinlainen draattinen loppu odottaa jonkun mutkan takana. En välttämättä tekisi itselleni mitään dramaattista, mutta tarkkaavaisuuteni voi herpaantua olotilan syövereiden takia ja sitä voi ajaa autolla vahingossa vaikka pylvästä päin tai kävellä vaikkapa bussin alle. Siksi koen, että on tärkeää ponnistella masennuksen oireiden kanssa ja koko tautia vastaan niin paljon ja intensiiviesti kuin omat voimavarani antavat myöden.

Toki tästä on poikkeuksia, josta kirjoitin toisessa kirjoituksessani. Joskus kannattaa odottaa että pahin masennuksen aallonpohja menee ohi, jotta ponnisteluilla olisi edes jotain vastetta olotilan kohenemisessa.

Kiitos, että luet.

Toipumisen yrittämättömyyden hyödyt

Sain tehtäväksi muiden mukana vastata kysymykseen, että mitkä ovat hyödyt siitä, että ei yritä toipua masennuksesta tai ei ponnistele masennuksen toipumisen eteen.

Aluksi tuo kysymys vaikuttaa täysin pöhköltä; mielestäni ei vain ole olemassa mitään sellaista hyötyä, jota voisi saavuttaa sillä, että ei yrittä toipua masennuksesta. Masennus katsos ei ole sellainen tila, jossa haluaa olla yhtään määräänsä enempää jos edes sitäkään. Ainakin minä haluaisin olla vapaa kaikesta masennuksen taakasta ja vieläpä heti, jos mahdollista. Tällaista halua vasten tarkasteltuna tuohon ylläolevaan kysymykseen ei kyllä löydä mitään vastausta.

Minulle sana ”hyöty” on varattu sangen konkreettiseen käyttöön. Siis että voi saavuttaa taloudellista, sosiaalista, (mielen)terveydellistä tai vaikka mitä hyötyä. Ponnistelemalla voi saavuttaa jotain. Ja jos ei ponnistele, ei voi saavuttaa mitään, eli ei voi hyötyä. Hyöty toimii ikään kuin aktiivisuuden, tekemisen ja ponnistelun mahdollisena jatkeena.

Onneksi minulla on ympärilläni silloin tällöin -ja aika useinkin- minua oivaltavampia ihmisiä. Vastauksia kysymykseen löydettiin ja vieläpä sangen ymmärrettäviä. He eivät selkeästi kärsi samanlaisesta termistön lukittuneisuudesta kuin minä hyöty-sanan kanssa.

Masennus on kavala tauti ja sen määrä on usein luontaisesti vaihtelevaa. Joskus masennus hellittää otteestaan ja masentunut voi elää jopa hyvin normaalinkaltaista elämää. Ja sitten välillä masennus ottaa tiukan kurkkuotteen ja tukehtumisen tunne koetaan miltei fyysisenä tunteena. Etenkin tällaisen olotilan kuopan aikaan voi olla hyvinkin riskialtista yrittää merkittäviä paranemiseen ja olon kohentamiseen johtavia tekoja sen takia, että jos ne epäonnistuvat, voi olla, että epäonnistuminen saattaa vieläkin pahentaa sitä senhetkistä olotilaa. Siksi voi olla järkevää, että odottaa hetken eikä altista itseään ylimääräisille pettymyksille. Kuulostaa ehkä flegmaattisuuden ihannoinnilta, mutta puhun kylläkin terveestä ja tarkoin ajoitetusta itsesuojelusta.

Pidin tästä harjoituksesta sen takia, että siinä kohtasin oman ehdottomuuteni ja pääsin laajentamaan taas kerran tajuntaani muiden ajatuksien aaltovoimalla. Sitä jos mitä voi kutsua rikkaudeksi.

Kiitos, että luet.

Kaavaa kannattaa rikkoa

Uusi viikkorytmini sujuu nykyään niin, että teen pitkiä päiviä tiistaista torstaihin. Lähden aamulla puoli kuuden aikaan liikkeelle ja palaan kotiin illalla noin puoli seitsemän aikaan. Päiväni pituus venyy siis 13 tuntiin matkoineen ja se on tietysti melkoinen tuntimäärä, etenkin kun ottaa huomioon, miten aikaisin se alkaa.

Lyhyen kokemuksen perusteella voin jo kertoa, että nuo kolme päivää ovat sangen hetkiset ja vaativat. Ensinnäkin opiskelu on vaativaa ja uuden oppiminen muutenkin ottaa oman veronsa. Väkisinkin suhteellisen vähäiseksi jäävä unimäärä ei paljoa tue virkeyttä. Päälle kun laitetaan vielä sekin, että matkoihin kuluu noin 3,5 tuntia, niin soppa on valmis. Opiskelupäivien iltana ei paljoa jaksa tehdä, suoraan sanottuna ei oikein yhtään mitään. Sen toki saan aikaiseksi, että laitan illalla aamua varten vaatteet valmiiksi sekä valmistelen eväät, jota sitten syön jossain kohtaa aamua. Herätyskellon ja ulko-ovesta lähtemisen välisen aikajänteen olen typistänyt 20 minuuttiin, joten siinä ajassa ei oikein ehdi tekemään mitään välttämättömien toimien lisäksi.

Kannoin heti alusta alkaen huolta siitä, että miten tässä uudessa tilanteessa käy juoksemiseni. Toisaalta haluan kartuttaa vuosittaista juoksukilometrimäärää ja sitten toisaalta tarvitsen kyllä juoksemisen positiivista vaikutusta mielialaani. Joten olen nyt sitten kahtena keskiviikkona kokeillut sellaista, että juoksen illalla juna-asemalta kotiini. Matkaa kertyy 13 kilometriä, eli matkana se on sellainen mukavan kookas normilenkki.

Viime viikolla, kun kokeilin tätä ratkaisua ensimmäisen kerran, ei fiilis ollut kovin kummoinen. Koin sellaisen juoksemisesta johtuvan piiputtamisen muutaman kilometrin päästä kotoa, että meinasin jäädä siinä kohtaa hankeen istumaan. Onneksi en jäänyt. Eilen vastaava kokeilu osoittautui onneksi onnistuneemmaksi ja osasin nauttia koko juoksusta, vaikkakin päivän pituus tulee erittäin selvästi esiin fyysisissä fiiliksissä.

Vaikka tällainen hyötyjuokseminen on tietysti viisasta, niin siitä voi kyllä löytää varjopuolensa. Nimittäin se, että minun pitää järjestellä juoksukamani tiistai-iltana valmiiksi, varmistaa säät ja muut sekä miettiä vielä eväät sillä tavalla, että jaksan ruokahuollon puolesta juosta kunnolla. Sitten pitäisi tietenkin pakata vielä sen verran ekonomisesti, etten saa mitään selkärangan välilevytyrää kamapaljouden raahaamisesta. Tällainen pakkaaminen nostattaa suoraan sanottuna stressitasoani sen verran, että se ei tavallaan ole enää kivaa. Koitan vain siinä kohtaa miettiä koko ajan lopputulosta, eli sitä juoksemisen aiheuttamaa hyvää fiilistä ja totta kai fyysisen jaksamisen edistymistä.

Vaikka tämä operaatio tuntuu työläältä, se on myös hyvin kannatettava juttu. Nimittäin en varmasti jaksaisi juosta enää siinä vaiheessa, kun tulen kotiin, vaan jäisin ihan mukavasti vain oleilemaan. Siispä pieni epämukavuus muuttuu hyödyksi, kun ajattelee kokonaisuutta.

Oli sitten pieni tai iso asia, aina kannattaa miettiä, voisiko asian sittenkin tehdä toisin tai voiko pienellä vaivannäöllä saavuttaa isompia iloja. Mitähän sitä seuraavaksi keksisi, että kokisi jotain toisin? Mitä kaavaa voisin seuraavaksi muokata?

Kiitos, että luet.

Luontosuhde osana masennusta

Suhteeni lääkitykseen, siis ihan sellaisiin kemiallisiin mielialalääkkeisiin on ollut skeptisyyden kyllästämää koko tämän ajan, jolloin olen ollut tietoinen masennuksestani. En ole halunnut lähteä lääkityksen tielle, koska olen ajatellut, että tarvitisin hoitaa elämäni siihen kuntoon, jossa pärjäisin ihan vain ilman turhia kemikaaleja. Noh, tämä on minun idealistinen käsitykseni, joka on ikävä kyllä osoittautumassa ainakin omalla kohdallani varsin -hmm- puutteelliseksi. En vieläkään ole kylläkään aloittanut minulle annettua lääkitystä, mutta saattaa olla, että niin käy vielä lähinaikoina.

Se strategia, jossa haluan pärjätä muuten kuin lääkkeillä, pitää sisällään monia keinoja. Haluaisin tulla sinuiksi itseni kanssa, siis niiden tekijöiden kanssa, jotka minun sisältäni pulppuavat ja jotka aiheuttavat masennustani. Tunteet, ihanteet, tapahtumat ja muut vastaavat tekijät. Tässä saatan olla pitkälläkin, mutta en vielä mestaritasolla. Tuon, ehkä isoimman tekijän lisäksi olen oppinut sen, että aina välillä, ja tietysti mieluiten mahdollisimman usein, minun kannattaisi hakeutua tilanteisiin ja olosuhteisiin, jotka saavat aikaa positiivista mielialaa ja kenties ainakin hetkeksi pääsisin tilaan, joka antaa rauhaa.

Ehkä tyypillisin tällainen tilanne minulle on ollut viime akoina juokseminen. Kun juoksen, pääsen sellaiseen tilaan, jossa joko ajattelen asioita kirkkaammin ja järjestelmällisemmin kuin vaikka istuessani. Tai sitten kuuntelen vaikka äänikirjaa ja sen kuuteleminen auttaa ottamaan etäisyyttä arkisiin murheisiini. Tämä toimii erittäin hyvin, mutta koko ajan ei tietysti voi olla juoksemassa. 46-vuotias kehoni estää sen.

Ikäni karttuessa olen yhä enemmän ja enemmän pitänyt luontokokemuksista. Menen usein veden äärelle vain tuijottamaan kaukaisuutteen ja sillä tavalla saatan päästä hyvään tunnelmaan. Samoilen vaikka lähimetsissä, menen jonnekin tulipaikalle luonnon ääreen sytyttämään henkeä nostattavat tulet. Tällä tavalla saan hetken unohduksen arjen paineista, olen ikään kuin osa jotain mystiseltäkin kuulostavaa ajan kulkua, olen pienen pieni osa sitä kaikkeutta ja sen takia koen, että tämän pienen pienen osasen murheet ovat kokonaisuudessa niin pieni asia, että sitä ei voi edes mitata. Tiedän tietenkin näin järjen tasolla, että eihän asia ihan noin mene, minun murheeni ovat juuri sen kokoisia kuin ne ovat, eikä niitä voi verrata mihinkään muuhun. Mutta se hetkellinen vapautumisen tunne ja kokemus murheiden pienuudesta auttaa useasti edes muutaman askeleen eteenpäin.

On aivan tutkittukin juttu, että esimerkiksi metsässä oleminen vapauttaa ihmisessä positiivista hormonituotantoa. Omakohtainen kokemukseni tukee tuota tosiasiaa.

Silti on tietenkin todettava, että eihän mikään luonnossa oleminen kuitenkaan pelasta masennuksen painavan peiton tukahduttavuudelta, jos se on liian suurta. Siksi ehkä olen tänään näissä tunnelmissa, joissa olen.

Huomaan tämän asian juuri nyt erityisen voimakkaasti, kun olen jumittunut lähinnä kotona olemiseen. Juoksusta on pitänyt pitää vähän taukoa, kun jokin pieni, poikani koulusta tuoma tauti on ottamassa valtaa. Hikiliikunnan sijaan en ole edes oikein jaksanut lähteä edes lähiluontoa nauttimaan. Kaamoksen pimeyskin ottaa otetta. Joten nuo luontokokemusten vaikutus tuntuu myös päinvastaisesti, jos niistä ei pääse syystä tai toisesta nauttimaan. Tällainen olotilan kehitys taitaa olla minulle kovin luontaista näin vuodenaikojen nivelkohdissa.

Kiitos, että luet.

Sain isältäni sähkövatkaimen ja masennuksen

Esiinnyin pari viikkoa sitten stand up -lavalla ja samassa illassa eräs koomikkokollega kertoi erittäin hauskan ja polveilevan jutun kylmästä äidistään. Se oli juttuna todella raikas tässä stereotypioiden maailmassa, jossa puhutaan etäisistä ja karanneista isistä, mutta äitisuhteita pidetään yleisesti lämpiminä ja voimaannuttavina. Huomasin ajattelevani, että äitisuhtet ovat jonkinlainen tabu ja siksi juuri tuo lavalla kerrottu juttu toimi erityisen hyvin.

Minä kuulun siihen tummaan ja suhteellisen runsaslukuiseen joukkoon, jolla isäsuhde ei ole toiminut mitenkään turhan hyvin eikä ole tuottanut sellaista lämpöä sekä iloa, jota isäsuhde voisi tuottaa. Kaikeksi onneksi en joutunut kamppailemaan missään eroperheen ristipaineessa vaan vanhempani elivät pariskuntana isäni kuolemaan saakka. Eikä lapsuudenperhettäni oltu marinoitu millään kaameilla lisämausteilla kuten alkoholismi, perheväkivalta tai muu sellainen. Näistä tosiasioista huolimatta suhteeni isääni jäi hyvin etäiseksi. Tuota etäistä suhdetta olen sitten joutunut paikkailemaan elämässäni sekä ennen sitä ajanhetkeä kun tulin isäksi ja etenkin sen jälkeen. Toisaalta olen myös löytänyt tilanteestani jotain helppoakin: en tee asioita niin kuin isäni teki, niin en voi mennä kovinkaan metsään. Itse asiassa tuo käänteisen kummallinen toimintatapa on osoittautunut varsin toimivaksi. Kuulostaa omituiselta, tiedän, mutta uskokaa minua.

Isäni ei tietääkseni ollut diagnosoitu depressionisti, mutta hänen toiminnassaan ja elämänasenteessaan oli löydettävissä paljonkin masennuksen tunnusmerkkejä. Hän varmaankin taisteli hiljaa itsekseen kaikenlaisten haasteiden kanssa, minuutensa, rajallisuutensa, ristiriitaisuuksiensa ja ideaaliensa kanssa. Hän uskoi vakaasti siihen, että pelkkä isyys toisi hänelle jonkin sortin auktoriteetin, mutta minuun se ei oikein ikinä toiminut, ainakaan teini-iästä alkaen. Pelkään pahoin, vaikka muuta väitänkin, että olen pitänyt isääni alitajuisesti roolimallinani turhankin voimakkaasti ja siinä sotkussa minä nyt sitten vieläkin elelen. Isäni mystinen alakulo on varmaankin tarttunut minuun, vaikken ikinä sitä olisi halunnut. Myös isäsuhteen puute on todennäköisesti satuttanut minua paljon enemmän kuin vielä nytkään suostun myöntämään. Isäni oli tavallaan niin lähellä, mutta sittenkin niin totaalisen kaukana.

Juoksen siis tavallaan isääni karkuun edelleen, vaikka hän on siirtynyt elävien parista pois jo muutama vuosi sitten. Ehkä jatkan tuota pakenemista loppuelämäni. Teen lasteni kanssa asioita, joita hän ei ikinä tehnyt lastensa kanssa ja joita olisin häneltä kaivannut. Puhun lapsilleni tavalla, jolla isäni ei ikinä minulle puhunut, vaikka olisin sellaista tarvinnut. Tavallaan moni valintani pohjautuu omaan onnettomaan isäsuhteeseeni, vaikka pyrin tietenkin hyvään. Tämä on kummallinen antimatkimisen kierre.

Meillä on täällä kotona ikivanha sähkövatkain. Se on sellainen kodinkone, jonka me saimme lahjaksi isältäni silloisen tyttöystäväni, nykyisen vaimoni kanssa, kun muutimme yhteen. Tuo laite toimii edelleen ja se on jonkinlainen ihme. Yleensä laitteet hajoavat paljon nopeammin, mutta tämä laite jaksaa jurnuttaa perunamuusia vielä reilun neljännesvuosisadan jälkeen. Muistan aina isääni, kun kaivan sen laitteen esiin. Unohtamisen kannalta voisi toisaalta toivoa, että se vatkain hajoaisi mahdollisimman pian. Mutta toisaalta, niin surulliselta kuin se kuulostaakaan, ehkä juuri tuo laite on yksi niistä harvoista positiivisista muistoista, joita minulla on tänään isästäni.

Sain siis isältäni kaksi pysyvänluonteista asiaa ikään kuin perintönä. Molemmista olisin kyllä valmis jo luopumaan. Voisi olla aika vatkata elämää jollain pirteämmällä laitteella kuin tämä alituinen masennukseni.

Kiitos, että luet. Ja hyvää isänpäivää kaikille!

Raha ei tuo mielenterveyttä

Raha ei tuo onnea, kuuluu vanha latteus. Tavallaan se varmaankin on totta, mutta toisaalta raha tuo tiettyä tasaisuutta, ennustettavuutta ja rauhaakin elämään. Kuten kaikelle elämässä ja maailmassa, myös rahalle on asetettavissa oma hintansa. Ja joskus se hinta voi osoittautua sangen korkeaksi.

Tällä viikolla on sattumalta taas ainakin somessa kiertänyt tuloluokkataulukoita. Edelleen hätkähdän sitä, että olen aikoinani, siis aikana ennen loppuunpalamista, kuulunut kaikkein ylimpään desiiliin tuloluokissa. Tuo tarkoittaa sitä, että olen kuulunut ylimmän 10% tuloluokkaan, jonka alarajana on 5238 euroa kuukaudessa. Tuo hätkähdys kuvaa lähinnä sitä, kuinka tavallaan onnekas olen ollut, kun minulle on tarjottu enemmänkin kuin reilua palkkaa työstäni, johon olen omistautunut kaikella voimalla, jota minulla on ollut käytettävissäni. Ja olen omistautunut myös vähän yli sen.

Kuten tuossa ylhäällä kirjoitin, kaikella on hintansa, niin myös kovalla palkalla. Olin erään alallaan huomattavan yrityksen merkittävässä johtopositiossa, kunnes maailmanpolitiikan vellonta aiheutti välillisesti yrityksen toimintamahdollisuuksien romahtamisen. Hieman aikaa tilannetta vastaan koitettiin taistella kaikkine käänteineen, kunnes lopullinen loppu tuli eteen. Karmea stressi purkaantui kun jäin työttömäksi, masennuskin puhkesi ennennäkemättömään kukintaan ja soppa oli taas valmis. Oli velaksi otettujen voimavarojen takaisinmaksun aika ja henkinen pankkitili näytti miinusta.

Otan aina työni hyvin vakavasti ja omistaudun tosiaan sille niin hyvin kuin kykenen. Osaamiseni on kyllä hyvin korkeaa, joten suoriudun kyllä tehtävistäni, mutta lopulta stressinsietokykyni ei ollut tarpeeksi korkea, varsinkin, jos ottaa huomioon yksityiselämän aiheuttamat muut paineet, joita samoihin aikoihin koin haastavan yksityiselämän painolastin lisäksi.

Eihän siinä sitten isot euromäärätkään auta, jos ei työtä kykene tarvittaessa tekemään sillä tasolla, jota itse itseltään edellyttää. Ja jos se työ syö ihmisen sisältä tyhjäksi.

Jälkikäteen arvioituna en sinänsä muuta virhettä ole tehnyt työurallani paitsi sen, että olen asettanut itselleni aivan liian kovia, siis epärealistisia tavoitteita. Se ei ole tervettä eikä se johda oikein mihinkään hyvään.

Taas kerran se totuus, että tasapaino on niin monen asian avain, astuu näyttämölle. Omat odotukset, muiden odotukset ja niihin liittyvä palkkio pitää olla tasapainossa. Pitää voida ponnistella sellaisten asioiden eteen, jotka voi saavuttaa ja joiden saavuttamisessa kokee mielekkyyttä. Ja joiden saavuttamisesta kokee, että saa juuri riittävän palkkion. Oli se sitten rahaa tai muu palkkio. Ei saa tuijottaa pelkkiä euromääriä, jos muuten asiat työssä ja muussa elämässä ontuvat.

Kiitos, että luet.

Masennus on vaaraksi hengelle

Tänään on kansainvälinen itsemurhien ehkäisypäivä. Se herättää minussa paljon ajatuksia.

Monelle, aivan liian monelle masennus on hengen vievä tauti. Toisin kuin monet muut vaaralliset taudit, tämä tauti itsessään ei tapa ketään, vaan sen oireet. Masennus saattaa viedä kiinnostuksen hoitaa itseään, ja aliravitsemus tai liikkumattomuus voivat johtaa tauteihin, jotka ovat kohtalokkaita. Tai sitten masennuksen monelle aiheuttavat univaikeudet saattavat aiheuttaa kaikenlaista tarkkaavuuden heikentymistä esimerkiksi liikenteessä. Tai krooninen väsymys sinänsä voi altistaa vaikkapa kaikenlaisille infektioille, joista jotkin saattavat viedä jopa siihen viimeiseen kuoppaan.

Kaikkein stereotyyppisin ja kohtalokkain masennuksen aiheuttama kuolema on kuolema oman käden kautta. Oman elämänsä päättäneitä oli vuonna 2019 vajaat kuusi sataa, yrittäneitä lienee paljon paljon enemmän. Tuo määrä on melkoisen tyrmäävä ja on perustellusti kysyttävä, että tekeekö yhteiskunta kaikkensa, että tuota lukua saataisiin pienemmäksi. On aika hurja ajatus, että itsemurha on viidenneksi yleisin kuolinsyy. Tapaturmaisesti kuolee vain aavistuksen enemmän ihmisiä kuin itsemurhaan.

Ensimmäinen oma kosketukseni tähän synkeään osaan elämää liittyy harrastuksen kautta tuntemaani kaveriin nuoruusvuosilta. Hän kertoi minulle löytäneensä aika pienenä koululaisena koulupäivänsä jälkeen isänsä kotoa kuolleena. Kaverini ei ollut vajaassa kymmenessä vuodessa oikeastaan ollenkaan toipunut tapahtumasta vaan se vainosi muuten lahjakasta ja luovaa nuorta ihmistä. Tämä tieto tietenkin liikahdutti minussakin jotain ja silloin jo päätin, että jos minä olen joskus isä, en voi mitenkään tuottaa tuollaista kärsimystä lapsilleni.

Osittain varmaan sen takia masennukseni synkimmilläkin hetkillä en ole mitenkään vakavasti harkinnut oman henkeni riistämistä. Totta kai heikkoina hetkinä tulee miettineeksi, miten helpompaa olisi vain olla olematta, mutta silti mikään aktiivinen teko asian suhteen ei ole ollut minulla mitenkään mielessä. Halu suojella lapsiani saattaa olla myös piilevästi halu suojella itseäni.

Sinänsä mietin kyllä ajoittain, että aiheuttavatko nuo muut yllä mainitut masennuksen sivuoireet kenties minulle hengenvaaraa. Terveydellisiä ongelmia olen pyrkinyt välttämään aktiivisesti juoksemalla, mutta univaikeudet kyllä aiheuttavat kaikenlaista pahvipäisyyttä Vielä onneksi tuo pahvipäisyys ei ole aiheuttanut tahatonta komiikkaa vakavampia tilanteita.

Juuri läheisille aiheutetun kärsimyksen takia itsemurhan tehneitä sanotaan usein itsekkäiksi tai pelkureiksi tai muuten egoonsa käpertyneiksi. Heikoiksikin. Sen verran olen oman masennukseni kanssa kamppaillut, että en voi oikeastaan allekirjoittaa mitään noista väitteistä Jokaisella on oma tarinansa ja jokaisen tie omaan tragediaansa ja oman käden kautta poistumiseen elävien keskuudesta on omanlaisensa. Ei voi tuomita sellaisia ihmisiä, joille tulevaisuus on niin synkkä, että he eivät sitä halua nähdä.

Kuten aiemmassa kirjoituksessa kirjoitin, kysymys ”mitä sinulle kuuluu” on todella tärkeä. Niin kysyjälle kuin vastaajalle.

Kiitos, että luet.

Jos se ei tapa, se vie ennen pitkää hengen

Olen löytänyt jonkinlaista lohtua ja eteenpäin vievää voimaa self helpistä, siis sellaisista elämäntapakirjoista, -podcasteista ja -kursseistakin. Jo aikaisin kyllä huomasin, että tuota maailmaa edustavia asioita kannattaa kuluttaa sangen valveutuneesti, jotta niiden vangiksi ei jää ja jotta ne eivät vie elämältä pohjaa. Tämä oivallus onkin hieman etäännyttänyt minut tuosta toiminnasta, mutta valikoiden luen toki kirjoja ja kuuntelen asiaan liittyviä tarinoita.

Kaikenlaiset puheet 110-prosenttisesta suorittamisesta, itsensä uusiin tekemistaivaisiin kohottamisesta, elämänhallinnasta ja muusta superihmisyyden jumaloimisesta voisi kyllä ylipäänsä vaimentaa, vaikka kyllähän varmasti moni löytää niistä puheista itseään kohottavia ja kehittäviä näkökulmia ja ne vievät sitä ihmistä eteenpäin. Toisaalta, jos on kohdannut alentuneen kriittisyyden tilan kuten millainen esimerkiksi masennus saattaa olla, tuollaiset puheet saattavat pahimmillaan vain satuttaa ja viedä sitä omaa alhoa vieläkin alemmaksi. Kun kuuntelee sitä, että ota vaan itseästi niskasta kiinni ja tee, se voi olla aika kaukana omien todellisten mahdollisuuksien kirjosta.

Myytti oman osaamisen ja vaikutusvallan mahdista on ollut self helpissä perinteisesti kovin voimallisessa roolissa, melkeinpä polttoaineen ellei sitten jopa -genren dramaattisen otteen keinoilla ilmaisten- räjähdysaineen asemassa. Masentunut kohtaa karvaalla tavalla kyllä oman rajallisuutensa ja varmaankin valtaosa masentuneista myös kamppailee tämän rajallisuuden asettamia kiusallisia vaikutuksia vastaan, ja siihen kohtaan ei välttämättä ole kovin hyväksi kuunnella sitä, että me käytämme vain rajallisesti potentiaaliamme hyväksi ja auvoisen huomisen sekä ankean huomisen tienristeyksessä kylttejä kääntelen minä itse. Meidän mahdollisuuksiimme vaikuttaa todella moni asia, eikä kaikki ole meidän omien valintojemme takana. Ainakaan silloin, kun voimat ovat vähissä. Jos pitää saada tehdyksi, niin sitten vaan alkaa tehdä, siinäpä mukaoiva neuvo masentuneelle.

Yksi vanha ja turhan käytetty klisee on sanonta ”jos se ei tapa, se vahvistaa” ja luonnollisesti tuon sanonnan voi tuomita valheelliseksi kovin helposti . Sanonnan takana on väite, että jos kohtaamme mitä tahansa elämässä, niin se joko vie meidät krematorion uuniin tai me selviämme siitä voittajana ja entistä vahvempina. Vaihtoehtoja lopputulemalle voi helposti luetella useampia. Voisinkin väittää tuohon vastaan tämän kirjoituksen otsikon mukaisesti, että jos jonkin tapahtuman tai kokemuksen kohtalokkuutta täytyy edes miettiä, se voi olla hyvinkin kuolemaksi, ei välttämättä heti, mutta ennen pitkää. Mehän voimme voimakkaista muistoista kantaa traumaattisia elementtejä pitkän aikaa ennen kuin ne kasvavat ylitsepääsemättömäksi muuriksi. Toisaalta me kyllä kohtaamme elämässämme valtaosaltaan sellaisia kokemuksia, jotka eivät tapa eivätkä vahvista, vaan ovat esimerkiksi viihyttäviä, koskettavia tai jopa yhdentekeviä. Yllättävätkin ja toisille yhdentekevätkin asiat saattavat osoittautua toisille kohtalokkaiksi. Me olemme yksilöitä kaikki, diagnoosista tai sen olemattomuudesta huolimatta. Ja ihmisiä.

Kiitos, että luet.

Photo by lalesh aldarwish on Pexels.com