Pikasuodatin vauhdissa

Tunteiden patoaminen on aivan järjettömän hyvä tapa saada masennus kasvamaan mittoihin, jota on hankalaa hallita. Tämän tosiasian olen saanut pikku hiljaa todeta, kun terapiaprosessin kautta olen tutkinut mieleni synkempiä syövereitä. Tunteita voi padota tietenkin monella luovalla ja vähemmän luovalla tavalla, mutta itselleni on tullut hieman yllätyksenäkin mekanismi, joka tavallaan heittää tunteet sivuun ennen kuin ehdin edes kunnolla havaita niitä.

Kutsun tuota ilmiötä pikasuodattimeksi. Sille on varmasti jokin psykologian parissa tunnetumpikin termi, mutta kun päätin jo ennen tämän blogin kirjoittamista, että en syvenny tässä blogissa niin paljoa teoriaan vaan kerron asioita omasta elämstäni ja omin sanankäänteineni, ainakin niin paljon kuin se on mahdollista. Tosin kun tunnen itseäni, on täysin mahdollista, että jonakin päivänä alan perehtyä maailmaani vaikuttaviin ilmiöihin myös teorian kannalta, mutta se tapahtunee ehkä hieman myöhemmin. Haluan nyt käyttää oikeuttani ensi käden huomioihin.

Pikasuodatin olkoon siis ilmiön nimi. Minulla se alkaa siitä, että kohtaan jonkun tilanteen tai muun asian, yleensä negatiivisen, mutta se voi myös olla positiivinen, joka tapauksessa sellaisen, jolla on minulle merkitystä ja johon minä reagoin jollakin tavalla, joka on minulle epämiellyttävä. Kun tällainen tilanne tulee eteen, tuo pikasuodatin astuu peliin ja järkeilyn tai muun vastaavan mekanismin kautta huuhtoo tunteen pois ja pyrin jatkamaan kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Esimerkki ehkä valaisee tuota mekanismia. Pidimme etäistuntoa terapeuttini kanssa ja hänen toimitilojensa naapurissa porattiin betoniseinää antaumuksella juuri silloin, kun meidän piti pitää istuntomme. Huomasin, että jouduimme pitämään taukoja puhumisessa satunnaisissa kohdissa ja ehdin jo ajatella, että onpas ärsyttävää ja arvokasta aikaa kuluu turhiin taukoihin. Sitten pikasuodattimeni käynnistyi ja järkeili, että eihän meteli ole terapeuttini vika, eikä hän varmaankaan voi mennä kalauttamaan sitä naapurissaan piikkauslaitteella metelöivää ihmistä tämän työkalulla päähän vaimentaakseen häiritsevän äänen, joten turha minun on ärsyyntyä metelistä ollenkaan, kun ei se ärsyyntyminen auta tilannetta eteenpäin. Totta on tietenkin se, että ei ärsyyntyminen tavallaan auta mitään, mutta jos sen antaa tulla, sen voi lausua ilmoille ja yleensä tuollainen kevyt ärsyyntyminen saattaa haihtua pelkällä toteamisella. Nyt kuoppasin sen jo valmiiksi ohitettuja tunteita pursuavaan epätoivoisen unohdusyrityksen kuoppaani ja sinne se saattaa jäädä elinkelpoisena möyrimään pitkäksikin aikaa.

Kun tällaisen mekanismin löytää, jää väkisinkin miettimään, että missä muualla se toimii kuin niissä kohdissa, joissa huomaan sen toimivan. Tuo ilmiö on sen verran nopea, että aina ei edes ehdi huomata sen toimineen. On varmasti melkoinen kirjo tilanteita, joissa tuon automaation kautta olen peitellyt ja hylännyt tunteitani, vaikka niiden käsitteleminen olisi tietenkin parantanut olotilaani huomattavasti enemmän kuin niiden kuoppaaminen. Kun tämän mekanismin on löytänyt, sen toimintaa on helpompi jäljittää ja tarvittaessa itsensä tuntemisen lisääntymisen myötä myös yrittää heikentää sitä mekanismia tai kenties lopulta saada se kokonaan pois toiminnasta.

Mikä sitten tämän mekanismin saa ylipäänsä liikkeelle? Minun kohdallani uskoisin, että kyseessä on se vanha visakinttuinen ideaalinen kuva siitä, millainen minun pitäisi olla ihmisenä tai millainen minun käyttäytymiseni pitäisi olla. Jotta ihmiset hyväksyisivät minut kaikkein eniten, minun pitäisi käyttäytyä joka tilanteessa korrektisti ja älykkäästi ilman mitään tunteiden turhaan tahrimaa muka-moukkamaista örvellystä. On sanomattakin selvää, että ensinnäkin kukaan ihmiseksi itseään kutsuva ei voi toimia näin ja toisekseen, tunteidensa kanssa sinut ja ne sopivalla tavalla näyttävät ihmiset ovat myös niitä tasapainoisimpia ihmisiä.

Kiitos, että luet.

Mitä sulle kuuluu -kysymyksen kaksi vastausta

Angloamerikkalaiseen kulttuuriin kuuluu hyvältä kuulostava kysymys: ”How are you?” Tai modernimmin ”What’s up?” Aivan yhtä lailla kuin tuo kysymyksen asettaminen on suhteellisen tekninen, niin vastauksen oletetaan olevan samankaltainen. ”I’m good” tai ”Great” palkitsevat kysymyksen pinnallisen tarkoituksen yhtä pinnallisella vastauksella.

”Mitä sinulle kuuluu” on kysymyksenä yksi kaikkein tärkeimmistä, joita ihminen voi toiselle asettaa, siis jos on todella kiinnostunut kuulemaan vastauksen. Se osoittaa välittämistä ja kiinnostusta toiseen ihmiseen ja antaa vastaajalle mahdollisuuden kertoa aitoja asioita itsestään. Aina välillä tosin huomaa, että meidänkin kultturissamme tuo kysymys on aseteltu kohteliaisuussyistä tai muista vastaavista syistä eikä sen asettajaa ole edes tarkoitus piinata rehellisellä vastaamisella.

Olen itse huomannut, että vastaan kovin harvoin tuohon kysymykseen edes kaukaisesti rehellisesti. Joko vastaan vain jotain ohittamiseen kelpaavaa ”hyvää” tai ”mitäs tässä” -tyyppisesti tai sitten ohjaan vastaamisen jollekin polulle, jonka tiedän jo valmiiksi olevan hiipuva: ”normaalia perhearkea ja sen sellaista” on hyvä esimerkki tuonkaltaisesta vastauksesta. Tällaisessa tilanteessa haluan ikään kuin vihjata kysyjälle, että älä kiltti ihminen kysy, kun en halua kertoa totuutta, etkä toisaalta sinä halua edes kuulla.

Jos kysyjään on valmiiksi luotu suhteellisen luottamuksellinen suhde, välttelevän vastauksen esittäminen ei olekaan yhtäkkiä relevantti vaihtoehto vaan vastaaja kokee kysymyksen sen verran sielukkaaksi, että vastauskaan ei voi olla mitään muuta kuin rehellinen. Hiljattain minulla kesti viikko vastata tuollaiseen ystäväni viestillä esitettyyn kysymykseen, kun en halunnut oikein valehdella mutta en tiennyt, miten kertoa totuuden juuri siinä kohtaa synkeältä tuntuneesta elämäntilanteestani. Lopulta tietenkin kerroin suhteellisen rehellisti kuulumiseni.

Rehellisen vastauksen takana piilee vielä yksi kynnys, joka täytyy ylittää. Kysyn usein itseltäni, että haluanko kuormittaa kysyjää rehellisellä vastauksellani. Jos hänellä itsellään on omia vaikeuksia tai hän leijuu jostakin syystä omassa iloisessa ilmatilassaan, niin koen, että oma tummansävyinen vastaukseni saattaisi turhaan tehdä taakkaa toiselle. Tietenkin mitä enemmän kysyjää tuntee, sitä vähemmän tätä näkökulmaa täytyy miettiä.

Tuohon äärimmäisen tärkeään kysymykseen vastaaminen on siis yllättävän monisyinen asia. Se, vastaako siihen rehellisesti vai välttelevästi on vähän yllättäen kiinni sekä kysyjästä että vastaajasta. Jos suhde on suhteellisen pinnallinen, ei valehteleminen ole tavallaan pahe vaan sosiaalinen välttämättömyys. Jos he kohtaavat toisensa sellaisena kuin he todellisuudessa ovat, vastausvaihtoehdot pelkistyvät pikku hiljaa kohti sitä yhtä ja ainoaa. Totuutta, oli se miten kivulias tahansa.

Kiitos, että luet.

Viina on infernon litkua masentuneelle

Alkoholi ja tietenkin moni muu päihde tuntuu tavallaan antavan masentuneelle hetken rauhan omasta ahdistavasta elämäntilanteesta. Toisaalta varmasti jokainen masentunut tietää, että päihteiden käyttäminen toimii sekä hetkellisesti että etenkin pitkän ajan kuluessa täysin päin vastoin kuin hetken helpotuksesta voisi päätellä.

En ole koskaan onneksi joutunut viinapirun tuliseen otteeseen, mutta minun on kuitenkin myönnettävä, että olen käyttänyt alkoholia taannoin paljon enemmän kuin olisi ollut järkevää. Elämässä oli joitakin vuosia sitten vielä jakso, jolloin painoin työelämässä menemään tukka putkella, lisäksi vapaa-aikaani täytti ahdistavasti mökin rakentaminen ja samoihin aikoihin osunut vanhemman poikani autismin esiintulo ja diagnosointi sekä alkuvaiheen hoidot. Tähän kaikkeen hektiseen ja elämän pauhua synnyttäneeseen tilanteeseen sopi typerästi ajateltuna alkoholilla nollaaminen oikein hyvin.

Ynnälyni tuloksena päädyin silloinkin tulokseen, että en onneksi kovinkaan usein päätynyt hörppimään alkoholia riskirajan väärällä puolella, joten käyttäytymistäni ei kai koskaan olisi voinut luonnehtia alkoholistin elämäntavaksi. Aloin jossain vaiheessa ihan itsekseni havahtua siihen väärään malliin, kun varailin aina viinipulloa lauantai-illan tilinpäätöstä varten ja viikolla raskaan työpäivän päätteeksi saattoi maistua viski tai olut muutamanakin iltana viikossa. Huomasin sen, että toisaalta pienessä tiistaipöhnässä maailmani näytti ehkä vieläkin tummemmalta kuin se olikaan ja lisäksi aavistuksenomaisessa krapulassa töihin nouseminen tuntui vieläkin raskaammalta kuin ilman tuota taakkaa. Aloin siis miettiä, että siinä toiminnassa ei ollut mitään järkeä, mutta miettimisen aloittamisesta asian korjaantumiseen meni ikävä kyllä vielä vuosia.

Stressaavan elämäntilanteen laukeaminen yt-potkujen myötä aloin ihan tosissani tuntea myös masennuksen syventyvän. Vielä siinäkin vaiheessa join arki-iltoina ja viikonloppuna melkein samaan malliin kuin työelämässä ollessani, mutta viimeistään tuolloin aloin ymmärtää sen järkyttävän huonon vaikutuksen, joka alkoholilla on masennukseeni. Lyhyt nousuhumala vaihtui nopeasti maailman pimentymiseen ja se pimentyminen jatkui seuraavana aamuna, kun ei tutussa pienessä krapulassa tarvinnut enää edes könytä töihinkään. Jokin sisäinen ääneni alkoi pikku hiljaa ihan tosissaan työntää tajuntaan ajatusta, että minun pitäisi alkaa erkaantua alkoholista ennen kuin olisi liian myöhäistä.

Aloin ottaa aluksi muutaman kuukauden pituisia alkoholittomia jaksoja, jotka usein osuivat myös pikkujoulukausiin ja sellaisiin aikoihin, joissa oli ollut tapana ottaa hömpsyä. Huomasin, että ainakin minulle riippuvuus alkoholista oli selvästi enemmän henkistä kuin fyysistä laatua, mikä oli toisaalta vapauttava tieto, mutta toisaalta teki erkaantumisestani ehkä vieläkin pulmallisempaa. Nuo muutaman kuukasien kuivat jaksot sain jotenkin käännettyä sellaiseksi, että nykyään juon todella harvoin. Tänä vuonnakin, näin syyskuun loppuun mennessä olen käyttänyt alkoholia ehkä kuutisen kertaa ja niilläkin kerroilla korkeintaan parin annoksen verran. Alkoholin sietokyvyn merkittävä aleneminen toimii positiivisena kierteenä tässä; mitä vähemmän juon, sitä vähemmän siitä tykkään.

Uskon, että nykyisin vietän huomattavasti miellyttävämpiä iltoja kuin silloin, kun yritin taittaa ahdistuksen ja masennuksen viheliäistä kärkeä käymistuotteiden voimalla. En ainakaan kaipaa enää niitä huonoja olotiloja, joita alkoholin käyttäminen minussa aiheutti. Niinä harvoina kertoina, jolloin olen viime aikoina alkoholia käyttänyt, liittyvät aivan erikoisiin hetkiin, joina olen ollut kaukana synkistä ajatuksista.

Masennukseni ei juuri tänään tai viime aikoina ole ollut mikään helppo tai ystävällinen seuralainen, mutta ajoittain mietin sitä, että miten paha masennukseni olisi ollutkaan, jos vielä harrastaisin juomisen arveluttavaa tointani.

Kiitos, että luet.

Masennus saa voimaa myös järjeltä

Yleisesti tunnettu käsitys kertoo, että masennus on tunne-elämän häiriö. Totta on, että masennus kasvaa tunne-elämän ongelmista, mutta on myös varsin todennäköistä, että masennus saa mukavaa lisäravinnetta myös järkeilystä. Kuten aiemmin kerroin, oma käsitykseni masennuksen juurisyystä on se, että me masentuneet koemme ideaaliminän ja todelliseksi koetun minän välillä niin suuren eron, että se ero puhkeaa masennukseksi.

Järkeily voi kiillottaa ideaaliminää hohtavan kirkkaaksi, mutta toisaalta se saattaa myös alivalottaa kuvaa todelliseksi koetusta minästä. Meillä on hyvin yleistetty ja mukamas muihin samankaltaisiin ihmisiin perustuvakuva omasta potentiaalista, siitä, mihin meidän kaiken järjen mukaan pitäisi kyetä toimimaan ja olemaan. Täytyy muistaa, että varsinkin masentuneen ihmisen järki toimii varsinkin masentunutta itseään kohtaan suhteellisen armottomasti, joten tuo ”kaiken järjen mukaan” -argumentaatio on aika mekanistinen ja huonoa oloa ruokkiva ajattelumalli.

Kulttuurissamme taitaa olla suhteellisen syvään juurtunut tapa ajatella, että järki on ihmisen ylin voima ja tunteet toimivat järjen vastavoimana. Usein tunteiden kuunteleminen ja noudattaminen koetaan heikkoutena. Kuten niin moni myytti, myös tämä myytti ei kestä lähempää tarkastelua. Ylipäänsä järjen ja tunteiden erottaminen on monasti -noh- järjetöntä. Ihminen toimii yhtenä kokonaisuutena, mikä tarkoittaa sitä, että vaikka voitaisiin erotella jollakin tavalla järki ja tunteet, ei järkeä olisi ilman tunteita eikä tunteita ilman järkeä. Moni sellainen ihminen, joiden koetaan toimivan silkan järjen voimin, osoittautuukin melkomoiseksi tunneihmiseksi. Ainakin itse olen tutustunut tuollaisiin ihmisiin.

Olen ihmisenä hyvin avarakatseinen ja utelias enkä mielelläni ripustaudu minkään yhden ismin tai uskomuksen varaan. Olen myös valmis muuttamaan mielipiteitäni, jos minulle tarjoutuu omasta mielestäni mielekästä tietoa, joka haastaa nykyisen mielipiteeni ja käsitykseni. Koen tämän erittäin suureksi rikkaudeksi, koska meillä ihmisillä on se hieno piirre laumaeläiminä, että erilaisuutta on tarjolla loppumattomiin ja sen myötä pohjaton mahdollisuus oppia uutta. Kyseealaistaminen on tiettyyn pisteeseen asti tervettä, myös ja etenkin itsensä kyseenalaistaminen. Se, missä olen mennyt luvalla sanoen metsään, on tuon kyseenalaistamisen kroonistuminen. En osaa oikein ankkuroida itseäni mihinkään sosiaaliseen tai muuhunkaan kontekstiin, joten koen sen myötä myös kovin suurta yksinäisyyttä, ulkopuolisuutta ja myrkyllistä erilaisuutta. Tuo erilaisuus taas ruokkii myös masennustani. Järkeilemällä olemistani, katselemalla mielenkiinnolla ympäröivää elämääni saatan epähuomiossa teholannoittaa sitä kaameaa ajatusta, että onko minusta mihinkään, kun ympärilläni on niin paljon kaikkea tietoa ja itselläni on niistä tiedoista vain murusia. Antamalla järjen raksuttaa liian laajalti tulen ehkä pahentaneeksi masennustani. Pirullinen kierre.

Kiitos, että luet.

Tunteet, nuo hämennyksen ehtymättömät polttoaineet

Olen käynyt terapiaprosessiani läpi nyt reilut pari vuotta. Sen aikana on alkanut tarkentua moni masennukseni juurisyy ja tunteet niiden kohtaamisineen ja käsittelemisineen taitaa olla teemojen joukossa aivan kärjessä.

Puhuin aiemmassa kirjoituksessani siitä, että masennus on ihanneminän ja todelliseksi koetun minän välinen erotus. Tunnetasolla tämä ihanneminän ja todelliseksi koetun minän välinen kuilu kasvaa helposti rotkoksi joka aiheuttaa henkistä huimausta kovin helposti. Jos meillä on ihanneminä, niin sen ihanneminän sallittavat tunteet ovat myös kovin ahtaasti ihanteellisia. Meidän tunteemme eivät kovin helposti kuuntele mitään ihanteita vaan ne ovat pitkälti sitä mitä ne kulloinkin ovat.

Tunteet kannattaa ja pitää kohdata, mutta hellävaroen. Tunteet eivät ole faktoja eikä niihin voi suhtautua siten, että ne kertovat täydellistä tarinaa oikeastaan yhtään mistään. Tunteet ovat aikaan, mielentilaan ja moniin muihin tekijöihin sidottu ja niiden kohtaamisen pitäisi olla myös noihin samoihin tekijöihin välittömässä yhteydessä. Rakastamaansa ihmistä voi hetkellisesti vaikka vihatakin, siinä ei ole välttämättä mitään väärää. Tunteiden kesto ja tietysti niiden intensiteetti antavat omaa viestiään, ja nuokin tekijät pitää myös huomioida tunteiden kohtaamisessa. Valtaosa tunteista välähtää tietoisuudessamme vain hetken kun taas pieni osa jää vaikuttamaan pidempään.

Tunteita kannattaa kohtaamisen lisäksi kuulostella. Tunteethan ovat alitajuntamme viestintää ja sen takia tietysti erittäin arvokasta tietoa minuudemme alkulähteiltä. Kun tunne tömähtää tietoisuuteen, on fiksua miettiä, mikä tunteen sai aikaiseksi, mitä tunteen tultua esiin kannattaa tehdä vai kannattaako tehdä yhtään mitään ja mitä tunteen esiintulosta voisi oppia.

Parhaimmillaan tunteiden kohtaamisen mustan vyön taitajat osaavat kohdata jokaisen tunteen ja asettaa ne omaan arvoonsa kulloisessakin tilanteessa. He tutkivat tunteitaan ja niiden syntyhistoriaa melkein luonnontieteilijän havaintomenetelmillä ja näin pääsevät siihen tilaan, jossa tunteen voi joko ohittaa kepein mielin tai todeta jatkotutkimuksen arvoiseksi. Tällaiset ninjat ovat toki vain myyttisiä taruhahmoja, mutta tuon kaltaiseen tilaan ja osaamiseen kannattaa kyllä pyrkiä.

Yhtenä lääkkeenä ainakin omaan masennukseeni toimisi siis tunteiden kohtaaminen ja hyväksyminen sellaisenaan kuin ne ovat, ilman arvojen ja ihanteiden luomaa lisäpotkua. Näin mukavasti nojatuolissa kirjoittaen tuo kuulostaakin todella helpolta ja ilmeiseltä, mutta kun tarpoo elämänsä myrskyissä vastatuuleen etunojassa, toteutus saattaa ontua. Siinä kohtaa tulee mukaan myös toinen masennuksen selviämistyökalu, empatia itseään kohtaan.

Kiitos, että luit.

Masennus – mitä se on?

Vaikka se kliseiseltä kuulostaakin, niin masennuksen olemuksia taitaa olla yhtä monta kuin on masentuneita – ehkä enemmänkin. Samoin masennusta laukaisevia ja ruokkivia tekijöitä pystyy varmasti luettelemaan lähes loputtomiin. Jopa somaattiset syyt voivat löytyä masennuksen takaa; jonkin verran on tutkittu esimerkiksi matala-asteisen tulehduksen tai suolisto-oireiden yhteyttä masennukseen. Useimmiten masennuksen syy löytyy kuitenkin omasta pääkopastamme, siitä, miten näemme maailmaa ja itseämme ja miten pystymme vastaanottamaan esimerkiksi traumaattisuuteen yltäviä kokemuksia elämämme varrella.

Googlaamalla voit löytää runsaasti tutkittua tietoa masennuksesta enkä ajatellut niitä tässä toistaa. Jotta tämä blogini näyttäytyisi henkilökohtaisena, kuten tavoitteenani on, kerron sinulle omasta masennuksestani ja miten itse suhtaudun siihen.

Minulla masennus näyttäytyy kylläkin hyvin klassisina oireina. Välillä massiivisiin mittasuhteisiin paisuvana ponnettomuutena, univaikeuksina, keskittymisvaikeuksina, toivottomuutena, ahdistuneisuutena, väsymyksenä ja niin edelleen. Oirekirjoni ei ole välttämättä kovin persoonallinen, vaikka niin aluksi luulinkin.

Välttelin kauan, siis rehellisesti sanottuna vuosikausia sitä, että menisin todella oikealle lääkärille ja hänen kanssaan voisimme yhdessä todeta diagnoosini. Kun vihdoin sitten päädyin psykiatrin pakeille ja häneltä tuli keskivaikean masennuksen diagnoosi, en tietenkään ollut millään tavalla yllättynyt. Välttely varmaankin liittyy siihen samaan kieltämisen kulttuuriin, jota harrastan kovin monessa asiassa ja joka on nimenomaan yksi juurisyy omalle masennukselleni. Ja tietysti myös kaamea oire.

Blogini nimi, Tahmeat jalat kuvastaa omasta mielestäni hyvin sitä tunnelmaa, jonka minulle masennus saa aikaan. Tahtoa jotenkin olisi, mutta henkiset jalat ovat välillä todella pahassa paralyysissa ja sitä kautta tietenkään myöskään fyysinen tekeminen ei onnistu. Ulkopuoliselle on todella vaikeaa selittää ymmärrettävästi sitä, mitä masennus loppujen lopuksi tarkoittaa ja miten se pääsee vaikuttamaan siten, että kaikenlainen toiminta tuntuu vain hiipuvan olemattomiin. Niinä jaksoina elämässäni, joina masennus ei ole ollut vaivanani, pääsee helposti unohtumaan se tunnelma, joka estää minua toimimasta normaalilla, tai pitäisikö sanoa ”normaalilla” tavalla. Jos siis en osaa oikein selittää itselleni sitä, mitä masennus tarkoittaa, miten sen voisi tehdä muille?

Jos jätetään somaattiset syyt sivuun masennuksen aiheuttajana, yritän tiivistää oman kokemukseni kautta sen, että mikä mielestäni on masennuksen ydin. Ja nyt on käsillä sen verran onnellinen tilanne, että voin tehdä sen matematiikan keinoin. Nimittäin, masennuksen synnyn ja elinvoiman voi selittää helpolla kaavalla. Kokeillaan.

Ideaaliminä-todellinen minä (tai todelliseksi koettu minä)=masennus

Olen törmännyt monta monituista kertaa oman terapiaprosessini myötä ideaalin teemaan. Ja ne tarinat, joita olen kuullut muilta masentuneilta, säestävät omaa kokemustani. Minulle masennus on hyvin pitkälti sellaista tyytymättömyyttä omaan itseeni, mikä johtu siitä, että en omasta mielestäni yllä sellaiseen toimintaan tai sellaisiin kykyihin, joihin kuvittelen, että minun pitäisi kyetä. Hirvittävän moni muu syy masennukseeni on johdettavissa suoraan tästä konfiktista ideaaliminän ja todelliseksi kokeman minäni välillä. Ahdistus (sun pitäisi), väsymys (nukkuisit enemmän, jos haluaisit), ponnettomuus (nosta nyt perseesi penkistä, ei sitä siinä mikään pitele), päättämättömyys (no ei noista vaihtoehdoista pitäisi olla noin vaikeaa valita) ja niin edelleen. Vanha kielikuva pirun istumisesta toisella olkapäällä ja toisella jonkin sortin realisti toimii todella hyvin tilanteessani. Siellä se kaksikko huutelee jatkuvasti korvaani. Piru sanoo, että tee, kun sun pitää tehdä ja se realisti sanoo, että et sä kykene kuitenkaan. Tällaisen töllimisen ristitulessa makaaminen ei tunnu kivalta eikä olekaan mikään kovin suuri ihme, että tällainen ristiriita herättää ja ruokkii masennuksen. Kierre on valmis ja kierteen poistaminen tarkoittaa sitä, että ideaalien ja todellisuuden on lähennyttävä pysyvästi ja niin, että ne pystyvät näkemään toistensa silmänvalkuaisten hiussuonet. Ja tuo lähentyminen edellyttää omaan itseensä kohdistuvaa empatiaa ja lempeyttä.

Tätä teemaa haluan pureksia kanssasi jatkossakin, koska ei sitä pysty yhteen blogikirjoitukseen kunnolla edes tiivistämään.

Kiitos, että luet.