Raha masennuslääkkeenä

Huomaan empiväni tästä aiheesta kirjoittamista, kun aika pikaisesti rahateeman voisi käsittää pinnallisena. Näin kovassa istuu pinnallisuuden välttämisen kaipuuni. Yritän nyt välttää tuon välttelyn ja käydä itse asiaan.

Itselläni tietty taloudellisen turvallisuuden tietoisuus on nyt toiminut kovinkin tehokkaana masennuksen vähentäjänä. Mutta se ei ole toiminut yksin. Yksi pahimmista masennusjaksoistani on asettunut ajankohtaan, jolloin olin pitkään ansiosidonnaisella työttömyystuella ja tuo tuki on tunnetusti sangen avokätinen, ainakin panostettavaan ponnisteluun nähden. Siispä pelkkä taloudellinen turva ei avaa tietä pois masennuksesta, mutta sillä on kyllä tärkeä rooli tarvittaessa.

Moni masentunut kärsii tavattoman pahoista taloudellisista ahdingoista. Masennus vie helposti työkyvyn osittain tai jopa kokonaan, joten ansaintamahdollisuudet voivat huveta olemattomiin masennuksen kourassa kamppailevilta. Lisäksi taudinkuvaan kuuluvat huonomuistisuudet ja energiattomuus asioiden hoitoa kohtaan keittävät monelle taloudellisia myrkkykeitoksia. Ikään kuin masennuksesta ei olisi tarpeeksi siedettävää jo sinällään, mutta taloudelliset huolet painavat mielentilaa väistämättä alaspäin. Minullekin kävi keväällä juuri näin, kun elin koko ajanjakson tammikuusta kesäkuuhun ilman yhtäkään euroa tuloja. Tilanteen aiheuttama epätoivo sai minutkin tuijottamaan hetkeksi viikatemiestä silmästä silmään. Tästä kerroinkin aiemmassa kirjoituksessani.

Raha ei todellakaan yksin ratkaise masennusta tai paranna sitä. Hyvinkin menestyneissä ihmisissä on myös masentuneita. Monelle, varsinkin taiteen parissa työskentelevälle masennus saattaa kuulua jopa osana luovaan prosessiin. Heillekään raha ja menestys ei yksinään tuo onnea, kuten esimerkiksi Robin Williamsin tapaus kertoo.

Minun paranemiseni (ei toki parantumiseni) tie löytyi taloudellisen varmuuden lisäksi mielekkäästä tekemisestä. Opiskeleminen yhdistettynä siihen, ettei minun tarvitse kantaa kaameaa huolta toimeentulosta, ovat yhdessä tehneet hyvää pohjaa paremmalle huomiselle. Minä koen tekeväni päivittäin asioita, joilla on tarkoitus, mutta jotka juuri nyt eivät millään logiikalla käänny ilman ulkopuolista apua taloudelliseksi kannattavuudeksi. Uskon, että ensi vuoden joulukuussa tilanne on voinut kääntyä sellaiseksi, että osaamiseni tuottaa minulle ja muille taloudellista ja toivottavasti myös esteettistä hyötyä. Nyt on se hetki, jolloin kasvatan ja kehitän tuota osaamista päivittäin. Turvassa huolilta, tai ainakin taloudellisilta huolilta.

Minä en ole vielä tähän mennessä päätynyt syömään masennuslääkkeitä. Juuri nyt ratkaisuni tuntuu juuri minulle oikealta. Aina ei toki siltä ole tuntunut. Siinä kuten niin monessa muussakin asiassa tunnen näköjään tarvetta uida vastavirtaan. Se toimii minulle, mutta ei tietenkään välttämättä kenellekään muulle.

Raha ei tuo onnea, mutta yhdistettynä muihin asioihin se kyllä tuo tiettyä turvaa tervehtyä ja toipua. Ja tervehtyminen ja toipuminen luovat pohjaa pitkäaikaiselle turvan luomiselle.

Kiitos, että luet.

Tuhkasta nousemisen myytti

”Verbrennen musst du dich wollen in deiner eignen
Flamme: wie wolltest du neu werden, wenn du nicht
erst Asche geworden bist!” Sinun täytyy haluta palaa omassa tulessasi: miten pystyt uudistumaan, ellet ole ensin tullut tuhkaksi! Näin koukeroisesti uudistumista maalaili Friedrich Nietzsche kirjassaan Also sprach Zarathustra (Näin puhui Zarathustra).

Tällaista nollaamisen tai puhtaalta pöydältä aloittamisen kautta uuteen ja uljaaseen pääsemisen myyttiä ovat toki viljelleet muutkin kuin Nietzsche. Kautta aikain on toiveikkaasti ajateltu niin, että jos ihmisen elämä on kovin arvoton tai toimimaton, täysin uusi suunta on hyvä tapa yrittää löytää elämästään elämisen arvoinen tilanne.

Puhtaalta pöydältä aloittaminen on tietenkin vain teoreettinen tilanne eikä se päde aidosti tosielämässä. Mehän olemme historiamme tuotteita, siis kaikki se, jota olemme elämämme varrella kohdanneet, on jalostanut meitä, satuttanut, haavoittanut tai viisastuttanut. Siksi onkin oikeastaan hyvä, että mitään nollaamista ei todellisuudessa ole tarjolla. Viisautta on se, että myöntää menneisyytensä ja ottaa siitä kaiken irti otettavissa olevan kokemuksen hyötykäyttöön.

Toisaalta tuollaisen nollaamisen voi pyrkiä toteuttamaan osittain. Ja sitähän ihmiset tavallaan tekevät päivittäin. Yritämme unohtaa sellaiset asiat, jotka meitä satuttavat tai lamaannuttavat. Pyrimme eteenpäin huolimatta niistä asioista, jotka hidastuttavat menoamme.

Meillä masentuneilla, tai ainakin minulla on se piinaava taipumus, että nuo ikävät asiat eivät oikein kunnolla pääse unohtumaan, vaan päin vastoin saavat kiusallisen usein aivan liian suuren roolin ajattelussa tai tunnemaailmassa. Tämän taipumuksen raskauttamana sitä ehkä välillä toivoisikin, että jonkin sortin nollausnappula löytyisi käden ulottuvilta, jotta saisi tietyn rauhan menneisyyden pauhulta. Monihan tuollaista nollausta sitten yrittääkin kummallisilla keinoilla, kuten alkoholin tai päihteiden avulla. Turhaan, tietenkin. Mielialalääkitys kaiketi toimii parhaimmillaan siten, että se hinkkaa menneisyyden kirveen terästä pahimmat särmät pois. Unohdusta voi toki löytää ihan muillakin keinoilla, kuten vaikkapa urheilulla tai taide-elämyksillä.

Ajatus palamisesta ja tuhkasta nousemisesta on tarkemmin ajateltuna sangen pöhkö. Silti jokin piirre tuossa myytissä kiehtoo. Ainakin minä tietäisin varsin monta sellaista seikkaa, jotka voisin heittää unohduksen roviolle vaikka saman tien. Ajatusleikkinä se tuntuu lohdulliselta. Mutta kokonaisuutena, sinä ihmisenä, joka tänään olen, en kyllä suostuisi roviolle astumaan. Minun tuhkissani olisi tuskin löydettävissä mitään elinvoimaa. Tämän kokonaisuuteni kanssa ajattelin pärjätä viimeiseen henkäykseeni asti.

Kiitos, että luet.

Metsästän kevyitä hetkiä

Masennus painaa pahimmillaan suunnattoman suuren taakan lailla. Sen tunteen kuvaileminen saattaa tuntua paikoin haasteelliselta. En oikein usko, että ei-masentunut saattaa kunnolla ymmärtää, miltä paha masennus tuntuu. Myönnän itsekin sen, että näin keskivaikeasti masentuneena minun on hankalaa asettua sellaisen asemaan, joka on itseäni rankemmin masentunut. Masennus on möykky rinnassa, huolien huuto pääkopan sisällä, fyysiseltä tuntuva taakka kropassa, liimalta tuntuva tunne jalkapohjissa, sohvan imu, gravitaation voitto tahdosta. Fyysinen ja henkinen väsymys kohtaavat masennuksessa tavalla, joka tuntuu infernaalisen ainutlaatuiselta. Ja itse infernolta.

Tie masennuksesta ulos ei tietenkään ole helppo. Pysyvä ulospääsy saattaa vaatia jopa loppuelämän ponnistuksia, lääkitystä tai terapiaa. Itse kun vielä tälläkin hetkellä pyrin sinnikkäästi pärjäämään ilman lääkitystä, niin minulla on käytettävissä yksi -vaikkakin erittäin yleinen- keino vähemmän. Vaikka ammattilaiset ovat yrittäneet kertoa toisin, minuun on hiipinyt vuosien varrella sellainen pelko, että lopullista ulospääsyä masennuksesta en ehkä tule ikinä löytämään. Masennus saattaa kulkea rinnallani tai päälläni niin kauan kuin minussa henki pihisee. Joskus se varmaankin elää vaatimatonta sivuroolin elämää, välillä se haluaa päästä koko valtakuntani diktaattoriksi.

No kun kerran pysyvä ratkaisu loistaa vain pienenä toivon valonpilkkuna taivaanrannassa, niin masentunut joutuu turvautumaan ajoittaisiin pieniin ja kenties keskisuuriin kevennyksen hetkiin. Siis sellaisiin asioihin, jotka keventävät tunnelmaa tai kenties antavat hetken unohduksen koko tuhdista todellisuudesta. Se voi olla vaikkapa ihan kynttilän sytyttäminen illalla, musiikin kuuntelu, metsässä kävely tai sen sellainen. Toki voi tehdä aina vähän sureellisempaa ja käydä esimerkiksi teatterissa tai konsertissa. Yhtä kaikki, näillä tällaisilla hengen tai silmän esiteettisissä kokemuksissa mukana tulee pieni unohdus, pieni synninpäästö masennuksesta. Ohikiitävä mutta oleellinen vapaudentunne.

Näitä hetkiä saattaa välillä etsiä ihan tietoisesti, kun tuntemus itseään kohtaan kasvaa. Silloin tunnistaa itsestään ne tilanteet, jolloin kaipaa pientä irtiottoa. Mutta ainakin minulla alitajunta tekee omaa työtään; löydän esimerkiksi itseni välillä kiskomassa juoksulenkkivaatteita päälle ikään kuin automaattisesti, silloin todennäköisesti alitajunta haluaa viestiä pienen eksiilin tarpeesta. Sehän sopii. Kaikki käy.

Minä kun en oikein enää käytä alkoholia, se ei sitten tarjoa minulle mitään hetkellistä helpotusta. Tiedän, että moni masentunut käyttää alkoholia myös tähän tarpeeseen, mutta aniharvoin alkoholista on minkäänlaiseen hyvään, etenkään masentuneella. Ei se oikeasti tarjoa mitään varsinaista unohdusta, ja minulla se ainakin vain vahvista pahaa oloa. Siksi pyrin karttamaan nykyään alkoholia, ainakaan sellaisia määriä, että synkkyys pääsee syntymään.

Kevyt hetki voi ottaa fyysisen tai henkisen muodon. Voin vaikka juoksemalla laittaa kroppani koville ja siten päästä irti ikävistä tunteista. Tai sitten voin vain tuijotella takkatulta ja miettiä autuaita ajatuksiani. Voihan nuo kaksi puolta hyvin vaikka yhdistää esimerkiksi juoksemalla kauniissa maisemissa, joita maassamme on onneksi vaikka kuinka.

Sellainen kysymys jää tästä nyt ilmaan, että miksiköhän tämän kirjoituksen kirjoittaminen on ottanut poikkeuksellisen paljon aikaa. Miksi olen kirjoittanut tätä niin monessa pätkässä? Tässä teemassa taitaa piillä enemmän asiaa kuin olen nyt kertonut. Palaan siihen, kun tiedän lisää.

Kiitos, että luet.

Olotilan aaltoliike ottaa päähän

Vointiani ja tunnelmani kehittymistä voisi kuvata hyvin aaltoliikkeenä, ja se on kaiketi ihan tunnuksenomaista monen masentuneen elämässä. Syvästi masennuksen kourissa taisteleva saattaa kyllä joutua möyrimään pelkästään olotilansa pohjamudissa, mutta kaltaiseni keskivaikeasti masentunut voi hyvinkin löytää elämästään ja olemisestaan jonkin verran sellaisia hetkiä, jolloin elämä tuntuu siedettävän hyvältä ja onnelliselta. Sellaisia hetkiä on minunkin elämässä, mutta tuon aaltoliikkeen keskiarvo heittelee minulla melkomoisesti riippuen siitä, millainen yleinen vointini on pidemmällä aikavälillä.

Tähän aaltoliikkeeseen voi vielä lisätä sen, että ainakin minä olen kova poika tsemppaamaan, joten tarvittaessa pystyn kyllä hyvin peittämään muilta ja itseltänikin senhetkisen olotilani ja toimimaan lähinnä voimavarareservillä niinkuin en olisi ollenkaan masentunut. Olen tosin oppinut jo tunnistamaan tuon tsemppauksen varjopuolen, joka tarkoittaa usein sitä, että tsemppaamista seuraavana päivänä saattaa olla vaikeaa syttyä yhtään mistään tai jopa sängystä nouseminen voi osoittautua tukalaksi ajatukseksi.

Vaikka en sitten joutuisikaan tsemppaamaan, niin aaltoliike saattaa kyllä viedä mukanaan. Ja nopeastikin. Tänään olin esimerkiksi juoksulenkillä. Sää oli kaunis, lämmin aurinko paistoi ja muutenkin mieli oli korkealla. Olin saanut aikaan sellaisen toivotun juoksijan flow-tilan, jossa ikään kuin pystyy henkisesti kellumaan ja kokemaan hetkellistä vapautta murheistaan. Yhtäkkiä vain jostain sain kimmokkeen ajatella erästä ahdistavaa asiaa, siis sellaista, joka minun pitäisi hoitaa, mutta johon en ole löytänyt oikein mitään energiaa. Yhtäkkiä se kaikki hyvä olo olikin tiessään ja mietin jo nopeasti hyvinkin synkeitä asioita.

Aloin miettiä, että tämä aaltoliike on kyllä todella rasittavaa ja raivostuttavaakin. Aloin miettiä, että mitenkä esimerkiksi bipolaariset ihmiset oikein pärjäävät, jos kerran aaltoliike normaalin olotilan ja masennuksen välillä tuntuu välillä näin järisyttävältä. Minulla ei sentään ole maanista ajanjaksoa, josta pudota. Joskus tällä aaltoliikkeellä on myös masennusta pahentava ominaispiirre.

Varmaan mielialalääkkeet saattaisivat pienentää tuota aaltoliikettä. Kun en vielä ole niihin lääkkeisiin ryhtynyt, niin jäljelle jäänee armollisuus itseään kohtaan. Jos sallii tuon aaltoliikkeen itselleen, niin se liike saattaa pienentyä ja sen merkitys saattaa vähentyä.

Kiitos, että luet

Photo by Jess Loiterton on Pexels.com

Nappia naamaan vai ei?

Siinä sitten kävi niin, että kun kesäkuussa kävin tapaamassa psykiatriani, niin hän sai ylipuhuttua minut siihen, että otin vastaan mielialalääkereseptin.

Suhtautumistani mielialalääkkeisiin voisi kuvailla sangen kriittiseksi. Totta kai ymmärrän, että niille on oma paikkansa ja funktionsa, mutta itse olen pitkään halunnut järjestää elmäni ja olosuhteeni ja olemiseni niin, että voisin pärjätä ilman ylimääräisiä kemikaalelja. Nyt kesällä vaan hetkellisesti epätoivo kasvoi niin suureksi, että suostuin siihen, että voisin kokeilla lääkitystä. Ymmärrän myös sen, että tiettyyn ylimenovaiheeseen on suotavaa myös syödä lääkettä, jos jaksamisen kanssa on massiivisia ongelmia.

En kylläkään vielä tähän päivään mennessä ole hakenut apteekista lääkkeitäni. On myönnettävä, että minulla on vieläkin omat epäilykseni lääkkeiden hyödyllisyydestä.

Ensinnäkin lääkettä olisi ilmeisen tarpeen ottaa hyvin säännöllisesti päivittäin ja kun olen muutenkin huonomuistinen, niin minulle iski suoraan sanottuna pelko siitä, että jos en muistaisi ottaa lääkettä päivittäin, siitä voisi koitua sivuvaikutuksia jo sinällään.

Toinen epäilykseen vaikuttava seikka ovat itse lääkkeestä johtuvat sivuvaikutukset. Psykiatrini teki varmasti sangen hyvää selkoa lääkkeen vaikutuksista eivätkä ne kuulostaneet suoraan sanottuna kovin kutsuvilta. Tai mitä sanoisit jo valmiiksi univaikeuksien kanssa kamppailevalle, että tästä lääkkeestä voi tulla väsyneeksi? Myös mahdolliset vaikutukset esimerkiksi seksuaaliseen virittyneisyyteen ja muuhun vastaavaan eivät kuulostaneet ollenkaan siltä, että niillä olisi masennusta poistava, vaan päin vastoin lisäävä vaikutus. Minulle jäi keskustelusta lääkärin kanssa -paradoksaalista kyllä- hyvin kaukainen kuva näistä sivuvaikutuksista ja niiden kerrannaisvaikutuksesta masennukseeni.

Jäin siis tavallaan hyvin tyhjän päälle tämän lääkeasian kanssa. Sehän on hyvin stereotyyppinen tilanne, jossa saadaan vaan resepti lääkkeisiin lääkäriltä ja loppu on sitten sitä, että nappia otetaan määräyksen mukaan ja siitä kai pitäisi koitua onnea. Joku tässä nyt vaan mättää mielestäni. Mallikansalaiseksi tuleminen lääkkeiden avulla ei minua kutsu. Se kuulostaa enemmän jonkun tieteiskirjan heppoisalta juonelta.

Kai olen sitten asiaa pohdittuani edelleen sitä mieltä, että vointini ei ole kuitenkaan niin huono, että jaksaisin vaivata itseäni lääkkeiden ottamisen problematiikalla. Pystyn tarvittaessa kyllä tsemppaamaan sen verran, että onnistun tekemään päivittäisiä rutiineja ainakin osittain. Univaikeudet ovat juuri nyt sitä luokkaa, että en haluaisi niihin enää yhtään lisää taakkaa. Siksi kaiketi olen vielä jättänyt lääkkeeni ottamatta. Palanen asiaan parin viikon päästä, kun näen lääkäriäni uudelleen.

Velvollisuudentuntoinen minäni hakkaa tosin tässä asiassa vastaan. Jos kerran lääkäri on määrännyt lääkkeeni, niin minunhan pitäisi niitä ottaa eikä pullikoida vastaan. Ja kun näen häntä seuraavan kerran, niin minun täytynee varmaan aikalailla ensimmäiseksi tehdä selkoa lääkkeiden käyttämisestäni tai tarkemmin sanottuna käyttämättömyydestäni. Tuo ärsyttää, suoraan sanottuna.

Tiedän, että kohtalotovereita tilanteeseeni löytyy ihan täältä Suomen alueeltakin satoja tuhansia, joten en sikäli ole asiani kanssa yksin. Mielialalääkkeitä syövän porukan määrällä täyttäisi jo pääkaupunkimme kokonaan. Siinä sitä olisi sangen mielenkiintoinen kaupunkiväestö, muuten.

Kiitos, että luet.

Photo by Julie Viken on Pexels.com