Positiivinen masentunut

Elämänsä polkuaan kun tarpoo uutterasti eteenpäin, törmää vähän kaikenlaisiin luonnehdintoihin itsestään. Monet voi helposti sivuuttaa joko siksi, että ne eivät kuvaa minua ytimekkäästi eikä välttämättä lainkaan tai ne voivat olla vaikkapa liian yliolkaisia tai yleistäviä. Kaikeksi onneksi noiden ohitettavien luonnehdintojen lisäksi aina välillä törmää sellaisiin, jotka ottaa mieluusti vastaan.

Yhden tällaisen luonnehdinnan kuulin jokin aika sitten kanssamasentuneelta. Hän määritti minut positiiviseksi masentuneeksi. Luonnollisesti tuo sanapari sekä ilahdutti että hätkähdytti myönteisellä tavalla.

Toden totta on niin, että pyrin elämänasenteessani kurkkimaan mieluummin positiivisia asioita, kokemaan positiivisia tunteita ja pyrkimään positiivisiin kohtaamisiin toisten ihmisten kanssa. Olen sitä mieltä, että jos päästän liiallisen tummuuden valloilleen elämässäni, se tarkoittaa sitten tylyä menoa siitä lähtien. En silti kutsuisi asennettani valheelliseksi tai minkäänlaiseksi hattarahötöksi, vaan enemmänkin ohjenuoraksi sille, millaisiin asioihin keskityn. Kyynikko voisi todeta, että väritän maailmaani, mutta minähän en muita kyynikkoja kuuntele. Paitsi itseäni, mutta se onkin jo toinen tarina.

Ristiriita piilee siinä, että niin minusta kuin monesta muustakin masentuneesta ei välttämättä näe ulospäin masennuksen kalvakkaa kirousta. Meillä masentuneilla on kehuttavaksi asti kykyä piilottaa vaivamme ja jätämme kärsimyksemme sellaiseen ajankohtaan, jolloin muut eivät näe tuskaamme. Masennus jyllää muutenkin lähinnä oman pienen pään sisällä, joten ulkoisesti oireilua ei oikein pääse näkemään.

Tästä kaksinaisuudesta seuraa helposti se, että minä vaikutan ulospäin paljon, paljon positiivisemmalta kuin mitä itse asiassa sisimmissäni tunnen. Tuskin monikaan sellaisista ihmisistä, jotka tunnen ohimenevästi tai puolittain, arvaa mitään minun kokonaisesta todellisuudestani. Se ei välttämättä ole huono juttu, paitsi sen puolesta, että minua ei näy rohkeiden rinnalla antamassa kasvoja masennukselle. Teen vaatimattomasti oman osani tätä blogia kirjoittamalla, ainakin nyt toistaiseksi.

Vielä yksi hassu ilmenemismuoto tälle positiivisen masentuneen olemukselle on se, että harrastan komiikan esittämistä. Stereotypian mukaan masentunut ei voi haluta naurattaa muita, kun itseäänkään ei naurata. Voin kertoa näin kokemuksen rintaäänellä, että masennus ei millään tavalla estä koomikan kirjoittamista tai esittämistä. Paradoksi kuuluukin niin, että havaintoni mukaan koomikoiden joukosta löytyy useammin masentuneita ja muita mieleltään heilahtaneita kuin valtaväestöstä. Se käy hyvinkin järkeen, kun asiaa miettii tarkemmin.

Kiitos, että luet.

Luovuustärinöissä

En ole koskaan oikein aidosti lukenut itseäni luovien ihmisten joukkoon, vaikka ehkä omaehtoinen ulossulkeminen tuosta ihmisrymästä ei ihan kokonaan totutta palvelekaan. Kenties hektinen elmänrytmini viime vuosikymmeninä on antanut itselleni sellaisen vinoutuneen kuvan, että minä ja luovuus emme oikein viihdy samoilla tonteilla ihan jo pelkän ajanpuutteen vuoksi.

Jos tietenkin järjellä taas ajattelee, niin kyllähän esimerkiksi stand up -komiikassa jos missä tarvitaan massoittain luovuutta, koska siinä lajissa juttujen pitää olla kotoisin ihan omasta päästään (tietysti poisluien isoimmat starat, joilla on käsikirjoittajien posse apunaan). Siksi ehkä oma käsitykseni koomikkoudestanikin on hieman alavireinen, jos en omaan luovuuteeni usko.

Aina tietysti on vielä sekin näkökulma, että jos teen asioita omasta mielestäni luovasti, niin sehän johtaa vääjäämättä siihen, että joudun laittamaan oman persoonani lavalle nähtäväksi ja muiden taivasteltavaksi. Se sitten tarkoittaa sitä, että kaikki omituisuudet ja sen sellaiset tulevat näkyville, vaikka en ehkä sitä haluaisi. Nimittäin olen mielestäni sen verran valtavirran ulkopuolella uiskentelija, että se näkyy varsin monessa asiassa, jota teen tai olen. Kuulun siis kunnolla omituisten otusten kerhoon. Sehän voisi olla voimavarakin, mutta itse koen sen lähinnä taakkana. Siitä voisi vaikka löytää itselleen kehityskohdankin. Ja otan sen myös vastaan.

Mutta sitten olen opiskelujeni myötä löytänyt hieman sellaistakin luovuutta, jota en oikein uskonut olevan olemassakaan. Periaatteessa opiskelut johtavat ihan perusammattitutkintoon alallani, mutta meillä on nyt yksi erityinen projekti meneillään, johon sain vielä ujutettua ihan oman tuotokseni osaksi kokonaisuutta. Tuo projekti on sellainen paljonkin näkyvyyttä myöhemmin tänä vuonna saava juttu, joten jos kaikki menee kuten on oletettavaa, ensimmäinen minun hengentuotteeni pääsee jopa ihan televisioon asti. Se ei sinänsä nyt olisi niin peri ihmeellinen asia, mutta silti jotenkin kutkuttaa tuo ajatus. Ja oma tuotteeni tulee olemaan hyvin oleellinen ja näkyvä osa sitä meidän kokonaisprojektiamme.

Sitä olen sitten tässä pyöritellyt ja suunnitellut. Olen päässyt jo sellaiseen prototyyppivaiheeseen, jossa teen nyt jo kolmatta ja toivottavasti aikalailla viimeiseksi jäävää prototyypiä ennen kun teen lopulliset tuotteet. Tällainen prototyyppivaihe on sikäli kutkuttava, että kun osat joutuu tekemään ihan itse, niin eri tuotevariaatioiden tekeminen ottaa oman aikansa ja sehän jos mikä koettelee lyhytpinnaisuuttani. Tänäänkin jouduin lähtemään verstaalta pois juuri siinä vaiheessa, jossa olisin halunnut jatkaa kriittistä vaihetta, jotta olisin päässyt siitä sitten miettimään seuraavaa. Johonkin kohtaan tietysti pitää päivä päättää, se on selvä. Mutta huomaan, että tällaisina hetkinä tulee oikein sellainen kunnon luovuustärinä, että haluaisi saada omaa juttuaan konkretian tasolla eteenpäin jotta pääsisi sitten ratkaisemaan seuraavia juttuja ja miettiä seuraavia ratkaisuja. Tuo luovuustärinä on varsin mainio tunne, vaikka tuskaiseltakin se hieman tuntuu. Tärinällä on melkeinpä fyysinen muoto, mutta pääasiassa sitä voisi luonnehtia tunne- ja mielitason tilaksi.

Se tärinä kyllä helpottaa iltaa kohden, mutta huomaan, miten paljon tämä projekti jää pyörimään mieleen. Ehkä tämä on sitten kaukaisesti sellaista luomisvaihetta, jota oikeat taiteilijat ja suunnittelija ja muut luovat ihmiset kokevat. Tämähän vain tarkoittaa sitä, että sen projektin kokee niin läheiseksi, tärkeäksi ja merkitykselliseksi, että sitä jää ajattelemaan vaikka kuinka paljon.

Voitte ehkä kuvitella, mitä tällainen luovuuspurske ja luovuustärinä tekee mielelle ja varsinkin masennukselle. Kun tällaisten asioiden kanssa ahertaa ja pakertaa, ei koe kyllä lainkaan mitään masennuksen tunteita. Se jos mikä on manio juttu.

Kiitos, että luet.

Yllätyskeikkaa ei kerkeä jännittämään

Sain pari viikkoa sitten yllättäen kutsun stand up -keikalle. Aikaa kutsusta lavalle kiipeämiseen jäi vain muutama tunti, mutta siitä huolimatta päätin vastata haasteeseen. Huomaan, että jos julkisuudestakin tuttu koomikko pyytää minua esiintymään, en vain voinut kieltäytyä sen takia, että valmistumisaikaa jäi noin vähän.

Minulle tuollainen spontaani esiintyminen on täydellinen kauhistus. En yleensä käytä runsasta valmistautumisaikaa mitenkään aktiiviseen valmistautumiseen, mutta esiitymistä edeltävinä päivinä ja etenkin esiitymispäivänä keikka majailee mielessäni aktiivisesti ja siten valmistaa minua keikalle. Siksi koen, että jos haluan antaa parhaani lavalla, on hyvä saada niin paljon valmistautumisaikaa kuin mahdollista.

Valmistautumisajan vastavoimana häärii jännitys. Mitä enemmän keikkaa ehtii pohtimaan etukäteen, sen enemmän myös jännitys saa pontta. Tiettyyn rajaan asti jännitys toimii hyvän esiintymisen perustana, mutta liiallinen jännitys tosin nakertaa jo kykyä rentoutua lavalla. Siksi suhtaudun jännittämiseen kaksijakoisesti.

Tuona esiintymispäivänä en muutenkaan lyhyen valmistautumisajan puitteissa ehtinyt paljonkaan miettimään koko keikkaa, koska olin lupautunut auttamaan nuorempaa poikaani hänen remppapuuhissaan. Joten valmistautuminen esiintymiseen jäi pitkälti bussissa istumisen varaan, kun matkasin kohti keikkaa. Onneksi vielä on suotavaa käyttää maskia julkisissa kulkuvälineissä, joten pystyin muitta mutkitta puhumaan keikkani ääneti, vaikka istuinkin ihmisten ilmoilla. Perinteisesti kai suutaan taajaan availevaan ihmiseen suhtaudutaan kummallisuutena. Sellainen tietysti olenkin, maskin kanssa tai ilman.

Toki on sanottava, että olin siinä kohtaa juuri suhteellisen intensiivisen keikkaputken pauloissa. Tuo fakta tietysti helpotti valmistautumista paljonkin, kun rutiinia oli päässyt jo muodostumaan. Perustelin itselleni myös, että vaikka sitten vähän mokaisin, niin voin laittaa sen lyhyen valmistautumisen piikkiin. Siispä tavallaan löysin tietyn rentouden jo ihan järkeilemällä.

Tästä kaikesta syntyi sitten yllättävän hyvä keikka. Löysin esiintymiseeni sopivan rytmin, yleisöä oli pilvin pimein ja juttuni upposivat porukkaan kuin hitsauspilli metalliin. Kipinöitä lenteli, sellaisia hyviä kipinöitä.

Ei siis kannata näköjään tässäkään suhteessa vain jäädä möllöttämään omiin luutuneisiin käsityksiin omasta tavata tehdä asioita. Olen todella iloinen tästä kokemuksesta ja kutsusta yllätyskeikalle. Siitä kehkeytyi uljas kokemus.

Kiitos, että luet.

Komiikkakammo kolahti

Ensi viikon lauantaina pitäisi taas kerran kavuta komiikkaklubin lavalle hauskuuttamaan yleisöä. Edellisestä kerrasta on kulunut aikaa jo tolkuttoman kauan. Piti oikein erikseen tarkistaa kalenterista, ja toden totta, viimeksi olen ollut mikrofonin ääressä aikalailla tasan neljä kuukautta sitten. Mille tahansa tekemiselle tuollainen tauko on todella pitkä, saati sitten niinkin vaativalle touhulle kuin stand up -komiikka on.

Alan miettiä keikkaani kuin vasta-alkaja. Alkaa jännittää, perhoset heräävät vatsassani, syke alkaa lähestyä juoksusykettä ja niin edelleen. Mietin, että miksi ihmeessä edes teen tätä hommaa, miksi altistan itseni kaikkein kovimpaan mankeliin, jota nyt tähän hätään keksin. Toimivatko juttuni, ovatko ne tilanteeseen ja iltaan sopivia? Ymmärtääkö yleisö minua, pitävätkö he minua hauskana?

Minun komiikan tekemiseeni liittyy vahvasti rutiinit, mutta eivät sellaiset itse päätetyt rutiinit, vaan kuin itsestään muodostuneet rutiintit. Jännittäminen kuuluu niihin, samoin se, että kyseenalaistan koko tekemisen. Kyseenalaistan motiivini ja kykyni, kyseenalaistan koko homman. Mietin, että voisinko vielä perua, mutta siihen etiikkani ei anna periksi ja myönnän, että kun olen itse keikkaa itselleni halunnut, niin se on nyt vaan vedettävä läpi. Sellainen turtuneen katatoninen tilakin kuuluu rutiineihin, kun yritän keikkaa edeltävinä päivinä miettiä juttujani kasaan. Aina tähän mennessä olenkin saanut ne hoidettua, mutta tuo tietty turtuneisuus kuulu asiaan ja prosessiin.

Sitten muistan ne positiiviset puolet, ne asiat, jotka laittavat minut tekemään tätä hommaa. Se maaginen hetki, jolloin astuu yleisön eteen ja oikein fyysisesti tuntee sen, miten yleisö miettii, että kuka tuo tyyppi on ja mitäköhän hän aikoo meille kertoa. He miettivät taajaan, että voiko ja kannattaako minun jutuilleni nauraa. Sen lisäksi useimmista yleisöistä paistaa tietty hyvyys; koomikon toivotaan onnistuvan. Siinä on jotain ainutlaatuista myös. Sitä on vaikeaa edes kuvailla, sitä tunnetta, joka tulee vuorovaikutuksesta yleisön kanssa.

Huomaan, miten hyvä fiilis alkaa virrata, kun olen kirjoittanut tähän tunnelmiani. Ehkä sitten kirjoittamalla tässä tästä asiasta teille poikkean niistä ikävistä rutiineistani. Vapautan energiaa siihen tärkeimpään: keikan valmisteluun. Liika kyseenalaistaminen on typerää, varsinkin omien kykyjen kyseenalaistaminen. Täytyy kuitenkin muistaa vahva luonnonlaki: jos en usko itseeni, ei yleisökään usko.

Tervetuloa Tampereelle ensi lauantaina!

Kiitos, että luet.

Paluu lavalle riemastuttaa ja kauhistuttaa

Stand up -lavat saivat vaieta aikalailla koko koronapandemian ajan, mutta nyt kun muutenkin yhteiskunta alkaa avautua, alkavat myös komiikan klubit palailla jos ei arkipäivään niin ainakin jonkin sortin toimintaan.

Teen alan kielen mukaisesti open mic -keikkoja, eli käyn esiintymässä sellaisilla klubeilla, joissa esiintyjille ei makseta palkkaa tai palkkioita, vaan niissä esiinnytään ihan omasta ja muiden ilosta. Näille klubeille on luonteenomaista se, että niihin on myös kova tunku ja mikrofoniaikaa saa haalia vähän sieltä ja täältä.

Nyt minulle kävi onnellisesti, että yksi klubi, jolle tarjouduin, päätti ottaa minut lavalle. Lähes vuoden tauon jälkeen pääsen esintymään! Aikaa ensimmäiselle keikalleni on vielä onneksi kolme viikkoa. Ruostetta ehtii kaapia vielä hyvin omasta komiikkakoneestani.

Kun äskettäin kuulin keikastani, esiin marssivat ne samat tunteet ja tunnelmat kuin joita olen kokenut aivan ensimmäisestä keikasta alkaen, siis jo muutaman vuoden ajan. Pelko, kauhu, itsetunnon puutteet maustavat soppaa riemun, innon ja ilon lisäksi. Nyt taas kerran tämä omituinen harrastukseni alkaa realisoitua, on aika laittaa juttuni kuntoon ja miettiä esiintymistä oikein vakavasti. Niin, tämä harrastus pitää ottaa vakavasti, jos haluaa naurattaa. Tuo on taas yksi niistä omituisista paradokseista, joita tähän touhuun liittyy.

Minulle oli korona-aikana alkanut suoraan sanottuna hiipiä pieni pelko, että jaksanko enää innostua ollenkaan stand upista. Jaksanko sitä mankelia, jännittämistä, keikkapaikoille menoa ja muuta siihen liittyvää, kun siitä on nyt pakolla joutunut hieman irtautumaan. En ole ihan varma, että oliko se vain tottumusta vai mikä, kun aloin vain laittaa ilmoittautumisia klubeille. Ehkä ajattelin, että niille tungetaan niin sakein joukoin, että keikan saamisen todennäköisyys parkkeeraa lähelle nollaa. Toisin nyt sitten kävi.

Huh, tästä se sitten alkaa. Oma rakas harrastukseni alkaa palailla parrasvaloihin. Virittelen tässä jo pikku hiljaa aivojani siihen asentoon, jossa etsin kaikenlaisista ärsykkeistä (lehdet, mainokset, telkariohjelmat jne) jutun juurta. Kehittelen niitä tässä rauhassa nyt jonkin aikaa, keittelen ne kokoon pikku hiljaa ja tarjoilen nälkäiselle yleisölle kuun lopussa. Tästä tulee jännää.

Kiitos, että luet.

Photo by Monica Silvestre on Pexels.com

Muistaminen on kohteliaisuutta – paitsi masentuneella

Masennuksen yhtenä keljuna sivuoireena väijyy ongelmat muistin kanssa. Siinä suhteessa minunkin masennukseni on hyvin tyypillinen, koska olen kokenut varsin massiivisia ongelmia muistini kanssa. Minun on vaikeaa muistaa päivittäisiin rutiineihin liittyviä asioita saati mitään sen vaativampaakaan. Pyykit unohtuvat helposti koneeseen ja niin edelleen. Onneksi nykyteknologia tuo tähän apuja, kun kännykän voi laittaa piipaamaan ties minkä asian vuoksi, mutta kornia on se, että aina ei edes muista tehdä sitäkään, joten joku tärkeäkin asia voi ihan tuosta noin vain painua unohduksiin.

Masennuksen sivutuote hunomuistisuus liittyy ilmeisesti mielen ylikuormittumiseen, jolloin muisti ikään kuin tappelee vastaan eikä suostu tallentamaan tietoja, kun aivot käyvät muutenkin jo ylikierroksilla masennuksen aiheuttamien mielen harharetkien ja prosessien takia. Masennukseen valitettavan kiinteästi liittyvät univaikeudet ovat omiaan lisäämään ylikuormittumista. Toinen muistamattomuuteen liittyvä seikka saattaa aiheutua alitajunnasta. Olen ainakin itse huomannut, että jos minulla on ollut tarpeeksi epämiellyttäviä ja kuormittavia ajatuksia, niin joskus käy niin, että alitajunta vain pyyhkii asian mielestä saman tien. Tämänkaltainen pikapyyhintä on minulle ainakin todella tyypillistä ja oman kokemukseni mukaan se saattaa olla ylläolevan ylikuormitustilanteen johdannainen mutta olen huomannut myös, että se ei välttämättä edes liity ylikuormitustilanteeseen sinällään vaan muistettavan asian epämiellyttävyyteen. Yhtä kaikki, oli taustalla hyrräävä mekanismi mikä vain, ongelmat muistin kanssa ovat todellisia ja erittäin kiusallisiakin.

Varsin ikäväksi tämän muistiasian tekee sellainen kipeä tosiseikka, että muistamisella katsotaan olevan paljon positiivisia tunnusmerkkejä. Asioita muistava ihminen osoittaa selvästi välittämistä, huomaavaisuutta, empatiaa ja jopa suosiolliseksi katsottavaa ammattitaitoa. Olen masennukseni polulla törmännyt kaikkiin noihin tekijöihin, jolloin minua on tulkittu väärin, kun toinen ei ole tiennyt masennuksen aiheuttamasta reikäisestä muististani tai ei ole uskonut masennuksen edes aiheuttavan moista. Minusta, kuten ei monesta muustakaan masentuneesta välttämättä näe pälle päin sitä, että kamppailen välillä kaameaksi äityvän masennuksen ja sen aiheuttamien sivuoireiden kanssa, joten on aivan ymmärrettävää, että minun toimintaani välillä tulkitaan sangen pieleen. Joudun sen hyväksymään, vaikka välillä en kyllä tahtoisi hyväksyä.

Stand up -urallani yksi kiusallinen piirre on ollut siinä, että minun on todella vaikeaa muistaa omia juttujani, vaikka muistaminenhan on yksi koomikon ammattitaidon peruspilareista. Olette varmaan huomanneet, että ammattikoomikon keikalla esiintyjä ei lunttaa paperista juttujaan. Tai ainakaan niin, että yleisö huomaisi. Itse olen joutunut turvautumaan useasti muistiinpanoihini, vaikka se ei aina ole ollut kovin suotavaa. Tässä vaiheessa uraani ajattelen, että on parempi vain luntata rehellisesti kuin tehdä jotain vielä pöllömmän oloista lavalla. Vaihtelua muistini toiminnassa on ollut valtavasti. Välillä jo astuessani lavalle en muista, mistä minun piti aloittaa, ja joskus vain tieto lunttipaperista taskussani on auttanut muistamaan koko keikan ilman mitään vilkuilua.

Tähänkin lääkkeenä toimisi parhaiten rehellisyys. Jos kertoisin avoimesti, että en muistanut tuota tai tätä, koska masennus on haitannut muistiani, selviäisin joskus vähemmällä. Toisaalta masennuksen leima -kuten aikaisemmassa kirjoituksessani kerroin -ei vain aina kutsu, joten joskus on vain valittava kahdesta pahasta se lievempi, että minua tulkitaan väärin. Tai ainahan sitä voi heittää jonkin valkoisen valheen, mutta niitäkin pitäisi käyttää sangen säästeliäästi.

Kiitos, että luet.