Yllätyskeikkaa ei kerkeä jännittämään

Sain pari viikkoa sitten yllättäen kutsun stand up -keikalle. Aikaa kutsusta lavalle kiipeämiseen jäi vain muutama tunti, mutta siitä huolimatta päätin vastata haasteeseen. Huomaan, että jos julkisuudestakin tuttu koomikko pyytää minua esiintymään, en vain voinut kieltäytyä sen takia, että valmistumisaikaa jäi noin vähän.

Minulle tuollainen spontaani esiintyminen on täydellinen kauhistus. En yleensä käytä runsasta valmistautumisaikaa mitenkään aktiiviseen valmistautumiseen, mutta esiitymistä edeltävinä päivinä ja etenkin esiitymispäivänä keikka majailee mielessäni aktiivisesti ja siten valmistaa minua keikalle. Siksi koen, että jos haluan antaa parhaani lavalla, on hyvä saada niin paljon valmistautumisaikaa kuin mahdollista.

Valmistautumisajan vastavoimana häärii jännitys. Mitä enemmän keikkaa ehtii pohtimaan etukäteen, sen enemmän myös jännitys saa pontta. Tiettyyn rajaan asti jännitys toimii hyvän esiintymisen perustana, mutta liiallinen jännitys tosin nakertaa jo kykyä rentoutua lavalla. Siksi suhtaudun jännittämiseen kaksijakoisesti.

Tuona esiintymispäivänä en muutenkaan lyhyen valmistautumisajan puitteissa ehtinyt paljonkaan miettimään koko keikkaa, koska olin lupautunut auttamaan nuorempaa poikaani hänen remppapuuhissaan. Joten valmistautuminen esiintymiseen jäi pitkälti bussissa istumisen varaan, kun matkasin kohti keikkaa. Onneksi vielä on suotavaa käyttää maskia julkisissa kulkuvälineissä, joten pystyin muitta mutkitta puhumaan keikkani ääneti, vaikka istuinkin ihmisten ilmoilla. Perinteisesti kai suutaan taajaan availevaan ihmiseen suhtaudutaan kummallisuutena. Sellainen tietysti olenkin, maskin kanssa tai ilman.

Toki on sanottava, että olin siinä kohtaa juuri suhteellisen intensiivisen keikkaputken pauloissa. Tuo fakta tietysti helpotti valmistautumista paljonkin, kun rutiinia oli päässyt jo muodostumaan. Perustelin itselleni myös, että vaikka sitten vähän mokaisin, niin voin laittaa sen lyhyen valmistautumisen piikkiin. Siispä tavallaan löysin tietyn rentouden jo ihan järkeilemällä.

Tästä kaikesta syntyi sitten yllättävän hyvä keikka. Löysin esiintymiseeni sopivan rytmin, yleisöä oli pilvin pimein ja juttuni upposivat porukkaan kuin hitsauspilli metalliin. Kipinöitä lenteli, sellaisia hyviä kipinöitä.

Ei siis kannata näköjään tässäkään suhteessa vain jäädä möllöttämään omiin luutuneisiin käsityksiin omasta tavata tehdä asioita. Olen todella iloinen tästä kokemuksesta ja kutsusta yllätyskeikalle. Siitä kehkeytyi uljas kokemus.

Kiitos, että luet.

Koomikon suru, surun komiikka

Kerron nyt teille salaisuuden, jonka tietää ani harva ihminen.

Isäni kuoli joitain vuosia sitten. Vaikka hän sinänsä kuoli äkillisesti, niin siitä huolimatta hänen kuolemansa oli vain ajan kysymys. Siksi kuolemaan ei sisältynyt yllätyksen tuomaa tragediaa. Olin muutenkin tehnyt rauhan asian kanssa jo etukäteen.

Silti hautajaiset oli tunteikas tilaisuus. Kirkossa, siinä kohtaa kun arkun vierellä piti lukea kukkaan sidottu (ja minun valitsemani) teksti, sanat takertuivat kurkkuun ja itku pyrki silmistä ulos. Vaimoni onneksi paikkasi minua ja luki Juice Leskisen runon puolestani. Mustotilaisuudessa en olisi kyennyt laulamaan laulua, jota äitini minulta pyysi laulamaan.

Nyt siihen paljastukseen: menin suoraan hautajaisista stand up -keikalle esiintymään. Välissä oli sentään parin tunnin ajomatka, jonka aikana sain väännettyä itseni toiseen tilaan ja löysin koomikon sisältäni kuten pitääkin. Joku voisi -ja täysin aiheellisesti- kysyä, että miten sydämetön ihmisen tarvitsee olla, että menee suoraan isänsä hautajaisista naurattamaan yleisöä. Tuon kysymyksen takia en ole asiasta ennen kovasti huudellut ympäriinsä. Enkä sitä myöskään kertonut koomikkokollegoilleni tai yleisölle.

Keikkaa varten olin kirjoittanut jonkin verran uutta materiaalia ja vähemmän yllättäen moni jutuistani käsitteli jollakin tavalla kuolemaa. En saanut aikaiseksi mitään kovin suurta naurunremakkaa joten keikkaani voisi luonnehtia ei-niin menestykselliseksi. Toki olin silloin muutenkin todella alussa uraani, kuten taidan olla vieläkin.

Itselleni keikka oli kuitenkin tärkeä osa surun käsittelemisessä ja surusta toipumisessa. Keikkaan joutuu aina keskittymään niin täysillä, että kaikki muu unohtuu. Ja makaaberit juttuni, vaikka eivät siis niin kovin isoja nauruja herättäneen, niin niiden esittämisellä on mahtava, puhdistava voima. Olen ennenkin kertonut siitä paradoksista, että vitsailen jostain aiheesta, jolle yleisö nauraa, mutta vain minä tiedän sen vitsin taustalla kummittelevan tragedian. Se, että yleisö nauraa, vaikka vähänkin, se tarkoittaa sitä, että tragediallani on myös lohdullinen ulospääsytie. Kuulostaa ehkä oudolta, mutta minulle tämä on täyttä totta.

Illalla, siis sekä hautajaisten että keikkani jälkeen olin kyllä todella uupunut ja takkini oli tyhjä. Sitten toisaalta koin jonkinlaista toiveikkuutta ja valoisuutta. Sitä tunnetta on ulkopuolisen ehkä hankalaa käsittää.

Stand upin kaksisuuntaisuus ei ehkä tule heti ensimmäisenä mieleen yleisölle. Koomikolle esiintyminen on aina rajankäyntiä ja dialogia yleisön kanssa. Yleisö tulee paikan päälle nauramaan, mutta koomikon motiivit ovat usein paljon monimutkaisemmat. Se ei silti pilaa kokonaisuuden yksinkertaisuutta. Nauru on stand upissa aina kuningas.

Jäin tätä kirjoittaessani miettimään tämän pienen salaisuuteni aiheuttamaa potentiaalista häpeää ja sen aikaansaamaa hiljenemistä itselleni tärkeässä asiassa. Eihän sen pitäisi kuulua kenellekään, miten minä suruani käsittelen tai mitä minä teen vaikkapa isäni hautajaisten jälkeen. Eikä kenenkään pitäisi päästä arvostelemaan esimerkiksi sitä, että miksi en kykene hautajaisissa esiintymään mutta heti perään stand up -lavalla kyllä pystyn esiintymään. En vain luota ympärillä oleviin ihmisiin näköjään niin paljon, että olisin tämän salaisuuteni kertonut. Miten sinä olisit suhtautunut, jos olisit kuullut tällaisen tarinan? Olisitko tuominnut minut?

Kiitos, että luet

Photo by Gezer Amorim on Pexels.com

Joskus tai usein on vaikeampaa

Yllätyin itsekin, kun huomasin, että viimeisestä kirjoituksesta on kulunut melkein neljä kuukautta. Kesä tuli ja meni ja keskitin selkeästi voimiani siihen, että sain hoidettua isän roolini kunnialla ja luova kirjoittaminen jäi taka-alalle.

Niin kauan, kun olen tunnistanut itsessäni masennuksen oireita, olen myös huomannut sen, että olotila aaltoilee kahdella tavalla. On päivän sisällä tapahtuvaa aallottaista liikettä olotilassa mutta on myös tunnistettavissa pidemmän ajan muutokset ja heilahdukset.

Päivittäiset heilahdukset tulevat usein pienistä laukaisevista tekijöistä. Itselläni sellaisia ovat mm tekemättömistä jutuista muistuttavat asiat, kuten joku maksua odottava lasku pöydällä tai vielä pahempaa siitä tullut muistutuslasku tai jopa perintälasku. Tällaisia pieniä asioita on joskus ikävän paljon, mutta niidenkin määrä toki vaihtelee. Ja toinen tärkeä masennusta syventävä tekijä voi olla se, että kun keskustelen lasteni kanssa ja he kertovat vaikkapa haaveistaan tehdä jotain tai saada joku rahaa maksava tavara itselleen, ymmärrän yhtäkkiä koko sen työkyvyttömyyteen ja siksi valjuihin tuloihin johtavan masennusketjun ja se tietenkin masentaa sitten hetkellisesti paljonkin. Näitä tällaisia pieniä sosiaalisissa tilanteissa eteen tulevia seikkoja on valtava määrä ja ne saattavat tulla täysin puskan takaa, kuten on tyypillistä sosiaalisissa suhteissa.

Pidemmän aikavälin vaihtelut olotilassa toimivat vieläkin mystiikan ehdoin, vaikka olenkin yrittänyt terapian ja muun päättelyn avulla päästä kiinni asian vaikuttimiin. Todennäköisesti nuo yllä mainitut päivittäiset tekijät vaikuttavat myös pidempiaikaisiin fiiliksenvaihteluihin, jos niitä tulee paljon tai pitkään tai olen jostain syystä alttiimpi niitä ottamaan vastaan. Se, että saanko tehdyksi pieniä asioita, vaikuttaa toki myös, sekä se, että saanko itseni houkuteltua juoksemaan. Olotilaani vaikuttaa kyllä selkeästi se, että jos minulla on hyvä kausi juoksemisessa, niin se myös nostaa muuta olotilaa kummasti. Muitakin tekijöitä on, kuten se, että pääseekö vaikkapa esiintymään stand up -lavalle ja niin edelleen. Ylipäänsä kaikki positiiviset kokemukset sopivin annoksin lisäävät virtaa. Sitten ne hetket, jolloin taas kerran ymmärrän oman alhoni, työttömyyden ja masennuksen, niin ne ovat omiaan lisäämään myös pidemmän aikavälin matalalentoa.

Kun en (toistaiseksi) syö mielialalääkkeitä, olen tavallaan hyvin paljon oman mieleni tilojen vaihteluiden armolla. Se on sitä oikeaa elämää, ehkä, mutta sitten toisaalta välillä, kun lentelen pidempiaikaisesti matalalla, toivoisi kummasti jotain apua nousun saavuttamiseksi.

Kiitos, että luet.

Photo by Harrison Haines on Pexels.com