Tuhkasta nousemisen myytti

”Verbrennen musst du dich wollen in deiner eignen
Flamme: wie wolltest du neu werden, wenn du nicht
erst Asche geworden bist!” Sinun täytyy haluta palaa omassa tulessasi: miten pystyt uudistumaan, ellet ole ensin tullut tuhkaksi! Näin koukeroisesti uudistumista maalaili Friedrich Nietzsche kirjassaan Also sprach Zarathustra (Näin puhui Zarathustra).

Tällaista nollaamisen tai puhtaalta pöydältä aloittamisen kautta uuteen ja uljaaseen pääsemisen myyttiä ovat toki viljelleet muutkin kuin Nietzsche. Kautta aikain on toiveikkaasti ajateltu niin, että jos ihmisen elämä on kovin arvoton tai toimimaton, täysin uusi suunta on hyvä tapa yrittää löytää elämästään elämisen arvoinen tilanne.

Puhtaalta pöydältä aloittaminen on tietenkin vain teoreettinen tilanne eikä se päde aidosti tosielämässä. Mehän olemme historiamme tuotteita, siis kaikki se, jota olemme elämämme varrella kohdanneet, on jalostanut meitä, satuttanut, haavoittanut tai viisastuttanut. Siksi onkin oikeastaan hyvä, että mitään nollaamista ei todellisuudessa ole tarjolla. Viisautta on se, että myöntää menneisyytensä ja ottaa siitä kaiken irti otettavissa olevan kokemuksen hyötykäyttöön.

Toisaalta tuollaisen nollaamisen voi pyrkiä toteuttamaan osittain. Ja sitähän ihmiset tavallaan tekevät päivittäin. Yritämme unohtaa sellaiset asiat, jotka meitä satuttavat tai lamaannuttavat. Pyrimme eteenpäin huolimatta niistä asioista, jotka hidastuttavat menoamme.

Meillä masentuneilla, tai ainakin minulla on se piinaava taipumus, että nuo ikävät asiat eivät oikein kunnolla pääse unohtumaan, vaan päin vastoin saavat kiusallisen usein aivan liian suuren roolin ajattelussa tai tunnemaailmassa. Tämän taipumuksen raskauttamana sitä ehkä välillä toivoisikin, että jonkin sortin nollausnappula löytyisi käden ulottuvilta, jotta saisi tietyn rauhan menneisyyden pauhulta. Monihan tuollaista nollausta sitten yrittääkin kummallisilla keinoilla, kuten alkoholin tai päihteiden avulla. Turhaan, tietenkin. Mielialalääkitys kaiketi toimii parhaimmillaan siten, että se hinkkaa menneisyyden kirveen terästä pahimmat särmät pois. Unohdusta voi toki löytää ihan muillakin keinoilla, kuten vaikkapa urheilulla tai taide-elämyksillä.

Ajatus palamisesta ja tuhkasta nousemisesta on tarkemmin ajateltuna sangen pöhkö. Silti jokin piirre tuossa myytissä kiehtoo. Ainakin minä tietäisin varsin monta sellaista seikkaa, jotka voisin heittää unohduksen roviolle vaikka saman tien. Ajatusleikkinä se tuntuu lohdulliselta. Mutta kokonaisuutena, sinä ihmisenä, joka tänään olen, en kyllä suostuisi roviolle astumaan. Minun tuhkissani olisi tuskin löydettävissä mitään elinvoimaa. Tämän kokonaisuuteni kanssa ajattelin pärjätä viimeiseen henkäykseeni asti.

Kiitos, että luet.

Lamaannuksesta sijaistekemiseen

Pahoja tapojani voisi luetella useammankin, mutta tyydyn nyt käsittelemään persoonallisuuspiirrettäni, joka saattaa kyllä myös liittyä masennukseen. Ikää myöden varsinkin tämä itsänikin ärsyttävä piirre on saanut vain voimistusta. Nimittäin jos en tarkkaan tiedä, mitä seuraavaksi pitäisi tehdä, saatan lamaantua aikalailla täysin. Viime vuosina se lamaannus on ollut sikäli konkreettista, että kotona päiviään viettävän ihmisen on ollut kiusallisen helppo vain lamaantua ja olla tekemättä mitään.

Heräsin tähän teemaan pari päivää sitten, kun opiskelukollegani huomautti asiasta, mutta kaikeksi onneksi ehkä hieman toisesta näkökulmasta kuin mitä aiemmin olen tehnyt. Hän nimittäin kertoi suorasukaisesti huomanneensa, että kun minä en selkeästi ymmärrä seuraavaa työvaihetta tai miten se pitää tehdä, alan tehdä jotain sivuprojektejani. Ja se on tietysti aivan totta.

Aloin miettiä, että se on tietysti aina positiivinen asia, jos lamaanntuminen on vaihtunut edes jonkinlaiseen tekemiseen. Nyt, jos en oikein hahmota, mitä seuraavaksi pitäisi tai kannattaisi tehdä, otan esille jonkin monista sivuprojekteistani ja alan tehdä sitä. Huomaan, että se on osa ajatusprosessiani ja omaksumisprosessiani. Ajattelemisestakin tulee jopa helpompaa, jos teen jotain käsilläni ja voin samalla miettiä ja pohtia sitä asiaa, joka minut nimenomaan ajoi sijaistekemisen pariin. Saatan jopa oivaltaa asian kuin itsestään, siis tekemällä vallan muuta. Huvittavaa tässä on se, että sivuprojektinkin tekeminen saattaa vaatia aivan yhtälailla uuden tekemistä ja omaksumista, se vain on ehkä siinä kohtaa minulle pureksitumpaa kuin se pääprojektin tekeminen.

Onneksi meillä tällaiset pienet sivuprojektit ovat sallittuja, varsinkin, jos ei joudu varsinaisessa projektissaan porukan häntäpäähän. Osaamiseni ja ymmärrykseni opiskeltavasta alasta on suureksi huojennukseksi sen verran hyvä, että vaikka teenkin niitä sivuprojektejani ja kipuilen hahmottamiseni kanssa, en jää millään tavalla jälkeen muun porukan tahdista. Aina välillä saatan olla jopa ensimmäisenä tekemässä jotain vaihetta, kunnes tulee se tenkkapoo ja tekemiseni pysähtyy.

Kun en ole merkittävästi jäänyt jälkeen muista, olin ajatellut, että oma tapani tehdä, omaksua ja oppia ei oikein osu kenenkään silmään tai havainnointiin, mutta niin vain kävi, kun kerran kollegani jopa kertoi havainnostaan minulle. Tämä tapahtuma herätti minut ajattelemaan sitä, että mistä muusta jään toisille ihmisille kiinni, vaikka toivon, että kukaan ei huomaa. Kuinka moni ihminen, jolle en kerro masennuksestani -ja heitä on paljon- huomaa sen, vaikka toivon masennukseni pysyvän piilossa? Mitä muita asioita ihmiset huomaavat, vaikka eivät sitä edes sano minulle? Tavallaan olo on kuin juoksisi ilkialasti ruuhka-aikaan Mannerheimintiellä paperipussi päässä, mutta siihen pussiin on kirjoitettu nimeni. Eipä siinä paljon asioita jää salaisuudeksi.

Yksi ikävämpi piirre juuri tähän teemaan on taas se vanha syntini, joka siis nostaa päätään. Nimittäin pärjäämisen ikuinen myytti, jota haluan näköjään vaalia aivan holtittoman paljon. Minun on vaikeaa kysyä neuvoa, vaan haluan ymmärtää ja pärjätä omillani, vaikka ammattiin opiskelemisessa ne kysymykset kannattaa kyllä esittää nyt opiskellessa eikä sitten, kun on jo työelämässä. Tässä tilanteessa lisähaastetta aiheuttaa se, että vaikka opettajamme on sinänsä mukava kaveri, mutta hän kuuluu siihen klassiseen äijäporukkaan, jossa ”kyllähän sä tämän tiedät, kun olet mies” -ajattelu on vallalla. Tilanteeseen voi löytää onneksi pari ohituskaistaa. Voi kuunnella sivusta, kun porukkamme naiset kyselevät, tai sitten jos kysyy tarpeeksi monta kertaa, saattaa opettajallemme valjeta, että en tosiaan tiedä, vaikka minulla kaiketi tönöttää y-kromosomi sukusoluissani.

Jos lamaannus vaihtuu edes minkäänlaiseen tekemiseen, sitä voi pitää edistyksenä.

Kiitos, että luet.

Jos se ei tapa, se vie ennen pitkää hengen

Olen löytänyt jonkinlaista lohtua ja eteenpäin vievää voimaa self helpistä, siis sellaisista elämäntapakirjoista, -podcasteista ja -kursseistakin. Jo aikaisin kyllä huomasin, että tuota maailmaa edustavia asioita kannattaa kuluttaa sangen valveutuneesti, jotta niiden vangiksi ei jää ja jotta ne eivät vie elämältä pohjaa. Tämä oivallus onkin hieman etäännyttänyt minut tuosta toiminnasta, mutta valikoiden luen toki kirjoja ja kuuntelen asiaan liittyviä tarinoita.

Kaikenlaiset puheet 110-prosenttisesta suorittamisesta, itsensä uusiin tekemistaivaisiin kohottamisesta, elämänhallinnasta ja muusta superihmisyyden jumaloimisesta voisi kyllä ylipäänsä vaimentaa, vaikka kyllähän varmasti moni löytää niistä puheista itseään kohottavia ja kehittäviä näkökulmia ja ne vievät sitä ihmistä eteenpäin. Toisaalta, jos on kohdannut alentuneen kriittisyyden tilan kuten millainen esimerkiksi masennus saattaa olla, tuollaiset puheet saattavat pahimmillaan vain satuttaa ja viedä sitä omaa alhoa vieläkin alemmaksi. Kun kuuntelee sitä, että ota vaan itseästi niskasta kiinni ja tee, se voi olla aika kaukana omien todellisten mahdollisuuksien kirjosta.

Myytti oman osaamisen ja vaikutusvallan mahdista on ollut self helpissä perinteisesti kovin voimallisessa roolissa, melkeinpä polttoaineen ellei sitten jopa -genren dramaattisen otteen keinoilla ilmaisten- räjähdysaineen asemassa. Masentunut kohtaa karvaalla tavalla kyllä oman rajallisuutensa ja varmaankin valtaosa masentuneista myös kamppailee tämän rajallisuuden asettamia kiusallisia vaikutuksia vastaan, ja siihen kohtaan ei välttämättä ole kovin hyväksi kuunnella sitä, että me käytämme vain rajallisesti potentiaaliamme hyväksi ja auvoisen huomisen sekä ankean huomisen tienristeyksessä kylttejä kääntelen minä itse. Meidän mahdollisuuksiimme vaikuttaa todella moni asia, eikä kaikki ole meidän omien valintojemme takana. Ainakaan silloin, kun voimat ovat vähissä. Jos pitää saada tehdyksi, niin sitten vaan alkaa tehdä, siinäpä mukaoiva neuvo masentuneelle.

Yksi vanha ja turhan käytetty klisee on sanonta ”jos se ei tapa, se vahvistaa” ja luonnollisesti tuon sanonnan voi tuomita valheelliseksi kovin helposti . Sanonnan takana on väite, että jos kohtaamme mitä tahansa elämässä, niin se joko vie meidät krematorion uuniin tai me selviämme siitä voittajana ja entistä vahvempina. Vaihtoehtoja lopputulemalle voi helposti luetella useampia. Voisinkin väittää tuohon vastaan tämän kirjoituksen otsikon mukaisesti, että jos jonkin tapahtuman tai kokemuksen kohtalokkuutta täytyy edes miettiä, se voi olla hyvinkin kuolemaksi, ei välttämättä heti, mutta ennen pitkää. Mehän voimme voimakkaista muistoista kantaa traumaattisia elementtejä pitkän aikaa ennen kuin ne kasvavat ylitsepääsemättömäksi muuriksi. Toisaalta me kyllä kohtaamme elämässämme valtaosaltaan sellaisia kokemuksia, jotka eivät tapa eivätkä vahvista, vaan ovat esimerkiksi viihyttäviä, koskettavia tai jopa yhdentekeviä. Yllättävätkin ja toisille yhdentekevätkin asiat saattavat osoittautua toisille kohtalokkaiksi. Me olemme yksilöitä kaikki, diagnoosista tai sen olemattomuudesta huolimatta. Ja ihmisiä.

Kiitos, että luet.

Photo by lalesh aldarwish on Pexels.com

Kirjoittamalla voi unohtaa tai panna muistiin

Keksin noin vuosi sitten, että voisin kokeilla päivittäistä rutiininomaista kirjoittamista. Ajatus on, että kirjoitan joka päivä tuhannen sanan kirjoituksen, jonka aihe on vapaa ja kumpuaa lähinnä alitajunnan syövereistä. Kirjoitan päivän tapahtumista, tunteista, mietteistäni ja joskus ihan vain siitä, mitä mieleen juolahtaa. Idean kuulin Stephen Kingiltä, joka kertoi kirjoittamisesta kertovassa kirjassaan kirjoittavansa 2000 sanaa päivässä kaunokirjallista tekstiään. Hän ehdotti, että aloittelevalle kirjoittajalle riittäisi vähempikin, esimerkiksi tuhannen sanan määrä. Tuo tekniikka kuulosti niin hyvältä ja mielenkiintoiselta, että päätin kokeilla ja sillä tiellä tarvon edelleen.

Kirjoittaminen on osoittautunut varsin hyväksi tavaksi käsitellä asioitani, joita päässäni pyörii. Kirjoittamista voisi kutsua jopa kevytterapiaksi, vaikka eihän se tietenkään toisen ihmisen kohtaamisessa tapahtuvaa, keskustelevaa terapiaa korvaa mitenkään. Silti, asioiden käsitteleminen omien sormien läpi näppäimistöltä näytölle tuntuu hyvältä tavalta olla läsnä niiden asioiden kanssa.

Minulle kirjoittaminen toimii mukavasti kahdella tavalla: kirjoitan sekä muistaakseni asioita että unohtaakseni niitä. Päivittäisessä elämässäni saattaa tulla eteen esimerkiksi tunteita, joiden käsitteleminen kirjoittamalla saattaa vapauttaa jonkinasteisesta lukosta, jonka tuo tunne aiheuttaa. Tuollaiset lukkotilanteet ovat sen verran joko kiusallisia tai huvittavia tai jotain muutakin, että ne on parasta unohtaa, mutta jotta tuohon unohdukseen pääsisi, ne on pakko kirjoittaa ylös ennen kun pääsee siihen unohtamisen vaiheeseen. Tietenkin kirjoitan myös sellaisista asioista, joita haluan muistaa, tunteista, joita haluan tarkkaan tallentaa, koska ne kertovat minulle oman maailmani tärkeistä alkutekijöistä. En ole vielä lukenut kovinkaan tarkkaan nyt yli vuoden kestäneen kirjoittamiseni tuotoksia, mutta on mielenkiintoista leikkiä ajatuksella, että erotanko sitten aikoinaan unohdukseen tai muistamiseen tarkoittamiani ylöskirjoittamisiani, jos siis kirjoituksiani joskus luen. Tavallaan myös mietin sitä, että onko sillä enää vuosien päästä väliä, olenko kirjoittanut asioita unohtaakseni tai muistaakseni, koska ne molemmat puolet ovat yhtä tärkeitä muistomerkkejä elämästäni.

Kokemukseni mukaan rehellisyyttä on vaikeaa saavuttaa tällaisessakaan kirjoittamisen tyylissä, jossa teksti on tarkoitettu vain minun luettavakseni. Kirjoitan ihan teknisistä syistä laitteilla, koska en halua kirjoittaa käsin omia tekstejäni. Ja jotta kirjoittaminen olisi mahdollisimman matalakynnyksistä, käytän kirjoittamiseen pilvipalvelussa sijaitsevaa tiedostoa, johon pääsen käsiksi myös mobiililaitteilla ja tarvittaessa vaikka millä tahansa muulla nettiin kytketyllä laitteella. Huomaan miettiväni, että kun tiedosto on olemassa jossain digitaalisessa muodossa, on aina ja ainakin teoriassa mahdollista, että joku saa sen käsiinsä jollakin tapaa. Siispä ihan kaikkia tuntojani en ole vielä kirjoitukseeni kirjoittanut, mikä on tavallaan vähän surullistakin. Sama tässä pätee totta kai myös, jos kirjoittaisin johonkin vihkoon. Sen kun kerran unohtaisin jonnekin, niin olo olisi sangen kiusallinen. Ehkä pilvessä lymyävä tiedosto on jopa varmempi paikka säilöä tarinaani kuin fyysinen paperi. Kenties jonakin päivänä pääsen yli tuosta ajatuksesta ja kirjoittamiseni pääsee täysin valloilleen, kuten sen tietenkin pitäisi olla jo nyt.

Kiitos, että luet.