Liikkeellelähdön vaikeus

Masennukseen kuuluu kaikenlaista hankalutta ja päätöksenteon hankaluus on yksi näkyvimmistä hankaluuksista. Tähän kökköyteen törmää aivan liian usein ja se saa monenmoisia ilmenemispiirteitä. Aloittaminen ja liikkeellelähdön ylivoimaiselta tuntuva möykky vaikeuttavat vaikka mitä tekemistä.

Siksi onkin kummallista ja perin outoa, että hankin itselleni näin talvilomaksi sellaista tekemistä, jossa pitää mennä julkisten kulkuneuvojen aikataulujen mukaan. Sellainen kulkemisen kehikko ei tunnetusti jousta lainkaan, joten tällöin aloittamisen ja liikkeellelähtemisen kohmelomaisuus korostuvat entisestään. On vain saatava itsensä liikkeelle ja tehtyä tarvittavat päätökset vaikka väkisin. On vain otettava riski, että jotakin unohtuu. Usein unohtuvat asiat eivät kaikeksi onneksi ole mitään äärimmäisen tärkeitä.

Monasti näitä vaikeuksia voi paikata vaikka sillä, että tietää perillä olevan esimerkiksi kauppoja, josta voi tarpeen tai hädän tullen vaikka ostaa puuttuvia asioita. Tai vielä suuremmassa hädässä voi aina miettiä, uskaltaako kysyä kanssaihmisiltä apua, jos tarvetta on. Nyt seuraavaksi tämä seikkailulomani ottaa sellaisen käänteen, jossa menen paikkaan, jossa ei ole mitään kauppaa yksinkertaisesti saatavillakaan, edes teoriassa ja kanssaihmisten määrä taitaa olla sangen rajattu.

Voisin sanoa, että ehkä haluan tämäntyyppiselle reissulle juuri sen takia, että joudun venymään ja kokeilemaan, pystynkö tällaiseen. Tiedän kumminkin, että mitään hengenhätää en joudu kokemaan ja ruokaa minulla lienee mukana aivan liikaa, joten sekään ei muodostu ongelmaksi. Vaatettakin otin mukaan vähintäänkin tarpeeksi. Siispä mitään kaameaa riskiä ei tässä ole kuitenkaan, joten voinen hyvillä mielin tai ainakin lähes levollisin mielin jatkaa kokeilua ilman massiivisia pelkoja. Siis ainakaan ilman rationaalisia pelkoja.

Kai koen sitten jotain näyttämisenhalua itselleni. Haluan näyttää vähintäänkin minulle, että vaikka menenkin hieman askeettisimpiin olosuhteisiin, selviän kyllä siitä. Selviän, vaikka vaikealta tämä tuntuu.

Realiteetit sen kertovat omassa pelkistyksessään: tällaista reissua ei vain voi tehdä, jos kaipaa kivaa mukavuutta ja hellää helppoutta. Tällaisia kokemuksia ei voi haalia kokematta haasteita. Toisaalta jos joutuu ponnistelemaan hieman tai paljonkin enemmän, palkintokin kiiltelee paljon komeammin.

Jo nyt, reissuni puolivälissä, voin todeta, että tämä kaikki on kannattanut korkoineen. Silti esimerkiksi tänään kun minun piti jättää hyvästit ensimmäiselle majoituspaikalleni ja siirtyä seuraavaan paikkaan, siirtymän kohtaaminen tuntui todella haastavalta. Onneksi välipakkaaminen on aina helpompaa, kun ei tarvitse päättää, mitä ottaa mukaan, vaan ihan kaikki pitää ottaa mukaan. Ja kun katselin ruokamäärääni, totesin, että voin jäädä vaikka viikoksi nalkkiin enkä vieläkään joutuisi järsimään kynsiäni.

Vaikeuksista huolimatta pystyssä päin alan tässä kohta etsiä ensi yön kortteeriani. On aika jatkaa seikkailua.

Kiitos, että luet.

Yllätyskeikkaa ei kerkeä jännittämään

Sain pari viikkoa sitten yllättäen kutsun stand up -keikalle. Aikaa kutsusta lavalle kiipeämiseen jäi vain muutama tunti, mutta siitä huolimatta päätin vastata haasteeseen. Huomaan, että jos julkisuudestakin tuttu koomikko pyytää minua esiintymään, en vain voinut kieltäytyä sen takia, että valmistumisaikaa jäi noin vähän.

Minulle tuollainen spontaani esiintyminen on täydellinen kauhistus. En yleensä käytä runsasta valmistautumisaikaa mitenkään aktiiviseen valmistautumiseen, mutta esiitymistä edeltävinä päivinä ja etenkin esiitymispäivänä keikka majailee mielessäni aktiivisesti ja siten valmistaa minua keikalle. Siksi koen, että jos haluan antaa parhaani lavalla, on hyvä saada niin paljon valmistautumisaikaa kuin mahdollista.

Valmistautumisajan vastavoimana häärii jännitys. Mitä enemmän keikkaa ehtii pohtimaan etukäteen, sen enemmän myös jännitys saa pontta. Tiettyyn rajaan asti jännitys toimii hyvän esiintymisen perustana, mutta liiallinen jännitys tosin nakertaa jo kykyä rentoutua lavalla. Siksi suhtaudun jännittämiseen kaksijakoisesti.

Tuona esiintymispäivänä en muutenkaan lyhyen valmistautumisajan puitteissa ehtinyt paljonkaan miettimään koko keikkaa, koska olin lupautunut auttamaan nuorempaa poikaani hänen remppapuuhissaan. Joten valmistautuminen esiintymiseen jäi pitkälti bussissa istumisen varaan, kun matkasin kohti keikkaa. Onneksi vielä on suotavaa käyttää maskia julkisissa kulkuvälineissä, joten pystyin muitta mutkitta puhumaan keikkani ääneti, vaikka istuinkin ihmisten ilmoilla. Perinteisesti kai suutaan taajaan availevaan ihmiseen suhtaudutaan kummallisuutena. Sellainen tietysti olenkin, maskin kanssa tai ilman.

Toki on sanottava, että olin siinä kohtaa juuri suhteellisen intensiivisen keikkaputken pauloissa. Tuo fakta tietysti helpotti valmistautumista paljonkin, kun rutiinia oli päässyt jo muodostumaan. Perustelin itselleni myös, että vaikka sitten vähän mokaisin, niin voin laittaa sen lyhyen valmistautumisen piikkiin. Siispä tavallaan löysin tietyn rentouden jo ihan järkeilemällä.

Tästä kaikesta syntyi sitten yllättävän hyvä keikka. Löysin esiintymiseeni sopivan rytmin, yleisöä oli pilvin pimein ja juttuni upposivat porukkaan kuin hitsauspilli metalliin. Kipinöitä lenteli, sellaisia hyviä kipinöitä.

Ei siis kannata näköjään tässäkään suhteessa vain jäädä möllöttämään omiin luutuneisiin käsityksiin omasta tavata tehdä asioita. Olen todella iloinen tästä kokemuksesta ja kutsusta yllätyskeikalle. Siitä kehkeytyi uljas kokemus.

Kiitos, että luet.

Komiikkakammo kolahti

Ensi viikon lauantaina pitäisi taas kerran kavuta komiikkaklubin lavalle hauskuuttamaan yleisöä. Edellisestä kerrasta on kulunut aikaa jo tolkuttoman kauan. Piti oikein erikseen tarkistaa kalenterista, ja toden totta, viimeksi olen ollut mikrofonin ääressä aikalailla tasan neljä kuukautta sitten. Mille tahansa tekemiselle tuollainen tauko on todella pitkä, saati sitten niinkin vaativalle touhulle kuin stand up -komiikka on.

Alan miettiä keikkaani kuin vasta-alkaja. Alkaa jännittää, perhoset heräävät vatsassani, syke alkaa lähestyä juoksusykettä ja niin edelleen. Mietin, että miksi ihmeessä edes teen tätä hommaa, miksi altistan itseni kaikkein kovimpaan mankeliin, jota nyt tähän hätään keksin. Toimivatko juttuni, ovatko ne tilanteeseen ja iltaan sopivia? Ymmärtääkö yleisö minua, pitävätkö he minua hauskana?

Minun komiikan tekemiseeni liittyy vahvasti rutiinit, mutta eivät sellaiset itse päätetyt rutiinit, vaan kuin itsestään muodostuneet rutiintit. Jännittäminen kuuluu niihin, samoin se, että kyseenalaistan koko tekemisen. Kyseenalaistan motiivini ja kykyni, kyseenalaistan koko homman. Mietin, että voisinko vielä perua, mutta siihen etiikkani ei anna periksi ja myönnän, että kun olen itse keikkaa itselleni halunnut, niin se on nyt vaan vedettävä läpi. Sellainen turtuneen katatoninen tilakin kuuluu rutiineihin, kun yritän keikkaa edeltävinä päivinä miettiä juttujani kasaan. Aina tähän mennessä olenkin saanut ne hoidettua, mutta tuo tietty turtuneisuus kuulu asiaan ja prosessiin.

Sitten muistan ne positiiviset puolet, ne asiat, jotka laittavat minut tekemään tätä hommaa. Se maaginen hetki, jolloin astuu yleisön eteen ja oikein fyysisesti tuntee sen, miten yleisö miettii, että kuka tuo tyyppi on ja mitäköhän hän aikoo meille kertoa. He miettivät taajaan, että voiko ja kannattaako minun jutuilleni nauraa. Sen lisäksi useimmista yleisöistä paistaa tietty hyvyys; koomikon toivotaan onnistuvan. Siinä on jotain ainutlaatuista myös. Sitä on vaikeaa edes kuvailla, sitä tunnetta, joka tulee vuorovaikutuksesta yleisön kanssa.

Huomaan, miten hyvä fiilis alkaa virrata, kun olen kirjoittanut tähän tunnelmiani. Ehkä sitten kirjoittamalla tässä tästä asiasta teille poikkean niistä ikävistä rutiineistani. Vapautan energiaa siihen tärkeimpään: keikan valmisteluun. Liika kyseenalaistaminen on typerää, varsinkin omien kykyjen kyseenalaistaminen. Täytyy kuitenkin muistaa vahva luonnonlaki: jos en usko itseeni, ei yleisökään usko.

Tervetuloa Tampereelle ensi lauantaina!

Kiitos, että luet.

Jännitys on viekas kumppani esiintymisessä

Kirjoitan tätä kirjoitusta junassa paluumatkalla kotiin ensimmäiseltä stand-up-keikaltani pitkään, pitkään aikaan. Yli vuosi ehti vierähtää siitä, kun edellisen kerran kipusin lavalle naurun lähettilääksi, joten kokemus tänään vastasi melkein sitä kokemusta, kun ihan ensimmäistä kertaa esiinnyin yleisölle Kallion On the Rocksissa muutama vuosi sitten.

Omaan esiintymiseeni on löytymässä jo selkeä kaava. Ensin jännitän, sitten kokoan oman juttusettini kasaan, sitten jännitän lisää. Kun on keikkapäivä, jännitän vielä lisää ja tunnen vahvaa alemmuutta muita tämän taidelajin harrastajia kohtaan. Jopa niin paljon, että aina esityspäivänä olen valmis kiroamaan sen ajatuksen, että edes aloin koko harrastukseen ylipäänsä. Sitten kiroan vielä senkin, että menin hankkimaan taas keikan itselleni.

Seuraavana keikkapäiväni kulussa on vuorossa se, että yritän vielä harjoitella jossain esiintymistäni. Joko kotona, autossa tai -kuten tällä kertaa- junassa. Onneksi vielä käytetään suhteellisen yleisesti maskeja julkisissa kulkuneuvoissa, niin pystyin junassa maskin suojissa jopa availemaan suutani, vaikka en ääntäkään päästänyt. Sillä on merkittävä rooli valmistautumisessa, että saa puhua oman settinsä läpi, edes hiljaa.

Keikkapaikalla jännitys vaan kasvaa entisestään. Jos mitenkään pystyy, keikkapaikalla voi vielä harjoitella omaa esitystään, mutta joskus se ei ole olosuhteiden takia mahdollista.

Sitten kun esitysvuoro tulee vastaan ja kiipeän lavalle (tai useimmiten kyseessä on joku baarin nurkka, mutta lava kuin lava), niin jännitys vaan katoaa kummasti jonnekin. Jos valmistautuminen on ollut toimivaa, tässä kohtaa sitä vaan lähtee esittämään omaa juttuaan, eläytyy ja yrittää jotenkin saada yleisön puolelleen. Siinä kohtaa tapahtuu mystiseltä kuulostava ajan jakautuminen. Tavallaan aika pysähtyy ja se lähtee etenemään sen mukaan, miten saan oman esitykseni esitettyä. Toisaalta aika lähtee juoksemaan kummallisen kovaa vauhtia eikä siitä tunnu saavan edes kiinni. Yhtä kaikki, sitten kun esitys on ohi, se on ohi.

Esityksen jälkeen, varsinkin, jos jännitys on ollut kovasti vallalla, jännityksen laukeaminen on valtaisa kokemus. Ja tänään se esimerkiksi oli sellainen. Posket alkavat punoittaa ja muutenkin on sellainen olo, että olisi juossut pitkän lenkin tai ajanut tuntitolkulla autoa keskittyneesti. Sellainen puulla päähän lyöty olo. Hyvä olo, kun endorfiini jyllää verenkierrossa sangen intensiivisesti. Missään muussa tekemisessä en ole tällaista kokemusta saanut. Tietenkin seksissä, mutta ehkä sekin on luonteeltaan hieman toista. Jonkin verran samankaltaisuutta on kylläkin löydettävissä seksin ja esiintymisen jälkeisessä olotilassa.

Komiikkaskene on vasta viriämässä, joten seuraavia keikkoja ei ole tiedossa kovin montaa. Mutta silti odotan jo innolla sitä, kun seuraavan kerran pääsen lavalle hauskuuttamaan ja kokemaan sen ihmeen, että taas kerran uskalsin ja menin ja nauratin.

Kiitos, että luet.