Alivertaisuusvinouma

Psykologia tuntee runsain määrin erilaisia vinouma-loppuisia ilmiöitä ihmisten ajattelussa. Niitä kaikkia yhdistänee se seikka, että ihminen huijaa itseään ottaessaan vastaan syötettä ja havaintoja ympäröivästä maailmasta. Ihmisellä on itsellään joku käsitys, miten asiat makaavat ja poimii syötteestä lähinnä ne seikat, jotka tukevat tätä harhaista tai vinoutunutta käsitystä.

Tuskin saan sinua, arvokas lukijani, pois tolaltasi kun kerron itse rakentamani ajatuskehitelmän siitä, että masentuneita vaivaavat juuri tämän ilmiön erilaiset muodot ehkä poikkeuksellisen paljon. Muut ovat onnellisempia, menestyksekkäämpiä, tyytyväisempiä, merkityksellisempiä kuin minä, senhän näkee kaikkialla. Vinouman ytimestä löytää kaamean asetelman. Minä vastaan muut muuttuu muodoksi minä vastaan toinen. Minä pysyn minänä, mutta kaikki muut seitsemän miljardia muuttuvat siksi toiseksi. Tuollaista ihmismassaa vasten minä tunnun sangen vähäpätöiseltä ja mitättömältä. Saavutukseni eivät ole mitään verrattuna muihin seitsemään miljardiin ihmiseen. Näin kirjoitettuna tuo ajatusmaailma kuulostaa hassulta, tyhmältä ja absurdiltakin, mutta monelle kovin totuudenmukaiselta. Ainakin ajoittain. Masennuksen synkkinä hetkinä vertailu muihin tuottaa kivaa lisäpolttoainetta masennuksen roihuun.

Minua on vaivannut, niin kauan kuin muistan, alivertaisuusvinouma. Tuota termiä ei käsittääkseni käytetä ammattipiireissä, vaan siellä lähinnä puhutaan päinvastaisesta vinoumasta, ylivertaisuusvinoumasta, jossa ihminen kuvittelee osaavansa, tietävänsä ja olevansa parempi kuin onkaan. Masentuneiden alivertaisuusvinouma toimii juuri päin vastoin.

Jos ihminen on jo itsessään taipuvainen olettamaan muiden olevan parempia kuin mitä itse on, se tuottaa tarpeeksi kärsimystä jo sinällään. Mutta oman kokemukseni mukaan tällaiset ihmiset ovat vielä kaiken kukkuraksi salaa halukkaita etsiytymään sellaisten ihmisten äärelle, jotka vahvistavat tuota harha-ajatusta. Ylivertaisuusvinoutuneiden ihmisten ihanneyleisönä ja kumppaneina toimivat alivertaisuusvinoutuneet muodostavat yhdessä varsin infernaalisen inhimillisen sotkun ainesten sekoituksen. Kummankaan vinoutuneen hyväksi ei ole se, että toinen vahvistaa toisen harhakäsityksiä. Alivertaiseksi itsensä kokeva kaipaa tukea ja ymmärrystä. Ylivertaisvinoutunut kaipaa palautusta maan pinnalle, jotta hänen krooninen arvioton arvonnousunsa saisi realistiset mittasuhteet. Minulle on käynyt juuri näin, ja voin täältä kokemuksen keskeltä antaa varoituksen sanoja tällaista elämäntyyliä kokeville tai suunnitteleville.

Olen tässä viime vuosien aikana pyrkinyt taaperonaskelin eroon ainaisesta alemmuudentunteestani. Se tie on osoittautunut vaikeaksi ja juurakkoiseksi, mutten oikein näe muitakaan järkeviä vaihtoehtoja. Se on myös vaatinut radikaaleja toimia uran ja sosiaalisten kuvioideni suhteen. Uskon vahvasti siihen, että palkinto tästä työstä odottaa jossain tulevaisuudessa. Tai sitten palkinto saadaan osissa ja ehkä olen jopa kaikeksi onneksi saanut ensimmäiset osat, vaikka en sitä välttämättä oikein kunnolla ole mieltänyt.

Uusi ura on auttanut kovasti tällä tiellä. Vaikka tiedän, että aikaisemmalla urallani olin osaamisessani sangen menestynyt, sitä ei oikein voi kiistää, mutta silti koin alituiseen riittämättömyyttä ja alimittaisuutta. Ymmärsin jossain vaiheessa, että näin ei voi jatkaa, en voi lyödä päätäni samaan seinään kerrasta toiseen ja kuvitella kivun katoavan. Piti tehdä muutos, vaikka se tuntui ja tuntuu pelottavalta. Tässä mä seison, muutoksen keskellä ja osin vasta edessä. Pelottaa, mutta kutkuttaa myös.

Yksi miellyttävä muistutus tästä vinoumastani ja siitä toipumisesta tuli eteen vähän yllättäen uudella työpaikallani. Jokin aika sitten toimin harjoittelijana eräällä verstaalla, jonne harjoittelun päätteeksi solmin osa-aikaisen työsuhteen. Käyn töissä opintojen ohessa, kun se on mahdollista. Nyt kun olen jo joitain kertoja käynyt töissä, hieman yllättäen olen tehnyt siellä projekteja, jossa minulla on ollut apuna -kas kummaa- seuraava harjoittelija. Pääsin nopeasti siis harjoittelijasta minityönjohtajaksi. Vaikka olemme hänen kanssaan opiskelleet suurin piirtein saman ajan, asetelma töissä on selvä: minä kannan vastuun ja samoin päätöksenteon mahdollisuuden. Hän ikään kuin katsoo minua aavistuksenomaisesti ylöspäin huolimatta siitä, että teoriassa olemme suurin piirtein viettäneet saman ajan ammatin parissa.

Lienee sanomattakin selvää, että tällainen asetelma luo hyvää valoa vinoutumalleni. Huomaan näin käytännön kautta, että minä osaan tätä alaa ja kykenen jopa hatarasti johtamaan projekteja. Maailmanhistoriassa tämä tapahtuma on toki erittäin mitätön, mutta omalle kehitykselleni ihmisenä tämä tilanne on osoittautunut kultaakin arvokkaammaksi. Ennen kaikkea, koen saavani toivoa siitä, että pitkään rämmitty taival kammottavan huonon itsetunnon ja alituisen alimittaisuustuntemuksen kanssa saattaa joskus kenties joko päättyä tai ainakin hellittää merkittävästi.

Vinouma-sanan osa vino kertoo olennaisimman. Ei ole kiva ottaa vastaan vinoutunutta dataa maailmalta minusta. Haluan kulkea niin pystyssä päin kuin vain mahdollista. Haluan, että osaan joko verrata itseäni muihin terveellä tavalla tai -mikä vielä parempaa- lakata vertaamasta aikalailla tyystin.

Kiitos, että luet.

Harjoittelua, jaksamisharjoittelua

Opintoihini kuuluu olennaisena osana ammatillinen harjoittelu ja 20-viikkoisen harjoittelumäärän ensimmäinen jakso, kahdeksan viikkoa, on alkamassa muutaman viikon päästä. Huomaan tuntevani yllättävääkin innokkuutta, vaikka huolien pilvet roikkuvat tietysti myös taivaalla.

Pitkällisen masennusjakson mukanaan tuoma kroonisen väsymyksen ja voimattomuuden tunteen paljous huolestuttaa luonnollisesti tässä tilanteessa kaikkein eniten. Opintoni olen tehnyt menneenä vuonna kolme päivää viikossa -tahtia, mutta harjoitteluni teen ihan kokopäiväisen työntekijän roolissa. Maanantaista perjantaihin kello 8-16 kuulostaa tietysti monelle arkipäiväiseltä, mutta minussa se herättää huolta jaksamisesta. Aion alkaa rasittaa itseäni vaiheittain enemmän: seuraavat viikot saan käydä opiskelemassa neljänä päivänä viikossa, joten siten pääsen vähän lähemmäksi sitä rytmiä, jota noudatan harjoittelussani. Ja onneksi hiihtoloma osuu keskelle harjoittelujaksoa, joten pääsen silloin ottamaan vähän vauhtia palautumisen ja rentoutumisen voimin.

Työtahti toimii toisena huolenaiheena. Olen opiskeluissani huomannut, että en ole porukassani suinkaan nopeimpien ihmisten joukossa. Osin olen lohduttanut itseäni sillä, että pyrinkin tekemisessäni mieluummin tinkimättömään laatuun kuin nopeuteen, mutta rehellisesti sanottuna tuo periaate ei selitä kaikkea nopeuseroa muihin. Masennuksen vuodet ovat vieneet räjähtävän dynaamisuuden mennessään. Ikä tekee varmaan tietysti oman osansa.

Jo pelkästään harjoittelupaikan hakeminen tuotti oman kamaluutensa. Olen aiemmin tässä kirjoitussarjassani kertonut työnhakuun liittyvien itsetunto-ongelmien painolastista ja sama problematiikka nousi tietysti esiin, kun harjoittelupaikan hakeminen tuli ajankohtaiseksi. Pelkäsin, että minua ei otettaisi todesta tai minua ei haluttaisi harjoitteluun. Kerrottakoon tässä vaiheessa, että harjoittelu on luonnollisesti, kuten alalla yleisesti, palkatonta ja muutenkin vastikkeetonta. Siten kynnys ottaa minut harjoitteluun luonnollisesti madaltuu. Silti en voinut oikein uskoa, että sain harjoittelupaikan sovittua ensimmäisellä puhelinsoitolla ja lyhyellä käynnillä tulevassa paikassani. Tämä valaa tietysti uskoa tulevaan laajemminkin.

Itsetunto-ongelmiin voi törmätä sitten kätevästi myös itse harjoittelun aikana. Epäröin oman ammatillisen osaamiseni kanssa ja pelkään, että osaamiseni puutteet tulevat harjoittelussa jotenkin kavalalla tavalla esiin. Opetuksen laatu oppilaitoksessamme ei ehkä ole sellaista, jota toivoisin, joten osa osaamiseni hämäristä kohdista johtuu varmastikin ihan siitä. Toisaalta väittäisin, että kaikenlaisessa ongelmanratkaisussa ja sinnikkyyden tarpeessa aiempi työurani sekä luonteenlaatuni voivat toimia vahvuuksina. Tämä spennaaminen liittynee tietysti myös siihen, että en ole koskaan ollut vastaavassa harjoittelussa vastaavanlaisessa yrityksessä. Epäröinnin takaa kurkkii onneksi suhteellisen usein luottamuksensekainen toivo: kyllä mä pärjään, koska olen lillunut paljon sakeammissakin sopissa.

Opiskellessa voi lymyillä lahjakkaasti mukavuusalueella, jos niin haluaa. Ja vaikka pidänkin vierailuista epämukavuusalueillani, koska siellä oppii kaikkein eniten, olen voinut näitä eri alueiden välisiä hyppelyitä säädellä aikalailla oman pääni mukaan. Olettaisin, että työelämässä ja ihan harjoittelussakin tällainen pomppuilu piilottelee määritellyn työtahdin takana.

Kaiken epäröinnin ohella tunnen myös suurta innokkuutta. Pääsen nyt näkemään aitiopaikalta, millaista tämän alan varsinainen työ on, miltä se tuntuu ja millaisia ihmisiä alalla toimii. Uskon myös siihen, että harjoittelupaikassa pääsen oppimaan asioita, joita oppilaitoksessamme ei olisi kuunaan pystynyt oppimaan.

Kiitos, että luet.

Tyhmyysharha

Masennuskohtalotoverini kirjoitti tauluun: ”olen tyhmä”. Kysymyksenasettelu kuului siten, että miten huomaat ajattelussasi, että olet vajoamassa masennukseen. Kanssakulkijani kertoi, että hänellä yltyvät itsekritiikki ja lapsuudesta asti mukana kannettu älyllisen huonommuuden tunne, kun masennus pitää ja ottaa valtaa.

Huomasin heti, miten tuo yksi kahden sanan lause tuntui porautuvan silmiini kivuliaalla tavalla. Minähän tiedän, mistä tässä puhutaan. Masennuksen suonsilmässä tempoillessaan ihminen miettii kovin helposti, että mitä minussa on niin väärää, että olen tässä tilassa? Miksi en ole vahvempi, etten joutuisi masennuksen kourimaksi? Miksi olen niin tyhmä, että kärsin taas kerran, kerta toisensa jälkeen masennuksesta?

Edellisen kappaleen kysymykset voi hyvässä olotilassa ja terveenä kuitata kovin helposti höpöhöpöksi, mutta masentuneelle ne ovat valitettavasti aivan todellisilta tuntuvia kysymyksiä, vaikkakin toki vääriä noin pohjimmiltaan.

Olen tätä tyhmyyden ja sen lähiteemoja käsitellyt aiemminkin, esimerkiksi tässä kirjoituksessa. Myös täältä löytyy aiheesta pohdintaa. Kuten voit ehkä jo päätellä, tämä älykkyyden ja masennuksen välinen suhde taitaa osua minua jonkinlaiseen arkaan hermoon, ja päättelysi on tietysti täysin oikea. Siksi ehkä tuo kohtalotoverin kahden sanan lause kolahti niin kovaa.

Vanha viisaus kertoo, että kuolleita ja tyhmiä yhdistää se seikka, että he eivät tiedosta omaa tilaansa. Vaikka tuo kuulostaa ehkä ylimieliseltä, en voi kovinkaan painokkaasti kiistää lausahduksen sanomaa. Ilmiö vain tihenee netti- ja somekeskusteluissa, joissa kaikkein kiihkeimmin omaa kapeaa näkemystään puolustavat ja siten siitä kaikkein eniten vakuuttuneet ovat kuunnelleet muita näkemyksiä kaikkein vähiten. Tällehän on tietysti löydettävissä myös ihan tieteellistä pohjaa. Puhutaan Dunning-Kruger-vaikutuksesta tai ylivertaisuusvinoumasta. Lyhyesti sanottuna mitä enemmän asioista ottaa selvää, sen voimakkaammin ymmärtää tietävänsä vain pieniä murusia. Ja tietysti toisin päin.

Masennuksen synkässä ytimessä lymyilee sellainen viheliäinen ajatusesterata, jossa masentunut tiedostaa mahdollisuuksien moninaisuuden. Minä voin olla väärässä. Minä en tiedä kaikkea. Minä en voi hahmottaa kaikkia tulevaisuudenskenaarioita. Minä saatan heittää henkeni seuraavien hetkien aikana jonkin salakavalan sairauden yllättämänä. Kohta saattaa tänne pelmahtaa ydinpommi, joka vie meidän kaikkien hengen. Tämä kaikkien tiedostamattomuuden ulkopuolella viihtyvien tietojen ja mahdollisuuksien kirjo yhdistettynä siihen, mitä me tiedämme, aiheuttaa melkoisen hälyn aivoissa, ja juuri tuo häly on omiaan pahentamaan masennusta. Masentunut voi olla varsin tietoinen seikoista, joita ei tiedä tai ymmärrä. Se on toki pelottavaa, mutta kaikkein eniten henkisesti uuvuttavaa. Ja tuo uuvuttavuus, se voi olla joko masennuksen ravinnetta, polttoainetta tai jopa masennuksen ydin.

Jouduin toteamaan masennustoverilleni -ehkä sittenkin hieman hymy suupielissä, mutta ah niin tosissani- että hän on ollut väärässä koko elämänsä. Se, mitä minä häntä tunnen, niin hän ei ole tyhmä, vaan päin vastoin. Fiksulta ihmiseltä hän tuntuu ja vaikuttaa. Ja onhan hän fiksu. Kuten niin moni muukin masentunut.

Kiitos, että luet.

Taas vuoristorataa

Masennukseni ominaispiirteisiin on aina kuulunut selkästi mielialojen vaihtelevuus. Se toimii ehkä hyvänä näköpanssarina minuuteeni, eli ajattelen, ettei minua tunnista niin kovin helposti masentuneeksi, kun mielialani vaihtelevat sen verran paljon ja pystyn sekä pyrin tsemppaamaan olotilaani monasti juuri sosiaalisissa tilanteissa eli muiden nähden. Olotilan aallonpohjat kohtaan useimmiten yksin ja omissa oloissani.

Pinnallinen olotilojen muutos on vain yksi ilmenemismuoto. Toinen on sisäinen mielialojen muutos, joka hädin tuskin näkyy ulospäin. Niiden olotilojen muutoksien vauhti ja laajuus ovat aivan erilaiset. Vaihtelevuus sisäisissä olotilojen muutoksissa on hitaampaa, sanoisin, mutta sitten toisaalta laajuus on suurempi. Tässä piilee paradoksi: voin siis madella sisäisten mielentilojen pohjamudissa mutta silti näyttää -ja tuntea- välillä pinnallisesti iloiselta. Samoin voi tapahtua myös toisin päin, mutta ehkä vähän harvemmin.

Minun ei tarvinne kauaa vakuuttaa sinulle, että olotilojen ja mielialojen vaihtelevuus ei tunnu kovinkaan kevyeltä. Tai miellyttävältä. Tai millään tavalla järkevältä. Lisäksi se, että vaihtelua tapahtuu ainakin kahdessa eri tasossa ja kaksin säännöin, niin sepä vain lisää sopan sakeutta.

Tätä mielialavaihteluiden kerroksellisuutta on ehkä hieman hankalaa edes kuvailla, saati sitten hahmottaa. Ja omien vaihteluideni havainnointikin tuntuu välillä erittäin haasteelliselta. Minulla meni kauan edes ymmärtää, että päällekkäisiä ja toisiinsa nähden itsenäisiä muutoksia on edes olemassa. Ja kun sitten nämä erilaiset muutokset pyrkii panemaan merkille ja ymmärtämään niiden taustat, parkkeerataan jo kovin lähelle ydinfysiikan lainalaisuuksien monimutkaisuutta.

Ehkä sitten kumminkin nämä vuodet masentuneena ovat koulineet minusta jonkin sortin omien tuntemuksien vaihteluiden havainnoijan. Ja ovat opettaneet minulle ymmärrystä siitä, että miksi vaihtelut tapahtuvat sekä ovat myös kasvattaneet minussa hyväksyntää niitä kohtaan. Nimittäin tämäkin piirre on sellainen, joka erottaa masentuneen valtavirrasta ja herättää taas kerran epäreiluuden tunnetta siitä, mitä kaikkea tämä tauti oikein aiheuttaa. Onneksi siis syyttely itseään kohtaan on jo aavistuksen vaihtunut tuskailuun siitä, ”että tätäkin sitten pitää sietää”.

Olen ollut nyt tuossa syvällisemman tason mielialassani korkeasuhdanteessa, mutta suhdanne tuntuu olevan hieman laskussa. Osan tekijöistä laskusuhdanteeseeni voin jo tunnistaa, mutta osa niistä on vielä hämärän peitossa. Merkkejä laskevasta mielialasta on näkyvillä: pienetkin asiat ärsyttävät, sosiaaliset suhteet kuormittavat entistä enemmän, minäkuva tuntuu kalpealta, tulevaisuuden epävarmuus painaa. Kaikkea tätä ja paljon muutakin.

Kaikkein uusin oivallus mielialojen vaihtelussa liittyy luovuuteen, josta kerroin edellisessä kirjoituksessani. Kun yritän toteuttaa omaa visiotani, joka on taas kerran kovin omituinen ja omintakeinen, niin se tuntuu jotenkin kummallisesti mielialaa painavalta. Kai se liittyy itsetuntoon -tai siis sen huonouteen- tai johonkin muuhun. Tätä asiaa täytyy tutkia vielä lisää.

Onneksi tunnen jo alamäen mekanismia edes peruskurssin verran, joten en viitsi hirveästi ottaa tilanteesta paniikkia. Olen varma, että ylämäki odottaa taas jossain ennen pitkää. Kaiketi.

Kiitos, että luet.

Headhunterin soitto piristi kummasti

Kaikenlaista sitä näköjään tapahtuu. Myös positiivista. Nimittäin eräs rekryfirma oli bongannut minut Linkedinistä ja tarjosi mahdollisuutta osallistua erään yrityksen rekrytointiprosessiin. Se, että joku soittaa minulle ja tarjoaa tällaista mahdollisuutta, tuntuu unenomaiselta, mutta tietenkin myös hienolta.

Lähden tietenkin tuohon reissuun mukaan, kävi siinä sitten miten kävi. Ajattelen niin, että pysynpähän ainakin vähän tässäkin elämän osa-alueessa kiinni, vaikka en saisi lopulta työpaikkaa.

Keskustelin eilen lyhyesti rekrytoijan kanssa puhelimessa ja jatkamme virallisella haastattelulla ensi viikolla. Lyhyen puhelun aikana päätin jo, että olen rehellinen tilanteestani. Kerroin opinnoistani ja siitä, miten olen tähän tilanteeseeni päätynyt. Kaikeksi onneksi puhelun toisessa päässä rekrytoija oli todella ymmärtäväinen ja sanoi jopa arvostavansa unelmien seuraamistani. Hän ei siis nähnyt syntynyttä aukkoani CV:ssäni mitenkään esteenä prosessin jatkamiselle. En ehkä osaa edes kuvailla tässä kohtaa, miten hyvältä tuo tieto tuntuu.

En edes tiedä, mitä tekisin, jos työtä lopulta tarjottaisiin minulle. Opiskeluni ovat lähteneet erittäin hyvin alkuun ja koen, että minulla on alalle paljonkin lahjoja, mutta vaakakupissa painaa myös sellainen tosiasia, että opiskeluni rahoitus on edelleen epäämääräisyyden peiton alla piilossa, joten huoli toimeentulossa kaihertaa päivittäistä olemistani. Eikä ole mitään takeita, että se rahoitus heltiää, joten jos saan siitä lopullisen kielteisen päätöksen, löydän itseni pahemmasta taloudellisesta pulasta kuin missä olen ikinä ollutkaan. Siksi on hyvä tietenkin pitää ovia auki myös muihin mahdollisuuksiin.

Päätin jo, että jos kävisi niin hyvin, että työtä tarjottaisiin minulle, teen päätöksen työstä sillä hetkellä sen hetkisten tietojen ja tunteiden varalla. Luulen jopa, että kun minulla on enemmän vaihtoehtoja käsilläni, en joudu puristamaan työnhakua rystyset valkoisena ja se voi toimia ainoastaan minun edukseni. Liika yrittäminen näkyy kyllä haastattelupöydän toiselle puolelle aivan liian helposti.

Tätä elämäni hyvin tyypillisesti on ollut kautta aikain. Aina kun tuntuu, että synkkyys on ottanut lähtemättömän vallan, nurkan takaa kurkkaa mahdollisuuden aurinko. Jo pelkästään tämä käänne tuntuu piristävän.

Kiitos, että luet.

Itseinhon ja realistisuuden rajamailla

Monessa aiemmassakin kirjoituksessani olen pohtinut sitä tekijää masennuksessa, joka ainakin itselleni toimii yhtenä pahana ja voimakkaana masennusmörkönä: kuva itsestä ja sen realistisuus.

Koen, että suhtaudun itseeni suhteellisen realistisesti. Väitän itselleni, että osaan tunnistaa oman roolini suhteessa muihin ja oman tekemiseni suhteessa muiden tekemiseen. Näin etenkin, jos otetaan huomioon masennuksen aiheuttama harha. Masennus nimittäin tuppaa tekemään minäkuvalle kovin harhaisia näkymiä, jotka vääristävät kuvaa epärealistiseen ja väärin värjäytyneeseen suuntaan. Ja suunta on tietysti aina negatiiviseen päin.

Masennukseen kuuluva itseinho lähtee siitä, että masentunut vertaa ähkyrealistisen kuvan mukaista käsitystä itsestään epärealistisesti muihin. Psykologiassa puhutaan kognitiivisesta vinoumasta, jolloin masennus saa meidät näkemään itsemme synkempinä kuin olemme ja ympäröivän maailman parempana kuin se onkaan. Tästä seuraa sangen kaameaa vertailua muihin ihmisiin, eikä vain yhteen ihmiseen vaan moneen ja vieläpä samalla kertaa. Masentunut siis kokoaa muista ihmisistä jonkinlaisen ideaaliyksilön poimimalla heistä ne parhaimmat puolet ja jättää samalla huomioimatta, että tuollaista täydellistä yksilöä ei ole olemassakaan. Poikkeusyksilöt ovat poikkeusyksilöitä, on olemassa vain yksi Einstein, mutta sellaisia elämässään hyvin menestyineitä ihmsiä on paljon, joista voi poimia parhaat ominaisuudet päältä. Joihin siis voi virheellisesti ja haraisesti verrata itseään. Ja kun tällaista vertailua tekee, ei lopputulosta tarvitse arvata: vähemmästäkin sitä koke itsensä vähempiarvoiseksi ja vähemmän kykeneväksi kuin muut. Masennuksen egoloinen polttoaine on keitetty, tislattu ja valmiina roihuun.

Tavallaan realistinen kuva itsestään on hyväksi. Kun tietää, mihin kykenee tai mihin ei, voi aivan hyvin asettaa itsensä sopivaan kontekstin tekemään asioita, jotka sopivat juuri itselleen. Koen vain, että juuri masentuneelle toisaalta tämä on erityisen vaikeaa, kun siihen realistiseen kuvaan itsestä sekoittuu harahainen vertailu muihin.

Viimeaikaiset kokemukseni ovat opettaneet, että minäkuvaa on hyvä rakentaa positiivisten kokemusten kautta. Kannattaa eksyä sellaisen tekemisen ja sellaisten ihmisten pariin, joiden kanssa ei joudu kovaan konfliktiin itsensä kanssa ja joiden joukossa ei joudu oma-aloitteisesti häpeämään itseään millään tavalla.

Taas yksi päivä on alkamassa. Toivon taas kerran, että siitä tulee mielekäs ja elämyksellinen päivä opiskelujen parissa.

Kiitos, että luet.

Kökkö kontrollikaipuu

Kyllä, joudun tässä myöntämään, että minä olen kontrollifriikki. Haluan mielelläni päättää asioista, haluan hallita, haluan mitata ja tuijotella mittareita. Minä haluan ymmärtää asioita ja niiden tapaa toimia. Jos en osaa tai ymmärrä, koen oloni todella epävarmaksi. Jos joudun irrottautumaan mittarista, tunnen olevani kovinkin eksyksissä.

Jos minut voisi lukea täydellisten ihmisten kaartiin, niin tuo yllä luetteloitu omaehtoinen sairaskertomus kohtaisi suhteellisen harvoja ongelmia, mutta kun minä olen, jos joku, epätäydellinen ja vajavainen.

Sanomattakin on selvää, että äärimmäistä kontrollia ei voi ottaa omasta elämästään ja omista asioistaan. Aina elämän laitamille ja keskellekin jää jakojäännökseksi asioita, joita ei pysty hallitsemaan, vaan ne seuraavat omalla tavallaan mukana, ne vain ovat ja kehittyvät itsekseen.

Olen hahmottanut jo jonkin aikaan sen, että varmaankin hakeutumiseni esimiestehtäviin ja muutenkin hyvin korkealle organisaatiopuussa johtunee juuri tästä piirteestäni. En oikein haluaisi sitä, että joku muu kertoo minulle, miten asiat pitää tehdä, joten oikea lääke siihen on tietysti pyrkiä asemaan, jossa niin voi tehdä. Tosin sekin on teoreettista, koska yleensä jokaisella pomolla leijuu yllään toinen pomo. No tämä alitajuinen suunnitelmani johtotehtäviin osoittautui myöhemmin hieman huonoksi, kun paloin kerta toisensa jälkeen loppuun niissä vaativissa tehtävissä.

Kontrollifriikkeyteen liittyy se suuri sudenkuoppa, että mitä enemmän haluaa kontrolloida asioita, sitä suuremmalla todennäköisyydellä tulee kohtaaman koko ajan suurenevaa joukkoa pettymyksiä. Ja niitä on minunkin polkuni varrelle eksynyt omiksi ja muidenkin tarpeeksi. Siksi ehkä minunkaltaisen epätäydellisyytensä kanssa kamppailevan ja itsetuntokolhuinen masentuneen ei välttämättä kannanta pyrkiä kovaan kontrolliin elämässään ja tekemisissään. Siinä voi käydä huonosti, sen voin teille näin luottamuksella kertoa. Asiain kulku ei tietenkään ole mikään sataprosenttinen kohtalotodennäköisyys, mutta niin minulle ainakin kävi.

Jos kaipaa sitä, että asiat tehdään omalla tavallaan, pitää myös varautua siihen, että näkemykset kokevat paikoin kovaakin opponointia. Niin minullekin on käynyt useasti. Olen kohdannut tietenkin tilanteita, joiden kulkua olen halunnut itse määrätä, mutta jooku toinen on halunnut tehdä asiat toisin ja siitä voi kehkeytyä kovakin konfrontaatio. Tässäkin tapauksessa huono itsetunto tekee myyräntyötä masennuksen piikkiin, joten tämäkin tekemisen tyyli on osoittautunut sangen vajavaiseksi. Niin ja joskus sitä joutuu toteamaan toisen ihmisen näkemyksen paremmaksi kuin omansa. Siinäkin itsetunto joutuu koetukselle.

Syvenevän masennuksen maailmassani olen vain joutunut yksinkertaisesti toteamaan, että minä en voi määrätä niin monesta asiasta niin paljoa kuin teoriassa haluaisin. Olen ikään kuin joutunut pakosta siihen tilanteeseen, että minun on täytynyt opetella tukeutumaan muihin ja muiden kontrolliin. Tietenkin siinä määrin kumminkin, että koen oloni mukavaksi. Täytyy kuitenkin todeta, että yllättävän leppoisaksi sitä tuntee olonsa, kun voi välillä vain istua kyydissä ja vapauttaa itsensä aivan muihin puhteisiin kuin kontrollikaipuun palvelemiseen.

Kiitos, että luet.

Liian pienet luulot itsestäni

”Sulla on suuret luulot itsestäsi” taitaa olla varsin käytetty moite. Minulle ei noin kovin usein tokaista, ihan jo senkin takia, että tähän ikään mennessä alkaa olla selvää, että kuvittelen itsestäni enemmän liian pieniä kuin suuria. Totta kai olen käynyt teini-iässä ja varhaisaikuisuudessa tarvittavan omnipotentiusvaiheen läpi, mutta sen jälkeen kuva omasta kyvykkyydestäni on tavannut himmetä koko ajan.

Tässäkin teemassa huomaan, miten järkeily taittaa peistä itsetuntoa kohottavien lausahduksien kanssa. ”Sinä osaat” tai ”kun on tahtoa, on keinoja”, tai kyllähän sä pystyt, kun vaan päätät” ovat sisällöltään suoraan sanottuna aikamoista huttua. Meillä ihmisillä nyt vain on erilaisia taipumuksia ja synnynnäisiä osaamisen kokonaisuuksia. Niiden muuttaminen on toki teoriassa mahdollista ja totta kai osaamista voi kehittää vaikka missä, mutta käytännön tasolla jos jokin asia ei nyt vaan luonnistu tai kiinnosta, sellaista on ehkä vähän pölhömpää yrittää väkisin tehdä. Ja voimalauseilla nyt ei ainakaan päästä kovinkaan suuren vaikeuden yli, vaikka sinänsä niillä onkin ihan oma roolinsa.

Vaikka en haluaisi kumota edellisen kappaleeni näkemyksiä, teen sen silti, koska -hmm- mikään totuus ei yleensä toimi aivan yksioikoisesti. Nimittäin jos ei toisaalta usko omiin kykyihinsä ja mahdollisuuteen ylittää itseään, kehittymisenkin kanssa tulee kohtaamaan massiivisia ongelmia. Jos haluaa oppia jotain uutta tai omaksua uusia taitoja, pitää vaan myöntää itselleen ensin oma vajavaisuutensa, mutta tuon tiedon ei pidä antaa lannistaa vaan sen pitää antaa ymmärrystä oppimisen haasteissa. Monessa asiassa riittää se, että tietää omat rajansa eikä hätkähdä sitä tunnereaktiota, joka ilmenee niiden rajojen ylittymisen yhteydessä. Jos pyrkii ylittämään omat rajansa, voi silloin tuntea epätoivoa, pelkoa, turhautumista, masennustakin. Se on luonnollista, mutta useimmiten väliaikaista.

Minulle tämä teema on tullut eteen nyt, kun opiskelen itselleni uutta ammattia. Kaiken lisäksi opettelen itselleni käsityöammattia ja se on sellaista tekemistä, jota en ikinä ole kuvitellut itselleni. Olen tunnistanut itsessäni käsillä tekemisen kaipuun jo pienestä pojasta alkaen, mutta en ole ikinä kokenut itseäni siinä niin hyväksi, että siitä voisi tulla jopa ammatti, josta voisin saada leipäni. Jo nyt lyhyen opiskelun jälkeen uskon ohuus omiin käsillä tekemisen kykyihin on osoittautumassa aivan vääräksi. Väärässä ei ole aina kiva olla, mutta nyt on. On hienoa olla väärässä, jos kuvittelee liian vähää itsestään.

Totta kai uuden opettelemisessa kohtaa isojakin haasteita itsensä kanssa. Kun olen tehnyt tarpeeksi kauan töitä lähinnä aivoilla, tiettyjen rutiinien ja käytännön opetteleminen tuntuu todella työläältä. Aina välillä olen suuttunut itselleni, kun en muista tiettyjä pieniä juttuja ottaa huomioon ja sen takia joudun tekemään joitain työvaiheita uudelleen. Se tuntuu tavallaan raskaalta, mutta sitten toisaalta uuden oppiminen on niin älyttömän hienoa, että itsetuntohaasteetkin kohtaa kyllä aivan mielellään. Ja sitten pitää muistaa se tärkein: opiskellessa on turvallista tehdä mokat. Niitä ei sitten tarvitse enää toistaa työelämässä.

Jarruttavat myytit joutavat jätemyllyyn.

Kiitos, että luet.

Komiikkakammo kolahti

Ensi viikon lauantaina pitäisi taas kerran kavuta komiikkaklubin lavalle hauskuuttamaan yleisöä. Edellisestä kerrasta on kulunut aikaa jo tolkuttoman kauan. Piti oikein erikseen tarkistaa kalenterista, ja toden totta, viimeksi olen ollut mikrofonin ääressä aikalailla tasan neljä kuukautta sitten. Mille tahansa tekemiselle tuollainen tauko on todella pitkä, saati sitten niinkin vaativalle touhulle kuin stand up -komiikka on.

Alan miettiä keikkaani kuin vasta-alkaja. Alkaa jännittää, perhoset heräävät vatsassani, syke alkaa lähestyä juoksusykettä ja niin edelleen. Mietin, että miksi ihmeessä edes teen tätä hommaa, miksi altistan itseni kaikkein kovimpaan mankeliin, jota nyt tähän hätään keksin. Toimivatko juttuni, ovatko ne tilanteeseen ja iltaan sopivia? Ymmärtääkö yleisö minua, pitävätkö he minua hauskana?

Minun komiikan tekemiseeni liittyy vahvasti rutiinit, mutta eivät sellaiset itse päätetyt rutiinit, vaan kuin itsestään muodostuneet rutiintit. Jännittäminen kuuluu niihin, samoin se, että kyseenalaistan koko tekemisen. Kyseenalaistan motiivini ja kykyni, kyseenalaistan koko homman. Mietin, että voisinko vielä perua, mutta siihen etiikkani ei anna periksi ja myönnän, että kun olen itse keikkaa itselleni halunnut, niin se on nyt vaan vedettävä läpi. Sellainen turtuneen katatoninen tilakin kuuluu rutiineihin, kun yritän keikkaa edeltävinä päivinä miettiä juttujani kasaan. Aina tähän mennessä olenkin saanut ne hoidettua, mutta tuo tietty turtuneisuus kuulu asiaan ja prosessiin.

Sitten muistan ne positiiviset puolet, ne asiat, jotka laittavat minut tekemään tätä hommaa. Se maaginen hetki, jolloin astuu yleisön eteen ja oikein fyysisesti tuntee sen, miten yleisö miettii, että kuka tuo tyyppi on ja mitäköhän hän aikoo meille kertoa. He miettivät taajaan, että voiko ja kannattaako minun jutuilleni nauraa. Sen lisäksi useimmista yleisöistä paistaa tietty hyvyys; koomikon toivotaan onnistuvan. Siinä on jotain ainutlaatuista myös. Sitä on vaikeaa edes kuvailla, sitä tunnetta, joka tulee vuorovaikutuksesta yleisön kanssa.

Huomaan, miten hyvä fiilis alkaa virrata, kun olen kirjoittanut tähän tunnelmiani. Ehkä sitten kirjoittamalla tässä tästä asiasta teille poikkean niistä ikävistä rutiineistani. Vapautan energiaa siihen tärkeimpään: keikan valmisteluun. Liika kyseenalaistaminen on typerää, varsinkin omien kykyjen kyseenalaistaminen. Täytyy kuitenkin muistaa vahva luonnonlaki: jos en usko itseeni, ei yleisökään usko.

Tervetuloa Tampereelle ensi lauantaina!

Kiitos, että luet.

Ulkonäköongelman pyörteissä

Masennus kumpuaa monesta omakuvan ongelmallisesta olemuksesta. Siitä olen aiemminkin kertonut, mutta yhtä asiaa en ehkä ole vielä kovin kunnolla avannut. Nimittäin ulkonäködilemmaani.

En koe itseäni kovinkaan komeaksi, en todellakaan, enkä ole siihen käsitykseen saanut kovasti mitään kummempaa vastalausettakaan, en itseltäni enkä oikein muiltakaan. Joten kovin vahvasti minussa istuu se käsitys, että jos minut marssitettaisiin Mr Finland -kisojen esikarsintaan, pääsisin lähtemään aikalailla ensimmäisenä kotiin.

Ulkonäön voivottelu voi vaikuttaa piinallisen pinnalliselta teemalta, mutta en voi itse ainakaan välttyä siltä, etteikö se vaikuttaisi minuun. Totta kai haluan tai haluaisin näyttää mahdollisimman hyvältä. Sekä muiden että itseni vuoksi. Komeus varmasti lymyää katsojan silmässä kuten se kuuluisa kauneuskin, mutta siitä huolimatta kai on tunnustettu tiettyjä sellaisia piirteitä miehessä, jotka tekevät hänestä komean. Minun lurpattavat yläluomeni, hassu nenäni ja jotenkin epäsuhtaiset silmäni eivät ehkä kolahda noiden ihannepiirteiden lokeroon. Kummallisista poskipäistä nyt puhumattakaan.

Voi vallan hyvin olla niin, että olen kautta aikojen jo kompensoinut huonoa ulkonäköitsetuntoani sillä, että yritän olla muilla avuilla esillä, lähinnä tietysti sosiaalisilla keinoilla. Olen mielelläni äänessä, otan mieluusti vetovastuuta ryhmässä ja niin edelleen. En kaihda esilläoloa, vaikka tunnustaudunkin introvertiksi. Tätä teemaa pohdin aiemmin tässä kirjoituksessani. Sinänsä vaikka motiivini sosiaalisuuteeni saattaisi olla sangen surullinen, ajattelen niin, että ei se ole motiiveista kumminkaan alhaisin. Siten en osaa siitä itseäni onneksi oikein tuomita.

Huonon itsetunnon ja masennuksen välinen yhteys lienee sangen selvä, kun sitä arkijärjellä miettii. Joten jokainen palanen, joka ruokkii masennusta, olisi hyvä saada pois päiväjärjestyksestä, jos vain mahdollista. Tai ainakin sellaisten palasten vaikutusta voisi yrittää pienentää. Kuulostaa kovin käytännönläheiseltä ja helpoltakin, mutta kun lähtee todellisuuden tielle, ei tällainen vaikutuksen pienentäminen oikein osoittaudu ollenkaan helpoksi.

Yksi asia, jonka huomaan parantavan itsetuntoani, on juokseminen. Reilut viisi tuhatta kilometriä viimeisten kuuden vuoden aikana ovat toki jättäneet jälkensä kroppaani. Eniten juoksu vaikuttaa jalkojeni ulkonäköön ja suoraan sanottuna, jos jostain ruumiinosastani olen ylpeä, niin jaloistani. Ne taitavat nykyään koostua pelkästä lihaksesta sekä luusta ja siten ne ovat myös muodoltaan sen näköiset, että jotain muutakin niillä on tehty kuin kuljetettu muuta kroppaa sohvan ja jääkaapin kaljavaraston välillä. Juoksu on itse asiassa tuonut esiin sellaisia lihaksia jaloissani, joiden olemassaolosta en edes tiennyt. Totta kai juokseminen voisi vaikuttaa muutenkin kroppaani, mutta kompensoin yli-innokkaasti juoksemisen aiheuttamaa energiavajetta syömällä pöhkösti, joten keskivartaloni ei ole pienentynyt ihan siinä tahdissa kuin olisi voinut olla mahdollista. Silti, juoksemien vaikutus kehooni on silkkaa positiivisuutta.

Sitten on vielä nämä kevyemmät tai huvittavamman seikat, jotka lieventävät ukonäkötuskaani. Eräässä stand up -klubi-illassa eräs naiskoomikko, jota en etukäteen tuntenut, sanoi minua ihan spontaanisti komeaksi. Hänen motiivinsa sanoa noin jäi hieman epäselväksi, mutta salaa voin myöntää, että hänen tokaisunsa toimi kyllä sangen vahvana itsetunnon kohottajana. Toki myös hymähtelen omalle reaktiolleni, mutta sitten toisaalta, miksen sallisi pientä leijumista tämän pienen asian takia? Edelleen, vaikka tästä on pari vuotta aikaa, asia tulee mieleeni ja sen on tietysti hyvä asia. Hyviä asioita kannattaa muistella.

Kiitos, että luet.

Erikoisuudentavoittelijan epäkiitollinen kohtalo

Minä olen kovin taipuvainen tekemään asioita ja kiinnostumaan niistä aivan eri tavalla ja eri tahtiin kuin muut tai sanotaanko suurin osa ihmisistä. Asian tila on ollut aikalailla näin niin kauan kuin muistan. Joskus teininä luin Markus Kajon Kettunen-kirjoja ja sieltä elämäntavalleni löytyi jopa nimikin: erikoisuudentavoittelija. Toki Kajon kirjoissa tuo hahmo etsi vaikka kuinka erikoisia tapoja elää ja olla, mutta kyllä minä pystyin löytämään paljon samaistumispintaa tuon fiktiivsen ihmisen kanssa.

En siis oikein halua mielelläni tehdä asioita kuten muut. Huomaan, että välttelen esimerkiksi jotain massiivisia muoti-ilmiöitä. Jos yhtäkkiä jostain asiasta puhutaan poikkeuksellisen paljon, jättäydyn mieluummin asian ulkopuolelle kuin alan ottaa selvää, että mistä nyt sitten puhutaan. Tai sitten vain vältän tekemistä asioita samalla tavalla kuin muut. Esimerkkinä tästä voisi vaikka mainita vanhojentanssini joskus 90-luvulla. Kun luokkatoverini valitsivat poikkeuksetta frakit tanssispektaakkelin asuksi, minä marssin Kansallisoopperan puvustamoon ja vuokrasin itselleni barokkipuvun. Siis sellaisen, jossa on röyhelöä enemmän kuin kalaa Silakkamarkkinoilla, polvihousut ja niiden jatkeena toimivat sellaiset kiiltävät polvisukat. Asukokonaisuuden toki kruunasi peruukki.

Viimeisin esimerkki tästä elämäntavasta löytyy ihan tältä viikolta. Kun opettajani kertoi, että opeteltava projekti voitaisiin tehdä kahdesta materiaalista X ja Y, joista Y on se vaikeampi ja X helpompi, ei liene tarpeellista edes kertoa, että valitsin tuon Y:n, mutta suurin osa tietenkin X:n. Ja sitä olen sitten kironnut useaan otteeseen. En sitten tässäkään voinut päästää itseäni helpolla vaan piti ihan alkeita opiskellessakin valita se haastavampi tapa tehdä tämäkin asia. Toki tuo Y on upeampi materiaali ja onnistuessaan lopputulos on hieno, mutta siihen mennessä täytyy nyt astella sitten melkoinen matka. Joitain työvaiheita onkin pitänyt jo kerrata kerran jos toisenkin. Onneksi näin opiskelun kolmantena päivänä ei tarvitse heti osua aivan napakymppiin.

Haluan siis tehdä asioita toisin, mutta toki on tunnustettava, että en minä mikään normaalijakauman äärilaidoilla taivaltava ihminen ole. Variointini on lopulta aika maltillista, mutta silti huomionarvoista.

Ajattelen niin, että tällainen hienoinen erilaisuus tuottaa elämääni sellaista merkityksellisyyttä, jota tarvitsen kokeakseni elämäni elämisen arvoiseksi. Se tuottaa siis hyvää, mutta toisaalta kyllä on aika raskaskin tapa elää, ainakin ajoittain.

Mieltäni on alkanut kaihertaa ajatus siitä, että onko tällä minun kovin tunnuksenomaisella piirteelläni jotain yhteyttä masennukseen. Vastaus ei paljoa horju: onhan sitä tietenkin. Erilaisena olemisen positiivisten puolien vastapainona mieltä vetää kohti mielen infernon gravitaatiopistettä se, että erilaisuuteen sisältyy tietty alituinen ulkopuolisuuden tunne. Ja jos tekee asioita omalla tavallaan, löytää itsensä hyvin helposti yksinäisyyden kourista. Lisäksi tietenkin erilailla tekemiseen kuuluu epäonnistumiset ja kompastelut suuremmin määrin kuin keskimäärin. Vähemmän tarvottuja polkuja on aina haastavampaa kävellä ja eksymisen vaarakin on todellisempi, eikä vastaantulijoitakaan ole turhan viljalti. Kaikki nuo tekijät ovat minulle sellaisia asitoita, jotka kyllä pahimmillaan voimistavat masennustani. Uskon tosin siihen, että ne asiat eivät lisäystyötä tee itsessään, vaan se, miten itse suhtaudun niihin. Jos vain saan ruuvattua suhtautumistani, näiden tekijöiden masennusta lisäävä vaikutus liudentuu ja kenties haihtuu jokin päivä.

Aivan perustellusti minulta voisi kyllä kysyä, että miten ihmeessä haluan piinata itseäni tällä erilaisuudella. Haluan siksi, että juuri tuo erilaisuus lisää elämääni sellaisia mausteita, joita tarvitsen. Koen siis lopulta, että tämä määrä erilaisuutta on minulle enemmän hyväksi kuin haitaksi. Nyt jos vain osaisin lisätä pientä armoa itseäni kohtaan, enkä tuomitsisi itseäni erilaisuuden kompuroinnin takia, niin paketti olisi jo aika toimiva. Siis sitä kohti!

Kiitos, että luet.

Sitten kun -elämän raastavuus

Nykyiseen olotilaani ja masennuksen aiheuttamaan vaikeaan päätöksentekokykyyn liittyy vahvasti se, että olen alkanut elää yhä enemmän sitten kun -elämää tai tuttavallisemmin sitku-elämää. Tuo elämäntyyli lienee tuttua aikalailla tuttua monelle, turhankin monelle, mutta aika harvalle se elämäntyyli nyt tuo mitään kovin hyvää.

Totta kai haaveita pitää olla ja halua myös toteuttaa ne -siis sitten jokus-, mutta liikaa ei pidä jättää asioita vain jonkin epämääräisen ja epävarman tulevaisuuden varaan. Jos haluan jotain voi olla parempi haluta se nyt kuin joskus tulevaisuudessa, jota ei ehkä kenties tulekaan.

En tietenkään tarkoita sellaista kaikkimullehetitässänyt-tyyppistä elämäntyyliä, jossa eletään hedonistista elämää ja eletään tavallaan kuin viimeistä päivää. Jos haluaa irtautua järkevästi ja valistuneesti sitku-elämästä, se tarkoittaa tietenkin myös sitä, että osaa järjestää asiansa ja toiveensa tärkeysjärjestykseen. Isot asiat saattavat vaatia esimerkiksi sen verran taloudellista panostusta, että niiden toteuttaminen ei juuri nyt onnistu, mutta sen sijaain voin tehdä jotain muuta, vähän pienempääkin. Siis sellaista, jonka toteuttamisesta tulee hyvä tunnelma ja se tuottaa rakkaita muistoja. Samoin pitää pitää huoli siitä, että tekee itselleen merkityksellisiä asioita, jotka tuottavat juuri noita asioita.

Toinen tärkeä tekijä, joka ei toimi ollenkaan hyvin sitku-elämäntyylin kanssa, on se, että välttelee asioiden sanomista ihmisille sen varjolla, että ”no sen voi sanoa sille ihmiselle sitten myöhemminkin”. Puhun nyt sekä negatiivisista että positiivisista asioista. Jos tykkää jostakusta, se pitää sanoa hänelle nyt. Jos j0ku asia kaihertaa jonkun kanssa, siitä pitää voida sanoa nyt. Asioilla on tapana kasautua, kohtalo saattaa puuttua peliin, mitä vain voi tapahtua. Vaikka näin saarnaan, niin joudun kyllä samaan hengenvetoon toteamaan, että tällaista en itse pysty totauttamaan kaukaisestikaan niin paljon kuin toivoisin. Sitä tosin opettelen päivittäin, mutta hankalaa se on.

Masennus yhdistettynä sitku-elämään toimii lähinnä myrkyn lailla. Jos elää elämänsa matalalentoa, voi olla jopa tuskallista miettiä, että tätäkään en jaksaisi tai pystyisi tekemään nyt, joten jätän sen toteutuksen johonkin tulevaisuuteen. Ja sitä päätöstä tehdessä tajuaa, että ehkei sitä päivää välttämättä tulekaan, jolloin se toteutus olisi ajankohtainen.

Luulen, että minun karsastukseni omaan sitku-elämääni saattaa johtua omasta kammottavasta piirteestäni. Kun kerran ajattelen niin usein itsestäni, etten jotain asiaa tai tapahtumaa ansaitse, on helppo ja surullisen loogista sysätä se asia tuonnemmaksi, ja samalla ajattelee, että ehkä sitten joskus saattaisin olla sen asian arvoinen. Ja samalla mukamas tietää, että tuskin tulen koskaan olemaan sen arvoinen, joten sitä asiaakaan ei varmaankaan koskaan tapahdu. Ja tästähän alkaa taas sellainen itsetunnon syöksykierre, joka ei tunnu lainkaan hyvältä.

Kiitos, että luet.

Itsetuntopiru ei lomaile joulunakaan

Tällaisena itsetunnon kanssa kamppailevana ihmisenä en tunnu löytävän oikein milloinkaan taukoa siitä, että törmään yllättävissä ja vähemmänkin yllättävissä paikoissa itsetunto-ongelmiin, sen seurauksiin tai lieveilmiöihin.

Jouluaatto ei sinänsä päivänä ole sen kummempi kuin mikään muukaan päivä. Me kommunikoimme muiden ihmisten kanssa, yleensä tietenkin läheisten kanssa, me teemme asioita, yritämme löytää fiksuimpia ratkaisuja tilanteisiin ja niin edelleen. Joten kun sitten tällaisissa tilanteissa kohdataan toisen ihmisen kanssa, on tietenkin jopa todennäköistä, että jonkun ego ehkä kolahtaa, joku tulee henkisesti yliajetuksi, joku joustaa ja joku saa paistatella päivää egoaurinkonsa loisteessa. Tämä on siis se todellisuus, vaikka tietenkin tunnelmalliset joululaulut kertovat jotain ihan toista tarinaa ja kaikki jouluun liitettävät kliseet myös.

Meillä oli pieni tilanne näin aattona, kun piti miettiä illan menyn valmistamista. Minä olen mökillämme se, joka on tehnyt eniten ruokaa leivinuunissamme, jolla piti tehdä osa ruoista. Anoppini halusi toimia ikään kuin pääkokkina. Hänellä on sellainen, ehkä sitten vanhempaan kansanosaan liitetty elämän johtoajatus, että miehet eivät kuulu keittiöön ja vaikka sinänsä hän ehkä joissain asioissa kuuntelee edes hieman vävyään, niin ruoka-asioissa hänen luottonsa minuun lähentelee lahjakkaasti nollaa. Näin, vaikka tiedän sitä sun tätä ruoanlaitosta, olenhan tässä innokkaasti kokkaillut jo kolmisenkymmentä vuotta. Silti minun näkemykseni ei saanut mitään vastakaikua. Niin ellei sitten minun näkemykseni toiminut innoittajana sille, että anoppini halusi tehdä asiat juuri päin vastoin kuin minä halusin.

Tähän miinaan olen astunut jo aika monta kertaa, totta kai, kun yhteistä taivalta vaimoni kanssa on tullut astuttua jo muutama vuosikymmen. Silti myönnän, että juuri oman itsetuntoherkkyyteni takia minun on erittäin vaikeaa ymmärtää anoppini käytöstä, etenkin sen takia, että joissain asioissa minun osaamiseni ylittää hänen osaamisensa hyvinkin selkeästi. Olo on näissä tilanteissa niin aliarvostettu ja väheksytty, että en oikein osaa edes kuvailla. Tällaiset tilanteet eivät tuntuisi näin pahalta, jollei anoppini tytär olisi kohdellut minua samalla lailla jo sangen kauan. Koin taas kerran tänään, että olin ikään kuin tuplaväheksynnän kohteena, eikä se tunnu mitenkään hyvältä.

Onneksi fysiikkani on siinä tilassa, että jos huomaan tällaisen tilanteen kehkeytyvän mökillämme, joka on kohtuullisesta koostaan huolimatta kumminkin sangen pieni tila näin sydäntalvella, niin voin ottaa kirjaimellisesti jalat alleni. Tänäänkin harmituksen lähestyessä huippuaan päätin, että oli mikä aatto nyt sitten vaan, minähän kiskon lenkkikamat niskaani ja lähden juoksemaan. Ei siinä sitten mikään 12 asteen pakkanenkaan haitannut menoa millään tavalla, tai ehkä jopa päin vastoin. Kaunis aaton sää, raitis ilma, fyysinen rasitus ja juoksuendorfiinien humalluttava vaikutus saivat aikaan nollauksen, jota tarvitsin. Loppuilta onneksi sujui sivistyneissä merkeissä.

Jäin miettimään, että pitääkö tämän olla tällaista. Pitääkö asioiden mennä tällä tavalla, että minä otan siipeeni, enkä oikein saa ääntäni kuuluviin? Joudunko minä, yleisen hyvän ja joulurauhan nimissä, joustamaan jotta hommat saadaan edes jollakin tavalla tehdyksi, vaikka tapa tehdä olisi miten pölhö tahansa? Elävätkö minun kohtalotoverini samankaltaista elämää?

Ei pitäisi, ei, mutta kun toisia ihmisiä on niin perhanan vaikeaa muuttaa. Itseään toki voi muuttaa, mutta se edellyttää sitä, että tavoittaa oivalluksen ja saa sen ansiosta motivaation muuttua. Anoppini on ehkä siinä kohtaa elämässään, että tuollaista tapahtumain ketjua ei varmaankaan ole tulossa eteen.

Haluaisin vihdoin viimein rakentaa itselleni järkevän, asiallisen, fiksun ja toimivan itsetunnon. Sen rakentaminen ei vain ole mahdollista väärässä seurassa. Vääränlaiset altistukset vääränlaisille kokemuksille saattavat murentaa huolella tehdyt rakennusponnistukset. Se, jos mikä on masentavaa.

Arvoisa lukijani, oikein hyvää joulua, mitä ikinä teetkään. Ja kiitos, että luet.

Työnhaku on itsetuntomankeli

Harva asia koettelee enemmän itsetuntoa kuin työnhaku. Töiden tekemisellä on ratkaiseva rooli tavallisen ihmisen elämässä. Työt mahdollistavat toimeentulon, ravinnon, tekemisen mahdollisuudet ja unelmien täyttämisen, siis hyvin monen tärkeän asian elämässä ylipäänsä.

Juuri siitä syystä työn hakeminen on äärimmäisen tärkeää ja sihen reilusti panostaminen voi olla se ratkaiseva tekijä työn saamiselle.

Masennukseni alkoi aikoinaan puhjeta pahimpaan kukintoon työperäisen stressin lauettua. Olin poissa työelämästä noin kolmen vuoden ajan. Se aika kului kuin huomaamatta: ensin ajattelin, että otan aluksi rennosti ja alan hakea töitä uusien voimavarojen kera. Toisin kävi. Ensin töiden hakeminen jäi väliin juuri tuon hengen vetämisen syyn varjolla, sen jälkeen töiden saamisen esteeksi alkoi muodostua aukko CV:ssäni. Huomasin, että ne harvat hakemukset, joita sain aikaiseksi, saivat aikaan korkeintaan sellaisen lattean vastauksen, että ”kiitos kiinnostuksestasi tarjoamaamme työpaikkaa kohtaan, mutta….”.

Tästä sitten johtui vääjäämättä seuraava, paljon kiusallisempi tilanne työnhaussani: itsetuntoni oli alkanut kutistua äärimmäisen pieneksi. Ja jos noin käy, se näkyy väistämättä sekä hakukirjeissä että -jos siihen asteelle edes pääsee- työhaastattelussa. Olen itsekin ollut haastattelijana sellaisille hakijoille, joista huomaa, että he eivät usko työpaikan saamiseen, eikä sellaista, ikävä kyllä, tule kovin vakavasti harkineeksi palkattavaksi. Inhimillistä, ymmärrettävää, mutta kamalaa.

Tästä tietenkin sitten seuraa sellainen viheiliäinen noidankehä, että kun ei oikein saa kohottavaa kokemusta työnhausta, sitä alkaa vierastaa, ja sitten kun sitä vierastaa, se alkaa tuntua entistäkin raskaammalta ja vieraannuttavammalta.

Yksi ongelma on juuri minun kaltaisellani sellainen, että olen tehnyt sangen vaativia työtehtäviä todella haastavissa olosuhteissa. Tällaisiin töihin minua tuskin nyt otettaisiinkaan, mutta jos yritän hakea jotain vähemmän vaativaa työtä, minua ei oikein oteta tosissaan.

Sitten kuvaan astuu vielä se pelko, että kun on ollut kauan poissa työelämästä, niin miten se on vaikuttanut sekä ammatilliseen osaamiseen saatikka muuhun työkuntoon ja työkykyyn. Tuota asiaa ei kylläkään saa selville muuten kuin olemalla työelämässä, mutta jos sinne ei pääse, niin asia jää vain oman varjoissa seikkailevan spekulaation varaan.

Yleensä asioista puhuminen tai kirjoittaminen auttaa vähentämään painetta. Tämä asia on itselleni ilmeisesti sen verran raskas ja ahdistava, että siitä kirjoittaminen jopa laittaa tunteet vyöryämään. Ehkä olotila sitten helpottaa, ainakin joskus.

Kiitos, että luet

Panomiehen myytti painaa

Yksi tehokas tapa hankkia itsetunto-ongelmia ja siten myös polttoainetta masennukselle on kamppailu omien, seksiin liittyvien kykyjen ja ominaisuuksien kanssa.

Koska elän hyvin pitkässä parisuhteessa, joka alkoi jo teini-iässä, minulla ei luonnollisesti ole ollut mainittavaa määrää petikumppaneita. Kokemusten kapeus ei sinänsä haittaa, jos sängyssä synkkaa hyvin, keskustelu on avointa ja kohtelu huomioonottavaa. Tosin itselleni on tullut eteen sangen ongelmallisia itsetunto-ongelmia tässä tematiikassa ehkä siksi, että en oikein tiedä, mikä on tyypillistä ja mikä ei, ja siksi epätyypilliset kokemukset olen pannut omaan piikkiini. Se taas on aiheuttanut kaikenlaista harmia.

Jos siis lähdetiedot ovat lähinnä kavereiden rehvastelussa, omassa parisuhteessa ja pornoteollisuuden tuotteissa, ei ehkä tule kovin kovana shokkina, että olen ollut hieman pihalla. Toki olen yrittänyt haalia tietoa myös kirjallisuudesta ja muusta sivistyneistä lähteistä, mutta se ei ole merkittävästi auttanut. Miehisen värkkini koko, se, kuinka pitkään jaksan pidätellä omaa tulemistani, kaikki temput ja asennot, joita pystyn tekemään, kaikki se on asettunut epäilykseni maalitauluksi vuosikymmenten saatossa.

Noh, tilastot tulevat tietenkin apuun, jos ne sallii tulevan apuun: värkkini taitaa olla ihan normikokoa ja jaksaminenkin lienee jotain keskitasoa. Ikä on tässä tuonut tietysti etua, kun ei enää ole niin herkillä kuin joskus teini-iässä. Tällainen järkeen vetoaminen aiheuttaa ikävä kyllä vain sellaisen hieman lohtua tuovan kaukaisen kumun eikä ole siis valitettavasti merkittävästi auttanut asiaa.

Kuten tunnettua, vaakamambon tilanteessa sitä tulee surfailtua omien hormoniensa vallassa. Ja tuollaisessa tilanteessa tietyillä asioilla on isompi valta kuin muuten. Minä olisin kaivannut pitkän parisuhteeni aikana paljon, paljon enemmän kehuja siitä, mitä teen ja mitä olen saanut toisessa aikaan, sekä seksin aikana että sen jälkeenkin. Sitä, että olenko saanut toisen tuntemaan itsensä vaikka erityisen naiselliseksi, haluttavaksi tai muuta. Sellaista palautetta en ole saanut, siis kehuja tai positiivista palautetta. Sen sijaan puolisoni on aina kärkkäästi ollut raportoimassa minun epäonnistumisistani. Hän on tehnyt sen ehkä enemmän omista syistään ja omista puutteistaan käsin, mutta tuo asia on aiheuttanut minulle aivan valtavan massiivisia haasteita, joita puran ehkä tarkemmin toisessa kirjoituksessa. Itsetunto seksiasioissa on ainakin itselleni erittäin tärkeä mutta myös erittäin herkkä asia.

Masennus aiheuttaa hyvin kiusallisen lisäongelman tähän tematiikkaan. On aivan tunnettua, että masennus aiheuttaa ihan suoraankin erektiohäiriöitä, samoin kun sen sukulaiset, eli unettomuus, väsymys, ponnettomuus ja -paradoksaalista kyllä- itsetunnon ongelmat. Siis sellainenkin viheliäinen noidankierre löytyy paletista, että masennus aiheuttaa huonoa itsetuntoa, se aiheuttaa erektiohäiriöitä ja se sitten aiheuttaa huonoa itsetuntoa. Onpas tuokin kiva soppa. Tosin ontuva parisuhteen ja sen takia harvenneen frekvenssin myötä tämä ongelma ei ole juuri ollut ajankohtainen. Sitten kun herkkä hetki on päässyt toteutumaan, kroppani on ollut enemmän kuin valmis tekemään oman osansa.

Et ehkä aavistakaan, millaisen vuoren yli kiipesin, että sain tämän kirjoituksen kirjoitettua. Siksi sanon, kuten aina, mutta etenkin juuri tällä kertaa:

Kiitos, että luet